Topias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen.
Ja isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän
Suitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen
jälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara
jälleen sanattomaan suruunsa.
Isä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja
orpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa
Sudenluolaan.
Tuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään.
Äiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi
joutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa
joukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin
parisen leipää.
Tänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita
joen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle.
Mutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi
katsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu
parka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro
oli vuollut hänelle leikkikaluksi.
Ulkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että
Tuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa.
Johannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen
laidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän
väkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi
parhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten
päällyksen umpeen.
Tuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle
näyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi...
mahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan...
— Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes.
Poika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi
odottamaan.
— Isästäsi, jatkoi Johannes.
Poika hätkähti.
— Hän ei palaa kotiin.
Poika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut.
— Hänen täytyy kuolla.
Tuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin
ikäänkuin pyrkisivät ristiin.
— Hänet mestataan.
Tuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon.
— Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen
huomenna hänen luoksensa.
Tuiro mietti.
— En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi.
— Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan
ymmärtää pojan tunteita.
— Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa.
— Huomenna.
Tuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja
heitti kuopan niskaspuille.
— Niin kai pitää käydä... yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän
ikäänkuin kiukuissaan.
— Mitä tarkoitat?
— Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin...
Isä Johannes koetti häntä ymmärtää. Hän sanoi sen värähtävällä äänellä,
ilman uhmaa, mutta myös vaikeroimatta. Kenties ei hän vieläkään
katsonut isänsä olleen väärässä, hänestä vain vaati oikeus, että oli
kuoltava molempain.
— Mitä tapahtuu, tapahtuu maallisen oikeuden mukaan, sanoi Johannes. —
Elä unhota rukoilla pienten veljiesi keralla!
— Tehkää te se, ennenkuin menette.
— Kyllä. Ja kun huomenna menen isäsi luo, vienkö terveisiä sinulta?
Poika mietti tuokion. Sitten kohotti hän katseensa hengellisen isän
lempeihin silmiin.
— Annatteko kättä hänelle? kysyi hän.
— Kyllä.
Tuiro ojensi silloin hänelle kätensä ja puristi sitä.
— Antakaa sitten hänelle kättä minunkin puolestani.
— Kyllä teen sen, lapseni, sanoi isä Johannes laskien kätensä hänen
päähänsä.
Tuiro loi silmänsä maahan, mutta isä Johannes ennätti vilahdukselta
nähdä niiden kyynelkosteuden.
He erosivat, ja Tuiro jäi jatkamaan työtänsä.
* * * * *
Seuraavana iltana poikkesi isä Johannes jälleen hänen luoksensa.
Tuiron katse harhaili rauhattomasti häntä vastaan, ja riutuneista
kasvoista ja raukean hiutuvista silmistä saattoi nähdä, ettei hän ollut
saanut lepoa sitten eilisen.
Johannes ojensi hänelle kätensä.
— Tässä, hän lähetti sinulle terveisiä.
Hän ei tahtonut sanoa, että isä oli ainoastaan kiroillut ja sadatellut
poikaansa, joka oli antanut hänet ilmi.
— Hän on siis nyt kuollut?
— Niin.
Tuiro näytti herpoavan kuin jännityksestään lauennut jousi, mutta hänen
silmiinsä ja kasvoihinsa tuli tyynempi ilme.
— Nyt minun on parempi olla, sanoi hän.
— Kuinka niin?
— Olen sitten eilisen ajatellut vain sitä, vastasi hän.
— Saatte pian valmistautua täältä lähtemään.
— Mihin niin? kysäisi poika säikähtäen.
— Kuinkas te täällä tulisitte toimeen?
— Mihinkäs me sitten...
— Mikä minkin luo kylään. Tasalan isäntä on antanut minulle toimeksi
viedä sanan, milloin täällä tarvitaan.
— Sanokaa sitten, ettei tarvita!
— Sitä en voi. Tarvitsevathan veljesikin kasvatusta.
— Kyllä minä...
— Sinä! Itsekin tarvitset...
— Entäs äiti?
— Kylä pitää huolen hänestäkin.
— Miten?
— Jonkun luokse viedään.
— Sysittäväksi!
