Isä Johannes saapui Naantaliin kolmen tienoissa iltapäivällä. Suoraa
päätä ajoi hän sisarten monasteriumiin.
Abbedissa Valborg Jaakkiman tytär Fleming otti hänet vastaan nousevan
ylimyssuvun arvokkuudella. Viime aikoina oli sisaruskunnan ylevähkössä
äidissä ollut jotakin ikäänkuin loukattua majesteetillisuutta,
joka väliin alentui kipeänaraksi oikullisuudeksi, milloin saapui
tuhoisampia jobinposteja laitoksen entisen äveriäisyyden riistämisestä
pois. Ylväkästä naista kismeli kovasti, kun tällaista tehtiin
juuri hänen aikanaan, mutta ei hän siltä lainkaan aikonut antaa
epätoivon itseään lannistaa. Kynsin hampain, milloin naisellisella,
oikukkaalla mahtipontisuudella, milloin kerjäävällä ja nyykyttävällä
vaikeroimisella koetti hän pitää kiinni laitoksensa mahtavuuden
viimeisistä rippeistä, vaikka näki niiden siitä huolimatta
vähenemistään vähenevän. Hän varmaan olisi, jos luostarin tilat ja
tulot niistä olisivat tykkänään huvenneet, puolestaan ollut valmis aina
elämään ankarammalla paastoruualla, vedellä ja leivällä, kun vaan olisi
saanut hallita ja vallita täysilukuista sisaruskuntaansa.
Saatuaan isä Johannekselta piispan puoltolauseen Kaarinan
vapauttamisesta kipristelihe hän sitä lukiessaan kuin käärmeen pistämä.
Sitten mietti hän kotvan kulmat rypyssä, oikaisihe vihdoin ja sanoi
kylmän tyynesti:
‒ Asia riippuu, tällään ollen, luostarisisaresta itsestään.
— Ehkä hengellinen äiti kutsuu hänet tänne?
— Se ei käy päinsä!
Isä Johannes katsoi totisen kysyvästi abbedissaan.
— Sisaruskunnan säännöt eivät sitä salli.
— Totta kai häneltä täytyy kysyä...
— Ja häntä houkutella! Ainoastaan silloin, jos hän itsestään, kenenkään
viekoittelematta sitä anoo, voi hänen päästämisensä tulla kysymykseen.
Isä Johanneksen mieli kuohahti.
— Katsotteko uskaltavanne asettua hänen armonsa piispan tahtoa vastaan?
Abbedissa puraisi huultaan.
— Sisaruskunnan jäseniä saavat puhutella ainoastaan heidän
sukulaisensa, vastasi hän.
— Eivätkö papitkaan?
— Sisarten sielunhoito kuuluu laitoksen rippi-isälle.
— Minut on tänne lähettänyt Kaarinan isä, tahdotteko, että hänen on
tultava itsensä?
— Se on hänen vallassaan, virkkoi abbedissa puraisten jälleen huultaan.
— Hän tahtoikin ensin tulla itse... vaatimaan tilaosaansa, mikä on
luostarin hallussa.
Abbedissa näytti olevan kaatumaisillaan. Alamaistensa riistämiseen ei
hän ollut vielä tottunut, ja hän tahtoi tehdä lujan tenän jo alusta,
ettei toisissakin nuoremmissa sisarissa esimerkki herättäisi halua
lähtemään. Mutta valtakuntansa alueiden ryöstämiseen oli hänen täytynyt
jo monta kertaa alistua, se oli haavoittanut hänen sydämensä araksi.
— Kuitenkin hän, jos vain saa tyttärensä kotiin, oli kehoituksestani
taipuvainen jättämään maapalstan luostarille, lisäsi isä Johannes.
Abbedissa mietti pitkän aikaa. Hänen ensi ajatuksensa oli kutsua
veljespuolelta kenraalikonfessori tai tilusvouti avukseen, mutta sitten
tuli hän siihen päätökseen, ettei tahtonut tehdä asiasta suurta numeroa.
— Saatte, virkkoi hän päättävästi, — puhutella sisar Kaarinaa
puheportilla sääntöjen määräämään tapaan, portarian ollessa läsnä.
Sisarten puhutteluaika onkin juuri parhaallaan.
Hän nousi ja soitti.
— Kutsu sisar Kaarina puheportille! sanoi hän palvelevalle siskolle.
Sisar meni.
Abbedissa itse näytti isä Johannekselle tien, mihin hänen oli mentävä.
Jännityksestä ja levottomasta liikutuksesta vavahdellen meni isä
Johannes holvimaiseen porttikäytävään, joka samalla oli sisarten
puhutteluhuone, locutorium. Aivan kuin odottaen viimeistä tuomiotaan,
josta riippui iäinen autuus tai iäinen kadotus, pysähtyi hän odottamaan
parin vaaksan avaruiselle aukolle, jonka edessä oli rautaristikko ja
ristikon takana suljettu puuluukku.
