Tuirosta oli tullut papin renki.
Sillä renkinä häntä pitäjäläiset pitivät, ja aivan liian hyvässä
asemassa hän oli heidän mielestään pappilan renkinäkin.
Mutta isä Johannes piti häntä oikeastaan paremmin kuin pitäjäläiset
omia poikiaan. Kohteli niin sydämellisesti, valvoi hänen kasvatustaan
ja kaikenpuolista parastaan.
Hän söi isä Johanneksen ja Katrin kera samassa pöydässä, nukkui
pitäjäntuvan ovinurkassa, Katrin nukkuessa karsinapuolella, hakkaili
puita kotosalla ollessaan ja kantoi Katrille ja teki yleensä tälle
pientä palvelusta, jonka Katri ottikin vastaan, mutta antoi pojalle
melkein potkuja palkakseen. Yleensä ei Katri voinut ensinkään sietää
velipuoltaan, "Sudenluolan penikkaa", vaan he elivät keskenään kuin
kissa ja koira.
Isä Johannes oli parilla hopeamarkalla ostanut hevosen, joka oli
Tuiron ruokittavana ja hoidettavana. Omalla hevosellaan pappi sitten
useimmittain ajaa körötteli pitäjälle sielujen hoitoon, ja palatessa
oli reki tavallisesti niin kukkuroillaan hevosen ja ihmisten ruokaa,
että pappi ja hänen renkinsä tuskin pysyivät kuormalla.
Johannes oli renkiinsä tyytyväinen ja kiintyi tähän yhä isällisemmin.
Poika puolestaan palveli häntä melkein hartaudella ja oppi pian
kasvoista lukemaan hänen toivomuksiaan.
Ennen pitkää alkoi Johannes häntä lähetellä auttamaan milloin mitäkin
tarvitsevaa, viemään heikoille sairaille milloin ruokaa, milloin
lääkkeitä, sillä hän ei ollut ainoastaan sielujen paimen, vaan myös
kilpaili puoskarien kanssa lääkitsemistaidossa. Väliin sai Tuiro viedä
jäntevät kätensäkin avuksi, missä niitä tarvittiin.
Hengellisen isän lähettämä apu otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta
sen tuojalle osoitettiin ynseyttä, kammoa ja halveksumista. Paitsi
isä Johannesta ei Tuirolla ollut yhtään ystävää koko kylässä, ei koko
pitäjässäkään.
Isä Johannes näki sen surukseen ja sitä hellemmän isällisesti hän
poikaa kohteli. Poika puolestaan palveli häntä yhä hartaammin, mutta
ei mennyt kyläläisten näkösälle muulloin kuin se oli välttämätöntä. Ja
silloinkin toimitti hän asiansa kiireimmittäin, pujahtaen tiehensä
niin pian kuin voi.
Mutta se hellyys, jota isä Johannes tuhlasi Tuirolle, ei näyttänyt
lainkaan kyläläisten mieliä sulattavan. Päinvastoin kävivät he yhä
yrmeämmiksi, jopa osoittivat ynseyttä itse hengellistä isääkin kohtaan.
* * * * *
Talven tullen alkoi isä Johannes jälleen antaa iltaisin opetusta
Tasalan Kaarinalle, ja Suitsulan Pirkitta, pikku ystävätär, seurasi
mukana kuten ennenkin. Isä Johannes puolestaan kutsui kuulemaan Tuiron
ja Katrinkin. Tuiro tuli, mutta Katri ei millään ehdolta ottanut
tullakseen... hän ei tahtonut istua papintuvan ovensuussa velipuolensa
keralla...
Kaarina istui yhtä hartaana kuin ennenkin, tähystellen kostean
säteilevin silmin isään ja ikäänkuin lennosta siepaten jokaisen
sanan ja sulattaen sen mieleensä. Hän tuskin huomasikaan oven suuhun
mahdollisimman näkymättömiin painautunutta Tuiroa.
Pirkitta sitävastoin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla.
Jokin kiusallinen asia näytti askarruttavan hänen ajatuksiaan, ja
tuontuostakin vilkaisi hän salavihkaan Tuiroon. Ja kun tunti oli
lopussa, kiersi hän kaukaisittain hiipien Tuiron ohitse.
Seuraavalle oppitunnille tuli Kaarina yksin.
Johannes kysyi häneltä, oliko Pirkitta kenties sairaana, mutta Kaarina
vastasi, ettei häntä oltu enää päästetty.
