Kun hän aamulla heräsi valveille, oli kuin hän olisi vaipunut uneen.
Niinkuin läpi huntujen, niinkuin untuvahuntujen, hohtavain untuvain
läpi näki hän kotipirtin... Oli kuin olisi pyhä... oli kuin pyhä
henki olisi tuulahtanut kautta maailman ja henkäilisi kaikkialla...
leijailisi, liitelisi kotipirtin lämpimässä, henkäilisi pyhäisenä
tuntuna pöydästä, penkeistä ja jakkaroista, takan rinnasta ja uunin
suusta, seinistä, lattiasta ja katosta. Oli kuin pyhä henki olisi
hänet pyhittänyt, niinkuin ei hän olisi enää entinen Kaarina, vaan
uusi ihminen, taivaan morsian, jonka rinnassa oli jotakin niin ihanan
suloista ja silmissä lämmin hehku, joka niin suloisesti sulatti ja
hiuti, kietoi hänen silmiinsä ikäänkuin auerutua päivässä päilyvän
veden pinnalta. Pirtissä oli niin pyhäinen tuntu. Häntä vain häiritsi
taikinakorvo rahilla pöydän edessä. Miksi enää leivottaisiin... hänestä
tuntui, ettei hän enää leipää tarvinnut... ettei leipää tarvinnut enää
kukaan... että oli tullut uusi taivas ja uusi maa... Pyhä henki oli
humahtanut kaikkiin ihmisiin, täyttänyt heidät kuten hänetkin ja tehnyt
kaikista uusia ihmisiä, jotka eivät tarvinneet syödä eikä juoda...
Pirtin akkunasta näki hän vilahdukselta, että Matti renki toi
rankakuormaa puuvajaan, ja hänestä tuntui kummalta, miksi niitä
tuotiin... olihan uusi taivas ja uusi maa, missä ei enää tarvinnut
lämmittää, olihan pyhä henki tehnyt kaikki uusiksi ihmisiksi, joiden
ei enää ollut nälkä eikä vilu... Hänen täytyi hymyillä Matti rengille,
kun tämä oli niin lapsellisen tuhma, että vedätti puita kuten ennenkin,
vaikkei niitä enää tarvittu...
Äiti tuli tupaan. Hän liikuskeli askareissaan kuten ennenkin... mutta
Kaarina näki hänet kuin läpi huntujen, ja äidillä näytti itselläänkin
olevan untuvahuntu kasvoillaan ja silmissä ihmeellinen kimmellys.
Hän hämmensi ja vatkasi taikinakorvoa, jossa taikina leikkisästi oli
noussut reunojen partaalle kuten ennenkin... ja Kaarinasta tuntui,
että äiti tekee leikkiä, vatkatessaan taikinaa kuten ennenkin... tekee
leikkiä ja pilaa vanhoista askareistaan ja tavoistaan... ja häntä
huvitti se, ja hän hymyili äidille merkiksi, että hän ymmärsi... ja kun
äiti sanoi, että hän saisi panna uunin lämpiämään ja käydä leipomaan,
hymyili hän iloisesti, ja hänestä oli hauskaa tehdä sellaista leikkiä...
* * * * *
Vähitellen havaitsi hän monista seikoista, että toiset tekivät töitään
täysissä tosissaan. Aluksi tuntui se hänestä kummalliselta, eikä hän
voinut sitä käsittää. Mutta vähitellen alkoi hän aavistaa, että muut
olivat ennallaan, ainoastaan hänessä oli tapahtunut muutos. Hänessä
teki se ajatus kipeää, mutta kun hän pääsi varmuuteen, että niin oli
laita aikoi hän vähitellen tottua siihen ajatukseen, että ylkä oli
tällä kertaa kutsunut vain hänet ja vuodattanut häneen pyhän henkensä.
Hänestä tuntui silloin niin yksinäiseltä... ei ikävältä, vaan niin
suloisen ja ylevän yksinäiseltä... ja muut näyttivät hänestä niin
vierailta... isä ja äitikin... isä ja äitikin...
Mutta isä Johanneksella, hengellisellä isällä täytyy olla pyhä henki...
ei ollut aivan selvää, oliko se ollut jo ennen, vai oliko hänkin saanut
sen vasta nyt... Oli kai täytynyt olla ennenkin mutta sittenkin tuntui
Kaarinasta, että isä Johanneksessakin oli täytynyt tapahtua muutos...
Isä Johannesta ajatellessa täytti lämmin ilo hänen mielensä... ei hän
kaivannut häntä, sillä hän tunsi, että isä Johannes papintuvassaankin
oli täällä hänen lähellään... Mutta olisi hän mielellään tahtonut
nähdä isä Johanneksen... ja hymyillä hänelle merkiksi siitä, kuinka
onnellinen hän oli...
Ja isä Johannesta ajatellessa häämöitti hänen sielunsa silmiin jotakin,
joka oli ilmojen sinessä hänen takanaan, jotakin, joka oli niin
häipyvän häilyvää ja päivänsäteisen läpinäkyvää. Tässä olennossa ei
ollut inhimillisen vivahdustakaan muuta kuin häivähdys isä Johanneksen
silmien lämpimästä loisteesta, hänen kasvojensa henkevästä kajosta ja
huulista, joilta niin lämpimällä äänellä helkkyi helliä, kultaisia
sanoja...
Isä Johanneksen ylitse, kaukaa ja korkealta ilmojen kirkkaasta sinestä,
näki Kaarina jumalaisen yljän.
22