Tuiro oli aamuisin jalkeilla päivän ensi kajossa, hiipi hiljaa
pappilan pirtin päitse kylän takalistolle ja metsäiselle jokiahteelle.
Hankiaisella rapsutteli hän metsää myöten Suitsulan luo, kurkisteli
ja vaaniskeli metsän reunassa, pellonaidan takana, tähysteli taloon
pitkin, ikävöivin katsein. Jos näki Saara muorin, Topiaan tai hänen
nuoremman veljensä pihalta liikkuvan, jos kuuli sieltä risahduksenkaan,
niin heti hangelle pitkäkseen heittäysi, painausi aitovarteen tai
näreen tattaran taa. Kun ei enää ketään näkynyt, nosti päätään ja
tähysteli näreiden suojasta taloon.
Vihdoin eräänä aamuna, kohta päivän valettua, näki hän Pirkitan. Tyttö
tuli ulos pihasta, nietokselle navettarakennuksen päähän, ja Tuiro
kuuli hänen jalkojensa narskahtelun hangella. Hän tuli hankiaista
myöten viistoon pellon poikki metsän reunaa kohden. Tuohirove hänellä
näkyi olevan kädessään.
Tuiro pujahti metsään ja hiipi juoksujalkaa metsän sisäitse sitä
paikkaa kohden, mihin oli nähnyt Pirkitan menevän. Jälleen palatessaan
metsän rintaan näki hän tytön seisovan siellä säikähtyneenä ja korvat
herhallaan. Oli varmaan kuullut hänen jalkojensa narskunnan lumelta,
näytti jo aikovan pyrhältää pakoon.
— Pirkko! huusi Tuiro hiljaa.
Pirkitta pysähtyi. Nähtyään Tuiron näreiden välissä tuli hän luo
ilostuneena, mutta vieläkin säikähdyksestä vavisten.
He löivät kättä, ja Tuiro piti Pirkitan käden omassaan.
— Sinäkö täällä olet? Mitä sinä...?
— Kotiasi katselin ja ajattelin, että siellä sinä olet.
— Odotitko minua? kysyi Pirkitta hilpeästi.
— Mistäpä tiesin, että tulet jo tänään. Mutta olisin katsellut täällä
vaikka vuosia, kunnes olisit tullut.
Pirkitta nauroi iloisesti.
— Annahan nyt pois käteni, sanoi hän.
Tuiro ei antanut.
Yhtäkkiä puuskahti hän, vetäisi Pirkitan luokseen, kietoi käsivartensa
hänen ympärilleen ja puristi rajusti. Pirkittaa peloitti, mutta
sittenkin hän nauroi, ja kun Tuiro vähän hellitti, varasi hän hymyillen
kyynäsvarrellaan pojan ryntäihin.
— Olithan vähällä minut tappaa, myhäili hän ujolla hellyydellä.
— Niin taidan tehdäkin! sanoi Tuiro synkästi.
— Huh, miten sanot! sanoi Pirkitta ja nauroi, katsoi sitten Tuiron
silmiin ja vapisi.
— En sentään! sanoi Tuiro rakkaasti ja puristi häntä hiljemmin vasten
poveaan.
‒ Kuinka säikyttelet minua... ensin askelillasi... ja nyt sitten...
‒ Elä pelkää! Minulla on vain ollut niin ikävä.
— Niin minullakin... itketti ihan...
— Eivät laske kai kouluun?
‒ Eivät, olivat niin vihaisia.
‒ En minäkään käy enää koulussa.
— Etkö!
Pirkitta ilostui niin, että pani käsivartensa puoleksi Tuiron olalle,
puoleksi hänen kaulalleen.
Silloin valtasi Tuiron taas myrskyn puuska, hän veti rajusti Pirkitan
päätä puoleensa ja pusersi äkkipäätä huuliaan hänen nenävarteensa.
Isä Johannekselta hän oli kuullut suun antamisesta, mutta näin ensi
kerralla ei se ottanut onnistuakseen. Hän yritti uudestaan, ja silloin
se sattui paikalleen.
