Tuiro oli koko syksyn, ohi joulun, kierrellyt piispa Arvi Kurjen ja
ritari Niilo Arvinpojan asiamiehenä nostattamassa väkeä sotaan Kristian
tyrannia vastaan. Useimmat Turun lähipitäjät oli hän liikuskellut, ei
vain mennyt kotipitäjäänsä. Ja miehiä sieltä oli Turkuun urennut, oli
tullut niin tukulta, että kun Tuiro tammikuun alkupäivinä retkeilynsä
päätettyään liittyi Turun piiritysjoukkoon, olisi hän ollut koko
mahtava sotapäällikkö, jos olisi saanut kaikki nostattamansa pojat
komennettavikseen. Niin ei hän tosin saanut, mutta ei häntä sentään
työnnetty pelkäksi numeroksi riveihin, vaan Niilo ritari oli ottanut
eräänlaiseksi vapaammaksi käsilähetikseen reippaan, jäyhän miehen, joka
oli niin hyvin kunnostautunut ensi tehtävässään.
Palaamisensa jälkeisenä päivänä oli hän saanut hetkisen vapautta
ja käveli ympärinsä katsellen piiritystyötä. Hän pysähtyi muutaman
"piispanpaukun" — Arvi Kurjen tykin — luo ja kyseli tykkimieheltä
sotatapauksia poissaolonsa aikana. Linnaa oli koko alkutalven
piiritetty mitenkään erikoisesti edistymättä. Päinvastoin oli
Tuomas junkeri joulun edellä tehnyt menestyksellisen uloskarkauksen
linnastaan, saaden vangeiksi joukon suomalaisia ja ruotsalaisia.
Vangitut herrat oli Susi-Tuomas heti hirtättänyt linnanmuurin
edustalle, ja niiden joukossa oli ollut myös Niilo ritarin veli, Pentti
Arvinpoika; vangittu miehistö luultavasti kitui linnan vankikomeroissa
tai oli heidät pakoitettu astumaan linnan puolustusväen riveihin.
Heidän parhaallaan pakinoidessaan tuli muuan sotamies kiireisesti
kutsumaan Tuiroa Niilo ritarin puheille.
— Luulenpa, että sinä olet omasi erääseen tärkeään tehtävään? sanoi
Niilo ritari.
— Kuten käskette, jalo herra!
— Saisit mennä linnaan ja ilmoittaa, että meille on juuri tulossa
muonakuormia ja että he voivat ne siepata saaliikseen, jos tahtovat.
— En minä! tokaisi Tuiro ällistyneenä.
Arvi ritari katsoi nauraen rehelliseen mieheen.
— Näetkös! selitti hän sitten vakavasti. — Linnassa on joukko
suomalaista sotaväkeä ja useita herroja, jotka kuuluvat Kristianin
vastustajiin. Nyt olemme saaneet tiedon, että kuningas on lähettänyt
Tuomas junkerille käskyn teloittaa nämä herrat. Käsky voi saapua
perille minä hetkenä tahansa, ja nyt olisi sinun heidät pelastettava.
— Mielelläni, mutta miten?
— Viet sellaisen viestin kuin sanoin. Mutta se viesti sinun on vietävä
ritari Erik Flemingille, ei Tuomas junkerille. Erik herra, vaikka
onkin meidän miehiämme, kuuluu osanneen pujottautua Tuomas junkerin
luottamukseen, toisia huomattavampia Suomen herroja sitävastoin
pidettänee linnassa vangittuina. Sano Erik herralle, että vaara uhkaa,
ja keksiköön hän keinon pelastautuakseen.
Tuiro lähti. Oli järjestetty, että hän näyttäisi nokkelasti
päässeen pujahtamaan läpi piirittäjäin käsien, ja hänen juostessaan
linnanportille ammutuinkin hänen jälkeensä. Linnanvahti antoi nopean
merkin, portti avattiin, Tuiro pääsi sisälle ja hänet vietiin Tuomas
junkerin luo.
Tuiro alkoi touhuissaan selittää, että oli ryöstettävissä vihollisen
kuormasto. Susi-Tuomas ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen suomalaista
puhettaan, ja Erik Fleming kutsuttiin avuksi. Hänelle sitten Tuiro
kertoi Niilo herran molemmat viestit.