Johannes meni seuraavana päivänä Suitsutaan.
Saara muori otti hänet vastaan samalla surullisella ystävällisyydellä
kuin hänellä oli tapana miehensä mentyä manalle.
Mutta kun tuli puhe Pirkitan käynnistä oppitunneilla, tuli Saaran
silmiin vihamielinen ilme. Lasta oli kammottanut olla murhamiehen pojan
lähellä, eikä hänkään, äiti, siihen kehottanut.
— Mutta ristillinen rakkaushan velvoittaa antamaan anteeksi kaikille
niillekin, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kuinka sitten on
sovelias vihata lastakin isän pahojen tekojen tähden?
Saara painoi poskensa käteensä.
— Ei tuota ole vihattukaan, virkkoi hän surullisesti.
— Kuinkas sitten?
— Mutta pudonneeko tuo käpy kauas puusta, lieneekö poika parempi
isäänsä?
— Voin vakuuttaa, että Tuiro on käyttäytynyt kaikin puolin
tyydyttävästi ja olen havainnut hänen hartain mielin pyrkivän hyvään.
Ja onko nyt puun, joka on ollut laho ja kantanut huonoja hedelmiä ja
joka on sentähden hakattu pois, onko tämän puun juurivesatkin estettävä
kasvamasta, vaikka ne viheriöivät ja ovat terveitä? kysyi Johannes
juhlallisesti.
Tätä juhlallisuutta ei kuitenkaan olisi tarvittu. Sillä Saaran
herkkätunteisen hurskas mieli oli sulanut kuin vaha jo ensimäisistä
sanoista. Hän lupasi huoletta lähettää tyttärensä hengellisen isän luo,
mitä seuraa isä katsoikin hyväksi hänelle valita.
Isä Johannes ajatteli muidenkin ynseyttä poika rukkaa kohtaan ja halusi
saada kaikki mielet sulamaan. Seuraavan sunnuntain saarnassaan kertoi
hän sentähden tuhlaajapojasta ja päätti puheensa näillä sanoin:
— Kun nyt taivahinen isämme näin avoimin sylin ottaa vastaan
tuhlaajapojan, joka katuvaisena palajaa isänsä kotiin, eikö meidän
myös olisi silloin lempeydellä holhottava ja autettava sitä, joka
harhateiltä tahtoo vilpittömästi pyrkiä oikealle tielle? Ajatelkaa sitä
tarkoin sydämissänne, ja rukoilkaa taivahiselta isältä apua, ettette
olisi sen veljen kaltaiset, joka nurisi, kun isä otti katuvaisen
poikansa rakkaudella vastaan, vaan ahkeroisitte tekemään yhdelle näistä
vähimmistä veljistänne, mitä toivoisitte taivahisen isänne tekevän
teille!
Saaran tänä sunnuntaina palatessa kirkosta lyöttäytyi hänen seuraansa
muuan kirkonkylän isännistä.
— Tiedätkös, ketä pappi tarkoitti? kysyi isäntä.
— Arvastahan tuon.
— Sudenluolan penikkaa tietysti, lellipoikaansa.
— Hyvä hän on, tämä nykyinen pappimme. Kaikille tahtoo hän rauhaa,
tuumi Saara.
— Mutta on pahoin hullaantunut suden penikkoihin.
— Tuiro kuuluu olevan hyvä tavoiltaan.
— Aika näyttää. Ajattelin jo silloin, kun pappi ensi kerran saarnassaan
Sudenluolan pesuetta puolusteli, etteiköhän hänen silmänsä vielä
kerran aukea. Vanha susi on nyt näyttänyt hänelle sekä kyntensä että
hampaansa, ja kyllä vielä näyttää penikkakin.
Saara murisi tyytymätönnä, kun hyvästä hengellisestä isästä näin
epäkunnioituksella puhuttiin. Isäntä sanoi hänelle hyvästit ja kääntyi
kohden kotiaan.
Kirkonvanhin Tanu Tasainen oli lyöttäytynyt kotimatkalla isä
Johanneksen mukaan, kuten niin usein ennenkin.
— Minusta tuhlaatte tuolle pojalle aivan liiaksi hyvyyttänne, sanoi hän
suorasukaisesti.
— Kuinka niin?
— Itsepähän parhaiten tiedätte. Sanon vain, etten ole yhtä mieltä
kanssanne. Minusta on hylkyväkeä pidettävä rajojen takana.
