Syystuuli humahtelee puissa maantien varsilla, heitellen tielle
kellastuneita lehtiä. Mutta toisissa puissa ovat vielä lehdet pysyneet
vihreinä ikäänkuin syksyn kylmiä öitä uhmaten. Ja kaikkialle,
vihreille, keltaisille ja punaisille lehdille siroittelee syysaamun
aurinko vaaleansiniseltä, kuulakalta taivaalta kultahileitään. Elämä
kamppailee kuolemaa vastaan, valo pimeyttä vastaan.
Maantietä astuu munkki mustassa levätissään, huppukaulus korvillaan.
Reippaasti astuu saarnaveli, mutta on astunnassa sentään jotakin
kömpelöhköä, kävelyyn vieraantunutta, niin ettei hän näytä vuosikausiin
taivaltaneen jalkaisin saarnamatkoilla. Eikä hän näytä kyllästyneenkään
astuntaan, kuten luulisi alinomaa tallustaessaan, vaan astuu kuin
leikkiä tehden ja näyttää nauttivan astunnastaan.
Ja aatos lentää astuessa, lentää kuin siivilleen pyrähtänyt lintu,
niinkuin saisi lennonrohkeutta miehen jalkapatikasta.
Hemaisevalta tuntuu tämä astunta... pitkistä ajoista! Sitä hän oli
ajatellutkin ja sentähden lähtenyt jalkaisin kaupunkiin... puutuuhan
aivan aina samassa salopitäjässä elellessään... mies, joka aikoinaan
on monen pitäjän tiet polkenut! Nuortuvansa tuntee nähdessään vieraan
pitäjän vierasten puiden vilkuntaa tien varsilla, tuntee irtaantuvansa
nykyhetkestä ja heittyvänsä vuosikymmenen taapäin, vaihtelevain
vaellusvuosien mielikuviin ja mielialoihin. Tuntee irtaantuvansa
itsestäänkin, voi katsoa itseään ja elettyjä vuosiaan kuin loitolla ja
melkein kuin ottaa niistä kiinni yhdessä kourauksessa.
Menneisyydestä nousevat muistot, kiehkeävät ja kumpuavat hämärästä
näkyviin, nousevat näkyviin lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat,
miehuuden taistelut, nousevat sydämen tunnesointujen kaukaiset kaiut ja
helähtävät jälleen.
Nousevat kangastuskuvat, helähtävät sävelkaiut. Kajastaa mieleen neito,
nunnapukuinen neito, jonka huntu kuvastuu suruhuntuna. Soinnahtaa sävel
nunnalle.
Ja astuvasta saarnaveljestä tuntuu, että hänen sydämensä armas
haudattiin viisi vuotta sitten.
Haudattiin... hän itse hautasi... elävänä hautasi...
Erehdys, erehdys oli ollut temmata juuriltaan metsäkukka, temmata
juuriltaan luojan luonnosta ja aidata ansariin, vaikkapa Jumalankin
ansariin... Erehdyksenä oli hän sitä lukemattomat kerrat katunut ja
surrut, sitten taasen pitänyt Jumalan sallimuksena ja hänen pyhien
tarkoitustensa määräämänä. Nyt, kun hänen sieluunsa tuntui jälleen
kuohuvan uutta nuoruutta, vihlaisi entistään kipeämmin myös katumuksen
tunne vuosien päästäkin. Erehdys täytyi sen olla... eikö liene
erehdys koko ansarikin, ihmiskeksintöä koko luostarilaitos... Sillä
hän tunsi niin syvästi tunnossaan, että hän oli ollut salon sylissä,
kaukana luostareista, lähempänä Jumalaa, uurastaessaan hänen työssään.
Jumalanko työssä... oliko hän tehnyt Jumalan työtä silloinkin, kun
tempasi juuriltaan metsäorvokin... laittoi lapsen sinne, josta oli itse
pyrkinyt pakoon, sieltä, josta oli itse etsinyt tyyssijansa ja tuntenut
olevansa lähempänä Jumalaa? Erehdys, erehdys... mutta eikö hän kenties
antanut ajatuksiinsa vaikuttaa oman kaipuunsa tyttöön... kuka ymmärsi
ja tutki Jumalan tarkoitukset... kenties sittenkin oli korkeinta niin
pyhittäytyä kokonaan Jumalalle?
Astuu, astuu mietiskelevä saarnaveli Turkua kohden. Hänen mielessään
väikkyy uinailevan neidon kuva suruhuntuun verhottuna. Mutta kun hän
oikein syventyy tyttöä miettimään, iltaisin hiljaisessa kammiossaan tai
näin yksinäisillä metsäteillä, silloin kiehkeää sydämen salaisimmista
kätköistä hänen sielunsa silmiin jotakin kirkasta, valoisa olento
sädekehä päänsä ympärillä. Hänen vienoimmissa, kätketyimmissä
unelmissaan oli kohta, kun neito oli lentänyt pois hänen läheltään,
tämän muistokuvaan langennut heijastus siitä sädekehästä, joka
hänen nuoruutensa mielikuvissa oli pyhää neitsyttä ympäröinyt...