* * * * *
Luostarimuurien sisällekin oli kulovalkean tavoin hiipinyt kuiskivia
huhuja siitä, että suuressa maailmassa muurien ulkopuolella tapahtui
jotakin uutta, joka käänsi mielet ja mullisti olosuhteet. Olipa
suljettuihin kammioihin hiipinyt huhu siitäkin, että heillä oli vapaa
pääsy Jumalan avoimen taivaan alle, jos vain tahtoivat.
Tämä huhu oli kaikkien silmiin kohottanut kirkkaamman, hilpeämmän
loisteen, se oli rintoihin herättänyt keventävän vapaaehtoisuuden
tunteen, joka kohotti melkein enemmän kuin messut ja hartaudenharjoitus
tietäen olevansa iäksi sidottu. Mutta ei se ollut muuttanut luostarin
tavallista menoa. Tosin oli abbedissan esiintymisessä sisaria
kohtaan näyttänyt, hänen epätoivon oikkujensa ohella, olevan viime
aikoina ikäänkuin hellittelevää sukoilua, sanatonta toivomusta, että
sisaruskunta säilyisi eheänä, vaikka sitomassa olivatkin enää vain
sisäiset sydämensiteet. Ja eheänä sisaruskunta säilyikin, olipa vielä
viime vuosikauden kuluessa vihitty muutamia uusiakin nunnia, vanhempia
aatelisnaisia. Vanhempiin sisariin yleensä ei tieto vapaaehtoisuuden
tilasta näyttänyt erikoisemmin vaikuttavan, mutta muutamain nuorimpain
silmissä saattoi viime aikoina nähdä kaihoisan ilmeen, joka ei ollut
entisentapaista kohteetonta kaukokaihoa, vaan jotakin määrätympää,
jonka pohjalla lämmin elintarve sykähteli. Mutta se oli niin hämyinen
heijastus vain sekin, ja jollei se saanut mitään erikoista sysäystä,
hukkui se alituisten hartaudenharjoitusten herättämän yleisen
hurskaustunnelman alle.
Luostarin elämä kävi samaa latuaan kuin oli käynyt vuosikaudet
läpeensä. Varhain aamulla oli sisarten noustava selleistä
olkivuoteiltaan ja riennettävä ensimäiseen huomenmessuun, matutinaan,
joka alkoi kuuden aikaan. Ja sitten ei koko aamupäivällä saanut
kuulua hiiskahdustakaan muuta kuin vuorotellen kuorolaulua, lukemista
ja messuja. Tertian jälkeen, joka oli yhdeksältä, menivät nunnat
kulkueessa avoimen haudan luo kirkon permannolla, josta abbedissa
parilla sormella nosti multahiukkasen ja luettiin psalmi: "Syvyydestä
huudan sinua, herra!" Rukouksen jälkeen palasivat nunnat jälleen
lehterilleen, jonka alla oli munkkien kuori. Sitten jatkuivat hartauden
harjoitukset kautta kaikkien horæ canonicæ; määrätyissä kohdissa,
luettiinpa sitten tai laulettiin, oli nunnien tarkoin tehtävä kaikki
ristinmerkit, polvistumiset, seisaalle-nousut ja käännökset, ja aina
kolmeen saakka päivällä oli kirkossa siten ylistettävä ja kiitettävä
herraa, sisarten ja veljien vuorotellen messutessa, lukiessa ja
laulaessa. Kolmelta menivät munkit alakuoristaan veljeskonventtiin,
nunnat vaelsivat lehteriltään sisarten puolelle, ja kirkon molemmin
puolin sulkeutuivat visusti ovet veljien ja sisarten välille.
Lyhyen levähdyksen jälkeen kutsui kellonkilinä päivälliselle
refectoriumiin. Täällä sisaruskunnan ruokasalissa oli kaksi
pitkää pöytää, joista oikeanpuolisen päähän istui itse abbedissa,
vasemmanpuoliseen päähän hänen naisapulaisensa priorissa emännyyttä
pitämään. Abbedissa helisti katossa riippuvaa kelloa, jonka soittonauha
riippui pyhän neitsyen kuvan edessä, ja silloin alkoi ruokasiunaus.
Vasta sen jälkeen päästiin käsiksi ruokiin, joina tänään perjantaina,
lievemmän paaston päivänä, oli kalaa ja valkoista ruokaa, jauhoista
ja ryyneistä laitettua. Pöydässä palvelivat muutamat sisaret, joiden
vuoro oli tänään, mutta ateriaa hengellisesti höystämässä oli samaten
vuoroonsa muuan sisar, joka luki toisten aterioidessa. Tavallisimpana
lukemisena olivat Jöns Budden, Naantalin luostarissa parisen kolmisen
vuosikymmentä takaperin ahkeraan kirjailleen munkin ruotsinnokset pyhän
Birgitan ilmestyksistä, hänen kertomuksensa vanhan testamentin pyhistä
naisista ja muut pyhimystarujen käännöksensä. Tällä kertaa luettiin
hänen jokseenkin itsenäistä mukaelmaansa Hugo de Sancto Victoren
kirjasta "De claustro animæ" (Sielun luostari), jossa verrattiin
ihmissielua luostariin ja sen hyveitä luostarin eri laitoksiin,
menoihin ja henkilöihin.
Aterian päätyttyä luettiin siunaus, pistäydyttiinpä vielä kirkossakin
kiittämässä, ja sitten mentiin joukolla yhteiseen auditoriumiin.
Abbedissan antamasta merkistä pääsivät kielet hetkiseksi vilkkaaseen
liikkeeseen, niin että kuului kaikkialta vain puheen hyminää
tai kuiskeen sipinää, kun sisaret juttelivat kukin läheisimmän
ystävättärensä kanssa. Mutta samaan aikaan, päivällisen jälkeen, oli
myös hetki, jolloin sisaret saivat puhutella vieraita. Jonkun neljästä
sisaresta, joiden oli vuoro palvella päivystäjättärinä, astuessa
auditoriumiin suuntautuivat sen tähden kaikkien katseet odottavina
häneen toivoen saavansa tervehdyksen ulkomaailmasta, ja harva päivä
meni, ettei jotakin sisarta kolmen ja kuuden välillä kutsuttu
puheportille.
Astui tänäänkin palveleva sisar ovelle, ja puheen hyminä ja sipinä
vaikeni.
— Sisar Kaarina!
Parvesta nousi hoikan solakka sisar, joka muutaman toisen sisaren
kanssa keskustellessaan oli kohottanut valkoisen huntunsa pois
kasvoiltaan. Hänen poskensa olivat jokseenkin yhtä kalpeat kuin
muidenkin sisarten, joiden huntu oli ylhäällä, ja ainakin mustan
päällyshunnun reunojen välissä näyttivät kasvot entistään kaidemmilta.
Kysyvän näköisenä tuli hän päivystäjättären luo.
— Puheportille! sanoi tämä.
— Kuka siellä on? kysäisi hän jännitettynä.
— Joku mieshenkilö...
— Isäni?
— Pappismies!
Kuinka lehahtikaan heleä puna kalpeille poskille! Kaarina heitti,
hunnun kasvoilleen, ja levottomasti sytevin sydämin riensi hän
puheportille.
Siellä seisova portaria kalisteli avaimiaan ja väänsi lukon auki,
mutta ei hän avannut luukkua sen takana odottavan vieraan edessä. Hän
jätti sisaren itsensä asiaksi, avasiko sen vai tahtoiko ansaita sitä
ihanamman palkan iankaikkisuudessa puhuttelemalla vierastaan suljetun
luukun takaa. Ei Kaarina sisar itsekään avannut sitä, vaan kysyi ensin
pamppailevin sydämin:
— Kuka siellä?
— Minä... kotiseurakuntasi pappi... vastasi värähtävä ääni.
— Isä Johannes!
Äänessä helähti niin hilpeän hellä sydämen sävel, kuin olisivat siinä
yhtyneet kymmenen vuoden salaisimmat toiveet ja unelmat yhteen ainoaan
äkilliseen riemunsoinnahdukseen.
Luukku lennähti samassa auki, olisi lennähtänyt tällä hetkellä
yhtä epäröimättä, vaikka hän olisi tiennyt siten menettävänsä koko
iankaikkisen autuutensa.
— Paljon terveisiä kotoasi, isältäsi ja äidiltäsi ja... kaikilta ...
kuului arasti värähtelevä ääni luukun takaa. Mutta siinä oli sama tuttu
helähdys, syventyneenä, mutta yhtä sydämellisen helläsointuisena kuin
kymmenen vuotta sitten..
Sisar Kaarina kiitti kuin unissaan, ikäänkuin ei tietäisi
kiittävänsäkään, ja sitten seurasi kotvan äänettömyys.
Sitten alkoi isä Johannes puhua, arasti tapaillen, tietämättä miten
oikein sanoisi sanottavansa.
— Isäsi... lähetti minut... kysymään ja pyytämään... että tahtoisit
tulla kotiin...
— Lähetti... kuului hätiköivä, ikäänkuin pettynyt ääni luukun takaa.
— Niin, isäsi... ja äitisi... he ikävöivät sinua...
— Niin, isä ja äiti... kuului jälleen hätiköivä ääni, ikäänkuin Kaarina
sisar olisi odottanut jotakin muuta.
— Ja kuningas... ja piispakin... ovat antaneet luvan lähteä
luostarista...
Sisar Kaarina oli puhelun alusta alkaen vilaissut tuontuostakin
salavihkaisen arasti ja epäluuloisesti vanhaan sisar Kristinaan, jonka
vuoro tänään oli vartioida puheporttia.
— Olen kuullut siitä, virkahti hän kuiskaten ja vilkaisi jälleen
sisareen.
— Ja tahdothan, lapseni, tulla lohduttamaan ja ilahuttamaan heidän
vanhuutensa päiviä, jatkoi isä Johannes.
— Niin, tiedänhän, että _he_ minua kaipaavat...
Taasen oli Kaarinan äänessä sävy, ikäänkuin hän odottaisi selitystä
jostakin muusta.
— He... ja kaikki...
— Ketkä? kysyi Kaarina.
— Minäkin... ja...
— Ikävöinytkö!?
Ääni tuntui tulevan kuin ilon puuskahdus, mutta samalla hän teki niin
hätiköiviä eleitä kuin tulisilla hiilillä. Tästä hän näytti janoavan
selkoa enemmänkin, ennenkuin antaisi vastauksensa, mutta samalla
vilkaisi hän vierellä seisovaan portariaan niinkuin olisi toivonut
tämän erääseen hyvin epäautuaalliseen paikkaan, jossa oli paljon
lämpimämpi kuin täällä porttikäytävässä.
Samassa aukeni pimeän porttikäytävän toisessa päässä muuan ovi ja
hätiköivä ääni huusi sieltä käytävään:
— Sisar Kristina!
— Mitä nyt? vastasi tämä.
— Sisar Clara kutsuu sinua!
— Onko hän herännyt houreistaan?
— On, mutta veli Matias, joka kutsuttiin häntä katsomaan, luulee hänen
pian kuolevan, ja viimeistä voitelua valmistellaan.
— Minä tulen! vastasi portaria-sisar ja meni jo kappaleen käytävää,
mutta käännähti takaisin.
— Puhelu on lopetettava, sillä kuoleva kutsuu minua, virkkoi vanha
sisar Kristina, paiskasi luukun kiinni ja väänsi lukkoon.
Hän lähti vieden sisar Kaarinan mukanaan.
Mutta Kaarina oli hänen tuokioksi loitotessaan ennättänyt kuiskata
rautaristikon läpi:
— Tulkaa tänään viiden aikaan pienelle portille ryytimaan
pohjoispuolella!
Epävakaisin, ikäänkuin hilpeästä riemusta karkeloivin ja hätiköivästä
levottomuudesta harppailevin askelin palasi Kaarina takaisin
auditoriumiin.
Muuan sisar oli siellä alkanut lukea, ja äänettöminä kuuntelivat toiset
kumman ongelmallisia vertauksia sielunluostarista, samalla tehden
käsitöitään, mitkä nypläten pitsejä, mitkä virkaten tai ommellen,
mikä laittaen korukirjausta alttariliinaan, vuoleskelipa joku puuhun
korkokuvaakin.
Sisar Kaarina tähysteli abbedissaa, mutta häntä ei näkynyt. Hän kysäisi
muutamalta lähinnä ovea istuvalta sisarelta, ja tämä sanoi abbedissaa
kutsutun sairaan luo. Levottomassa mielenkuohussaan riensi Kaarina
sairaan sisar Claran sellille, mutta häntä ei päästetty sisälle.
Sillä vaikka munkit saivat tulla sairaankin sisaren luo ainoastaan
kahteen mieheen, ei kukaan yksin, täytyi sentään olla joku vanhimmista
sisarista saapuvilla, mutta kaikkien nuorempain täytyi pysyä loitolla.
Kohta kuitenkin tuli abbedissa ulos ja Kaarina pyysi päästä askaroimaan
luostarin ryytimaahan, vaikkei tänään ollutkaan hänen vuoronsa.
Abbedissa tiesi, että Kaarina yrttitarhassa hoiti kyökkikasveja ja
lääkeyrttejä huolellisemmin ja hellemmin käsin kuin kukaan muu, ja
sentähden oli hän muita useammin iltapäivisin päässyt tähän kaikkien
sisarten mielipaikkaan työskentelemään. Mutta nyt Valborg äiti kysyi
ankaran tutkistelevalla äänellä:
— Puhelusi päättyi jo?
— Jo.
— Ja vieras meni?
— Niin.
— Kuulit hänen asiansa?
— Kyllä.
— Mitä vastasit?
— Enhän minä mitä... pääsi Kaarinalta.
— Suostuitko?
— En!
Ja kuinka hurskaassa asennossa olikaan Kaarinan pää, vaikkei hunnun
alta näkynyt hänen kasvojaan!
— Mene sitten, virkkoi abbedissa lempeämmin.
Kaarina riensi riemuiten koko kookkaaseen kasvitarhaan, joka yhdeltä
puolen rajoittui osaksi luostarirakennukseen, osaksi korkeaan
kivimuuriin, jonka takana oli munkkikonventin ryytimaa. Kaikilla
muillakin puolilla oli yhtä korkea kivimuuri, jossa pohjoispuolella
oli pieni portti. Portin avaimia säilytti tavallisesti abbedissa;
ainoastaan silloin, kun kasveille tarvittiin kantaa vettä
luostarinientä ympäröivästä lahdenkielekkeestä, kävi vanha sisar
Helena, joka tänne oli saapunut Vadstenan äitiluostarista ja jonka
varsinaisena ammattitehtävänä oli ryytimaan hoidon valvonta, noutamassa
avaimet hengelliseltä äidiltä, avaten portin itse ja lukiten työn
päätyttyä jälleen. Viime aikoina oli ollut pitkät poudat ja helteet,
Kaarinan saapuessa kasvitarhaan oli pieni portti sentähden auki ja
nelisen sisarta oli parhaillaan kantamassa vettä janoisille kasveille.
Helena sisar oli jo vanha mummo, mutta alituisesta tuoreiden kasvien
seurassa elämisestä kai johtui, että hän näin luostarisisareksi oli
säilyttänyt harvinaisen sydämennuorteuden. Hän rakasti kasvejaan
koko äidillisen hellällä sydämellään ja tämän rakkautensa tähden
oli hän lämpimästi kiintynyt myös Kaarinaan, joka rakasti ja helli
yrttikultia kuten hänkin ja oli vuosien varrella oppinut yhtä
taitavaksi niiden hoidossa ja vaalinnassa. Mutta varsinkin tänään osasi
Kaarina saada vanhan sisaren aivan ihastuksesta hassastumaan. Hän
harventeli ja pöyhötteli pietarinkaaleja niin näppärästi ja leperteli
johanneksenyrteille ja munkinhilkoille niin helliä hyväilysanoja, että
mummon sydän aivan heltyi ja hänenkin rakkautensa niin kasveihin kuin
nuoreen Kaarina sisareenkin sai uutta tuulta purjeihinsa. Mutta lisäksi
Kaarina oli niin herkän huomaavainen ja nokkela tekemään vanhalle
sisarelle pieniä palveluksia ja avustuksia, että tämä aivan säteili
tyytyväisyydestä ja ilosta.
Kasvipenkit tulivat pian kastelluiksi ja sisar Helena sulki portin. Kun
kasvitarhassa ei tällä kertaa ollut kitkemistä eikä muita töitä, joihin
sisaruskunnasta olisi kyllä tarjoutunut voimia moninkertaisesti yli
tarpeen, lähetti sisar Helena neljä tänpäiväistä apulaistaan sisälle
luostariin. Mutta sisar Kaarinaa hän ei hennonut lähettää, hän piti
nuoren ystävättärensä, seuranaan ja hupinaan.
Niin he askartelivat ja puhelivat rattoisasti vielä kotvan. Mutta
kun luostarin aurinkokellon vartia läppäsi viisi kertaa, muistuttaen
luostarielämän täsmällisyydestä, silloin pyysi sisar Kaarina niin
nöyrällä ja maanittelevalla äänellä, että vanhan sisaren sydän aivan
heltyi:
— Äiti, saanhan mennä vähän merta katsomaan?
Sisar Helena oli kyllä heti valmis suostumaan, mutta hän katsoi hetken
sopivaksi antaa suosikilleen pienen ojennuksen.
— Viime kerrallakin viivyit niin kauan.
— Jouduinhan vesperaan...
— Mutta ajatteles, jos abbedissa olisi taas sattunut tulemaan!
— Rakas äiti, saanhan mennä...
— No, mene nyt... elä vain viivy kauan!
Sisar Helena antoi Kaarina lemmikilleen avaimen, Kaarina avasi portin,
jätti avaimen lukkoon sisäpuolelle ja pujahti rannalle.
Sangen sekavin tuntein oli isä Johannes lähtenyt luostarista.
Jo sellaisenaan oli hänen sydäntään pahoin myllertänyt Kaarinan
puhutteleminen, ja yksistään hänen läheisyytensäkin. Mutta hänen
käyntinsä luostarissa ei ollut missään suhteessa vastannut hänen
kuvittelujaan, hän tunsi syvää pettymystä ja samalla huimaavaa
mielenkuohua. Hänen mielessään soi kiehtovana se ihmeellinen
äänenhelähdys, jolla Kaarina oli hiljaa huudahtanut sanat "isä
Johannes" ja "ikävöinyt", mutta sitten oli puhelun loppu sellainen,
että se pani hänen mielensä aivan mullin mallin. Houkutteleva ja
suloinen oli mielelle Kaarinan lupaus tulla kohtaamaan häntä rauhassa
ja kahdenkesken, mutta toisekseen: salainen kohtaus... hän, pappi...
ja nunna... se oli niin ulkopuolella sopivaisuuden rajoja, että aivan
päätä huimasi! Aluksi tuntui hänestä aivan mahdottomalta ajatellakaan
menemistä kohtaukseen, mutta samassa tuntui vielä mahdottomammalta olla
sinne menemättä. Missä hän muuten kohtaisi Kaarinan... miten muuten
saisi tilaisuuden selittää hänelle asian! Mutta toiselta puolen...
eikö hän, pappi, eivätkö he molemmat samalla uhraisi koko hengellisen
arvonsa... ja entä jos joku keksisi heidät...? Vaan olihan _Kaarina_
häntä kutsunut... saattoiko hän olla menemättä? — Moninaiset olivat
ristiriitaiset mietteet, moninaiset epäilykset puoleen ja toiseen,
mutta hänen sydämensä sanoi, ettei hän voinut olla menemättä. Ja kun
aikaakaan ei ollut pitkältä, siirtyi hän ristiriitaisista mietteistään
aprikoimaan, miten järjestäisi menonsa.
Aivan huomaamattaan tuli hän pian ajatelleeksi pappisviittaansa
kaikkein tärkeimpänä. Hän ajoi kyytipoikineen erääseen majapaikkaan,
ja avomielisesti selittäen, että hänen oli mentävä taipaleelle,
jossa pelkäsi pappisviittansa tahraantuvan, pyysi hän lainaksi
porvariskauhtanan. Sen veti hän yllensä ja lähti määrätylle
yhtymäpaikalle.
