Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.
Matkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja
husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.
Äänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.
Kaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä,
palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot
näkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira
akkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.
Jo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä
ainoatakaan huonetta niihin rakennettu.
Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?
Muutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon
rohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin
huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin.
Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin
jäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt
ainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan
välistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla
verkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään laskeutuivat
takaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon pelottanut. Mies
otti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten kuolleita, missä
niitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään, heitti siihen
paikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä ole siitä
päivin enää takaisin palannut.
Eräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen
asumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan
kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä
kuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään
päähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.
Huoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin
keltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri
vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat
ruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin
tuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset
siemenet sinne tänne ilmassa.
Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta
helteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä
varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut
kehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä
ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen
kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!
Ylt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei
varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos
ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä
päällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja
ja näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä,
peloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat...