Aamulla heräsi Johannes vilpeämmällä, rauhallisemmalla mielellä.
Hänen ensimäinen havaintonsa oli, että Kaarina oli tullut häntä niin
lähelle, oli ikäänkuin sulautunut häneen, niin että hänen sielussaan
ja veressään oli jotakin Kaarinasta. Hänellä oli tuntemus, jota
hän ei perustellut, että Kaarinankin täytyi tuntea samaa, tuntea
sielussaan jotakin hänestä, ja hänestä tuntui, että Kaarina oli
valmis kaikessa taipumaan hänen tahtoonsa, häntä seuraamaan mihin
hyvänsä. Hän ei tuntenut mitään painostavaa, ahdistavaa ulkoa päin, ei
mitään myrskyistä taistelua sielussaan, vaan tyynin mielin kävi hän
tutkistelemaan tilaansa ja asemaansa.
Kuinka tämä kaikki oli tapahtunut? Eikö hän jo silloin, kun hänen
saapuessaan tänne oli verenpisara lennähtänyt rekeen, eikö hän jo
silloin ollut tuntenut hyvälevää sulotunnetta, johon liittyi himmeä
tuntemus nuoren naisen kädestä? Ja kun sitten pitäjänpirtissä isännät
puhuivat hänelle pappilan emännästä, melkeinpä vaatien sellaisen
ottamaan, oli hänen hurskailustaan huolimatta hänen ajatuksensa
hiipinyt tämän kukan antajaan ja hän oli tuntenut iloa isäntäin
kehoituksen johdosta. Tasalan pirtissä Kaarinan nähtyään oli hänen
sydämensä sykähtänyt ihastuksesta... ja sitten koulutunneilla... kuinka
hän oli iloinnut tytön läsnäolosta... elähtynyt siihen niin, että se
oli tullut hänen elämäntarpeekseen... Hän oli luullut sen olevan vain
hengellistä iloa siitä, että hänellä oli niin harras oppilas, mutta
samalla oli hän ihaillut hänen suloaan, tuntenut mielihyvää hänen
ruumiillisesta ihanuudestaan... himoinnut hänen suloisen kaunista
ruumistaan ja harrasta, unelmoivaa sieluaan! Nyt oli hän yhtäkkiä
herännyt, ja hän oli tämän himon vallassa... Kaarina sieluineen,
ruumiineen täytti hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, koko sielunsa
ja koko olemuksensa!
Mitä oli hänen tehtävä?
Hän tiesi, että kirkon aviottomuusvaatimusta papit salaisuudessa
rikkoivat kautta koko ristikunnan, ja hän tiesi myös, että itse pyhän
Pietarin sijainenkin, Rooman pyhä isä, katsoi asiaa läpi sormien.
Suomalaisiakin pappeja hän paimenkirjeissään varoitteli vain pitämästä
perheitään luonaan... mutta siitä huolimatta täällä pohjoisilla
maailman äärillä monissa pappiloissa hääräili emäntä, lapsiliuta
ympärillään... ja kansa piti sitä aivan luonnollisena... vieläpä
ainoana luonnollisena... Hän oli myös löytänyt raamatusta monia
paikkoja, joiden mukaan pyhä aviosääty oli papeillekin luvallinen.
Niin Mooseksen laki kuin Jeesuksen evankeliumikin salli pappien astua
avioliittoon ja kielsi ainoastaan sellaiset salakähmäiset, siveettömät
haureilusuhteet, joissa monet papit puhtauden ja aviottomuuden nimessä
elostelivat.
Mutta sittenkin, vaikka inhimillisen heikkouden tähden oli pyhitetty
aviosääty, jossa puoliso oli sidottu siveellisiin velvollisuuksiin
puolisoaan ja lapsiaan kohtaan, niin eihän se sulkenut pois ehdottoman
puhtauden ihannetta. Vaikka avioliitto oli siveettömiä salasuhteita
korkeampi, niin saattoihan siltä ehdoton puhtaus olla avioliittoakin
korkeampi. Ja niin apostoli sanoi olevan, selittäen, että naimaton on
vapaampi tottelemaan niitä kuin herran ovat, pyrkimään hengelliseen ja
ruumiilliseen pyhyyteen ja hänelle kelpaamaan, kun nainut sitävastoin
suree maallisista, kuinka hän puolisollensa kelpaisi. Korkeampaa
ja jumalaisempaa oli siis kieltäytyä maallisesta rakkaudesta ja
perhesiteistä, niin että koko sieluin ja sydämin saattoi antautua
etsimään niitä kuin Jumalan ovat.