Hiivittyään pitkin rantaa, muurin vierustaa, löysi hän puutarhan
pohjoispuolelta pienen portin, jota Kaarina varmaankin oli
tarkoittanut. Kotvan sai hän siellä odottaa, ja odottaessaan kuuli hän
luostarista viisi läppäystä. Vielä tuokion odotus, portti aukeni ja
siitä astui ulos nunna, painaen portin kiinni jälkeensä.
Isä Johannes tiesi, että se oli Kaarina, joka häntä lähestyi
nunnanhuntunsa verhoamana. Ja hän, isä Johannes, pappismies viidennellä
kymmenellään, seisoi suuren rantakuusen juurella pamppailevin sydämin
ja neuvotonna kuin kahdeksantoistavuotias poikanen. Hän ei tiennyt
lainkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä, hän vain näki, että Kaarina
liiteli häntä kohden kuin häkistä karannut lintu ohrantähkään.
Kaarina tuli häntä vastaan avosylin kuin saman äidin lapsi ja ojensi
hänelle molemmat kätensä, joita hän hämmennyksessään tuskin muisti
puristaa.
— Miten sinä pääsit! sai hän suustaan.
— Tulkaahan, isä Johannes, toimitti Kaarina hätiköiden ja hänkin
kovasti hämillään. — Kultainen sisar Helena, vanha ryytitarhasisaremme,
varmaan pian pitkästyy ja tulee kuulustelemaan, missä viivyn...
He kiersivät pitkin lahden poukaman rantaa, Kaarina etukynttä ja
Johannes hänen rinnallaan jälkivietteessä. Ja Kaarina oli niin
kiireissään, että tarttui vähällä hengellisen isän porvarilliseen
sarkakauhtanaan vetääkseen häntä kiireemmin mukaansa. Samalla hän,
vähitellen toipuen hämmennyksestään, kertoi hilpeällä vilkkaudella
ja kiireissään läähättäen, kuinka hyvä vanha mummo sisar Helena oli
ja kuinka hyvät ystävät he olivat, kuinka ryytimaa oli luostarissa
ainoa paikka, jossa hän oli oikein viihtynyt, kuinka paljon hän oli
unelmoinut siellä vaatiessaan rakkaita kasveja ja suloisia kukkia ja
kuinka sisar Helena oli hänet joskus hetkiseksi päästänyt katselemaan
selkää ja valkopurjeita siellä ja kuinka hän sitten oli unelmoinut
näistä valkopurjeista ja ritarista, joka tulisi hänet vapauttamaan...
Samassa hän vilkaisi hätiköiden Johannekseen, ikäänkuin peläten tämän
mieltä pahoittaneensa.
— Tiedättekös, selitti hän, — minun oli vaikea ajatella sitä ritaria
muuten kuin munkinpuvussa, sillä se oli niin isä Johanneksen
näköinen... Kas, teillähän on nyt tuollainen... onko se tätä matkaa
varten? keskeytti hän yhtäkkiä katsoen niin oudoksuen isä Johanneksen
sarkakauhtanaan, kuin se olisi särkenyt hänen suloiset mielihaaveensa.
— Niin... enkä minä käytä enää ensinkään munkinpukua...
— Ettekö... en minäkään huntujani, kun väliin karkaan vähän
loitommalle...
— Karkaat!
— Niin, tätä samaa tietä...
— Kuinka se on mahdollista?
— Helena muorin luvalla, kuten nytkin.
— Ikävöitkö sitten niin?
— Ah!
Kuinka tuskallisena puuskahtikaan tämä huokaus, ja Kaarina vaipui
hetkeksi äänettömyyteen ikäänkuin kootakseen mieleensä tuntemuksen
pitkistä kaihoistaan.
Mutta samassa Kaarina pysähtyi, viittasi rantaa myöten vievälle polulle
ja virkahti:
Menkää edeltä tuonnepäin!
He olivat kulkeneet lahdenpoukaman ympäri ja joutuneet metsäiselle
rannalle, jossa oli rinteellä pieni mökki. Sen kohdalta Kaarina neuvoi
hengellistä isää menemään edeltä ja juoksi itse mökkiin rinnettä
ylöspäin.
Isä Johannes käveli hiljalleen rantaa melkein kummastellen Kaarinasta
saamiaan ensi vaikutelmia. Kuinka unelmoivasta neidosta oli voinut
tulla niin sydämellistä hilpeyttä hyrskähtelevä ja vilkkaasti jutteleva
nainen? Oliko hän kymmenkunnan vuotta takaperin kenties oppinut
tuntemaan Kaarinaa vain hänen unelmaelämänsä valossa, vai oliko
luostari kasannut häneen näin paljon pursuvaa eloisuutta... vai oliko
se vain hetken hilpeyttä...?
Kaarina näkyi kotvan kuluttua tulevan takaisin rinnetörmännettä
alaspäin. Hän oli jättänyt mökkiin hunnun kasvoiltaan ja Ristuksen
ruunun päästään ja ottanut sieltä suuren villasaalin kietaisten sen
ympärilleen peittämään nunnanpukuaan. Saalilla oli hän peittänyt
myös lyhyeksi leikatun tukkansa, kasvot vain näkyivät. Näyttivät ne
Johanneksesta hieman kalvakammilta kuin ennen, mutta kuinka hänen
poskensa paloivat!