Erik Fleming oli päättävässä jäntevyydessä vähintään Tuomas junkerin
veroinen, mutta tämän susimaisen julmuuden sijaan oli hänellä äly
kuin salaman välähdys. Hän teki nopeasti päätöksensä. Hän tulkitsi
Tuomas junkerille asian niin, että ensi yönä puoliyön aikaan saapuu
piirittäjille suuri muonakuormasto, ja jos se saadaan siepatuksi, on
pitkiksi ajoiksi piiritettyjen tila varma, kenties riittäisi muonaa
aina avoveteen, jolleivät piirittäjät jo ennen katsoisi täytyvänsä
lähteä tiehensä.
Tuomas junkeri pudisteli mustaa päätänsä. Rynnäkön onnistuminen oli
ylen epävarma, ja linnasta ei riittänyt väkeä haaskata suotta. Mutta
tulisella innolla ja välähtelevällä taitavuudella ajoi Erik herra
asiaansa. Hän otti sen menestyksen vastuulleen ja neuvoi lähettämään
tuleen linnassa olevan suomalaisen miehistön, josta ei ollut suurempaa
vahinkoa, vaikka kaatuisivatkin. Se oli tosin epäluotettavaa väkeä,
selitti Erik herra, niin rynnätessä kuin linnanpuolustuksessakin, ja
sentähden oli heitä vartioimaan otettava myös Tuomas junkerin varminta
väkeä. Tuiro, joka asiassa oli tehnyt niin tärkeän palveluksen,
ovelasti tuomalla sanan kuormaston saapumisesta, oli runsaasti
palkittava ja lähetettävä takaisin antamaan merkin, millä hetkellä
kuormasto saapui.
— Pääseekö hän vielä takaisin piiritysketjun läpi? kysyi Tuomas junkeri.
— Kyllä, vastasi Tuiro terhakasti, kun Erik herra suomensi hänelle
junkerin kysymyksen.
Näin hyvin suunniteltuun yritykseen katsoi Tuomas junkeri hyväksi
suostua.
Mutta samassa ilmoitettiin, että linnaan oli saapunut Kristian
kuninkaan lähettiläs, joka kumma kyllä oli hänkin päässyt läpi
piiritysketjun.
Lähettiläs pääsi heti puheille. Erik herra lähti vielä lähemmin
neuvottelemaan Tuiron kanssa hankkeesta ja antamaan lähempiä
ohjeita. Se vei aikaa kotvan, ja kun Tuiro palasi linnanpihan yli,
näki hän kauhun näyn. Lähettiläs oli tuonut Kristianin verikäskyn,
ja linnanpihalle laahattiin heti teloitettaviksi muutamia Suomen
ylhäismpiä aatelismiehiä, joiden nimiä Tuiro ei tiennyt. Tuiron sisu
tuskin antoi myöten noudattaa palatessaan hiipiviä varokeinoja, jottei
linnasta nähtäisi hänen menevän suoraa päätä piirittäjäin leiriin.
Hän vei viestin Niilo herralle, ja tämä järjesti kaiken valmiiksi Erik
Flemingin "rynnäkköä" varten. Mutta Tuiro meni Erik herran määräyksen
mukaan kappaleen matkan päässä linnasta olevalle mäen nyppylälle, ja
laittoi sinne koko iltapäivän risuista suurta roviota.
Puoliyön aikaan sytytti hän sen palamaan.
Samassa aukenivat linnanportit, ja sieltä hiipivät yöhön suomalaiset
soturit, joukossa muutamia vapaamiehiäkin, lisäksi muutamia Tuomas
junkerin valiosotureita pitämässä järjestystä yllä. Edellisen päivän
teloitukset olivat suomalaisissa sotureissa virittäneet yhä suuremmaksi
heidän ennenkin tuntemaansa vihaa ja kauhua tanskalaisten hirmuvaltaa
vastaan, ja useimmat heistä odottivat vain tilaisuutta karata
piirittäjäin puolelle.
Mutta juuri kun he odottivat käskyä rynnäkköön piiritysketjua vastaan,
huusi Erik Fleming heille suomeksi:
— Veljet, suomalaiset, verikoiran piskien kimppuun!
