Pirkitan jäätyä pois ei Tuirokaan ollut saapunut oppitunneille
papintupaan. Isä Johannes arveli, että poika kenties luuli
häiritsevänsä Tasalan tytärtäkin läsnäolollaan ja vilkaisi aina
oppitunnin alkaessa ovelta pirttiin, kutsuakseen Tuiron kuulemaan.
Mutta Tuiroa ei siellä näkynyt, hän oli aivan kuin pakosalla.
Niin oli Kaarina käynyt monet illat yksin hengellisen isän koulua, ja
he olivat lukeneet Salomonin korkean veisun lävitse.
Isä Johannes uskoi vilpittömästi, että tämä lemmenlaulujen lemmenlaulu
vertauskuvallisesti esitti jumalaisen yljän ja ihmissielun hengellistä
rakkaussuhdetta. Hurmaantuneella ihastuksella oli hän lukemattomat
kerrat lukenut näitä jumalaisen eläviä vertauskuvia, jotka
hengellisessä ilmapiirissä niin ihmeellisesti tyydyttivät maallistakin
lemmenjanoa, ja uskossaan tähän jumalaiseen vertauskuvallisuuteen
oli hän tunnonpistoksitta antautunut hekumoimaan tässä itämaisessa
lemmenhurmassa. Ja oikeastaan hänen luja uskonsa taivahiseen rakkauteen
ja vertauskuvallinen käsityksensä runoelmasta viillyttikin sanoista
uhkuvan aistillisen lemmenhehkun, henkevöitti ja kirkasti sen, niin
ettei se herättänyt hänessä suorastaan aistillista intohimoa, vaan
henkistä taivasunelmien hurmausta.
Kaarinan mielessä tämä hehkuvan aistillinen lemmenlaulu herätti
ensimäiset ujot, immelliset lemmenvaistot ja haaveet, joille isä
Johanneksen vertauskuvalliset selitykset vain antoivat jumalaisen
ihanteellisuuden kimmellyksen, niin että hän hurskaalla hartaudella
koetti omia runoelman kuherruskuvat sydämensä ja sielunsa sisimpään,
imeä ne hermojensa hienoimpiinkin säikeihin ja hartaalla alttiudella
antautua samoja unelmia unelmoimaan, samoja tunteita tuntemaan.
Suloinen luonnonlapsi ei voinut tällaisia unelmia unelmoida,
tällaisia tunteita tuntea ilman näkyvää, ilmielävää kohdetta. Eikä
hänen tarvinnut sellaista kaukaa hakea, hän unelmoi lemmenunelmansa
hengelliselle isälle, joka hänelle niin hellästi helähtelevällä
äänellä suloista unelmarunoa luki ja jonka hän ennenkin oli unelmoinut
paimenekseen ja kuninkaakseen.
Niin, isä Johannes... unelmien sädeharsoin hunnutettuna ja unelmien
siivin liidätettynä johonkin kauas ja korkealle... hän se oli
nuorukaisten seassa kuin omenapuu metsäpuiden seassa. Tämä hänen
ystävänsä se oli valkoinen ja punainen, kauniimpi kymmeniä tuhansia.
Hänen päänsä oli kalliimpi puhtainta kultaa, hänen kiharansa riippuivat
kuin palmun lehdet ja olivat mustat kuin kaarne. Hänen silmänsä olivat
kuin mettisen silmät purojen partaalla, niinkuin kalliit helmet
kultasormuksen kannassa. Hänen poskensa olivat kuin yrttitarhat,
hänen huulensa kuin liljat, joista tiukkui mirrhamipisaroita. Hänen
suunsa oli sula makeus ja koko hänen olentonsa suloa täynnä... Ja
hellin äänin puhui hän niin suloisia sanoja ja sanoi: Kuinka ihana on
sinun rakkautesi, sisareni, morsiameni! Rakkautesi on suloisempi kuin
viini ja voiteesi lemu voittaa kaikki yrtit. Nouse, armaani, nouse,
ihanaiseni, ja tule!
Ja päivät päästään kulki Kaarina lemmenunelmissa ja huumehaaveissa.
Hänen sielunsa silmissä väikkyi vain jumalaisen yljän kuva, hänen
sydämessään soi taivahisen lemmen soidin, ja hänen korvissaan helkkyi
hellä kutsu: — Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!
* * * * *
He olivat lukeneet läpi korkean veisun, ja isä Johannes oli lukenut
vanhasta ja uudesta testamentista monia muitakin hellän liikuttavia
vertauksia ja vertauskuvallisesti selitettyjä kertomuksia jumalaisesta
yljästä ja hänen suhteestaan sieluun. Tänä iltana päätti hän opetuksena
tällä Davidin virren mahtavalla näyllä:
— Taivahisen yljän silmät ovat kuin tulen liekki, ja hän ratsastaa
valkoisella orhilla ja on kuningasten kuningas ja herrain herra, ja
hänellä on jumalainen kirkkaus ja taivahinen valkeus.