Hiljaisimpina hetkinä, katumuksen ja tuskan tunteen yllä, oli pyhä
neitsyt ja tämä armas muistokuva vähitellen sulautunut yhteen,
muistokuva oli saanut pyhän neitsyen sädekehän ja pyhä neitsyt armaan
neidon piirteet... tämän luostarineitsyen muistokuvasta oli tullut
hänen pyhä neitsyensä... Mutta juuri silloin, kun tämä suloinen kuva
kiehkeää ihanassa kirkkaudessaan hänen sielunsa silmien eteen, juuri
silloin tuntee hän samalla kipeimmän vihlaisun povessaan... juuri
silloin polttavimman kaihon tunteen siksi, että tämä armas olento on
niin kaukana! Ihmeellinen on elämä, ihmeellinen ihmissydän!
* * * * *
Tuskin huomasi mietiskelevä, unelmoiva saarnaveli, että hänen edellään
astua köpsötteli vanha, kumarainen mies porvarispuvussa. Hiljaa astui
ukko, hiljaa köpsötteli sauva kädessä ja silmäili mietteissään eteensä.
Johannes toivotti hänet herranterveheksi ja aikoi astua ohitse. Mutta
ukko katsoi kummissaan saarnaveljeä, joka ei häntä tuntenut.
— No, totta Marian... päästi hän ällistyneenä suustaan. Saarnaveli
pysähtyi ja katsoi kummissaan vanhaan porvariin.
— Veli Johannes, jesavita... tule että syleilen!
— Mutta... oletteko...?
— No, pyhän Henrikin hiippahattu... musta veli, joka ei tunne Olavi
ukkoa!
— Tosiaankin! Isä Olavi Laurentii!
Ja Johannes syöksyi hänen syliinsä. Sitten loittoni hän ja katsoi
vanhaa lehtoria silmät selällään.
— Mutta... että te...!
— Porvarispukuniko ihmetyttää?
— Tanskalaisella veli Hinceruksella oli kyllä muinen tapana väliin
vetää porvariskauhtana munkkikaapunsa ylle, mutta...
— Etkö tiedä, että nyt on Tanskan valta maassa? myhäili vanha lehtori.
— Onhan se nähty tanskalaisista verohurtista siellä salollakin. Mutta
kuinka se voi viedä teidät, vanhan miehen, moisiin kujeihin...
— No, no, poikaseni! virkkoi isä Olavi surullisesti myhäillen. — Ei
tätä tee leikillään... ei leikillään pelkää ja häpeä veljeskunnan
pukua... pakko se nykyään käskee...
— Mikä kumman pakko?
— Tällä haavaa, kautta viiden haavan, ei enää uskalla lähteä locuksesta
kävelylle levätissään. Jollei vedä luitaan porvariskauhtanaan, saa
päivät päästään istua aivan kuin karserissa.
— Minkä ihmeen tähden?
— Mainitsit juuri veli Hinceruksen. Vuodet päästään on hän vehkeillyt
tanskalaisesta päämajasta saamiensa ohjeiden ja määräysten mukaan,
onpa saanut muutamia suomalaisiakin veljiä liittoonsa, kätyreikseen.
Ja toimellisia ollaan tavallisesti niissä, jotka maailmasta ja pahasta
ovat. Valtiollisissa vehkeissään ja juonissaan on tämä rakki, paremmin
sano, piskeineen touhunnut niin, että koko veljeskuntamme on joutunut
silmätikuksi, viime aikoina aivan verisesti vihatuksi.
— Olette ankara, isä! Mutta onhan maassa Tanskan valta, mitä vaaraa
silloin on Tanskan ystävillä ja niiksi luulluilla?
— Tanskan on valta vielä... mutta tuskin enää kauan... Tanskan on
valta... mutta juuri siksi meitä vihataan. Sellainen on Tanskan valta...
— Isä! Sinne metsien poveen olen kuullut yhtä ja toista. Mutta vähät
tiedän suuren maailman melskeistä... kertokaa, isä Olavi, voin sitten
kotikulmillekin terveisiä viedä...
— Eivät ole ilahuttavia viime aikojen kuulumiset olleet, enkä heitä
niin tarkoin tiedäkään. Mutta mitä munkkikaapuun tulee, niin ei sitä
esivalta vihaa, vaan kansa, kuten Tanskan valtaakin. Kristian kuninkaan
verityöt ja hirmuvalta ovat katkeroittaneet kansan äärimmilleen, ja
nyt, kun kansa nousee sortoa luomaan niskoiltaan, ei ole hyvä olla
niiden, joita sen ystäviksi epäillään.
— Mitä, nouseeko kansa sitten?
— Ruotsin puolella ovat tyrannin verityöt nostattaneet kansan sotaan.
Täälläkin on sota aivan ovella!
— Nuo verityöt... olen niistä kuullut... mikä saattoi viedä sellaisiin
julmuuksiin?
