Aro-kylät

Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.

Matkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja

husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.

Äänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.

Kaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä,

palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot

näkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira

akkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.

Jo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä

ainoatakaan huonetta niihin rakennettu.

Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?

Muutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon

rohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin

huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin.

Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin

jäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt

ainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan

välistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla

verkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään laskeutuivat

takaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon pelottanut. Mies

otti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten kuolleita, missä

niitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään, heitti siihen

paikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä ole siitä

päivin enää takaisin palannut.

Eräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen

asumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan

kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä

kuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään

päähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.

Huoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin

keltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri

vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat

ruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin

tuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset

siemenet sinne tänne ilmassa.

Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta

helteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä

varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut

kehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä

ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen

kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!

Ylt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei

varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos

ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä

päällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja

ja näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä,

peloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat...

Pakolaisen päiväkirja Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849 · 第 8 / 26 题