— Näin minä, toimitti Kaarina lähetessään, — olen tehnyt ennenkin
parisen kertaa, sillä en uskaltanut nunnanpuvussa mennä etemmäksi.
Toisella kertaa — siitä on jo vähän kolmatta vuotta — menin liian
pitkälle ja viivyin kauan. Abbedissa oli sillaikaa sattunut tulemaan
ryytimaahan... ja sitten tietysti sain paastota ylimääräisesti... enkä
päässyt vuosikauteen rannalle... Helena muori ei uskaltanut laskea...
Sitten syntini unohtui... mutta en ole uskaltanut sitten kauemmas kuin
portin ulkopuolelle... Helena muorin tähden, hänkin saisi nuhteita...
mutta kun pääsen aina rannalle, olen niin iloinen kuin pieni lapsi ja
tekee mieleni aivan karkelemaan rantakivillä...
Isä Johannes katseli äänetönnä, katseli lämpimin katsein hänen ilosta
säteileviä silmiään.
Äkkiä kävi Kaarina totiseksi ja hänen kasvoilleen kohosi kuin tuulen
tuomana tuskallisen kaihoisa ilme.
‒ Ah, isä Johannes, ette usko, kuinka hirveän tuskallista luostarissa
saattaa olla! Ensi aikoina tultuani... minä itkin vain, itkin läpi yöt
olkivuoteellani ja olisin mennyt ennen vaikka järveen kuin alituisiin
messuihin. Parina ensi päivänä se oli minusta innostavaa, mutta sitten
niin hirveää... enhän minä ollut tottunut alituisiin messuihin,
lukuun ja lauluun... miksi sitä pitäneekin olla niin paljon! Koetin
unelmoida ja ajatella _häntä_... jumalaista ylkää (hän naurahti
katkerasti)... mutta silloin minä en voinut, en voinut... itkin vain,
itkin silmäni punaisiksi ja kasvoni kalpeiksi... minusta tuntui ettei
häntä ollutkaan, että se oli vain tyhjä sana, joka ei merkinnyt mitään
todellista. Vähitellen sitten totuin, alituiset messut, luvut ja
laulut vetivät ja kiehtoivat mukaansa, ne saavat ihmisen ikäänkuin
johonkin toiseen ilmakehään, jossa totuttuaan viihtyy hyvin... mutta
kun tulee pois kirkosta ja varsinkin kun iltaisin menee selliinsä,
silloin ajattelee ihan, ihan toisia asioita... En minä moneen vuoteen
käsittänyt, miten se niin oli, minä koetin vieroittaa ajatukseni
kaikista maallisista ja elää iltapäivätkin ja illat sellissäni samassa
mielialassa kuin aamupäivisin kirkossa... mutta ei sitä voinut.
Sitten opin ymmärtämään, etteivät sitä voineet muutkaan, ainakaan ne,
jotka ovat ystäviäni... Tiedättekös, isä Johannes, täällä luostarissa
eletään aivan kuin kahdessa maailmassa, toinen on, jossa kaikki ovat
yhdessä, toistensa tieten, varsinkin kirkossa, mutta toinen on, jossa
kukin elää yksikseen, varsinkin iltaisin sellissään, ja josta saattaa
puhua vain uskotulleen, johon luottaa. Toinen tulee ikäänkuin ulkoa
päin juhlallisena, ylevänä hyminänä, toinen itää mistä itänee sydämen
kätköistä hiljaisina unelmina ja kaihoina... tai tuttavallisena
kuiskailuna hyvän ystävän kanssa... mutta vain tämä ajan oloon tuntuu
todelliselta ja toisesta jää yksin ollessa korkeintaan vain hämyhuntuja
sen ympärille.
Kaarina puhui niin sydämentarpeesta kuin olisi vain olisi nytkin tähän
asti odottaen tilaisuutta saadakseen näin tyhjentää sydämensä. Ja
hän jatkoi ilman vähintäkään kainostelun vivahdusta, aivan kuin ei
olisi tiennyt koko maailmassa naisten tällaisista asioista puhumista
kainostelevan:
— Sitten... kun aloin yhä enemmän oppia luostarielämää käsittämään ja
ymmärtämään, että heille kaikille tuo alituinen hartaudenharjoitus
oli vain jotakin ulkonaista, että heidät oli vain joku pettävä unelma
tai pettymys elämässä tuonut luostariin ja että he siellä elivät
messujuhlallisuuden ohella kukin aivan toista sisäistä elämäänsä,
silloin aloin miettiä itseäni ja miten laitani oli siellä kotona,
varsinkin silloin keväällä puolitoista vuotta ennen tuloani tänne. Oi,
se aika oli ja tulee varmaan olemaan ihanin elämässäni, se oli kuin
suloista unta, hurmaavaa hulluutta! Mutta en minä rakastanut taivahista
ylkää, koetin siitä vain unelmoida, ja unelmissakin hänellä oli ihan
toisen kasvot... sen, joka puhui hänestä...
