Lämpimällä ilolla ja suloisella mielihyvällä oli isä Johannes
puhellessaan, pakinoidessaan katsellut kostean kirkkaita silmiä,
jotka olivat niin hartaasti häneen suunnatut. Kaarinalle yksin hän
puhui, hänelle yksin oli jokainen sana tarkoitettu, ja puhuessaan
hänelle häämöittivät toiset kaksi oppilastaan ikäänkuin sen valokehän
ulkopuolelta, missä hän ja Kaarina olivat. Näistä toisista saattoi
väliin jompikumpi olla poissakin, opetuksen menon siitä häiriytymättä.
Kaarinan paikka ei vain ollut milloinkaan tyhjänä, eikä isä Johannes
tullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan.
Mutta eräänä maaliskuun iltana, kun oppitunnin piti juuri alkaman,
ilmestyi Pirkitta papintuvan ovelle yksin.
— No, missäs Kaarina...?
— Hän ei voinut talla tänään.
— Miksi ei? kysäisi Johannes hätiköiden.
— Hän on sairaana.
Kuinka hengellistä isää värisytti ja kuinka hänen sydämessään kipeän
lämpimästi läikähti! Hänet sytytti yhtäkkiä kuin kuume, hän tunsi
vapisevansa eikä mitenkään voinut estää ääntänsä värisemästä kysyessään:
— Sairaana... pahoinkin...?
— Ei hän niin... oli päivällä meillä... ja päivä oli hiuottanut lumen
pehmeäksi... jalat olivat kastuneet ja kylmettyneet... mitä lie yskää
ja vähän vilutautia... äitinsä oli pannut hänet peitteihin eikä
päästänyt... lähetti terveisiä... Tasalan emäntä näet... että Kaarina
tulee ensi kerralla, toimitti Pirkitta.
Kuinka iloisena Johannes tunsikaan sydämensä hypähtelevän!
Samassa tuli Tuiro ovensuuhun siepaten lakin päästään.
— Minä vain... onko sitä koulua tänään?
— Miksei?
— No, kun Kaarina...
— Mistä tiedät sen?
Olikohan lapsi niin sairaana, että koko kylä tiesi sen ja oli
huolissaan...
— Pirkkohan tuo...
Ah... Pirkittako oli sanonut... ja Johannes tunsi mielessään ilon
vilahduksen, kun lapsukaiset olivat jo niin hyvät ystävykset, että näin
avomielisesti puhelivatkin keskenään... Mutta tämä tunne väistyi heti,
ja hän vaipui miettimään Kaarinaa... kuka tiesi, jos hänen sairautensa
sittenkin olisi vakavampaa laatua...
— Niin, ettei taida sitten koulua ollakaan... kuuli hän Tuiron äänen.
Säpsähtäen muisti hän, että Tuiro ja Pirkitta olivat hänen luonaan.
— Niin... ei kai... tai miksei... kyllä, voinhan kertoa, sanoi hän
vavahdellen ja ajattelematta mitä oikeastaan sanoi.
Hän näki kuin unissaan, että Pirkitta istuutui jakkaralle ja Tuiro
takan reunalle. Silloin alkoi hän kertoa.
Hän tiesi tuskin itsekään mitä kertoi. Hän näki sielunsa silmien
edessä liikuttavan surullisen kuvan: Kaarinan kiedottuna peitteihin
ja nahkasiin, niin ettei hän voinut tulla hentona, heikkona lepäsi
lapsukainen pää tyynyllä... kasvoilla oli kuumeen puna, silmissä
kuumeen hehku... se syttyi yhä heloittavammaksi, hehkuvammaksi... hän
näki lapsukaisen kuumehoureissa... pitkät viikot... ihana lapsukainen
riutui ja sammui... eikä ollut ketään lääketaitoista antamassa apuaan!
Hänen äänensä särähti yhtäkkiä kuin kannel, josta kieli katkeaa...
— Toiste! sanoi hän.
Ja juoksujalkaa oli hän menossa Tasalaan.
