Isä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet
ajatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän
oli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän
auringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään.
Vuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli
ainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut
paljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan
peitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin
veikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille
olivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia
harmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan
tummanpuuhkeana.
Kun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä
munkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään
luopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset
merkitkin siihen kuulumisestaan!
Näkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko
kirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa
varten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin
kirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja
lentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut
luterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut
uudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka
uudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta
toiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko
sielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin
vaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen
ja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua
oppia.
Ystävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa
keskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan
käänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä
sydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri
hairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut
luostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan
siihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo
parisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen
päästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois
luostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva
maalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta
emännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi.
Oli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt.
Silloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla,
joka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut
uuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt
tänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen "electuksen"
ja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat
hiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut
Vesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli
luostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja
Pietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että
oli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä
luostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin
silmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken
tultua.
Nyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan
kuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi
tänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä
kerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin.
Näin se kuului:
Paras veljeni herrassa!
Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla
Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet
näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies
Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi.
Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä
tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja,
joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai "morsianten"
myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla
menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt.
Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja
vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg
Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle
veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin
ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston
tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina
Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi
mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia
vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt
miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat,
valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle
hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt
piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen
köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea
väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä
vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen
ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille
luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään
joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä
kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa
ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja
joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä
tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki
siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan
elävässä elämässä.
Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle
asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada
tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea
uskollisin ystäväsi