Pieni kuninkaallisten parvi ehti tuskin ajatellakaan ryhtymistä
vastarintaan, eikä se olisi mitään auttanut, niin vähän heitä oli. Erik
Flemingin johtamat suomalaiset ja piiritysjoukko vangitsivat heidät
melkein ilman miekan iskua.
Ja niin olivat suomalaiset päässeet linnasta ovelan Erik Flemingin
johdolla ja Tuiron avulla.
* * * * *
Piiritystä jatkettiin aina kevääseen saakka ilman mitään käännettä
puoleen tai toiseen. Ainoastaan joku pieni kahahdus tapahtui silloin
tällöin tai tehtiin viholliselle nokkela kepponen, ja monissa
sellaisissa kunnostautui Tuiro jäyhällä reippaudellaan.
Keväällä Turun saariston parhaallaan luodessa jäitään ilmestyi
äkkiarvaamatta Severin Norbyn laivasto Turun linnan edustalle Tuomas
junkerin avuksi. Nelisenkymmenen korville luettiin laivoja olevan,
kaikki täynnä hyvinvarustettuja miehiä. Severin Norbyn tykit alkoivat
sataa luoteja piirittäjäin varustuksiin, vinkuipa laivoista hirveitä
ketjukuuliakin keskelle Niilo herran väkeä.
Kiireiseen pakoon oli hänen lähdettävä. Mutta pakotuiskeen keskellä oli
hän saanut viestin Arvi piispalta ja kutsui Tuiron puheilleen.
— Mene heti piispan luo! Hän lähtee itse väkeä nostattamaan ja ottaa
sinut mukaan.
Tuiro lähti. Kaupungin läpi rientäessään Kuusiston linnaa kohden
kuuli hän järisyttävän, hirmuisen pamahduksen, ja arvasi, että Niilo
herra oli lähtiessään kaupungin reunalla räjähyttänyt ilmaan kivisen
rakennuksen, jossa oli hänen ruutivarastonsa.
‒ Ehtiiköhän hän edes pakoon vihollisen jaloista?
Tätä aprikoiden riensi Tuiro juoksujalkaa läpi Piikkiön pitäjän
Kuusiston vuorinientä kohden. Tiellä ajoi hänen ohitseen joukko
aatelisnaisia ja tuomiokapitulin kaniikkeja, mitkä ratsain, mitkä
rattain, kaikki kiiruhtaen Kuusiston linnaan turvaa etsimään.
Pian alkoi Tuiron silmiin häämöittää linnan korkeampi keskustorni
pyörökattoineen, kohta näkyi kokonaan mahtavan, kivisen keskuslinnan
katto, näkyivät kaksinkertaiset ympärysmuuritkin torneineen. Auliisti
laskettiin suojaa etsivälle kaupungin vallasväelle alas Vipusilta,
joka vei niemen kannasta katkaisevan vesihaudan ylitse, ja samalla
pääsi Tuirokin linnaan. Yhä uusia pakolaisia saapui sinne kaupungista,
ja viimeiset kertoivat, että ruutisäiliön räjähdyksestä oli kaupunki
syttynyt palamaan. Nopeasti levisivät hurjat liekit kevätahavan
kuivaamiin taloihin, ja kilvan tulen keralla ryntäsivät Severin Norbyn
ja Tuomas junkerin miehet kaupunkia ryöstämään.
Nämä viestit kuultuaan kävi Arvi piispa nopeaan toimintaan. Hänellä oli
jo laivansa valmiina purjehtimaan, sillä hän oli, heti ensi viestin
Norbyn tulosta saatuaan, rientänyt kaupunkitalostaan tänne linnaansa
ja aikoi purjehtia Pohjanmaan rannikolle nostattamaan Pohjanmaan
reimaa väkeä Turun linnan piiritysjoukon avuksi. Sille retkelle oli
hän yllytykseen tottuneen Tuiron kutsunut. Nyt otti hän myös turviinsa
paenneet vallasnaiset ja tuomiokapitulinsa kaniikit laivalleen. Purjeet
nostettiin ja Arvi piispa lasketti suojatteineen merille, jättäen
linnaansa vartioimaan vain muutaman kymmenkunnan asemiehiä, joita ei
toisten mukana ollut lähettänyt Turun linnan piiritykseen.
