Isä Johannes joutui luostariin parahiksi nonamessuun, ensimäiseen
messuun puolipäivän jälkeen. Sen päätyttyä alkoi olla käsissä aika,
jolloin maisteri Pietari Särkilahden puheen Lutherin opista piti
alkaman. Ja isä Mikael, isä Olavi ja isä Johannes lähtivät kävellä
köpsöttelemään Kolmen kuninkaan killatalolle, kuulemaan selostusta
saksalaisen kerettiläisen opista, aivan kuin huiske ja tuiske heidän
ympärillään ei olisi merkinnyt niin mitään.
Heidän killataloa lähetessään yhtyi heihin vanha tuomiorovasti Jacobus
Johannis. Tämä valkohapsi ukko näkyi hankin kuuluvan miehiin, jotka
etsivät niitä kuin isän ovat, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä
ympärillä. Mutta samalla saattoi hän toisten hengenmiesten harjakset
nostattaa pystyyn kertomalla kauhutapauksesta linnan edustalla.
Heidän saapuessaan killatalolle ja aikoessaan astua sisään tuli sieltä
heitä vastaan nuori Pietari Särkilahti poislähdössä.
— Ka, isä Johannes! huudahti hän iloisesti yllätettynä ja kääntyi
sitten ukoille kohteliaasti selittämään, että hänen esityksensä täytyi
hetken rauhattomuuden tähden peruuttaa. Ei noita, lisäsi hän, taida
juuri tulla kuulijoitakaan. Ei ollut vielä ketään sisällä.
— Onhan meitä tässä neljä, virkkoi Mikael priori tiedonjanoissaan.
— Vähän meitä on, huusi Jacobus-rovasti. — Herrallamme ja
mestarillammekin oli mukanaan kaksitoista kuulijaa siltä varalta, ettei
sattuisi syrjäisiä tulemaan... lisäsi vanha veitikka.
— Onkin muuten, arveli isä Olavi, — arveluttavaa tällaisina aikoina
puhua niin aroista kysymyksistä. Ei tiedä, kuka sen mitenkin selittää,
lisäsi hän muistaen veli Hinceruksen viittausta torilla.
Ukot tekivät lähtöä.
— Tule kotiini, että saamme vähän puhella pitkistä ajoista, sanoi
Pietari maisteri hiljaa Johannekselle, ja tämä sanoi isille jäähyväiset.
— Mutta yöksi tietysti tulet domukseen, kutsui isä Mikael.
Heidän lähdettyään astumaan virkahti Pietari maisteri Johannekselle:
— Tuskinpa kannattaneekaan puhua uudesta opista noille vanhoille paavin
papeille!
Johannes katsoi häneen kummastellen.
— He menevät hautaan vanhoine menoineen, parhaassakin tapauksessa
ottaisivat uuden hengen vain tirkistelläkseen kuin minkäkin
ihmeotuksen. Kyllä luulen, että on paras aloittaa toisesta päästä,
kääntyä nuorten puoleen.
Johannes katseli tarkastellen nuorta ystäväänsä. Hänestä oli varttunut
täysi mies, ja miestä näytti valaisevan innon tulen, elävän uskon ja
lujan vakaumuksen loimo. Mutta sittenkään ei Johannes nähnyt hänessä
mitään sellaista kuumeisen väräjävää kuin oli huomannut muutamissa
parhaimmissa hengen-innoittamissa aikalaisissaan, ei sellaista lumisen
vaaleaa tahmeutta eikä kidutuksen kalpeutta millaisen oli nähnyt lyövän
leimansa toisiin totisiin hengenmiehiin, ei mitään kipeää kärsivää.