Pirkitta nauroi, painoi silmänsä kiinni ja oli onnellinen.
Tuiro oli hetken vaiti, kuunnellen suloista huminaa veressään. Hänen
silmänsä vaipuivat maahan... ja hän huomasi tuohiropeen, joka oli
pudonnut pälven reunalle.
— Olitko sinä menossa puolukkaan? kysyi hän.
— Niin... ja katsomaan, onko karpalomaalla jo pälviä.
He lähtivät liikkeelle ja kulkivat yhdessä pälvestä pälveen
puolukoita poimien. Mutta vähänväliä täytyi Tuiron tulla Pirkittaa
hyväilemään. Hän halasi tyttöä milloin jurosti leikitellen, milloin
rajusti puuskahtaen, ja Pirkitta salli sen lapsellisella kainoudella,
leikitellen ja naureskellen.
Niin kulkivat he jokiahdetta pitkin karpalosuon rantaan. Mutta siellä
näkyi vain paikoittain suokanervia pienistä pälvirenkaista suopetäjän
käkkyräin juurilla, ja he palasivat kylään päin.
He sopivat, että Pirkitta tulisi muinakin aamuina hankiaisen aikaan ja
Tuiro odottaisi metsän rinnassa.
* * * * *
Tästä aamusta alkaen, jona Tuiro oli suudellut Pirkittaa nenävarteen,
oli hän kuin toiseksi pojaksi muuttunut. Hän tuskin näytti tietävän
mitään Katrin ynseydestä ja kaunasta, väliin hän naureskelikin
yksikseen onnellisen näköisenä. Mutta rauhaton hän oli. Päivisin ei hän
koskaan pysynyt yhdessä kohti silloinkaan, kun hänellä ei ollut mitään
tehtävää. Hän muuttelehti levotonna paikasta toiseen, milloin ulos,
milloin sisälle, ja näytti ajatuksissaan elävän jossakin muualla.
Aamuisin, päivän ensi kajossa, oli hän aina jalkeilla ja viipyi poissa
kotvan aikaa, väliin aina puolipäivän rintaan.
Isä Johannesta oli tämä kummastuttanut. Eräänä aamuna tuli hän pirttiin
ja kysyi poikaa. Katri sanoi tämän lähteneen päivän koitteessa kuten
muinakin aamuina.
— Etkö tiedä missä hän kulkee?
— Mistäs minä! Olen nähnyt vain menevän jokiahteen metsään päin...
— Mitähän se siellä...?
— Kukapa hänet... Mutta sieltähän hankikelillä pääsee
Sudenluolaankin... muistanee pesänsä...
Olikohan pojan tosiaankin vallannut rakkaus lapsuutensa kotiin...
* * * * *
Tuiro tuli puolipäivän rinnassa. Isä Johannes kutsui hänet papintupaan.
— Missä sinä olet ollut? kysyi isä sävyisän vakavasti.
Tuiro oli vaiti.
— No, missä?
— Tuollapahan vain...
— Oletko ollut kotimökilläsi?
Tuiro oli vaiti, ja Johannes piti sitä myöntämisen merkkinä.
— Mitä sinä siellä...?
Salaisuutensa puolesta ylen levotonna tuijotti Tuiro lattiaan. Kun isä
puhui kotitöllistä, välähti hänen mielessään yhtäkkiä ajatus, että
siellä pääsisi hän vapauteen ja rauhaan. Ujostelematta kohotti hän
katseensa isään ja sanoi:
— Jos palaisinkin sinne...
— Mitä nyt?
‒ Olenhan täällä kuitenkin kaikkien silmätikkuna...
‒ Mutta miten sinä siellä, poika parka... sehän on autio ja kylmä...
onko siellä enää kiveä kiven päällä?
— Ennallaan se on, kylmillään vain... kirveet, jouset ja muut työkalut
ovat peräpöksässä, johon ne piilotin.
Niin Tuiro oli tehnytkin. Mutta ei hän tiennyt, olivatko ne
paikoillaan, arveli vain niin.