Anna äiti puuhaili pirtissä.
— Kuulin että tyttärenne on sairaana...
Hengellinen isä läähätti hengästyksissään... siitä kai johtui, että
hänen äänensä värähti ikäänkuin hätääntyneenä...
— Ei hänellä taida hätää olla, mutta isäpähän parhaiten ymmärtää, tuumi
Anna vieden papin Kaarinan vuoteen ääreen.
Hengellinen isä tarttui lapsukaisen hentoon, lämpimään kätöseen ja
tunnusteli hänen kultakutrien kehystämää, vienonviehkeää otsaansa.
Himmeän hämäräksi jäi hänelle, missä määrin lapsessa oli kuumetta...
hämärän häilyvää oli hänelle, miksi hän piteli lapsen kättä, miksi
siveli sulavan vienoja kultakiharoita hänen kaarevalta otsaltaan...
Mutta hän tunsi, että hänen omat poskensa hehkuivat ja että kädestä,
jolla hän suloista lapsukaista kosketteli, virtaili sydämeen, päähän
ja kaikkialle värisyttävän lämmin lumotenho, joka oli samalla niin
hiuduttavan suloinen ja säikähdyttävän hirmuinen... Kuin auerhuntujen,
kuin sädehileiden läpi näki hän lapsen kostean kirkkaat silmät...
kultakutrit valkoisella lakanalla ruusuisten kasvojen ympärillä...
vienonpyöreän kaulan ja poven, joka paidan alla kohoili hiljaa
kukanumpuineen... Hän tunsi rinnoissaan suloisen vienoa hivelyä, ikään
kuin tämä hennon suloinen povi painuisi hänen rintaansa vasten... ja
hän oli hervahtamaisillaan ottamaan immen pään käsiensä väliin ja
suutelemaan hänen otsaansa ja poskiaan... Ja hän oli kuin sädesumun
läpi näkevinään, miten impi hymyili häntä kohden... kainosti, mutta
hellyyttä henkien... ja miten hänen silmänsä olivat pikahtamaisillaan
hymysäteihin...
Yhtäkkiä riuhtaisihe hän irti. Huumeisin mielin riensi hän pappilaan
ja aavisti himmeästi sanoneensa Anna äidille jotakin, ettei ollut
vaaraa... Mutta papintuvassaan ryhtyi hän kuin unissaan sekoittelemaan
yrttinesteitä, joiden valmistustaidon oli luostarissa vuosien varrella
oppinut. Hän puuhaili hätiköivällä huolellisuudella, ikäänkuin
sairaan henki olisi juuri sammumaisillaan. Kun lääke oli valmis,
oli hän kiireimmittäin lähtemäisillään sitä viemään, mutta pitäjän
pirtissä Tuiron nähdessään vilahti hänen mielessään hämärä aavistus
arvokkaisuuden vaatimuksista. Hän lähetti Tuiron, mutta jäi seisomaan
keskelle pirtin lattiaa ja mittailemaan mielessään, milloin poika
joutuu pihan yli portille, milloin tietä myöten Tasalan nurkalle, miten
astuu Tasalan pirttiin, antaa lääkkeen äidille ja äiti tyttärelleen...
ja silloin tuntui herahtavan jotakin niin lämmintä ja herkkää hänen
mieleensä, sydämeensä ja koko olemukseensa...
Tuiro palasi pian, ja vasta silloin Johannes meni takaisin
papintupaansa. Pursuvin, kihelmöivin mielin käveli hän muutamia
askelia edestakaisin ja istahti sitten pöydän ääreen. Akkunasta
heijasti hänen silmiinsä mailleen vaipuvan kevätpäivän rusotus, joka
kultaisena, hehkuvana loimona heittyi päivän hiutamalle hangelle. Tämä
hehku, tämä loimo tuntui lämmittävänä ja valaisevana valahtavan hänen
sieluunsa, kirkastavan hänen kuvitusmaailmansa jokaisen kangastuksen
ja hellyttävän sydämen jokaisen sopukan. Keväisen auringon hehkuva,
kullankimmeltävä loimo tuntui palavan hänessä itsessään... tuntui kuin
olisi vain sen heijastusta tuokin rusovaippa tuolla hangella... se
paloi hänen sielussaan suurena, koko olemuksen sytyttävänä soihtuna, ja
liekkien leimahduksissa kimmelsi nimi: _Kaarina_...
