Suitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun
sysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti
Topias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan.
Siltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti
hän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty
meltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että
olisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka
olivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja
vasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti
sen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin
hän lähti käydä kääkittämään.
Pitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä
oli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä
ja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta
aina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti
permeen.
Jännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä
pyydyksiään... eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin
koholla... eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja
ryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli
laukeissa... silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin
silmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä.
Alkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä... ja ikäänkuin
höyhenellä hiveli se sydämen syrjää... pyy pahainen se tosin vain oli,
mutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin... Otus pois vaan ja
loukku jälleen vireeseen.
Seuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut,
koskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine
selkäpuineen suuren kuusen juurella.
Vihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä
jokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina.
Lintua ei näkynyt vielä... mahtoi olla takapuolella selkosimen
suojassa...
Mutta ei... luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen
loukun ja höyheniä tukulta... Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä
ja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan
loukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa... mutta milloin sai
niin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo
siinä pysyi, siihen kepertyi...
Eiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut?
Topias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta... Eikös vain
ollut siinä hyytynyttä vertakin... ja oikein tarkoin tähystellesäään
oli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu
oli maannut... Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt
puuhun, ei pajuun... ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä...
Niin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti.
Vähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari
paksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut... siitä
hän kulki yli tälle puolen... Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla
hänenkin pyydyksiään... tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin
vaaksan korkuinen loukkunsa... vaikka ikivanha Tapion metsälaki
sääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi
virikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille
loukkuja laittoikin, metsärosvo!
Kiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta
loukku laueta losahti.
Vähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen... laukeihin vain
sekin... laukeihin kaikki lammasloukut järjestään!
Niin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen
toisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään... niin kulki
yhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä
mutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa.
* * * * *
Jälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä
väkeä... huomasi miehen ja pojan... partaallaan hänen vipuansaansa
kokemassa!
Siihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin
sumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen
vipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi
koppelon... koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa... Silloin
hypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin
pakahtuvasta kurkusta:
— Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi!
Susi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään.
Samassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja
sieppasi linnun tiuskaisten:
— Tänne sekin... minun loukustani olette ottaneet...
— Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves
valmiina iskemään.
— Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias.
— Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten...
mutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla.
— Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.
— Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan
ja hakkaan ne tilsiksi.
— Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.
Samassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta
kohden.
Topiaan takaa kuului Tuiron parkaus.
Mutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen.
Syntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä.
— Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen.
Mutta Tuiro ei hievahtanutkaan.
Sitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa
takaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet
hirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa
lomitse ähkyi Uho:
— Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin... loukkuni laukonut... minun
loukkuni laukonut, senkin... ja kielimässä juokset... kantelemassa
Tasaiselle... ja papille... kyllä minä opetan sinut keilimään... ja
kantelemaan... senkin...
Uho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan
tupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan
toisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn.
Uho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai
jälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan.
Mutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa
vain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän
jälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea
käsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen.
Painiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä.
Mustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja
oli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin
juurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros.
Susi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon
kasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan
rinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden,
Topiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin.
Jokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti
häneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan.
— Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin.
— Etkö katso... tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne
jouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani...
et kieli etkä kantele... Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet
tullutkin... jollet, ei tiesi ole pitkä!
Näitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi
lyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät
ehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen
ja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin.
Kuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki
solui syvällä heidän allansa joenputousta kohden.
Tuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin
vartiota pitäen.
— Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin.
Silloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan
epätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän
tahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti
kiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta.
Rimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle
partaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut
sammalkerros eikä alla mitään...
Juuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa
ja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti... hänen jalkansa oli
tarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus...
sitten vielä muutamia vedenloiskahduksia... ja sitten seurasi
hiljaisuus...
* * * * *
Tyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä,
tuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan
kallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja
heitti jousen omistajansa jälkeen.
Uudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa.
— Ota linnut, lähdemme.
Tuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin
liikkein.
Mutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän
katseen.
— Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos
sinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on
pudonnut, voit sanoa.
Mutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet
kerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää
auttamaan sairasta sisartaan... kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä
häntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten
sai... nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut...
— Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut
oikein?
Tämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän.
— Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta
pidä suusi, kuten sanoin, — tai...!
He alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki
äänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho
tuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja,
mukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan.
Mutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa:
— Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet
löytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet... ketä jo? Ei
ketään... ei niin ketään...
13