Ei, sälähtelevää joustavuutta, verevää tuoreutta tuntui uhkuvan
miehessä, kasvoista aivan kuin huokui ja lehahteli noruvan nuortea
puna, ja silmissä kimmelsi luonnonraikasta elinintoa säteilevä lämmin
kosteus. Näin uteliaalla ihailulla opinteiltä palannutta ystäväänsä
tarkastellessaan tuntui Johanneksesta, kuin hänen rinnassaan jotakin
aukeaisi ja sinne herahtelisi nuoresta ystävästä tuores aamukaste, joka
samalla kertaa hurmasi ja vavahdutti niinkuin synnillinen maailman ilo,
mutta tuntui sulattavan pois jotakin kuortunutta, kangistunutta...
vanhaa aatamia...
Pietari maisteri antoi isä Johanneksen katsella kyllikseen ja virkkoi
sitten hymyä hyrskyen ja hilpeää iloa pilkkuvin silmin:
— No, miltä minä nyt näytän?
— Minusta näytät nyt ulkomailta palattuasi niin ihmeellisen
nuorekkaalta, miltei nuorteammalta kuin ennen! huudahti Johannes.
— Niinkö!
— Mitä ihmettä sinussa on?
— Siihen saat kotona näkyvän selityksen...
Tästä lupauksesta ei Johannes tullut hullua viisaammaksi.
He saapuivat "Kiukku-Niku" vainajan taloon, jonka Pietari maisteri oli
isältään perinyt. Asuintupaan astuttua kysäisi Pietari maisteri hiljaa
jotakin nuorelta ilosilmäiseltä tytöltä.
Tämä puikahti viereiseen huoneeseen.
Sieltä astui kohta esiin nuori nainen, seitsemän-, kahdeksantoista
korvilla. Jo puolella silmäyksellä häneen häivähti Johanneksen mielessä
suloisen kodikas tunne. Koko silmäyksellä sai hän vaikutelman, että
nainen oli kauniskin. Hänessä oli jotakin, joka viehätti niin silmän
puolelleen, ettei tullut tyystin tarkastelleeksi hänen piirteitään,
tunsi vain mielihyvää silmäyksestään. Piirteet tuntuivat kauttaaltaan
niin sulavan sopusuhtaisilta, ja poskilla oli lämmin puna, jolla
oli hieno tummanvivahdus. Silmät olivat siniset, tuntehikkaan
tummansiniset, ja pitkät silmäripset antoivat niille niin hienon
haaveellisen vivahduksen. Koko kasvoilla oli tuntehikkaan hämyinen
häivähdys, antaen kasvoille ominaisen saksalaisen sävyn.
— Vaimoni Margareta Corneliuksentytär! esitti Pietari maisteri
uhmaavalla voitonriemulla.
Isä Johannes oli niin ällistynyt ja niin monia kysymyksiä kumpusi hänen
mieleensä, että hän tuskin muisti tervehtiä.
— Tämä on hyvä ystäväni, isä Johannes, selitti Pietari saksaksi
vaimolleen, ja tämä loi häneen ystävyyttä säteilevän katseen.
Isä Johannes ei suinkaan ollut pukeutunut rautapaitaan, joka olisi
suojellut häntä naiskatseiden teholta. Mutta sittenkään ei hän voinut
olla huudahtamatta ystävälleen:
— Etkös ole vihitty papiksi!
— Niin juuri!
— Mutta...?
— Kysy pois vaan!
Margareta oli nähtävästi huomannut isä Johanneksen kasvoista, mistä oli
kysymys, ja vetäytyi hienotunteisesti pois huoneesta.
— En suinkaan tahdo tunkeutua tiedustelemaan yksityiselämääsi, mutta
herättää suurimmassa määrin mielenkiintoani...
— Kysy vain arastelematta, mihin haluat selvyyttä.
— Miten avioliittonne on mahdollinen, miten se on järjestetty ja
miten...
-— Kerron koko jutun, niin saat samalla kertaa vastauksen kaikkiin
kysymyksiisi.
