Isä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko
ei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin
riemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta
tyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut,
että silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä.
Katsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin
viisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain
sisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu
Tasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten
tuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan.
Niin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä
Turun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen.
Kunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään!
Pian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut
pappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä
Johannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja
kirkon ohi.
Suitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan
kivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä
laittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon
lehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä
emineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon
pientarella.
Pirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut
sotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut
mukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja
kirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa,
kehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään,
johon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut
tarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa
vapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan,
mutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin
kotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen
jokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu
sinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian
oli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja
Tuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa
lasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa,
ja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta.
Veljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä
murhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta
siitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai
asua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota
kylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli
heille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes
suostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen.
* * * * *
Rivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo
aamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun.
Hän meni ensin "Kiukku-Nikun taloon", joksi taloa vielä entisen äkäpään
muistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän
lapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa
piispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa.
Johannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi
jalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin
maapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan
syövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja
nurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue.
Se kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan
joukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja
jälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita
ja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja
saapui min piispantalon portille.
Samassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan.
Kauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja,
ennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä.
— Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa?
— Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä.
Johannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin
kanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin
kirjoituksia.
— Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa... oliko hän siellä?
— En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin
Martti piispan puheilla.
Hän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes
katsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin.
— Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman
katkerasti naurahtaen.
Johanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä
äänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään
nousi hänen huulilleen kysymys:
‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan?
‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on
kunnianarvoisa lehtorimme sairaana...
‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus.
‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten
tässä ruvetaan elämään.
Johannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään.
‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä
säädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka
niitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin
vaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli
saa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa,
ja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes
näilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta
vuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun
aikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen
päivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja
niin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi
panna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa
saisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien
ansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea
tällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat
murtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne.
— Onko veli Hincerus vielä täällä?
— Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen.
— Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa?
— Niin kävin!
— Mutta se kai onkin parempi.
— Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin
tullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa
saarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani.
Mutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä
olisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni
lahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen
avukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella.
— Onko jo pitäjä tiedossa?
— Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän
kirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari
maisteri haluaa minut sinne.
— Onnea! toivotti Johannes hartaasti.
Pian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin.
Piispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera
nähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat
siitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi
Pietari maisteri Johannekselta:
— Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa?
— Näin ja kummastelin. Mihin he menivät?
— Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari.
— Mitä kumman linnaa?
— No, Kuusistoa.
— Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa.
— Niin on. Mutta nyt se puretaan.
— Miksi?
— No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi
hävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin.
Johannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa
kuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin.
— Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt
vain linnan, en minä sitä kaipaa.
— Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi
putipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan
käsikirjuri.
— Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat
koettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa
maallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja
etsii vain niitä, jotka isän ovat.
— Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli
vanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta
paljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken
kirkolta!
— Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. —
Hän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan
evankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa
vaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta.
— Millä varoilla? tokaisi Johannes Erasmi.
Martti piispa huokasi.
— Niin, varoja tarvittaisiin, että voisi lähettää nuorukaisia opin
teille Saksaan. Emme me vanhat enää paljoa voi, uusia voimia on
kasvatettava hengenkylvöä tekemään.
Näin puheli vanha, lempeä Martti Skytte, koettaen sovitella
vastakkain törmäävää vanhaa ja uutta aikaa, ollen useinkin kuninkaan
ja tuomiokapitulinsa välissä kuin kahden tulen välissä. Mutta erään
sivupöydän ääressä istui kirjoitellen kuuden-, seitsemäntoistavuotias
poikanen, Mikael Agricola. Ja kun hän hartaasti kuunteli Martti piispan
puhetta nousevan polven tehtävistä, oli kuin uusi aika eläisi hänen
kirkkaissa silmissään.
Isä Johannes ilmoitti Pietari maisterille, että hän oli matkalla
Naantaliin. Pietari maisteri pyysi Martti piispan kirjoittamaan
puoltolauseen Kaarinan päästämiseksi kotiinsa, ja Martti piispa
kirjoitti sen.
Mutta sen tehtyään lähti hän piispantalon väentupaan. Sillä oli
perjantaipäivä, jolloin isä Martilla oli vanhana paavillisena tapana
jaella apua köyhille ja tarvitsevaisille. Väentupa oli nälkäisiä
täytenään, ja suuri ruokapata porisi tulella, odottaen vain isä Marttia
jakamaan. Isä saapui ja siunasi ruuan ristinmerkkejä ja muita katolisia
temppuja tehden. Ja kun nälkäiset olivat syöneet, antoi Martti ukki
vielä jokaiselle roposen rahaakin mukaan, vaikka kuningas oli vienyt
enimmän osan hänen tuloistaan.
Ei hän nurissut. Hartain mielin koetti hän puhaltaa uutta henkeä
vanhaan kirkkoruumiiseen, sydämessään hän eli uudessa uskossa, mutta
noudatti uskollisesti vanhoja katolisia tapojaan.
28