Ja hänellä on linna korkealla vuorella ja sen muurissa on kolme porttia
kaikilla ilmansuunnilla, ja muuri on jaspiksesta ja linna puhtaasta
kullasta, kirkkaan lasin kaltainen, ja portit ovat jalokivistä ja kadut
puhtaasta kullasta, niinkuin läpinäkyvä lasi.
Iloitse, morsian, sillä hän kutsuu sinua, taivaassa hän sinua kutsuu ja
näkee sinut maassa.
Sinä olet hänen armaansa, sillä hän on mielistynyt sinuun, hän rakastaa
sinua kuin nuorukainen neitsyttä ja iloitsee sinusta kuin ylkä
morsiamestaan. Hän kihlaa sinut omakseen ja vie sinut Sioniin.
Hän pesee sinut elämän vedellä ja voitelee sulotuoksuisella öljyllä,
hän vaatettaa sinut kaunein liinavaattein, silkein ja korukirjailluin
kankain, antaa sinulle kultakoristeet, rannerenkaat käteesi ja
kultakäädyt kaulaasi, otsallesi kultarivan ja otsalehdet, korvarenkaat
korviisi ja kunnianruunun päähän.
Niin kaunistaa hän sinut kullalla ja hopealla ja sinä syöt
sämpyläleipää ja mannaa ja sinä juot hunajata ja iloöljyä.
Hän tahtoo sinua houkutella, viedä sinut ihanaan lehtoon ja suloiseen
yrttitarhaan ja puhuu sinulle suloisesti. Hän antaa sinulle suuta ja
hyväilee sinua hellin käsin, ja hän antaa sinulle viinimäkensä ja
ruusuiset laaksonsa ja siellä saat sinä iäti nuorena lauleskella.
"Minä kihlaan sinut omakseni iankaikkisesti", sanoo herra. "Minä
kihlaan sinut omakseni vanhurskaudessa ja pyhyydessä, armossa ja
laupeudessa. Minä kihlaan sinut omakseni uskossa, ja sinun pitää minut
tunteman", sanoo hän.
Ja yljän ystävä, joka kuulee häntä, iloitsee yljän äänestä sangen
suuresti, ja niin on minun iloni täytetty. Hänen tulee kasvaa, mutta
minun pitää vähenemän. Mikä ylhäältä tulee, se on ylempi maallista,
joka puhuu maasta. Joka taivaasta tulee, hän on ylin.
* * * * *
Kaarinan nuori sydän oli pakahtumaisillaan ja hänen päätänsä huimasi.
Kun isä Johanneksen ääni oli lakannut helähtelemästä, tunsi hän niin
suurta hellyyttä, ettei enää kauemmin jaksanut sitä salata povessaan.
Hartaasti lankesi hän polvilleen, syleili isä Johanneksen polvia ja
suuteli hänen valkoisen kaapunsa lievettä ja huudahti hiljaa, ujoa
hellyyttä värähtävällä äänellä:
— Rakas!
— Ei, lapseni, polvistu ainoastaan pyhän neitsyen ja jumalaisen yljän
edessä!
Isä Johannes nosti hellä varoen hänet maasta, mutta hervotonna vaipui
hento, suloinen olento hänen käsivarsilleen.
Hän katseli Kaarinan kasvoja. Niillä hehkui hohtava, palava puna,
silmät katsoivat häneen niin suurina, ihmeellisen ihanan, kostean
sädesumun hunnuttamina.
Hän katseli käsivarsillaan lepääviä kasvoja kuin unessa, hiljaisen,
herpaisevan rauhanhengen henkäillessä läpi koko olemuksen. Hän katseli
näitä kasvoja hellällä rakkaudella, siveli hyväillen kultaisia
untuvakutreja ja painoi hiljaisen suudelman untuvanvienolle otsalle.
‒ Tahdotko olla taivahisen yljän morsian? kysyi hän hiljaa.
Kaarina kuuli vain äänen, joka kysyi, ja tämän armaan äänen pyytäessä
hän olisi suostunut kaikkeen.
‒ Tahdon, vastasi hän vienosti.
— Iäti?
— Iäti!
‒ Jumala ja pyhä neitsyt sinua siunatkoon!
Kuin unissaan poistui Kaarina papintuvasta. Hänestä tuntui, kuin hänen
ympärillään tuoksuisi ja viheriöisi, kyyhkyset kujertaisi ja satakielet
livertäisi. Hänen ympärillään tuntui olevan ihmeellinen hämärä, jonka
keskellä päivänsateet väreilivät kultaisina rihmoina, ja hän käveli
valveilla ja kuitenkin unissaan.
Kun hän illalla meni levolle ja nukkui, oli hän kuitenkin valveilla.
Vaikka oli yö, ympäröi häntä kuitenkin päivänpaiste, jossa leijaili
ihmeellinen kullanvälkkeinen hämärä.
Yö oli hänelle kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö.
Valvoessaan hän unelmoi, ja hänen nukkuessaan valvoi hänen sielunsa.
Kun hän vaipui uneen, oli kuin hän olisi herännyt valveille. Unihaavein
katseli hän jumalaista ylkäänsä niinkuin sulhoaan katselee morsian,
joka on juopunut lemmen hurmaavasta viinistä.
20