— Koetahan nyt kärsiä! sanoi isä Johannes lohdutellen. — Odotetaan...
kyllä aika asemasi parantaa täälläkin!
Mutta Tuiron oli vallannut ajatus muuttaa kotitölliinsä. Siellä ei
hänen tarvinnut olla niin peloissaan, että heidän salaisuutensa tulisi
ilmi, Pirkitan ja hänen, eikä Katri olisi siellä kurkistelemassa hänen
jälkeensä. Ja sieltä käsin oli heidän helpompi toteuttaa monta kertaa
tuumittu aikeensa... karata!
Sillä eihän heillä ollut muuta keinoa. Pirkitta tosin näytti tyytyvän
vain leikittelyyn metsässä, mutta eihän sitä voinut kauan kestää...
eikä se Tuirosta ollut mistään kotoisin. Totta oli tehtävä, ja
kun Pirkitan veljien ja äidin ei voinut toivoakaan suostuvan, oli
karattava. Siitä oli jo monet kerrat puhuttu... Pirkitasta se näytti
olevan vain hauskaa leikkipuhetta... vaan siitä oli tehtävä tosi...
Mutta eikö heitä saatettu keksiä, vaikka hän muuttaisi kotitölliinkin?
Ja jos keksittäisiin, kävisi karkaaminen vaikeaksi... Ei, oli paras
tehdä se heti... suoraa päätä!
Tänään iltapäivällä oli Tuiron käytöksessä jotakin tuiman päättävää.
Hän näytti melkein yhtä metsittyneeltä kuin ennen pappilaan tuloaan.
Mutta nyt vältti hän katsoa isä Johannesta silmiin.
* * * * *
Aamulla päivän ensi kajossa katosi hän jälleen kylän takalistolle ja
hiipi jokiahteen metsää myöten Suitsulan pellonaidan taa.
Pirkittakin saapui kohta.
— Tiedätkös, toimitti hän, — minua eivät kotoa tahtoneet enää
päästää. "Mitähän tuolla juoksee", sanoi Topias, "ja hakkaa kenkiään
kovaan hankeen, kun sieltä kuitenkaan ei tule paljon mitään..." Äiti
toki sanoi, että nuorena mielellään juoksee hankiaista, ja saahan
marjapuuronkin pyhäksi... Meidän pitää poimia yhdessä oikein topakasti,
että pääsen vastakin... ruvetaan nyt poimimaan, Tuiro!
— En minä!
Tuiro näytti hirveän totiselta ja kalpealta.
— Mitä nyt? kysyi Pirkitta säikähtyneenä, mutta koetti sentään
naureskella.
Tuiron silmissä näkyi teräksen väläys.
— Nyt me lähdemme! sanoi hän lyhyeen.
— Mihin?
— He eroittavat meidät muuten. Isä jo kyseli eilen, missä kulen.
Laittaudu huomisaamuun valmiiksi, minä odotan täällä, ja me lähdemme!
— Mihin?
— Tiedäthän!
— Eihän siitä ole ollut...
— Etkö tahdo!
Tuiro terhistihe tuiman uhkaavasti suoraksi.
— Kyllä, kyllä...
— Ota sitten mukaasi mitä voit ja tarvitset ja ole huomisaamuna täällä
ennen päivän koittoa!
— Kyllä, kyllä...
— Mutta muista, että olet varovainen!
— Kyllä...
— Nyt minä menen.
— Mutta marjat, Tuiro!
— En minä nyt...
‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse...
‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin
kotonasi herätään.
— Hyvänen aika!
— Täytyy tulla salaa.
— Kyllä, kyllä... minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen.
— Hyvästi siksi!
Pirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin
viemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä
huomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä
kuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä,
heräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä,
tietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen.
* * * * *
Mutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä
joelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa.
Kuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella
töllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot,
pataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti
koonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä
löysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa.
Maasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen
alas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä
suinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven
kiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina.
Koko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs
tekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä
poikaan.
Illallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä
ja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin
jotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa
on pidetty hyvänä:
— Suurkiitosta... ruuasta... ja kaikesta!