Kaarinan puhuessa olivat he kulkeneet pitkän matkaa rantaa pitkin.
He olivat tulleet pienelle kummun kenkämälle, jolla kasvoi sorea
koivikko, ja rinteen alta pilkkui päivässä välkehtivä vesi valkoisten
koivunrunkojen välitse. Siihen he seisattuivat aivan kuin äänettömästä
sopimuksesta.
— Kun se minulle selvisi, jatkoi Kaarina melkein nyyhkyttäen, — on hän
ollut ainoa elinunelmani... ja suloisten kyynelteni lähde...
Hänet valtasi niin syvä liikutus, että hän näytti tarvitsevan tukea,
mihin nojata. Johannes avasi sylinsä, ja hän lankesi siihen.
— Kaarina... rakas, rakas Kaarina! nyyhkytti Johannes.
Kaarina purskahti itkuun. Oli kuin hänen silmänsä yhtäkkiä puhkeaisivat
vesilähteiksi, joihin kuohuivat rajuna puuskahduksena sydämen
kymmenvuotiset surut ja tuskat.
Mutta hän ei itkenyt kauan. Hän käänsi kyynelkirkkaat silmänsä isä
Johannesta kohden ja kysyi hilpeällä riemunpuuskalla:
— Hengellinen isä, ettehän vain enää kihlaa minua toiselle?
— En, armas lapsi, virkkoi Johannes puuskahtaen ja suuteli sylissään
lepäävää nunnaa huulille.
— Johannes! virkkoi Kaarina kotvan kuluttua. — Minusta on väliin
tuntunut kuin minut olisi luostariin tuonut oikeastaan vain
vaistomainen, tyttömäinen ylpeys. Vasta vuosia jälkeenpäin olen
oikein oppinut käsittämään, miten ihanteellinen isä Johannes oli, ja
oppinut häntä hengellisesti rakastamaan. Mutta tuskin nytkään lähtisin
luostarista, jollei...
Isä Johannes ei tätä heti oikein käsittänyt, mutta Kaarina näytti
tahtovan jättää sen ilman lähempiä selityksiä hänen mietittäväkseen.
* * * * *
Isä Johanneksen valtasi yhtäkkiä niin ponteva toimintatarmo, ettei hän
ollut sellaista tuntenut koskaan. He lähtivät kiireesti taivaltamaan
luostaria ja sen vierelle kasvanutta kaupunkikylää kohden. Kulkiessaan
he muutamin sanoin neuvottelivat, miten menettelisivät.
Isä Johannes jätti Kaarinan mökkiin, johon tämä mennessä oli jättänyt
huntunsa. Hän meni majapaikkaansa kaupunkiin, pukeutui pappisviittaansa
ja otti mukaansa Tasalan Anna muorin lähettämän vaatenyytin. Hänen
palattuaan jäi Kaarina kotvaksi aikaa mökin pirttiin emännän keralla,
ja kohta ilmestyi Johanneksen eteen pihalle solakka maanneitonen,
jonka kasvot vain eivät näin kesäiseen aikaan näyttäneet kyllin
päivettyneiltä. Vaatenyytti kädessään alkoi neitonen astua papin
rinnalla luostaria kohden.
Luostarissa ei heitä ensin mitenkään tahdottu päästää sisälle. Ja
sittenkin, kun Kaarina portarialle esitti nimensä ja hän tunsi kasvot,
tahtoi hän päästää vain sisaren yksin. Sisar ei puolestaan tahtonut
luopua pappisseuralaisestaan, ja niin täytyi heidät päästää molemmat
ainakin puheportille.
Sinne ilmestyi pian abbedissa kenraalikonfessorin keralla. Näyttävästi
oli luostarissa pidetty aika hälinää karkurin tähden ja oli vieläkin
vähän kinastelua. Mutta asia oli selvä, kun sisar Kaarina kerran halusi
lähteä, eikä abbedissan auttanut muuta kuin suostua.
Kaarina pyysi sanoa jäähyväiset muutamille ystävilleen, mutta siihen ei
ankara äiti suostunut.
— Edes sisar Helenalle, rukoili Kaarina.
— Ei hänelle varsinkaan. Sillä hän on karserissa ankarammalla
paastoruualla.
— Voi! pääsi Kaarinalta. — Kuinka kauan?
— Kaksi vuorokautta. Sinä olisit saanut paljon enemmän.
Sisaruskunnan äiti oli niin kiukustunut, että hänen täytyi taistella
sydämensä kanssa, malttaakseen olla luopiota kiroamatta. Mutta siinä
määrin oli aika opettanut häntä alistumaan välttämättömyyteen, että hän
sopivan ulkonäön vuoksi lausui lähtijälle kylmän siunauksen.
Auringon vaipuessa lännen maille ajaa karetteli onnellinen pari Turkua
kohden ja sitten suloisen valoisaa kesäistä yötä myöten Metsäkulmalle.
Auringon nostaessa punastuvaa otsaansa itäisten lehtojen latvoilta
ajoivat he kirjorattaillaan Tasalan pihaan.