— Osaksi kai viha ja kosto, osaksi halu tuhota maan vastustuskykyisin
aines. Muistat kai, että täältä lähtiessäsi salolle — siitähän on
pian yhdeksän vuotta — ottelivat vallasta Erik Trolle, Tanskan
ystävä, ja nuori Sten Sture, isänmaallinen kansanmies. Sten Sture vei
voiton kansan avulla, mutta Erik Trollen poika, Kustaa Trolle, pääsi
arkkipiispaksi Upsalaan. Hän alkoi vimmatusti rettelöidä ja juonitella
Tanskan puolesta, kooten unioniystävät ympärilleen. Kuului jo emämaassa
olleen sisällinen sota riehumassa, kun Sten Sture kutsui valtiopäivät
tuomitsemaan hänen ja arkkipiispan välillä. Kustaa Trolle vangittiin ja
tuomittiin virkaheitoksi, kerrotaan Turun Arvi piispankin olleen mukana
esimiestään kukistamassa...
— Jesavita!
— Sellaista on maailman meno, poikani! Kustaa Trollen eroittamisen
tähden Rooman pyhä isä julisti valtakunnan kirkonkiroukseen... miten te
siellä salolla siitä selvisitte?
— Mistä? Kirkonkirouksestako!
— Etkö edes tiedä...
— En vihiäkään!
— He, — he, nauroi vanha lehtori. No, totta Marian, ei ole raskas
maankirous silloin, kun siitä eivät tiedä edes seurakuntain
sielunpaimenetkaan! Piispa Arvi Kurkea epäillään, ettei hän olisi
isänmaallinen, pujoittelisi vain valtiollisten puolueiden välillä ja
valvoisi kirkkoäidin etuja... mutta annahan kovan tulla teen, niin
näyttää maallisissakin asioissa kyntensä! Tuo arkkipiispan eroittaminen
ensin... ja panepas sitten hänen pyhyytensä paavin pannakirja viheriän
veran alle... no, totisesti, silloin mies tietää mitä tahtoo!
— Mutta verityöt, isä?
— No, taistelussa Tanskaa vastaan Sten Sture haavoittui ja kuoli.
Mielet olivat masennuksissa, herrainpäivät tunnustivat Kristian II:n
Ruotsin ja Suomen kuninkaaksi, ja kansa, alistui. Silloin kohtasi
kosto kauan vastarintaa tehneen isänmaallisen puolueen johtomiehiä.
Keskellä ruunausjuhlien humua pudotettiin satakunta maan parhaita
päitä... ja kerrotaan Kustaa Trollen olleen parhaana saunoittajana
tässä verilöylyssä, ilmiantaneen teurastettaviksi Tanskan ystäviäkin,
joille yksityisesti kantoi koston sappea rinnassaan. Tyrannille kelpasi
tekosyyksi "kerettiläisten" menettely arkkipiispaa kohtaan, kun siten
pääsi satakunnasta jäykimpiä vastustajiaan!
Kumma että Arvi piispa pääsi hengissä!
— Siitä juuri ketun tuntee... Hän tietenkin aavisti pahaa, ei mennyt
ruunausjuhliin... olihan Kustaa Trolle jälleen vallassa ja kunniansa
kukkuloilla. Mutta hänen kerrotaan lähettäneen nöyrän kirjeen
arkkipiispalle, Kustaa herralle, ja luvanneen kuuliaisuutta. Ja kun
sitten viime syksynä Kristian tyrannin sotajoukko saapui tänne ja
täkäläiset mahtimiehet luovuttivat linnan hänen käskynhaltijalleen,
Tuomas junkerille, silloin kerrotaan Arvi piispan kirjoittaneen
kuninkaalle mairittelevan ja matelevan kirjeen, vakuuttaneen
uskollisuuttaan ja luvanneen väkensä, laivansa ja aseensa hänen
käytettävikseen. Joku kaniikeista kuuluu kirjeen sattumalta nähneen, ja
tieto siitä levisi hengellisiin piireihin ja muihinkin. Monet kuuluvat
häntä siitä pitäen sanovan "verikoiran kappalaiseksi", sillä "teidän
armonne nöyräksi kappalaiseksi" oli hän kirjeessään itseään nimennyt.
— Hänhän sitten aina kääntää purjeensa sinne, mistä milloinkin tuuli
puhaltaa! huudahti Johannes.
— Niin, näköjään... mutta toisaalle tuhlaa hän sanoja, toisaalle
tekoja... Saadaanpas nähdä, eikö mies taasen pian pysty muuhunkin kuin
makeiluun...
— Ah, tosiaan, mainitsittehan äsken, isä, että on jälleen
levottomuuksia Ruotsin puolella!