Tuuli ei ollut suotuisa ja he viipyivät muutamia vuorokausia ennenkuin
ehtivät Raumalle, johon Arvi piispa aikoi suojattinsa viedä sodan
jaloista. Mutta satamaa lähestyessään näkivät he rannalla vilisevän
Severin Norbyn sotaväkeä ja laskivat kiireimmittäin ulommaksi merelle.
Eräältä kalastajalta kuuli piispa, että Norbyn väkeä oli jo kulkenut
ryöstöretkille tänne saakka, olivatpa tiedustelleet sitäkin, oliko
täällä nähty piispan laivaa. Piispa purjehti Ulvilaan, mutta samoin oli
laita sielläkin, nähtävästi olivat Kristianin väellä ruokavarat vähissä
ja täytyi lähettää niitä ryöstämään ympäri lounaisia rantaseutuja.
Tyrannin ryöstölintujen edellä paenneilta turkulaisilta sai Arvi piispa
kuulla, että Severin Norbyn väki oli vallannut Kuusiston linnan ja
ryöstänyt sieltä kaikki kalleudet.
Silloin lähti hän jälleen purjehtimaan suojattinsa mukanaan. Tuiron ja
muutamia muita miehiä vei hän Pohjanlahden rannikolle yllytystyöhön
ja jätettyään heidät Närpiöön lähti laivallaan viemään suojattejaan
Ruotsin puolelle. Ei tiennyt rannalta heidän lähtöään katseleva Tuiro,
ei tiennyt kukaan, että tämä oli oleva piispa Arvi Kurjen viimeinen
matka. Mutta juuri Ruotsin rannikolle päästessä yllätti heidät ankara
myrsky, ja laiva upposi kaikkine väkineen syvyyteen.
Tuiro tovereineen ryhtyi tulisella innolla yllyttämään Etelä-Pohjanmaan
uljaita poikia sotaan. Mutta pian saapui tännekin pakolaisia, jotka
kertoivat, että Niilo Arvinpoika joukkoineen oli paennut kauas Hämeen
sisämaahan ja Turun seutu oli tykkänään verikoiran piskien vallassa.
Silloin Tuiro tovereineen ei enää tiennyt, mihin väkeä nostattaisi.
He lähtivät Pohjanmaan rannikolta, purjehtivat venheellä Ulvilaan ja
alkoivat jalkapatikassa pistättää Hämettä kohden.
* * * * *
Hämeenlinnan tienoille saavuttuaan kuulivat he, että Niilo Arvinpoika
oli ensin aikonut ryhtyä rakentamaan puolustusvarustuksia Janakkalan
sillankorvaan, mutta sitten muiden aatelismiesten kanssa neuvoteltuaan
pitänyt taistelun jatkamista Suomessa toivottomana ja lähtenyt väkineen
Ruotsin puolelle, jossa tarvittiin apua Tukholman piiritykseen.
Ainoastaan tuima ja huima Niilo Grabbe ei ollut taipunut jättämään
vihollista häiritsemättä mellastamaan isänmaassaan. Hän oli jo Niilo
ritarin sotajoukosta valinnut muutamia rohkeimpia miehiä ja toisia
uskalikkoja liittyi yhä lisää. Näiden miesten kanssa ryhtyi hän käymään
sissisotaa vihollista vastaan.
Niilo Grabbe kuului pienen joukkonsa kera lähteneen osaksi teitä,
osaksi metsiä myöten taivaltamaan takaisin Turkuun päin. Tuiro riensi
jälkeen ja tapasi hänet vihdoin eräästä talosta haukkaamasta kiireistä,
mutta reilua puolistaan. Niilo herra oli riemastunut saadessaan mukaan
Tuiron, jonka hän hyvin tunsi ennestään.
— Mitäs nyt sitten ruvetaan oikein tekemään? kysyi Tuiro.
— Annetaan tanskalaisille selkään!
— Missä?
— Näetkös, poikaseni, verikoiran piskit kiertelevät ryöstelemässä ja
haaskaamassa maassa ympärinsä. Severi Norbyn sanotaan tosin lähteneen
jälleen pois maasta, mutta hän on tänne jättänyt kätyreitä ryöstämään
muonaa, mistä suinkin saavat. Ruotsissa näet Kustaa Vaasan väki pitää
kyllä huolen, ettei sieltä saada elintarpeita Tukholman tanskalaiselle
sotavoimalle, ja sentähden on Suomesta tehty heidänkin varastoaittansa.