He istuutuivat kodikkaasti asuintuvan lasiakkunan ääreen, ja Pietari
kertoi:
— Tarina alkaa kevätkesästä. Meidät valtasi palavin rakkaus molemmat,
ja olin jo aikeissa luopua koko papilliselta uralta, ryhtyä vaikka
mihin muuhun, kun vain saisin Margaretan. Mutta sitten puhuin asiasta
Martti tohtorille, tohtori Lutherille tarkoitan, ja kysyin hänen
neuvoaan. Hän kysäisi, miten meidän maassamme muut papit tekevät,
ja ihastui ikihyväksi, kun sanoin, että meillä täällä varsinkin
maalaispapit elävät vaimoineen ja lapsineen aivan samallaista
perhe-elämää kuin porvarit ja pienet aateliset. "Mene ja tee sinä myös
niin!" sanoi tarmokas tohtori hilpeästi nauraen. "Ah", jatkoi hän
hetken kuluttua vakavasti, "avioliitto ei ole ainoastaan luonnollinen
asia, vaan Jumalan lahja, suloisin ja ihanin, vieläpä siveämpikin kuin
mikään naimattomuus ja avioton elämä, sillä naimattoman sielu saattaa
joutua niin lihallisten himojen valtaan, että hän niillä saastuttaa
taivaankin. Kukaan ei ole niin hengellinen, ettei tuntisi luonnollista
taipumusta ja rakkautta toiseen sukupuoleen, sillä suuri ja ihmeellinen
asia on liitto ja yhteys miehen ja naisen välillä. Avioliitto saattaa
kyllä olla helvettikin, mutta missä säilyy uskollisuus ja rakkaus
puolisoa ja lapsia kohtaan, missä avioliitto pidetään pyhänä ja
jumalaisena säätynä, siellä on se suorastaan autuas sääty." Näin sanoi
hän ja osoitti jumalansanan sanovan samoin.
Mikä riemu meidät silloin valtasi! Emme voineet vitkastella, vaan
läksimme kotimaahan ensi laivalla, joka tänne purjehti. Menimme
kotipitäjääni Taivassaloon. Ilon ja riemun huumauksessamme olimme
melkein uskoneet, että kirkkokin avosylin siunaa liittomme. Mutta pysty
tuli eteen. Silloin teimme aviosopimuksen ilman pappien vihintää,
ja suvisena sunnuntaina me kukkivalla kirkkomäellä julistimme sen
kirkkokansalle ja kutsuimme koko Taivassalon seurakunnan liittoamme
todistamaan!
Ihana on onnemme! Meistä tuntuu, kuin kulkisimme yössä, yhdessä kantaen
kirkasta soihtua. Kaukaa katsojalle mahtaa soihtumme näyttää vain
pieneltä pilkoitukselta, mutta me näemme ainoastaan rakkautemme soihdun
kirkkaan palon ja pienen piirin maailman sen valokehässä. Ja meille
on valokehämme niin säteilevän kirkas ja autuaan suloinen, ja pimeä
näyttää olevan niin kaukana.
Näin ylisti Pietari maisteri onneaan.
Ja isä Johannes istui vaiti kauan, ikäänkuin äänettömään hartauteen
vaipuneena.
* * * * *
Hänet herätti Margareta emäntä, joka tuli kuiskaamaan rakkaalle
miehelleen, että ateria oli valmis viereisessä huoneessa.
He lähtivät ruualle.
— Finnland ist so schön, aber kylmä, virkkoi Margareta emäntä pöydässä
kohteliaasti vieraalleen, osoittaakseen jo osaavansa sanan suomeakin.
— Suomi on niin kaunis, mutta kylmä, sanotaan, — suomensi Pietari
hymystä hohtaen.
Margareta toisti hartaasti pariin kolmeen kertaan ja säteili ilosta,
kun vihdoin osasi sen sanoa oikein.
Samassa näytti hän saaneen mieleensä jotakin tärkeää ja kysyi;
— Wie heisst "hier" auf finnisch?
— Hiirkö? kysyi Pietari hilpeästi.
— Ich Weiss schon, "hiir" bedeutet die Maus. Aber ernst: "hier"?
— Täällä.
— Wie heisst "gut"?
— Hyvä.