— Rajojen! Mutta täytyykö välttämättä sysätä takaisin, jos joku tahtoo
tulla hyväksi, nousta rajan yli hyvien puolelle?
— Koettakoon sitten! hymähti vapaamies. — Mutta minusta on paras
tähystellä ensin hyvät ajat hänen elkeitään ennenkuin päästää. Jos
heitä umpimähkään rupeaa yli lappamaan, voi tulla susia lammasten
sijasta...
— Totta kai täytyy auttaa lähimäistään parannuksen tiellä?
— Minusta on paras antaa maailman olla ennallaan, silloin se paraiten
pysyy pystyssä. Eikä se hevillä muutukaan — jos pojan puolesta liiaksi
innoittelette, voitte vain vahingoittaa itseänne.
— Miten vahingoittaa?
— Vaikutusvaltaanne ja toimintaanne.
He olivat pysähtyneet Tasalan edustalle, ja isä Johannes ojensi
vapaamiehelle kätensä hyvästiksi.
— Kyselemättä, mitä menetän, tahdon kulkea tietä, jonka herran tieksi
käsitän! sanoi hän tyynesti.
Ja sen jälkeen tarkasteli hän ympäristössään, mitä hedelmiä siemen
oli kantanut. Suuresti ei ollut tainnut sana sydämiin vaikuttaa, oli
tainnut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta tulla ulos. Mutta
näytti sentään kuin kyläläiset olisivat siitälähin ainakin hieman
peitelleet kammoaan Tuiroa kohtaan.
Pirkittaan oli papin ja äidin sana vaikuttanut, että hän siitä lähtien
arastelematta, kammoksumatta istui kuunnellen, vaikka Tuiro istuikin
ovenpielessä tai takannurkalla.
Ja niin jatkoi isä Johannes oppituntejaan, kertoellen kolmelle
oppilaalleen raamatun kertomuksia, tarinoita ja taruja pyhistä miehistä
ja naisista ja väliin maallisemmistakin asioista. Näin jatkoivat he
koko talven ja seuraavanakin talvena kevään korvalle.
Ja nämä parin talven iltapuhteet olivat Tuiroa ja Pirkittaa vähitellen
lähentäneet yhä enemmän toisiinsa. He alkoivat silmäillä toisiaan,
ensin arasti vilaisten, sitten yhä pitempään.
Tuiro tunsi omituista viihdyttävää mielihyvää katsellessaan Pirkitan
vilkkaasti vilahtelevain kasvojen eleitä ja hänen harhailevia silmiään,
jotka eivät kauan malttaneet yhteen kohti katsoa, vaan vilkuivat ja
pälyivät milloin minnekin.
Pirkitta puolestaan tunsi alussa vilun väreitä vilaistessaan
hievahtamatta murjottavaan poikaan. Pian alkoi häntä pyrkiä
naurattamaan tämän alituinen totisuus ja hän koetti matkien asettaa
suutaan samallaiseen hirveän vakavaan mutturaan. Mutta vähitellen alkoi
hänestä tuntua niin turvalliselta silmäillessään jäyhää, voimaa uhkuvaa
poikaa, ja hänen harhaileva katseensa alkoi viivähdellä pojan kasvoissa
yhä kauemmin.
Alussa kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, loivat he sen
säikähtäen maahan. Sitten koettivat he, miten kauan voisivat
salaa silmäillä toisiaan, ja sitä he tekivät ikäänkuin yhteisestä
sopimuksesta, sillä vaikka toinen tunsi, että toinen katseli häntä, ei
hän häirinnyt katselijaa kohottamalla silmiään, vaan odotti, kunnes
tulisi hänen vuoronsa. Mutta sittenkin katseet väliin kohtasivat
toisensa, kohtasivat yhä useammin, ja vähitellen alkoivat he voida
arastelematta katsella toisiaan. Lopulta alkoivat he, isä Johanneksen
kertoessa lempeän hartain äänin, katsein puhella keskenään, ja milloin
toinen ei syystä tai toisesta päässyt mukaan yhteiselle oppitunnille,
kaipasi toinen häntä rauhattomin sydämin.
Heidän välilleen punoutui sanaton sisarustunne. Tuiro tunsi
saaneensa toisenkin ystävän, jonka läheisyydessä tunsi jotakin niin
viihdyttävän suloista, ettei hän tuntenut sellaista isä Johanneksen
läheisyydessäkään, kuinka harrasta kiitollisuutta tätä kohtaan tunsikin.
16