Nyt on meidän ruvettava näille ryöstelijöille tekemään vastusta ja
siepattava heidän kuormansa missä suinkin vain tilaisuus ilmestyy.
Sellainen oli Tuiron mieliin. Hän liittyi joukkoon, ja tuima Niilo
Grabbe otti hänet lähimmäksi miehekseen.
He lähtivät vaeltamaan rannikkoa kohden.
Lähestyessään Metsäkulmaa kuulivat he, että pitäjässä parhaillaan
retkeili joukko tanskalaisia ryöstöhurttia. Tasalan nimismiestalossa
kuuluivat väkivaltaisesti majailevan ja siellä oli osa retkikunnasta
kuormia vartioimassa, toinen joukkue kuului parastaikaa kiertelevän
eräällä pitäjän kulmalla ryöstelemässä. Sen kuultuaan neuvotteli
Niilo Grabbe hieman Tuiron kanssa, ja he päättivät rynnistää kahdessa
ryhmässä, toinen ryövärijoukon, toinen kuormaston vartiain kimppuun.
— Minä tahtoisin Tasalan osakseni! huudahti Tuiro.
— Sehän on tärkeämpi, ja minä itse...
— Niin, mutta on kysymys kotikylästäni!
— Se on toinen asia! Silloin tunnet paikat. Mene, mutta elä pilaa
asiaasi!
He erosivat kahteen ryhmään, ja Tuiro sai parisenkymmentä huimapäätä
mukaansa.
He lähestyivät kirkonkylää Lipisevänrannalta päin. Keskellä kesäkuun
helteistä päivää juoksivat he hurjaa karkua pappilan ohitse. Tuiro
ehti vilahdukselta nähdä, että isä Johannes istui valkokaapuisillaan
pihlajan juurella pihan kulmassa. Hän tervehti juostessaan ja näki
hengellisen isän ällistyneenä nousevan pystyyn. Mutta siitä ei hän
joutanut välittämään, sillä samassa ehtivät he Tasalan pihalle.
Kuormaston vartiat olivat vetäytyneet mikä mihinkin varjoisaan
paikkaan loikomaan. Ainoastaan parisen miestä oli puuliiteriin
vedettyjä kuormarattaita vartioimassa. Näiden kimppuun kävi Tuiro
miehineen ennenkuin he edes ehtivät antaa merkkiä muulle väelle.
Tuskin oli heidät lyöty maahan, kun alkaa porstuan ja aittojen ovista
tuiskahdella miestä kuin itikkaa. Mutta ne poloiset olivat juuri
heränneet makuuksestaan, niillä ei ollut mitään järjestettyä johtoa, ja
hyökkääjät olivat pian lyöneet heidät kösäksi menettämättä itse enempää
kuin kaksi miestä. Tuiro oli kuitenkin itsekin saanut lievän haavan
käsivarteensa.
Taistelun jälkeen lupasi Tuiro miestensä vähän levähtää, ollen
kuitenkin varuillaan. Itse pistäytyi hän pirttiin talonväkeä
tervehtimään, mutta tapasi ainoastaan Anna emännän kotosalla. Tanu
Tasainen kuului olevan metsissä pakosalla, sillä tanskalaiset
tapailivat häntä käsiinsä, kun olivat jostakin saaneet tietää, että
hän oli yllyttänyt miehiä sotaan tanskalaisvaltaa vastaan. Anna
emäntä hykerteli kiitollisesta ilosta, kun talo oli vapautettu
mielivaltaisista vieraista, jotka ottivat mitä suinkin käsiinsä
löysivät. Äidillisellä hellyydellä sitoi hän Tuiron käsivarren ja
riensi sitten hommaamaan ruokaa vieraille. Tuiron toverit eivät
kuitenkaan talon eväitä kaivanneet, sillä he saivat yllinkyllin
tanskalaisten kuormista.
— Mutta mitenhän käy, kun tanskalaisten ryöstöretkeilijät palaavat
taloon? kysäisi Anna emäntä huolissaan.
