Isä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen
valtatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa.
Sillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen,
kun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa
niinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän
kuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan
kehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä
oli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta
takaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä
oli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne
virkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan,
piispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin
puristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata
lyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon
takaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan
oli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin
täällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan,
mutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin.
Illalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa.
Silloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa.
Aamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä
oli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut.
Väsyksissään oli Johannes mennyt levolle.
Aamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta,
mutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi
läähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan.
— Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin,
mutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään.
— Entäs Saara?
— Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke... kävelee
vain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa... ja kun
Pirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän
hänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen
paikkaan. Hyvä isä... jos sedälle on mitä tullut... jos hän ei enää
palaakaan!
Johannes nousi ja heitti levättinsä ylleen.
— Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme
hänen miestään, ja jää hänen luokseen.
Yhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin,
mutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle.
Sinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä
lappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen
lähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui
kuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen.
— Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän.
Nimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä
rypyissä.
— Eikö kukaan tiedä vihiäkään?
— Hän on voinut eksyä, arveli muuan.
— Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen.
— Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas.
Tanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi.
— Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta?
Kukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että
Susi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä
tapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki
Tasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli,
kun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta,
jonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa.
Nimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään
jälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän
aivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan.
Johannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin.
Hän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse
Suitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä
mennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle
tielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi
asiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla
varuillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen
tulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla.
Oli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin
pääsisi livistämään.
Kun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon
istuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa
olivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut
mitään erikoista kiihtymystä.
— Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän.
Johannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle,
jota hänelle ei tarjottu.
— Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän.
— Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää
takertele...
Ovi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt
seisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän
katsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli
katsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot
levottomammilta pojan saavuttua.
— Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen.
— Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta.
Silloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan
kasvot entistään kalpeammilta.
— Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon
kääntyen aivan kuin tavallista asiaa.
Mutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi
kokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis
käymään isä Johanneksen kimppuun.
Samassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho
painautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja
hänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin,
hitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään.
Poika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä.
— Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi
kysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin.
Mutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi
Uholta:
— Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä?
Uho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta.
— Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin... mutta olenko minä hänen
paimenensa... olenko muka syypää johonkin?
Samassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti
hänen kasvoillaan.
— Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte... aivan kuin
varasta etsien!
— Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä.
Uho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli
jousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen.
— Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä.
— On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole
lupaa kysyttykään.
Uho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten
kivikuvana seisomaan.
— Topias on kateissa... ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu
Tasainen lävistäen Uhon katseellaan.
— Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana
miehenä...
Tuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä
katsetta.
— Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on!
Susi-Uho koetti nauraa hohottaa.
— Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen.
— Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta.
— ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. —
Voin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää
sitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai
viruu jossakin!
— Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä!
huusivat miehet.
Mutta Uho huusi kaikkien ylitse:
— Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on,
vahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen...
kaukaa näimme —
Miesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä.
— Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena
hänen ylitseen.
Nähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä
maahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea
kohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet
painettiin maahan ja köysittiin.
— Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa.
— Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin
maasaunastaan.
* * * * *
Isä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo.
Tuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan
kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen.
— Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi
vastaan, jollet tahdo.
Tuiro seisoi synkkänä.
— Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen.
— Miksi hän valehteli... kun hänellä oli oikeus!
Viimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea
kohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa.
— Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko
itsekin syöksyä onnettomuuteen?
— Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö
suitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois
linnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle
mitään. Ja nyt —!
Hän riuhtautui irti.
Mutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon.
Näytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes
otti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja
näytti miettivän..
— Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes.
— Niin!
— Missä hän on?
— Maa lohkesi ja hän putosi jokeen.
— Otellessa...?
— Niin!
— Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti?
— Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi
Tuiro.
Isä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä:
— Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei
ole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi
oli oikeus puolellaan?
Tuiro vaikeni värähtelevin sieraimin.
— En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta
sinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt.
Tuiro oli yhä vaiti.
Mutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan.
— Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista.
Isä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla
hiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla,
isä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa.
— Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon
kääntyen.
— On.
Ja poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn
linnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen.
— Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi.
Huomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun!
Tuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen.
* * * * *
Palatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän
saaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista.
14