Katri tuli kutsumaan häntä illalliselle. Hän haukkasi muutaman
palan, palasi huoneeseensa ja istuutui pöytänsä ääreen. Ilta alkoi
hämärtyä, ja kevätillan punarusoisessa hämyssä vaipui hän katselemaan
äsken näkemäänsä kuvaa, Kaarinaa vuoteellaan. Hellävaroen, hyväillen
katseli hän sielunsa silmin untuvaisia kultakutreja, untuvanvienoa
kaariotsaa, säteilevässä hämyssä kimmeltäviä silmiä, nuorekasta poskien
ruusuhehkua, kaulaa ja sulountuvaisia, valkoisen paidan alla kohoilevia
kukanumpuja... Hän painoi vienon hiljaa päänsä riipuksiin ja lyyhisti
rintaansa ikäänkuin siten herkemmin, hervottomammin vaipuakseen,
sulautuakseen tähän armaaseen kuvaan. Ja silloin tunsi hän mielessään
niin hellää suloutta, niin suloisen tyyntä raukeutta, että hän
riisuutui ja meni vuoteeseensa levolle.
Hän valvoi kauan vuoteessaan ja katseli yhä samaa kuvaa tuhansissa
eri vivahduksissa ja valonhäivähdyksissä. Haaveet hiipivät, unelmat
liitelivät hellän tunteen siivin kevätyön hämyssä... Vuode Tasalan
pirtistä häipyi ja katosi... ja ilmestyi valkoisin lakanoin, kukitetuin
peittein... papintupaan ... morsiusvuode... valkoisin lakanoin ja
kukitetuin peittein ... ja neitseelliset kukanummut kohoilivat hiljaa
valkoisen lakanan alla... ja hän hiveli untuvaisia kultakutreja... ja
vaipui hyväilemään ruusuisia poskia... uniuntuvaisia poskia ... hän
vaipui... raukesi... ja näki unta...
Hän nukkui ja näki unta... nukkui levotonta, värähtelevää unta, ja
hänestä alkoi tuntua niin painavalta ja ahdistavalta. Hänen ympärilleen
tuntui laskeutuvan jotakin kietovaa, puristavaa... ja niin pimeää,
niin pimeää... ja pimeästä, syvältä syvältä altaan aikoi hän nähdä
väreilevää valoa... valosta kiehkesivät kasvot... Kaarinan kasvot...
pelkät kasvot joiden ympärillä oli pilkkosen pimeää... Ja jokin
tenhokäsi veti häntä kuiluun, jonka pohjalta näkyi Kaarinan kasvot...
hän rimpuili vastaan... mutta käsi veti taikavoimin... hän ponnisteli
epätoivoissaan... mutta se veti, se veti rajuin voimin ja hän putosi
huimaavaa vauhtia pohjattomaan syvyyteen...
Silloin heräsi hän vavisten ja kylmä hiki otsallaan. Vaistomaisesti
pani hän kätensä ristiin ja rukoili, rukoili yhä palavammalla
hartaudella, ikäänkuin rukouksesta vuotava siunaus olisi kohottanut
hänet siivilleen. Ja kohta alkoi hän tuntea näkevänsä ikäänkuin
hellästi siunaavat silmät ylhäältä päänsä päältä, ja hän tunsi pyhän
neitsyen, taivahisen morsiamensa olevan lähellään. Hän makasi hiljaa,
lämpimän rauhallisin mielin eikä ajatellut mitään. Hänestä tuntui vain
vuoteessaan niin suloisen hyvältä ja hiljaa vaipui hän uneen.
17