— Levottomuuksia... ettekö te siellä salolla tiedä siitä mitään...
maanjäristys meillä on nykyään. Kun tyranni katkaisi päät sadalta
vastustajistaan, nousi heti tuhansia sijaan! Kun Tukholman verilöyly
oli viime marraskuussa, nousi Taalainmaan rahvas aseihin jo
alkutalvesta nuoren Kustaa Vaasan johdolla. Kerrotaan kansan nousseen
siellä kaikkialla ja voitollisesti ryntäävän eteenpäin. Pari kuukautta,
ylikin, on siitä, kun nuori Kustaa Vaasa oli valittu valtionhoitajaksi
— ettekä te tiedä siellä Metsäkulmalla siitä mitään, muutamain
peninkulmien päässä Turusta!
— Aina huhuja! Mutta eihän sitten maassa enää olekaan Tanskan valta!
huudahti Johannes hehkuvin poskin.
— On vielä täällä Suomessa. Mutta sodan hehku, vainon veriloimo palaa
jo Turussakin miesten silmissä, vaikkei riehahtele tyyni, tasainen
suomalainen.
— Leviääkö sota tännekin?
— Se on jo ovella, kuten sanoin. Valtionhoitajan pieni laivasto on
jo toisiltana saapunut, mutta pysytteleiksen loitommalla Raision
rantamilla, pieni kuuluu näet olevan sotavoima mukana. Mutta eilen
varhaisesta aamupuhteesta alkaen on liikuskellut miehiä nostattamassa
turkulaisia ja ympäristöläisiä aseihin, ja siitä pitäen on yllytys
jatkunut. Ei kuulu mitään erityistä, ei näy mitään sotaista muussa kuin
hehkuvan kiiluvissa silmissä, mutta siitä tuntee tulen kytevän ja pian
se varmaan leimahtaa. Meihin munkkeihin sotainen kiihko on ensiksi
kohdistunut. Kun meitä nyt kerran vihataan, on meidän niskoillemme
alettu syytää kaikki paha, mitä maailmassa on, ja kiihdyksissään kansa
purkaa nyt meihin kaunansa. Olemmehan muka lähimmät Tanskan ystävät,
ja meitä vastaan uskaltaa aina nousta, vaikkei olisi niin suuri
sankarikaan!
* * * * *
Kerkeäkielisen Olavi lehtorin kertoellessa ja pakinoidessa olivat
hengenmiehet hiljanverkkaan kävelleet eteenpäin, saapuneet kaupunkiin
ja lähestyivät Kirkkotoria. Torilla kävi kauppa parhaillaan, siellä
hääräilivät kaupungin porvarit ja porvarien emännät, siellä maalaiset
ja saksankestit, niin ettei puusta katsoen olisi luullut mitään
poikenluomaista olevan kyseissäkään.
Mutta Olavi lehtori pyysi Johannesta, että paremman turvallisuuden
vuoksi kulettaisiin loitompaa torin reunoitse, ja itse astahti hän
seuralaisensa vasemmalle puolelle, asettuen siten eteen, ettei toisen
munkkilevättiä väkijoukko niin helposti keksisi.
He olivat juuri pääsemäisillään torin reunoitse Auran rannalle, kun
kuulivat äkäisen huudon:
— Munkki, rähjys!
Olavi lehtori koki vetää Johannesta levätin liepeestä Luostarimäelle
päin, mutta Johannes kääntyi katsomaan, tarkoittiko huuto häntä. Ei
väkijoukosta katsonut kukaan häneen päin, vaan kaikki naulasivat
silmänsä joukon lähellä seisovaan porvarispukuiseen mieheen, joka
koetti heille puhua. Muutamat miehet olivat käymäisillään käsiksi
häneen, mutta joku huusi:
— Antaa kuvatuksen puhua... saahan tuota kuulla!
— Se on veli Hincerus, kuiskasi Olavi lehtori Johannekselle. —
Kummitteleiksen pukeutumalla porvariksi, ikäänkuin häntä ei sittenkin
tunnettaisi...
Veli Hincerus hyppäsi jollekin laatikolle ja alkoi puhua käheän
pauhaavalla äänellä. Johannes saattoi keskeyttäväin huutojen ja hälinän
tähden kuulla siitä vain katkonaisia lauseita:
— Voi aikoja, voi ajan merkkejä... ihmeellisiä ja hirvittäviä enteitä,
kuultuja ja nähtyjä... suuri pyrstötähti koillisesta lounaiseen...
mastoton laiva ilmassa ja sen hävittyä kahdet miehen kasvot, korkeat
hatut päässä... sotajoukkoja pilvissä... veripilkkuja auringossa...
kuultiin taivaalla messunsäveleitä... Voi kansaa, voi kaupunkia...
tulipalot ja ruttotaudit... suuri lohikäärme Saksanmaalla... syöksee
keihäitä kidastaan... ja sikiöt leviävät kautta maan... rosvojoukot
ryöstävät ja polttavat ja viatonta verta... ken tahtoo pitää tavaransa
ja kalunsa... metsiin ja korpiin... ken välttää Jumalan vihan...
laillista kuningastansa... Jumalalta lähetetty on...
— Verikoiran piski! karjahti vihainen ääni joukosta, ja monet kädet
repivät veli Hinceruksen alas laatikolta.
