Isä Johannes iloitsi siitä, että Pirkitta oli niin hyvin oppinut
sietämään Tuiroa, näyttivätpä he aivan olevan hyvät toverukset. Poika
rukalla oli siten edes yksi ystävä kylässä... oppisipa vain Katrikin
häntä paremmin suvaitsemaan!
Nuoret olivat ensin alkaneet vaihtaa joskus sanasen keskenään...
arastelevan sanasen pitäjänpirtissä oppitunnille mennessään ja sieltä
tullessaan. Se oli tapahtunut yhä useammin... ja pian he puhelivat
keskenään iloisen reippaasti, mutta samalla salahämyisellä ujoudella.
Tuirolle tuli tavaksi mennä porstuan ovelle katsomaan tyttöjen
menoa, sitten seurata heitä pihalle, kohta tieveräjälle ja lopulta
Tasalan nurkalle. Siinä sanoivat he hyvästit muutamia kertoja,
Kaarina poikkesi kotiinsa, Pirkitta jatkoi matkaansa ja Tuiro palasi
pappilaan. Seuraavilla kerroilla jäi Tuiro Tasalan aittarakennuksen
päähän seisomaan ja katselemaan Pirkitan menoa, ja Pirkittakin kääntyi
muutamia kertoja katsomaan taakseen. Kerran kun hän niin kääntyi, jäi
hän siihen seisomaan ja katsomaan Tuiroon ikäänkuin ikävöiden, kutsuen.
Silloin Tuiro rohkaisi mielensä ja meni hänen luokseen, vaikkakin
peloitti, että talosta se nähdään. Siitä pitäen sanoivat he Tasalan
nurkalla hyvästit ainoastaan Kaarinalle ja menivät yhdessä milloin
kirkon luo, milloin hieman etemmäksikin, lähelle tienmutkaa, johon
Suitsulan pihalta saattoi nähdä tielle.
* * * * *
Samana iltana, jona isä Johannes alkoi oppilailleen tulkita Salomonin
laulujen laulua, oli Katri ollut Suitsulassa ja palasi sieltä myöhään.
Kiireisesti laittaessaan illallista pöytään heitteli hän Tuiroon
entistään vihaisempia katseita.
Tuiro istui allapäin, otsa rypyssä.
— Isä antaa anteeksi, kun ruoka viipyi... nyt se on valmis, meni Katri
sanomaan.
Isä tuli pöytään ja Tuiro tuli myös, mutta jurrotellen.
Katri oli jotakin puuhailevinaan takan ääressä.
— No, eikö se Katrikin jouda sieltä syömään? virkkoi isä.
— Enpä minä... vastasi Katri.
Hän sanoi sen hiljaa ja nöyrästi, mutta sittenkin tuntui äänessä olevan
jotakin niin varmaa, että isä kääntyi kummissaan katsomaan. Hän näki
hyvin, ettei Katrilla ollut mitään erikoista tehtävää.
— Mikset tule syömään?
Katri seisoi hypelöiden esiliinaansa. Tytössä oli jotakin niin jyrkkää,
ettei Johannes ollut luullut hänestä mitään sellaista löytyvänkään.
— No, mikset?
— Tuon kanssa! virkkoi Katri vihasta uhkuen.
— Kenen tuon?
— Tuonpa... murhamiehen pojan!
Tuiro hypähti pöydästä kuin nuolen satuttamana.
— Mitä? puuskahti Johannes. — Etkö tiedä, jatkoi hän sävyisästi, että
lunastajammekin, Jumalan poika, söi publikaanien ja syntisten seurassa?
Katri lyyhistyi ikäänkuin iskua välttäen, mutta seisoi paikallaan.
— Mistä tämä nyt on saanut alkunsa?
— Pirkitta ei tule enää kouluun, virkkoi Katri umpikuljuisesti.
— Mitä! Miksi ei? kysyi Johannes säikähtäen.
Katri hypelöi äänetönnä esiliinaansa.
— Mikset sano?
— Mikäpä häntä... kaikkien kuullen, sanoi hän voitonriemuisesti Tuiroon
silmäten.
Tuiro oli ulkona kuin ammuttu nuoli.
Mutta isä Johannes oli hänen silmissään nähnyt melkein saman ilmeen
kuin hänet ensi kertaa tiellä kohdatessaan.
— Tule tänne! sanoi Johannes jälleen Katriin kääntyen ja meni
huoneeseensa.