Tämä koski kaikkia, eikä ainoastaan pappeja, se oli koko ihmiskunnalle
viitattu jumalainen ihanne. Tietysti sielujen paimenet ja hengelliset
isät, vaikkei heitä olisi vannotettukaan aviottomassa puhtaudessa
pysymään, olivat ennen muita velvolliset kilvoittelemaan tähän
korkeimpaan, olemaan muille esikuvana. Mutta eikö papin ollut siitä
saarnattava muutenkin kuin esimerkillään, muutenkin viitattava tietä
siihen, mikä korkeinta on? Kun hän sitä ajatteli, ajatteli ihmisiä
yksitellen ja yleensä, tuntui hänestä, etteivät useimmat pystyisi tähän
ihanteeseen elähtymään, eivät siihen pyrkimään, vaan sen saarnaaminen
voisi viedä samallaisiin pahennuksiin kuin suuren joukon pappeja oli
vienyt kirkon aviottomuuden vaatimus, se voisi koitua paulaksi, joksi
apostoli nimenomaan ei sano sitä heittävänsä.
Mutta eikö tätä ihannetta voinut kohottaa valittujen sielujen silmien
eteen? Kun Johannes sitä ajatteli, syttyi hänen sydämensä ilosta. Hän
oli tuntenut tuskaa, kun hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että
Kaarina kenties kerran kohtaisi jonkun, nuoren ritarin, vapaamiehen
pojan tai muun, jolle menisi miehelään. Tämä tunne kenties oli halpaa
kateutta, joka oli kuoletettava, mutta kirvelevää oli sitä ajatella.
Kuinka ihanaa sitävastoin oli kilvoitella jumalaiseen puhtauteen ja
pyhyyteen yhdessä hänen kanssaan, jota rakasti, kuolettaa maallinen
rakkaus kääntämällä sen hehku taivahisiin, kirkastaa tämä rakkaus
jumalaisella valolla ja puhtaassa hengellisessä rakkaudessa etsiä niitä
kuin isän ovat!
Mutta saattoiko Kaarina näin korkeita asioita ymmärtää? Johanneksen
mielestä oli tämä lapsukainen tosin ihanainen hengenlahjoiltaan, mutta
sittenkin tuntui vaikealta selittää ehdottoman puhtauden ihannetta
niin, että hän voisi sen elävästi omia ja sieluunsa sulattaa.
Kertomukset pyhästä neitsyestä ja ihmiskunnan pyhistä naisista olivat
tosin hyviä esikuvia, ne saattoivat tosin herättää harrastusta
seuraamaan ja puhtauteen pyrkimään, mutta oliko tällä harrastuksella
riittävä syvyys ja lujuus, kestääkseen silloinkin, kun maallinen
rakkaus houkutteli lumollaan? Eikö tarvittu enemmän, jotakin, joka
elähytti sielua, sisäistä sytykettä, joka täytti ja valtasi sielun
niin, etteivät maalliset lemmenhaaveet voineet päästä siellä voitolle?
Johannes muisti, miten hän nuoruudessaan oli ensin toivotonna
taistellut säilyttääkseen ajatuksensa puhtaina, miten sitten oli usein
heltynyt aina kyyneliin polvistuttuaan taivahista morsianta palvomaan
ja miten rakkaus häneen oli siunaavana taivaan kasteena langennut
maallisten himojen näännyttävään helteeseen, ja hän tunsi vieläkin
tämän pyhän sadevihmeen sielussaan.
Samoin kuin hänen sieluaan oli rakkaus taivahiseen morsiameen ylentänyt
ja vetänyt taivahisiin, samoin oli Kaarinan sielua ylentävä ja vetävä
rakkaus taivahiseen, jumalaiseen ylkään!
* * * * *
Seuraavana iltana, jolloin Kaarina tuli Pirkitan kera jälleen
oppitunnille, loi isä Johannes häneen pitkän, syvän ja vakavan katseen.
Hän ei nähnyt enää edessään lasta, vaan naisen, jonka kera käsi kädessä
hän oli alkava jalon kilvoituksen korkeinta ihannetta kohden.
Kaarina näki hänen oudon katseensa ja loi melkein pelästyneenä silmänsä
maahan. Mutta heti kohotti hän ne jälleen hengelliseen isään, ja tämän
silmissä näki hän niin luottavan, niin melkein kunnioittavan ja samalla
lämpimän ilmeen, että hänen sydämensä aivan vavahti ilosta. Hän istahti
entistäänkin onnellisempana jakkaralleen, ja hänen sydämensä oli
herkempi isä Johanneksen kasvattavalle kylvölle kuin koskaan.
Pirkitta istui omalle jakkaralleen ja Tuiro takan nurkalle, ja isä
Johannes alkoi kolmelle oppilaalleen kertoa jumalaisesta yljästä ja
hengellisestä morsiamesta. Hellyydestä helähtelevällä ja värähtelevällä
äänellä, pannen sanoihin koko sielunsa hehkuvan palon ja liittäen
tekstiin muutamia selityksiä, alkoi hän latinankielisestä raamatustaan
tulkita suomeksi Salomonin korkeaa veisua...
18