Veli rukalle näytti käyvän pahoin, ja Johanneskin näki parhaaksi
tehdä lähtöä Olavi lehtorin mukaan. Lähtö jäi kuitenkin sikseen.
Sillä samassa kiipesi toinen mies laatikolle ja viittasi väkijoukkoa
hiljenemään. Joukko unhotti silloin munkin ja syntyi hiiskahtamaton
hiljaisuus, jossa Johanneskin saattoi kuulla jokaisen sanan:
— Miten vähän hengellisellä isä pahuksella oli asiaa puhuttavaa,
osoittivat hänen kauheat enteensä, joissa ei liene totta siteiksikään.
Maallisista asioista puhuen, ja niistähän nyt on kysymys, tiedätte
kyllä, että jos viatonta verta kuka on vuodattanut, niin hänen
laillinen kuninkaansa sitä on tehnyt; jos kuka on polttanut, ryöstänyt
ja mellastanut, niin hänen joukkionsa sitä ovat tehneet; jos kuka
on polkenut jalkoihinsa kaiken lain ja järjestyksen, he ovat senkin
tehneet; ja jos ketkä tälle torille tulevat ryöstämään ja mellastamaan,
tekevät sen varmaan hänen rakkijoukkonsa. Hän, Kristian verikoira,
tässä maassa ja koko valtakunnassa on piskeineen raivonnut ja
elämöinyt, niin että veripilkut pirskuvat aurinkoonkin, huutaen sieltä
kansan kostoa hänelle. Jos tahdotte säilyttää isiltä perityn, lakien
suojaaman vapautenne ja itsenäisyytenne, niin kukistakaa hänet! Te,
vapaat miehet, jollette tahdo antautua hirmuvallan orjiksi, koiriksi
kahleihin, niin näyttäkää, mitä vapaat Suomen miehet voivat, vaikka
heitä vähäkin on! Arvelette kai, ettei ole aseita, mutta voin sanoa
teille salaisuutena, (hän alensi salamyhkäisesti ääntänsä, mutta
sittenkin kuului se yli torin) salaisuutena, sillä asianomainen
on visusti varoittanut päästämästä sitä vielä ilmoille, että eräs
korkea herra, jolla täällä on sotamiehiä ja aseita, on luvannut
valtionhoitajan sotapäällikölle, ritari Niilo Arvinpojalle, joka on
kaupungin edustalla laivoineen, antaa kaikki tykkinsä ja ampumavaransa
käytettäviksi. Ilmoittautukoon siis Niilo ritarille, kellä käsi kalpaan
pystyy, ja kenellä ei ole kieli kankea, hän lähteköön saloille ja
kehottakoon jokaista, ken kynnelle kykenee, lähtemään taisteluun uuden
valtionhoitajan, Kustaa Erikinpojan puolesta. Hän puolustaa kansan
vapautta, ja häneen liittyköön, ken vapaana miehenä tahtoo käydä!
Hän laskeutui alas ja joukosta kuului kiihkeää sorinaa ja huudahduksia.
— Hän oli raatimies Lauri Karhunkämmen! virkkoi vanha Olavi lehtori
loistavin silmin.
— Kukahan se korkea herra on, josta hän puhui?
— Arvi piispa tietysti! Kenelläkäs täällä muilla on tykkejä kuin Tuomas
junkerilla linnassaan ja piispa Arvi Kurjella Kuusiston linnassa! Sen
tietävät hevosetkin... Arvi herra näyttää taasen kynsiään!
Palopuhe oli molempia hengenmiehiä niin innostanut, etteivät he
enää lainkaan muistaneet pelätä kansalaisiaan. Eivät he myöskään
olleet huomanneet muuatta metsäläisen näköistä nuorta miestä, joka
oli seissut väkijoukon reunalla, aika tukku oravan, ketun ja näädän
nahkoja kainalossaan ja muuan karhunnahkakin olallaan. Metsäläinen oli
naulannut silmänsä isä Johannekseen aivan kuin aaveeseen, astunut kuin
näkymättömän tenhokäden työkkäämänä muutamia askelia häntä kohden ja
tuijottanut kuin tunteakseen. Isä Johannes huomasi metsäläisen vasta,
kun tämä alkoi etunojassa tulla tuijottaa häntä kohden.
Mutta puheiden päätyttyä oli muidenkin huomio kiintynyt munkkipukuiseen
isä Johannekseen torin nurkalla jokivarressa, ja joku huusi:
— Munkki... verikoiran piski!
Joukko miehiä lähti juoksemaan hengenmiehiä kohden. Isä Johannes oli
vielä niin innostunut, ettei tullut ajatelleeksikaan pakojuoksua, ja
Olavi lehtori puolestaan, luottaen porvaria, kauhtanaansa, valmistautui
puhumaan seuralaisensa puolesta.
Mutta vanhan lehtorin edelle ehti toinen. Se oli metsäläinen, joka
nähtävästi oli tuntenut isä Johanneksen. Miesten lähtiessä juoksemaan
hengellisen isän kimppuun hyppäsi hän nopealla päättäväisyydellä heidän
eteensä ja huusi:
— Ei hän ole piski... hän on meidän pitäjän pappi ja kansanmies!