— Und "die Menschen"?
— Ihmiset.
— Täällä on so hyvät ihmiset, sanoi Margareta vieraalleen kohteliaasti.
— Täällä on niin hyviä ihmisiä, oikaisi Pietari.
— Ach, hyviä ihmisiä! toisti Margareta.
— Mutta kylläpäs me olemme katsovaisia, kun rupeamme vierasten aikana
kieliharjoituksiin! huudahti Pietari.
— Arvaahan sen... virkahti leikkisästi Johannes, joka oli hymyillen
seurannut sitä iloa, jota nuori pari löysi kaikkein pienimmästäkin.
— Niin, vastanaineet! huudahti Pietari. — Margareta sanoo, että
suomalaisen papin emännän on osattava suomea, ja on alkanut opetella.
— En osaa vielä suomea, sanoi Margareta puhtaasti, vaikka vieraalla
äänen sävyllä. — Ich will aber lernen.
He hymyilivät molemmat onnellisina, ja isä Johanneskin hymyili.
* * * * *
Aterian jälkeen istuutuivat ystävykset jälleen asuintuvan ikkunan luo.
— Sitten kai tohtori Lutheruskin on naimisissa? kysyi Johannes.
— Ei. Mutta hän sanoi, että jos muutamat eletyt vuodet olisivat
vielä edessäpäin, niin kosisi hän heti Eva Schönfeldiä. Nyt ei tämä
hänen nuoruutensa mielitietty ole enää otettavissa, sen on tohtori
Basilius, preussilainen medikus, siepannut. Mutta hän sanoo joka päivä
tähystelevänsä, ketä voisi rakastaa, ja naivansa pian... vaikka nunnan,
jollei muita saa...
‒ Nunnan! huudahti isä Johannes kauhistuneena, mutta samalla läikähti
lämmin puna hänen poskilleen.
‒ Kenties hänellä on jo nunna katsottunakin, jatkoi Pietari.
— Sanoiko hän todellakin niin? kysyi Johannes niin kärkkäästi, kuin
olisi se hänen elinkysymyksensä.
— Kyllä hän sanoi. Kenties se oli vain muuan hänen tavallisia
kokkapuheitaan.
Johannes vaipui syviin mietteihin. Hänen mieleensä tahtoi väkisinkin
kirkastua nunnanhuntuinen muistokuvansa, mutta hän pakoittautui
ajattelemaan korinttilais-epistolan seitsemättä lukua.
— Vaan sanoohan apostoli, että on autuaampaa pysyä naimatonna ja etsiä
vain niitä kuin herran ovat? virkkoi hän.
— Apostoli sanoo sen luulonaan, arvelunaan, ei jumalaisena sääntönä,
kuten hän moneen kertaan teroittaa.
— Mutta eikö pappi sittenkin ole naimatonna vapaampi Jumalan työhön?
— Jumalan työstä on tärkein lasten kasvatus, ja siitä hän vetäytyy pois.
— Omalta kohdaltaan. Mutta sitä paremmin voi hän uhrata itsensä muille
ja muiden lapsille.
— Sanoilla, ei teossa. Omia lapsiaan kasvattaessaan saavuttaa hän vasta
hedelmällisen kokemuksen ja antaa elävän esimerkin.