Katri tuli jälestä.
— No, kerro nyt!
— Eihän tuossa niin paljon kertomistakaan, alotti Katri. — Olin
Suitsulassa tädin ja serkkujen luona. Sieltä kun palaan, niin yhtäkkiä
näen loitolla tulevan vastaan nuoren parin — käsi kädessä tulivat, mitä
rakkaimmassa ystävyydessä... ja miten herttaisen hauskasti jutellaan
ja lerkehitään... pysähytään väliin, sitten taasen jatketaan vähän
taivalta ja leperrellään ja kuherrellaan aivan kuin kihlattu pari...
niin ovat toimessaan, etteivät huomaa minua kumpikaan ennenkuin ovat
aivan nenän edessä... Silloin säikähtivät... mutta ei pojan kuotus ole
sittenkään niinä miehinäänkään, vähän murjotellen vain törkkii tiehensä.
‒ Mutta en käsitä... tästäkö kaikki...
‒ Eikö siinä sitten riitä! Mokomakin... hävytön on aina hävytön...
‒ No, mutta kerrohan loppuun. Pirkitta...?
— Menin tietysti häntä viemään kotiinsa. Siellä kun kuulivat, olivat
niin vihaisia, Pirkon veljet näet, että vähällä olivat lyödä tyttöä.
Sanoivat, että jos Pirkitta vielä menee Suden-Tuiron seuraan...
murhamiehen pojan, heidän isänsä murhaajan... ei hän enää saa talossa
silmiään näyttää. Täti ei ollut niin vihainen, mutta suruissaan hän
oli, ja hänkin sanoi, että saahan Pirkitta vastedes olla poissa täältä.
Äänessä, jolla Katri kertoi, oli sellainen vihan hehku, että Johannesta
aivan pöyristytti ajatellessaan Topias vainajan poikain vihastusta.
Ihmeellinen elämä! Mikä pohja tässä, jos missään, olikaan vihalle,
verivihalle! Mutta olihan se sittenkin taivahisen isän tahtoa vastaan,
ja olihan Tuiro syytön!
— Katri! sanoi isä Johannes lempeän surullisella äänellä. — Eihän Tuiro
ole tarkoittanut mitään pahaa, ei kai tehnytkään. Elä siis häntä vihaa,
onhan hän vielä saman äidin lapsikin.
— Siksipä juuri, nyyhkytti Katri, — en voi sietää häntä nähdäkään, kun
äiti on ollut siellä, ja on _sille_ synnyttänyt lapsia...
— Mutta lapseni, eihän Tuiro sille mitä voi.
Katri nyyhkytti vain ja pyyhki kyyneliään esiliinaansa.
— Jumalan tahto kyllä on, että meidän on rakastettava lähimäisiämme
ja annettava heille anteeksi. Mutta eihän siihen voi toinen toista
pakoittaa. Elä kuitenkaan esiinny häntä kohtaan tylysti ja nurjasti, ei
hänellä ole hyvä muutenkaan.
Katri poistui nyyhkyttäen.
Isä Johannes seurasi häntä pirttiin kutsumaan Tuiroa puheilleen. Hän
aikoi tätä hellävaroen kehoittaa ottamaan varteen asemansa ja sen
vihamielisyyden, joka isävainajan tähden kohdistui häneenkin, ja
käyttäytymään erittäin nöyrästi, niin että ynseys lopulta sulaisi.
Mutta Tuiro ei ollut pirtissä.
Isä Johannes meni pihalle ja tähysteli ympärinsä kevätillan hämärässä.
Kun poikaa ei näkynyt, alkoi hän pelätä, etteiköhän tämä vain ollut
ryhtynyt mihinkään päättömiin, ja huusi häntä kerran, huusi toisenkin.
Vihdoin poika ilmestyi nurkan takaa.
— Tule sisälle luokseni!
Hän meni papintupaan ja Tuiro seurasi jälestä.
Nyt olisi isä Johanneksen ollut annettava lempeät neuvonsa.
Mutta kun hän katsoi oven suuhun ja näki puolipimeässä vain pojan
hahmon synkän häämötyksen, silloin ei hän voinut sanoa mitään, laski
vain kätensä pojan päälaelle ja sanoi hyväillen:
— Poika parka!
Tuiro purskahti itkuun. Mutta se päättyi pian, ja Johanneksesta kuului,
kuin olisi poika haukannut poikki lopun.
19