Isä Johannes vilkaisi häneen kummissaan.
— Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa.
— Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä.
Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan.
Katri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi.
Aamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli
Katri hänen luokseen huolestuneen näköisenä.
— Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla.
— Kuinka niin?
— Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja... ja...
— Mitä muuta?
— Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi.
Leipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta.
— Mitä ihmettä?
— Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan.
— Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää...
Hän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut.
Hän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen...
Katri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin.
Mutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun
äyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän
nurkalta.
Isä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut!
Isä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka
tämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle... Tuiro oli
tehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa... eikä hän ollut
poikaan nähden pettynyt...
Nyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut.
Mutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa.
Hänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin
Topias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin
kuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa,
teille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu
lähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa
asian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen
isän neuvoa.
— Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri.
— Tänä yönäkö?
— Yöllä, niin...
Kaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus.
— Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes.
— Joka aamu!
— Missä?
— Marjassa muka...
— Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri
sanomaan.
— Perkele!
Tämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin
halvauksen iskemänä.
Hänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että
Pirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan,
heidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty
tietenkin, viety väkisin.
Hän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä
tiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta.
Isä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan.
Sanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin
oli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi
kuullakseen asian tarkimmittain.
Topiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että
tämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut
ja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei...
Isä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän
seurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti.
Tanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä.
— Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan
katseen hänen silmissään.
Tanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien
jälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään.
— Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta... virkkoi muuan.
— Tokkopa ne sinne... mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu.
Lähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit
olisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus,
että kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana
ottamassa tytönryöstäjää kiinni... tai edes näkemässä...
Ja pirtti tyhjentyi ykskaks.
Näettekös nyt, hengellinen isä... virkkoi Tanu melkein sellaisella
äänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen.
— Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä
siitä saa palkakseen...
Isä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa
työssä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli
hän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan,
että Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi
niin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten... mikä tarmo! Tuirolle oli
karkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä!
Se oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti,
jumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän
melkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut
miestä sellaiseen.
— Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin.
— Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin.
— Mikä laki?
— Rauhanlait.
— Naisrauha...?
— Niin, naisrauhan hän on rikkonut.
— Rauhattomaksi siis...?
— Täysrauhattomaksi... henkipatoksi, kuten isänsäkin.
Nimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi
isä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti.
Mennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän
oli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi
Tuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun
pojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut
Tuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan
ja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän
välillään oli sovittamaton juopa... se oli laki, joka Tuiroa painoi
lyijynraskaana... ja kouristi isä Johanneksen sydäntä...
Pian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt,
sillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta
Sudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä
mitään.
Päätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko
heidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat
tyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin.
— Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien
perästä aja nälkäkin kotiin.
— Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka...
Ja vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan.
— Tee mitä, jos voit!
Muut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset
etsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun
he eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon
ja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren,
löytääkseen kadonneista jälkeä.
* * * * *
Sinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan
pirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka
tekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin.
Hän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana
melkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden
pitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli
eräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen
sinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle.
Hyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja
pälyen ja toimitti hätiköiden:
— Tavallisessa arkipuvussani minä vain... en uskaltanut mennä
kirkkohametta aitasta ottamaan... ja mitenkähän minä nyt... kun kai
mennään kauas vierailun ihmisiin... äidin saalin vain sain siepatuksi
hartioille.
— Tulehan!
— Mihin?
— Tule!
— Mutta...?
— Etkö tule!
Ääni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi.
Kun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan
kammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi:
— Sinnekö?
— Tule!
— En minä voi... en jaksa...
— No...
Tuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa.
Kohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten
lehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta
hirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi:
— Mihin ihmeelle me menemme?
— Tulehan nyt!
Tuiro veti hänet mukaansa.
Pitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta
kelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa
hankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä
Tuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun,
ja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin.
Ja kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron
jalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla
tuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta.
Kun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä
syvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan
päin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät
he loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi
juoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta
tännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä
järven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita,
siellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan.
Myötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein
kelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei
kirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään.