— Tuskinpa he enää tulevat!
— Kuinka niin?
— Me kyllä pidämme siitä huolen!
Silloin Anna emäntä oli ilosta ja kiitollisuudesta käymäisillään
Tuiroon aivan syliksi.
Toveriensa aterioidessa pistäytyi Tuiro pappilaan. Isä Johannes ei
ujostellut sulkea poikaansa syliinsä. Kuinka iloinen ja ylpeä hän
olikaan kasvatistaan!
— Nyt saavat kyläläiset nähdä, eivätkö he olleet väärässä! ilahteli hän.
Mutta Tuiro vaipui alakuloisiin mietteihin.
— Miten Suitsulassa eletään? kysyi hän.
‒ Elävät vain tasaista menoa. Topias on ottanut emännän taloon.
Tuiro oli vaiti kotvan.
— Entäs Pirkitta? kysyi hän arasti.
‒ Sälpättää kotona kuten ennenkin, virkkoi isä hymähtäen. — On kenties
sentään hieman tasaantunut.
Kuinka Tuiro ilostui! Hän oli niin monta kertaa pelännyt Pirkitan
joutuneen jo miehelään.
— Vieläkö sinä häntä muistelet? kysyi isä.
— Vielä...
‒ Vaikka hän sinut melkein petti.
— Ei hän pettänyt... hän on niin hyvä ja herkän iloinen. Ei vain viihdy
metsässä. Tahtoisin niin halusta nähdä häntä.
— Se sydän, se sydän! virkkoi isä huoaten.
Tuirosta hengellinen isä huokasi niin syvään, että hän ihmetteli,
huokasiko se tosiaankin heidän sydämensä tähden, Tuiron ja Pirkitan.
Tuiro ei saanut tällä kertaa tavata Pirkittaa, mutta isä Johannes
tarjoutui itse viemään hänen terveisensä tytölle. Ja Tuiro pyysi
viemään rakkaat terveiset.
Kun Tuiro palasi Tasalaan, oli pihan nurkalle kerääntynyt
töllistelemään joukko kylän väkeä, kaikki ketkä eivät olleet
loitommalla töissään. Tuiro käski miestensä valjastaa hevoset
tanskalaisten kuormien eteen, ja niin he lähtivät ajamaan kylän läpi
rannikkoa kohden. Ja ihailevia, kiitollisia katseita heittelivät
kyläläiset heidän jälkeensä. Tuiroon nähden yhtyi tähän kiitollisuuteen
alakuloinen liikutus; kyläläiset mahtoivat katua tylyyttään häntä
kohtaan.
Suitsulan kohdalle päästyä silmäili Tuiro sinne kaihoisin katsein.
Mutta siellä ei näkynyt ketään liikkuvan.
Niilo Grabben ja Tuiron parvet yhtyivät vasta seuraavana iltana. Sillä
Niilo herra oli kuullut ryöstelijäjoukkueen olevan niin lukuisan, että
oli katsonut parhaaksi odottaa yötä. Yön selässä olivat he sitten
hiipineet rosvojen majapaikkaan, teljenneet ovet kiinni ja polttaneet
talon täysineen. Sellainen oli Niilo Grabben sotatapa verikoiran
piskejä vastaan.
Paimionlahdessa purkivat he muonasaaliinsa kuormista veneihin ja
lähtivät vesille. Saaristoon päästyään hankkivat he parhaat ja
keveimmät saaristovenheet ja soutelivat, purjehtivat niillä pitkin
rannikkoa Ulvilasta aina Porvoon tienoille. Usein he tulla tuiskahtivat
sinne, missä heitä vähimmän odotettiin, ottivat verohurttain
ryöstösaaliin, surmasivat tai polttivat hurtat. Siten tekivät he suurta
haittaa tanskalaisten sotajoukkojen muonanhankinnalle.
* * * * *
Tuiro oli ollut sissiretkillään Suomenlahden rannikolla päin ja sieltä
palattuaan yhtyi hän heinäkuussa jälleen Niilo Grabbeen Ahvenan
saaristossa.
— Nyt on piru merrassa! kuiskaisi Niilo herra heti alipäällikkönsä
nähtyään.
— Miten niin?