Miehet pysähtyivät, katselivat epäröiden metsäläiseen ja toisiinsa.
— Uskokaa vain, hän on ollut Metsäkulman pappina jo yhdeksän vuotta...
on — keksi metsäläinen yhtäkkiä — on kai sinne lähtenytkin munkkien
metkuja pakoon...
Metsäläisen ulkonäkö — enimmäkseen hänen pukunsa oli nahkoista kursittu
kokoon — todisti selvään, että hän oli maalta, ja muutenkin hän näytti
itse totuudelta.
— Sitten uskomme, jos lähdet heti sotaan, huusivat miehet alkaen jo
nauraa.
— Jahkahan myyn nahkani, sanoi metsäläinen yksinkertaisesti.
— Elä vain myy sitä verikoiralle! nauroivat miehet.
Metsäläinen heilautti vain nahkakimppuaan, ilmaisten siten, ettei
suinkaan tarkoittanut omaa selkänahkaansa.
Isä Johannes oli hänkin puolestaan tuntenut metsäläisen ja suunvuoroa
saatuaan huusi iloissaan:
— Tuiro!
Tuiro metsäläinen astui reippaasti hengellisen isän luo, lankesi
polvilleen ja suuteli mustan levätin helmaa aivan kuin ristityt ihmiset.
Isä Johannes riuhtoi hänet pystyyn ja sulki syliinsä.
Tuiro! huudahti hän iloisella liikutuksella. — Vieläkö sinä tosiaankin
oleskelet jossakin kotipitäjän kulmilla?
— Enhän minä... muuten vain... sanoin, mitä ensiksi pälkähti päähäni...
— Kiitos! Pelastit minut hengenvaarasta! Mutta missä olet oleskellut?
— Metsässä. En oikein tiedä, mihin kirkkopitäjään ne kuuluvat.
— Tule nyt mukaan, että saan kuulla elämästäsi!
— Jahkahan ensin myyn nahkani.
— Tule sitten luostariin.
Tuiro nyökäytti päätänsä ja meni väkijoukkoon nahkoinensa. Siellä
palasi äskeinen mies jälleen hänen kimppuunsa.
— Eiköhän tosiaankin lähdetä sotaan? innoitteli hän.
— Mene sinä! Minun täytyy myydä nahkani
— Mine osta nahka sinusta, sanoi muuan saksankesti.
Nauraen odottivat ympärillä seisovat kaupanhierontaa, mutta saksa
neuvoi vain Tuirolle, kenen Turun porvarin luo hänen oli mentävä
nahkojaan myymään, sillä kestillä oli oikeus tehdä kauppoja ainoastaan
tukuttain Turun porvarien kanssa.
Samassa kiintyi väkijoukon huomio parveen Tuomas junkkerin ratsumiehiä,
jotka ratsastivat joenvartta pitkin. Heidän luokseen luikahti jostakin,
kukaan ei ollut nähnyt mistä, veli Hincerus ja toimitti heille jotakin
huitoen käsillään. Ratsumiesparvi alkoi ratsastaa väkijoukkoon,
joka hajosi kaikille tahoille. Mutta veli Hincerus, joka juoksi
ratsumiesparven edellä, viittilöi raatimies Lauri Karhunkämmeneen ja
pari ratsumiestä hyppäsi ratsailta, juoksi hänen kimppuunsa ja otti
hänet kiinni. Hänen molempiin ranteihinsa sidottiin nahkahihnat, joista
kummastakin piteli ratsumies kiinni ja niin lähti parvi liikkeelle.
Kauhun ja vihan huudoin seuraasi väkijoukko ratsumiesparvea, nähden
kuinka kaikkien suosima raatimies sai puoleksi juosta, puoleksi
laahautua kahden hevosen välissä. Niin vietiin hänet jokivartta lähelle
joensuuta ja sitten hirsilautalla ylitse linnaan.
Kohta riippui raatimies Lauri Karhunkämmen hirressä linnanmuurin
edustalla. Ja linnanmuurilta kuului Tuomas junkerin huuto:
— Varoitukseksi kapinoitsijoille ja villitsijöille!
Katselevat miehet eivät tienneet, itkeäkö vai karjaista.
Mutta samassa pamahti linnanmuurilta laukaus, ja muuan miehistä kaatui
paikalle.
— Nyt lähden heti sotaan! huusi Tuiro vihan vimmassa ja lähti.
Toiset seurasivat häntä.
Eikä mikään yllyttäjä olisi saanut miehiä niin joukolla nousemaan
hirmuvaltaa vastaan kuin tieto tästä Tuomas junkerin "varoituksesta".
Hyväntahtoiset nahjukset eivät tulleet ennen ryhtyneeksi tuumasta
toimeen ennenkuin saivat iskun, joka tuntui.
Tuiro meni ensiksi nahkoineen saksan neuvoman porvarin luo. Tällä
kertaa ei hänellä ollut aikaa tinkiä, vaan hän otti mitä sai. Rahoilla
osti hän uudet sarkavaatteet, eikä kukaan enää olisi häntä arvannut
metsäläiseksi.