Tuiro sanoi sen melkein parahtaen ja näytti valmiilta henkeen ja vereen
puoltamaan äitiään.
— Koeta nyt ymmärtää, että parempi hänen on ihmisten ilmoilla. Ja
koetan toimittaa, että hän saa hyvän hoidon.
Isä Johannes sanoi jäähyväiset ja lähti.
* * * * *
Muutaman päivän perästä saapui isä Johannes Tasalan Tanun ja
parin kylän isännän keralla. Maasaunaan saavuttuaan virkkoi Tanu
seisapisteessä:
— Laittautukaa valmiiksi ja tulkaa mukaan. Teille on huolehdittu
elatuspaikat kylässä.
Toinen isännistä virkkoi Tanulle, että oli paras mennä ulos. Täällä oli
liian tukehuttavaa.
— Laittautukaa pian, odotamme ulkona! lisäsi Tanu.
He menivät istumaan pölkylle maasaunan eteen. Kohta alkoi sisältä
lappautua mukula toisensa jälkeen, köytettyinä mikä mihinkin ryysyihin
ja useimmilla myttynen kainalossaan.
Kun kaikki muut olivat tulleet tanhualle, kurkisti Tanu pisteporstuan
ovesta, mihin vanhin poika jäi.
Tuiro seisoi maasaunan avoimella ovella.
— No, etkö jo joudu sinäkin?
— Minä jään tänne!
— Mitä? Tule pian, sillä tultava sinun on.
— Mihin sitten?
— Saat tulla meille. Jos tahdot, kasvatan sinusta sotamiehen.
Se ei näyttänyt Tuirosta olevan hulluinta. Mutta kuitenkin painoi hän
empivästi päänsä riipuksiin.
— Entäs äiti?
— Hänet ottavat veljensä lapset ja leski hoitoonsa.
— Suitsut... puuskahti Tuiro sävähtäen, mutta loppu sanasta jäi
kuulumattomiin.
— Hänellä on paras hoito sukulaisissaan. Joudu nyt vain.
— En minä tule, sanoi Tuiro värähtävällä äänellä.
Isä Johanneksen mielessä kypsyi äkillinen päätös. Hän oli ensin aikonut
antaa Tuironkin joutua kylälle, kun kerran oli päässyt huonosta
esikuvastaan. Mutta nyt puhui hän hiljaa jotakin Tanulle, ja tämä
nyökäytti hyväksyvästi päätään.
— Olen ajatellut, että jos tahdot, saat tulla minun luokseni.
Tuiro ilostui, mutta vaipui taasen huolissaan tuumimaan.
— Tahdotko tulla?
— Kyllä... mutta äiti...
— Kuulithan, että hän pääsee sukulaisiinsa. Olen aivan varma, että
Saara hoitaa häntä huolellisemmin kuin kukaan muu. Hänellä on siellä
paljon parempi kuin täällä.
Tuiro näytti alistuvan, vaikka epäröiden.
— Miten te hänet viettekään? kysyi hän alakuloisesti.
— Tosiaan! virkkoi isä Johannes katsoen isäntiin.
Nämä olivat unhottaneet sitä ajatellakaan.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin Tuiro jättää hoitamaan äitiään.
Ja kun syysilta alkoi jo pimetä, niin että olisi ollut hankalaa enää
tänään tulla sairasta noutamaan, päätettiin se jättää huomiseen.
Huomenna saapui isä Johannes noutamaan Tuiroa ja pari isäntää sairasta
kantamaan. Mutta silloin saivat he tietää, ettei Vappu parka enää
maallista hoitoa eikä kotia tarvinnut.
Tuiro oli jättänyt hänet illalla nukkumaan, ja aamulla nukkui hän
pitkään. Kun Tuiro oli vihdoin mennyt koskettamaan äitinsä kättä ja
kasvoja, olivat ne kylmät.
— Nyt minä lähden mielelläni, sanoi Tuiro hengelliselle isälle.
Mutta miehet, jotka olivat tulleet Vappu parkaa noutamaan, saivat vielä
kerran palata tyhjin toimin. He palasivat ruumiskirstua tekemään.
15