— Verihurtat ovat sittenkin saaneet kokoon suurehkon muonalaivaston.
Urkkijani ovat saaneet tietoonsa, että laivaston pitäisi juuri näinä
päivinä lähteä Turusta Tukholmaan.
— Se on estettävä!
— Oikein, poikani! Mutta me omin voimin emme siihen pysty. On vietävä
sana Ruotsin puolelle ja juuri mietiskelin sopivaa miestä.
— Kelpaanko minä?
— Sinut kyllä tarvittaisiin täälläkin. Mutta varminta taitaa olla, että
sinä lähdet.
— Heti siis?
— Heti!
Tuiro valitsi kaksi parasta purjehtijaa mukaansa ja he lähtivät
parhaimmalla purjeveneellä, mikä oli käsillä.
Navakalla tuulella purjehtivat he läpi yön ja seuraavana päivänä
yhyttivät Furusundissa valtionhoitajan laivaston, joka Erik Flemingin
johdolla väijyi siellä Tukholmaan tulevia muonalaivoja.
Tuiro meni heti laivaston päällikön puheille.
‒ Nyt on varmaan jälleen hittolainen liikkeellä, koska sinä tulet
luokseni! huudahti Erik herra nähdessään pelastajansa Turun linnasta.
‒ Sitähän Niilo herrakin sanoi lähtiessäni! tokaisi Tuiro.
Viestin kuultuaan varustautui Erik Fleming heti vieraita
vastaanottamaan.
Kesäillan hämärtyessä nähtiin saaren päitse lähestyvän salmea pienen
aluksen. Se siepattiin heti kiinni ja miehistö vangittiin.
Mutta nokkela Erik Fleming hymyili salajuonisesti partaansa. Hän oli
tuntenut laivan Tuomas junkerin laivastoon kuuluvaksi ja päätti tehdä
Susi-Tuomaalle pahan kepposen.
Hän käski tyhjentää laivasta tanskalaiset sotavangit, miehitti sen
omalla väellään ja pani Tuiron päälliköksi. Tuiro lähti purjehtimaan
laivallaan Susi-Tuomasta vastaan.
Nähdessään tiedustelijalaivansa palaavan työnnätti Tuomas junkeri
venheen vesille ja lähti puolenkymmenen miehen soutamana kuulemaan,
mitä tietoja se toisi mukanaan. Laivaa lähetessään huusi hän:
— Mitä kuuluu?
— Kaikki hyvin! vastattiin laivasta.
Tuomas junkeri laski venheensä laivan kylkeen ja kapusi reippaasti
kannelle sieltä jaloin antaakseen merkin muonalaivoille. Mutta tuskin
oli hän päässyt laivan portaalle, kun Tuiro miehineen tarrasi hänen
niskaansa ja hänet vangittiin.
Erik Fleming lasketti samassa sotalaivansa maankatveesta muonalaivoja
vastaan ja valloitti ne helposti. Mutta kuormalaivaston mukana oli
sotalaivojakin sitä puolustamassa, ja yksi niistä, nimeltään "Suomen
prinssi", puolustautui niin urhoollisesti, että se oli ammuttava
upoksiin.
Tuomas junkeri vietiin valtionhoitajan tuomittavaksi ja hirtettiin
niiniköyteen palkaksi pahoista töistään. Ja niin oli Suomi tästä
julmurista vapautunut.
Erik Fleming olisi mielellään pitänyt reippaan Tuiron laivastossaan,
mutta hän kaipasi kotirannoilleen. Hänessä pohjusti vielä siinä määrin
metsäläisveri, että häntä tyydytti parhaiten sissisota Niilo Grabben
keralla.
He jatkoivat partioretkiään vuosikauden, toistakin, kunnes seuraavana
kesänä Kustaa Vaasan joukot saapuivat Suomeen, valloittivat Erik
Flemingin ylijohdolla Turun ja Kuusiston linnat ja syksymmällä
koko Suomen Viipuria myöten. Silloin oli Kustaa Vaasa jo valittu
koko valtakunnan kuninkaaksi ja oli pian ryhtyvä mullistavaan
uudistustyöhönsä.
Samana syksynä alkoi Pietari Särkilahti saarnata Turussa uutta,
puhdistettua uskonoppia.
27