Niin alkoi hän astua Niilo Arvinpojan puheille, jonne oli monia
muitakin menossa.
* * * * *
Olavi lehtori ja isä Johannes olivat torilta lähteneet astelemaan
luostaria kohden.
Kylläpä täällä on elämää! virkahti isä Johannes.
— Sanos muuta... ja toista tulee!
Mutta mitä ihmettä veli Hincerus mahtoi tarkoittaa Saksanmaan
lohikäärmeellä?
— Tohtori Lutherusta kai, hänhän siellä kuuluu pitävän kovaa ääntä,
vastasi vanha lehtori.
— Kuinka niin?
— En minä hänestä tiedä muuta kuin mitä saarnaveljet ovat
saksankesteiltä kuulleet. Kertovat hänen ensin nousseen paavin
anekauppaa vastaan, sitten ruvenneen iskettelemään yleensä pyhää isää,
pyhimyksiä, sakramentteja ja koko pyhää kirkkoa. Paljon kuuluu hän
kirjoittavan ja pauhaavan väkevästi kuin itse paholainen, mutta ei
noita ole vielä tänne asti kulkeutunut hänen kirjoituksiaan.
— Miten hän saa...?
— Kuuluuhan Rooman pyhä isä julistaneen hänet pannaan... mutta mitäs
tämä... joukkioineen kuuluu paavin bullan polttaneen... ja kirjoittaa
yhä kivakammin... Valtiopäivienkin kerrotaan Wormsissa häntä viime
kevännä kovistelleen, mutta päästäneen vapaana menemään.
— Merkillinen aika! Nykyäänhän näyttää saavan tehdä esivaltaa vastaan
mitä vaan, mutta... menkööpäs puolesta puhumaan... naurahti isä
Johannes muistaen veli Hinceruksen äskeistä puhetta.
— Ah, nytpä muistan! virkahti isä Olavi. — Tänä iltana saat kuulla
esityksen Lutherin opista, jos tahdot...
— Keneltä?
— Äskettäin on saapunut Saksasta kotiin muuan nuori maisteri, Pietari
Niilonpoika muistaakseni...
— Ah, onko hän jo palannut!
— Kuten sanoin. Hän on levittänyt sanaa valiopiireihin, että puhuu
Lutheruksen opista. Lähetti meillekin sanan luostariin... kas, eiköhän
veli Hincerus ole saanut siitä vihiä, vaikka isä priori aikoi ilmaista
asian vain parille kolmelle!
— Missä hän puhuu?
— Kolmen kuninkaan kiltatalolla, olen kuullut. Sinne tulee kai paljon
ylhäistä väkeä.
He saapuivat veljeskunnan kotitalolle, ja lempeä priori Mikael
Karpalainen otti veli Johanneksen ilolla vastaan lukuhuoneessa. Melkein
lapsellisella ilolla, aivan kuin tietämättä lainkaan sotakiihkosta
luostarimuurien ulkopuolella, näytteli Mikael priori uusia
pergamentille ja paperille kauniisti piirreltyjä käsikirjoituspinkkoja,
jotka oli hankittu isä Johanneksen ollessa salolla. Olipa joukossa
muutamia, jotka oli painettu Gutenbergin keksimillä nastoilla, ja
niidenkös huokeutta isä Mikael ihaili, vaikka oli niillä vielä hintaa
niilläkin kuin hyvällä hevosella! Johanneksen täytyi väkisinkin
miettiä, miten onnellinen kunnon Mikael ukki olisikaan, jos hän saisi
aina puuhailla rakkaine kirjoineen, tarvitsematta huolehtia koko
luostarin johdosta. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta.
— Olenpa väliin tuuminut, etteikö tästä pitäne minunkin lähteä papiksi
salolle, hymähti isä Mikael.
— No, johan nyt! huudahti Johannes.
— Raskaalta tuo tuntuu, kun näkee, ettei voi johtaa veljeskuntaa
kunniaksi Jumalalle ja tyydytykseksi tunnolleen, huokasi isä Mikael.
Samassa kuului tuttu kellon kilinä, kutsuen puolipäivämessuun, ja
Johanneskin lähti mukaan.
Messun jälkeen odotteli hän kotvan Tuiroa, mutta miestä ei kuulunut, ei
näkynyt. Kauemmin ei hän voinut odottaa, sillä hänen oli käytävä myös
piispansa puheilla. Isä Mikael ja Olavi lehtori kehoittivat häntä sitä
ennen pukeutumaan porvarispukuun, ja hän olikin siksi viisastunut, että
mielellään puki kaapunsa ylle sarkakauhtanan, jonka isä Mikael käski
hänelle tuoda.