Näin jatkoivat he keskusteluaan päivän kallistuessa illoilleen. Pietari
maisteri — maisterin arvonimeä ei hän tosin vielä ollut oikeastaan
saavuttanut, kun lemmenpalo oli ajanut kesken kotimaahan, mutta nuori
pari odotti juuri ensimäistä saksanlaivaa purjehtiakseen sinne vielä
vuodeksi, pariksi — esitteli Johannekselle kaikessa laajuudessaan
Lutherin ihmishenkeä vapauttavaa, kirkollisia menoja ja kirkollista
järjestystä mullistavaa oppia. Ja vaikka Lutherin väkisanat saivatkin
Pietari Särkilahden suussa paljon lempeämmän, humaanisemman sävyn, sai
isä Johannes sittenkin monta kertaa ällistyä niitä kuullessaan. Mutta
monessa kohdin saivat opit vastakaikua hänen sielussaan, olihan hän
itsekin tuntenut kiusallista tympeyttä latinankielistä messupaljoutta,
kuvapalvelusta ja luostarihenkeä kohtaan ja arastelevia epäilyksiä
niiden tarkoituksenmukaisuuteen nähden. Monessa suhteessa iski uusi
oppi hänen epäilyksiinsä sytyttävänä soihtuna, ja lisävirikkeiksi
antoi Pietari hänelle painettuina useita Lutherin väkikirjoituksista
vietäväksi kotiin. Mutta monissa kohdin tuntui uusi suunta lempeästä
Johanneksesta liian mullistavalta ja repivältä ja pani hänet epäröiden
pudistelemaan päätänsä.
— Eikös tuo uusi oppi tarkoita hävittää koko Jumalan valtakunnan maan
päältä? arveli hän.
— Ei suinkaan!
— Mitäs jää jälelle?
— Henki ja sana!
— Meillä on täällä Suomessa niin vähän vanhaa revittäväksi, täällä
kaivataan ennen kaikkea kylvämis- ja istutustyötä, ennenkuin
herranhenki mieliin elähtyy. Eivätköhän nuo kuvat ja messut ja
sakramentit ole melkein ainoat, joiden kautta kansa toistaiseksi voi
isää lähestyä. Jos niitä aletaan raivata pois, jää kansa ilman mitään,
eihän se pysty pyhistä kirjoista itse hengenviisautta ammentamaan.
— Miksei pystyisi?
— Ovathan ne vieraalla kielelläkin, ja aniharvat osaavat lukea!
— No, käännettäköön ne kansankielelle ja opetettakoon kansa lukemaan!
huudahti Pietari innosta säihkyen. — Siinä juuri on työala, johon me
uuden suunnan miehet pyrimme. Kirjoista omin kielin saa kansa elävän
hengen omituksi, ei epäjumalankuvista, joiden nimiä tuskin tietää, ei
messuista, joista ei ymmärrä sanaakaan, ei sakramenteista, joita pitää
taikatemppuina. Ah, ihana väristys käy läpi sieluni, kun ajattelen,
että vielä kerran on koittava aika, jolloin pyhät kirjat rakkaalle
äidinkielellemme toimitetaan ja Gutenbergin nastoilla painettuina
levitetään jokaisen salonlapsenkin käteen! Oi, jospa sen ajan näkisin,
sanoisin riemuisesti Simeonin kanssa: "Laske nyt, herra, palvelijasi
rauhaan menemään!"
Isä Johanneksen silmät kostuivat riemusta, hänenkin mielikuvituksensa
silmiin leimahti kuva ihanasta ajasta, jolloin kansa päivänkullassa
kulisee. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hän sen kuvan löytäisi
vain omasta sielustaan. Hänestä oli ollut riemu lukea kansalle
latinalaisesta kirjastaan suomeksi. Miksi, miksi oli hän ollut niin
tuhma, tuumi hän, ettei samalla tiellään ollut ajatellut Gutenbergin
nastoilla painettuja suomenkielisiä kirjoja!
* * * * *
He istuivat myöhään iltaan kuutamossa, kaalipellolle päin antavan
ikkunan ääressä. Ja kuu levitti haaveisen hopeahohteensa kaalimaahan ja
heitti pitkän valojuovan huoneen lattiallekin.
Pietari loi silmäyksen kuutamoiseen kasvitarhaan. Sitten kääntyi hän
uudestaan sinne katsomaan, tähysteli pitkään ja heltyi yhtäkkiä.
— Isä Johannes! sanoi hän unelmoi van hellällä äänellä. — Katsos!
Kerroinhan sinulle kerran siellä salolla... tuossa on nyt
kotipihlajamme, äidin lemmikki!