Hän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän
luo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän
kauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty
jo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään
käytettiin.
Sen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa.
— Tähän me jäämme!
— Tähän!
— Tämä on majamme.
— Tuoko!
Hyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin.
Monet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa
ääressä.
Eihän tuossa ole kuin kolme seinääkään!
Ei tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä
lämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle
kuin saunan löyly.
— Niinkö?
— Pian näet!
Siinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon,
veisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat
liekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan.
— Menehän majaan!
Pirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse.
— Kas, nyt jo niin lämmin, että... aivan joutaa pois villasaali!
Pirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle.
— Kolkkoa täällä sentään on.
— Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien
välitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja
kalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat,
eivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto,
niin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda.
— Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän
saamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa?
kysäisi hän säikähtäen.
— On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin.
— Padassahan juuri istuit tullessasi!
— Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä... onkos meillä
mitä keittämistä?
— Eiköhän... kun aika joutuu.
— Minun on niin nälkä!
— Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä...
— Elä! Hui...
— No, mitä nyt...?
— En minä uskalla jäädä...
Tuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava,
pöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi
nuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen
molempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi
lämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja
suloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta.
— Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi...
— Ai, keittoon suolaa!
— Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin...
— Onko sulla rahaa?
— On sitä sitäkin... kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare.
— Mistä sinä olet saanut?
— Isä Johannekselta...
Hänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää
hälinää... ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen...
Mutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä
metsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan
nurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin.
Päälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen.
— Siinä on sinulle vuode!
Entäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi.
Laitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä
ja heitti ne toiseen peränurkkaan.
Orava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi
Pirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön
vuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet
poskeensa.
Tuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä
oli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään
syliin.
* * * * *
Kului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta
etsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka.
Veljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että
odotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa
kauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua.
Topias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä
kera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan.
Pyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan
isäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja
eväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta.
Silloin ajateltiin heti kalasaunoja.
* * * * *
Jylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan
kalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää
tummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti,
ja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen
majan nurkitsekin maapermantoa myöten.
Pirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi
päätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä,
alakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan.
Hänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa.
Valita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään...
sellainen jurrikka, mitä se välittäisi... "Sitten lähden yksin!" oli
hän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman
kipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. "Mihin?"
oli Tuiro kysynyt. "Vaikka kotiin", oli hän vastannut, ja Tuiro oli
silloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. "Kotiin", oli
hän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne... ihan ne söisivät...
puistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten
ilmoille, vaikka kuinka kauas... ja kunpa nyt edes tulisi takaisin
jousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä...
Tuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan
seinänpieleen.
— Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen
ilostuneena hänen tulostaan.
Mutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi
Pirkittaan.
— Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata
hongankeloa pölkyiksi.
Pirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten
alkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää
vasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan
majan nurkitse virtailevaa vesipurosta.
Tuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli
parina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin... mutta
alapas sitten ikävöidä ja haikailla... oli hänellä tietysti kotonaan
ollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin... pappilassa...
Tuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja
isä Johannesta.
‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten
pölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi
olen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta
puuäyrityistä... niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä
eteen! Tiedätkös että...
Hän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut
mies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä
hammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään.
Tuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti
hieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan.
Pirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro
tuijotti.
Topiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina
hyökkäämään.
— Äh... molemmat, rosvo ja letukka... malttakaahan...
Tuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen
ja veti mukaansa.
— Tule!
— Mihin?
— Pois... on kai tulossa muitakin...
Pirkitta näytti olevan kahden vaiheella.
Topias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli
kiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi
hän purkaa kiukkuaan.
— Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin,
heti, kuulitko! Muuten...
Pirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta
jännityksellä tähystellen ja tuumien.
Metsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri
tahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt
yläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet
laajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen.
— Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän
kurkun täydeltä.
Kun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet
näkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen:
— Ottakaa minut kotiin... oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei
väkisin!
Muu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan
kuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten
luo.
Tuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen,
minne päin lähtisi... sillä antautua hän ei tahtonut... jos hän vielä
menisi kylään, menisi hän itsestään... Miesketju näkyi piirittävän
majan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis
menemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä...
Samassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa.
Tämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän,
ja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi
kuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron
kädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret
ympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin
haavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa
Topiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan
kuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa
huutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan
ympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria
miestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon,
mutta he saivatkin Topiaan.
Tämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut
jälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman
leimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän
ainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi
aivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan
rantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä... sitten
muutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa... ja vihdoin oli jää
siksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää
sen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan
ylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia
jääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn...
siihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi
sitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin... samoin
heikon paikan ylitse ja taas eteenpäin...
Topias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle,
jossa toiset ihmeissään katselivat.
— Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä.
— Ota itse, jos saat...
Topias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle
palasi kiroten takaisin.
— Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi
ihaillen.
— Menihän mikä meni... virkkoi toinen raapien korvallistaan.
— Kirottu! Hän ei saa... karjaisi Topias.
Samassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen
silmät selällään, pää etunojassa.
— Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti
korvallistaan. — Noin minäkin tekisin... hänen sijassaan!
Ja hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn,
ja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli.
— Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku.
Mutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon ... mutta
tuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle
seipäänsä avulla. Loittani taasen... taasen solahti jäähän... mutta
katseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan... jalat vain upposivat...
ja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin
ripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten.
Tanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun
yhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä.
— Antakaa tänne! ähkyi Topias.
— Tiedä huutia!
— Minä ammun! huusi Topias.
— Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa.
Olihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin
kauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja
kiivaudessaan tarrasi kiinni.
Miehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä,
jollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen.
Mutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä
istuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat
pitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä
toisenpuolista rantaa.
Pitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku.
— Niin, vastaan! huudahti Topias.
Ei, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä.
— Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on,
harhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän
saa enää tulla, ei siellä oleskella.
Katseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet
lähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä
olentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria.
— Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko
enää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen.
Pirkitta kalpeni.
* * * * *
Iltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella
rantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan.
Kaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet
heittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy
jäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään.
Mutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että
hänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän
voinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt
hänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään?
Isä Johannes... mikä kipeä pisto rinnassa... isä Johannes kenties
ottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan
vesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä
koko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet
luoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin
ollut kylliksi kiusaa hänestä.
Kaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne... ja siellä paras
olikin...
Mutta ensin tahtoi hän käydä isän luona... pyytämässä anteeksi...
kaiken...
Hän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen
pitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi
kirkonkylää ja pappilaa.
Ovet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja
kuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului,
mutta niin outo... Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi... tämä
hengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan...
mahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti... Tuiro ei
uskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja
veti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän
isän yskimällä.
— Kuka se on?
— Minä...
— Iske valkeaa!
Tuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten
polvistui hän isän eteen.
— Rakas isä! Antakaa anteeksi... minulle teki niin kipeää... tulin
pyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit...
Hän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle.
— Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin,
ettet voinut tehdä muuten... Jumala sinua siunatkoon!
Tuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat
koko mielen.
‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi.
‒ Niin, kyläläisten tähden... olen sen kyllä ymmärtänyt...
‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden... se tuomitsee sinut...
Tuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn.
— Mihin? kysyi hän.
— Metsiin... kuten isäsikin...
— Miksi? kysyi Tuiro uhmaten.
— Olet ryöstänyt naisen... rikkonut naisrauhan.
— Mutta Pirkittahan lähti itsestään!
— Tuskinpa sitä uskotaan... eikä taida paljon tulla kysymykseenkään...
— Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis
lähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan.
— Tiedän kyllä sen... Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen
ääressä.
— Onko Saara kuollut?
— Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen
anteeksi ja siunasi...
Kaikki uhma oli Tuirosta kadonnut.
— Pirkitan veljet...? kysyi hän hiljaa.
— Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan.
Tuiro seisoi kauan allapäin.
— Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten.
Isä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa,
mutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä
uutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne.
— Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä,
sillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä.
Hän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön.
23