Saavuttuaan kivisen, muihin taloihin verraten sangen upean piispantalon
portille, täytyi hänen ilmoittaa nimensä kahdelle portilla seisovalle
asepalvelijalle ennenkuin pääsi sisälle. Pihalla oli ainakin
kymmenkunta asepalvelijaa, jotka näyttivät odottavan hengellistä
herraansa tulevaksi. Eteisessä ilmoittautui Johannes toistamiseen
palvelijalle, joka oli juuri lähtemäisillään ilmoittamaan herralleen,
kun piispa itse kiirein askelin tuiskahti eteiseen.
Hän tunsi Johannes papin heti, vaikkei tämä ollut aikoihin käynyt hänen
puheillaan.
— Nyt tulitte kirkkoon korotuksen jälkeen, virkahti hän tuikaten kättä.
— Olisi ollut vähän asiaa.
— Seurakunnallista?
— Niin.
— Ei nyt, toiste!
Hän oli menemäisillään kiireesti ulos, mutta pyörähti takaisin,
viitaten Johannes papin tulemaan jälestään.
— Tulkaahan vähän...
He menivät piispan virkahuoneeseen, jossa oli suuremmat lasiakkunat
kuin Metsäkulman kirkossa.
— Ah, Johannes Karelus, tulin ajatelleeksi, että teistäpä taidan saada
apua erääseen tuiki tärkeään tehtävään, virkahti piispa kipenöivällä
äänellä, samalla vilaisten ympärilleen, että olivathan he vain kahden.
— Nöyrin palvelijanne, teidän armonne!
— Tarvitsisin näet miehen, joka matkustaisi puhuttelemaan seurakuntain
pappeja... sillä viesti on paras lähettää suullisesti... että
nostattaisivat väkeä aseihin... tarkoitan: turvaamaan tuomiokirkkoa ja
piispanistuinta näinä melskeisinä aikoina...
Sanan "aseihin" jälkeen näytti isä Johanneksesta, kuin hänen upean
kookkaan piispansa kiiluvissa silmissä olisi teräsjousi ponnahtanut
piiloon... ja loppuselityksen aikana pamahtivat hänen kulmansa sulavan
kevyesti silmiä verhoamaan, niin että teräsjousen välähdys näytti äkkiä
peittyneen untuvaverhoon.
— Teidän armonne! huudahti Johannes. — Asia on minulle perin outo, ja
ajatukseni ovat kokonaan kiintyneet seurakuntani hoitoon.
— Niinkö!
Ja piispan kulmat näyttivät pingoittuvan kuin teräsjouset. Sitten oli
jotakin välähtävää niin silmän luonnissa kuin kädenliikkeessäkin, kun
hän sanoi:
— Mutta omassa seurakunnassanne on teidän ainakin vaikutettava asian
hyväksi... täällä tarvitaan pian väkeä!
Johannes ajatteli melkein säälillä saloseurakuntansa rauhaa, mutta
muistaen tänpäiväiset kuulemansa virkkoi hän:
— Voin viedä ainakin sanan vapaamies Tasaiselle, hän meillä on paras
mies sellaisissa asioissa vaikuttamaan.
— Hyvä! Ettekö tiedä myös sopivaa miestä kiertämään?
— En nyt voi sanoa...
— Herran haltuun sitten!
Kadulle päästyään näki Johannes piispan tulevan pihasta aseväen
ympäröimänä ja menevän Kuusiston linnaan päin. Hänestä tuntui piispansa
tänään enemmän valtiomieheltä kuin hiippakunnan ylipapilta.
Kaduilla näki Johannes enimmäkseen miehiä liikkeellä, ja kaikilla
näytti olevan sotainnon tuiketta silmissä. Muutamat näyttivät kantavan
jotakin kätkettynä kauhtanansa liepeen alle, ja nämä riensivät kaikki
samaan suuntaan.
Yhtäkkiä töksähti hän melkein yhteen rotevan miehen kanssa.
— Kas, Tuiro!
— Herran terveheksi, isä!
— En ollut tunteakaan, kun...
‒ Ostin juuri nämä tamineet nahkarahoilla!
— Lähdes nyt vähän kertomaan.
‒ Metsissä olen ollut. En nyt jouda enempää!
— Mihin niin kiire!
— Menen sotaan!
— Joko nyt?
— Nyt jos koskaan! Hyvästi!
Tuiro oli jo menossa, kun Johanneksen mielessä välähti ajatus ja hän
kutsui hänet takaisin.
— Kuules, Tuiro, mene piispan luo! Luulen, että tapaat hänet Kuusiston
linnassa!
— Mitäs sinne?
— Hän tarvitsee miehen.
— Mihin?
— Väkeä nostattamaan!
— Tanskalaisille?
— Ei, elä epäile! Hän on sama korkea herra, jonka torilla sanottiin
luvanneen tykkinsä tanskalaisia vastaan.
— Sitten lähden! Hänet on nyt hirtetty...
— Kenet?
— Hänet, joka torilla puhui!
— Mitä, munkkiko?
— Ei, vaan se toinen! vastasi Tuiro vihan vimmassa. — Hyvästi nyt, isä!
Johannes olisi tahtonut kysellä, mutta Tuiro astui tuiterasti Kuusiston
linnaa kohden.
25