Johannes nousi ja kurkisti kuutamoiseen yöhön. Ikkunan poskesta näkyi
ulommaisia lehdeksiä suuresta tuuheasta pihlajapensaasta. Sen lehdet
oli syys punertanut, mutta kuun väräjävässä haavevalossa niiden
punerrus kimmelsi kullalle. Ja kun sitä vaipui unelmoivin silmin
katselemaan, näyttivät kuunsäteet taittuvan sädekehäksi sen ympärille.
He katsoivat sitä kauan, ja sitten Johannes kääntyi katsomaan Pietarin
kasvoihin. Kuun säteet taittuivat nuoren maisterin silmissä, ja kuun
hohdetta tuntui olevan hänen äänessäänkö, kun hän virkkoi:
— Pyhä puu, muistojen puu! Sinun tähtesi olen armaan äidin nähnyt
ainoan kerran pikastuvan ja sitten saanut muka antaa hänelle
anteeksi... eikä vieläkään ole ollut elämässäni mitään tuskallisempaa...
— Äitisi... hänhän elää vielä...
— Niin, kotikartanossa hän on nykyään.
— Mitä hän sanoo?
— Avioliitostammeko?
— Niin, ja...
— Onhan vanhalla epäilyksensä, päätänsä hän vähin pudistelee... mutta
ei hän, armas äiti, tuomitse ketään. Muulla kerettiläisyydellä en
taasen ole häntä suotta peloitellut...
— On sinulla siis jotakin pyhääkin, jota hellävaroen säästät ja
suojelet... virkkoi Johannes hymyillen.
— Pyhääkö! Oi, niin paljon pyhää — ja pyhimyksiä! Tuo pihlaja,
muistojen pyhä puu... ja äiti, armas äiti...
Samassa hiipi Margareta huoneeseen, hiljaa, ettei keskustelevia
hengenmiehiä häiritsisi.
— Ja hän! liitti Pietari sulkien hilpeällä kuohulla nuoren vaimonsa
syliinsä.
* * * * *
Margareta istui syysillan kuutamossa ja lauloi luutun säestyksellä.
Suloisen vienona soi hänen äänensä ylistäen lemmenonnea, ja kuutar
heitti hopeahileensä lemmenlaulun väräjäville aalloille.
Hän lauloi monia suloisia synnyinmaansa säveliä, mutta viimeksi viritti
hän laulun, jolla lemmekäs pikku saksatar oli kolmatta vuosisataa
sitten päättänyt kirjeensä munkki Wernher von Tegernseelle:
Du bist mein, ich bin dein:
Des sollst du gewiss sein.
Du bist verschlossen
In meinem Herzen,
Verloren ist das Schlüsselein:
Du musst immer drin nun sein.
Margareta antoi luutun vaipua ja vaipui mietteihin isä Johannesta
silmäillen.
— Oletteko koskaan rakastanut? kysyi hän hiljaa ja unelmoiden.
Silloin heltyi silmä hengenmiehen, heltyi silmä ja kostui. Kasvoille
tuli suru, suuri suru kuvastui kasvoilla. Ja Margareta tiesi jo
vastauksen, kun isä Johannes sanoi hiljaa:
— Olen.
— Vietä häät hänen kanssansa! riemahti Pietari maisteri onnessaan.
Mutta surullisesti pudisti isä Johannes päätänsä.
— Missä hän on? kysyi Margareta hiljaa.
— Luostarissa, sai isä Johannes huokaavana kuiskauksena huuliltaan.
Margaretan silmät kyyneltyivät, ja isä Johannes istui raskaissa
mietteissä, allapäin.
* * * * *
Ulkoa kuului jyrinää, niinkuin jotakin raskasta olisi rattain kuletettu
katua myöten. Kuusiston linnan tykkejä siellä kulotettiin Turun linnan
piiritykseen. Siellä vietiin piispa Arvi Kurjen, Suomen viimeisen
katolisen kirkkoruhtinaan, tykkejä raivaamaan tietä uudelle ajalle.
26