Isä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja
pitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli
ollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri
peltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen
lyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä
tärkeimmät kaikista papillisista menoista.
Kaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei
hän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan.
Anna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan
rinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin
juhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin
askareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja
ahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli
hänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa.
Äiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän
henkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi
sulhasia ja hän jättäisi äitinsä.
* * * * *
Isä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan
tulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen
heidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen.
Kaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin
juhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan
säpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut
itseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi,
sulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi
toisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset...
Kaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin
se ei enää kuuluisi hänelle.
Isä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi
hän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi:
— Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen
isällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko
Uplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin
kullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen
kultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen
lukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan
takkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon
maita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa,
myllyjä ja sahoja.
Mutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa
vieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa
ja sanoi hänelle: "Oi, Birgitta, tule!" Kun hän meni neitsyen luo,
piteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: "Tahdotko tämän
ruunun?" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen
päähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä
painavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen
mielestään.
Muutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä
huoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon
ja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä.
Hän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut
hänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun
alta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän
kysyi: "Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?" Silloin
avasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa:
"Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani."
Näky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan
nousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi
ristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa.
Birgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti
tämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä
äänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana
naitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi
Gudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua
morsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti
keihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän
rukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin
iloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui
syntejään ja rukoili.
Hän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin
turmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia,
etsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota
maailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta
hevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin,
ja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan,
sillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa
rannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän
miehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle,
ja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen
miehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä
kultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa
muistoksi.
Mutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi
hänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä
kuuli hän äänen sanovan: "Nainen, kuule minua!" Säikähtyneenä hän
pakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun
hän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän
uudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: "Nainen, kuule minua!"
Hän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti
ehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi
hänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa
pilvessä ja kuuli äänen sanovan: "Nainen, kuule minua! Älä pelkää,
sillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni
ja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja
saava minun henkeni iäti." Silloin heitti Birgitta pois miehensä
muistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin
suloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua
hänen luonansa.
Hän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli
suurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia
asioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt.
Palavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli
vanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden
luostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen
morsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun
aika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan
ja ihmisten välillä.
Kohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen
pyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja
pyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne
hurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita
perustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee
Naantalin pienessä kaupungissa ja jota _Vallis gratiæ_, Armonlaaksoksi,
nimitetään.
* * * * *
Tänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin
katsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen
kaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja
kun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: "Nainen, kuule
minua!" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan
hänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se
oli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo
kauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt
loimottavaan paloon sana: luostariin!
Hän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui.
Huomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo
kauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä
luostariin.
Se tuli kuin salaman isku... sellaista ei isä Johannes ollut
unelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki
luostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut
hänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan.
Mutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri
luostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli
niin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon
immelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli
niin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan
kaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa
kutsui, täytyi totella.
— Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä
äänellä.
Kaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin
ajatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä
rohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän
vaikean tehtävän.
Isä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain
askelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan.
Tanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan
lapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti
ja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja,
puhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta
muusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat,
pitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin
syksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto.
Kesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon
peittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti
soi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan
tyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä
taivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki
askareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka
tekee kotoisia töitään.
Kesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia.
Vapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni
hän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär
teki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin
tyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava
uudestaan kolmen kuukauden kuluttua.
He saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti
heidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia
kysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran
kevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli
hänen aikomuksensa totisuutta.
Ja syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa,
oli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa
kiirastulen kestänyt.
Ja Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan
viimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset
hyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset,
mutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja
Anna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä
kun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään
ainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen.
* * * * *
Naantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika,
lahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon
niittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä.
Mutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti
tulla morsianta yljälle vihkimään.
Vihdoin Arvi piispa saapui.
Abbedissa keritsi Kaarinan hiukset, hänen kauniit kultakutrinsa, ja
paljasjaloin odotti hän kirkon oven takana pyhää toimitusta. Piispa
tuli loistavassa juhlapuvussaan ja kysyi paljasjalkaiselta tytöltä,
miksi hän pyrki sisälle.
— Ristus on minut kutsunut morsiamekseen, sanoi Kaarina ujosti.
Piispa hymyili lämpimästi, tarttui noviisin käteen ja talutti hänet
kirkkoon, ja hänen edellään kannettiin punaista lippua, jonka
toiselle puolen oli maalattu ristiinnaulittu vapahtaja ja toiselle
puolen pyhä neitsyt tunnusmerkeiksi hänen jumalaisesta yljästään ja
neitseellisestä esikuvastaan. Piispa astui pääalttarille ja vihki
siellä kultasormuksen, palasi sitten ovelle Kaarinan luo ja otti
häneltä kuuliaisuuden, köyhyyden ja naimattomuuden lupauksen, pani
vihkisormuksen hänen sormeensa ja sanoi:
— Täten vihin sinut Jumalan morsiameksi ja iäiseksi omaksi!
Silloin tunsi Kaarina pyhän hellyyden väristyksen kautta koko
olemuksensa ja häneltä pääsi katkonainen, suloisen tuskallinen
nyyhkytys. Mutta ikäänkuin hänen pyhiä kyyneliään pyyhkiäkseen
helähytti kuoro samassa rytmilliset, kiemurtelevat messunsävelet,
ja niiden soidessa talutettiin hänet alttarin eteen. Siellä
luostarisisaret riisuivat hänet alasti ja pukivat hänet vihittyyn
morsiuspukuun. Hän sai ylleen väljän, valkoisen paidan, harmaan
hihahameen, jonka edessä riippui kangasliuska olalta alas, ja musta
nahkavyö kiinnitettiin tämän liuskan alitse. Mutta päähän kiinnitettiin
tuhansin unelmin pyhitetty huntu, joka oli valkoista ohutta kangasta
ja verhosi otsan, posket ja leuan ja kiinnitettiin neulalla niskan taa.
Tämän päälle pantiin toinen musta huntu, johon kiinnitettiin Ristuksen
ruunu, morsiusruunu, jossa oli kaksi valkoista vaatenauhaa ristissä
pään ylitse ja yksi pään ympäri, ja nauhojen risteykset oli merkitty
viidellä punaisella tilkulla, jotka merkitsivät Ristuksen viittä
haavaa. Niin oli morsian puettu, ja messun päätettyään antoi piispa
hänelle palavan kynttilän käteen, että hän taitavain neitsytten tavoin
olisi valmis menemään ylkää vastaan, vei hänet kirkon ovelle ja jätti
abbedissan haltuun.
Abbedissa vei hänet pieneen selliin ja avasi työntöluukun. Luukusta
tulevassa valossa näki hän kolean kopin, noin sylen levyisen ja parin
pituisen. Sivuseinällä oli puusänky, jossa ei ollut ainuttakaan
lakanaa, olilla vain sarkapeite ja aluinen ja valkopieluksinen tyyny.
Abbedissa poistui, morsian kuuli oven romahtavan kiinni ja oli yksin.
24