Kukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen
lemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen,
missä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla.
Hän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen
saarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja
istahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan.
Hän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa,
perhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan
varrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään,
niin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista,
tummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä.
Yhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes
kohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa
tieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin
kotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä,
pudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa.
— Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein
juoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän
rakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut,
että melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi.
Mutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti
silmästä.
— No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan
tuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun
hengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta
lähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli
isä Johannes.
— Eipä ollut muutakaan määrää... teiniretkillä olen!
Isä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista.
Ei hän juuri näyttänyt "resuteiniltä", miksi kansa kerjääviä Turun
piispankoululaisia nimesi.
— Minä olen luullut...
— Mitä niin, isä Johannes?
— Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen.
— Saattaahan sitä muutenkin katsella... palavasta halustani minä
vain läksin... tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi
taivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin
taivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti!
— Ilo oli, ettäs tulit!
Samassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat
ystävykset jälleen pihlajan katveeseen.
— Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan,
mutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin?
— Tietysti.
— Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä
jo yritin...
— Niinkö? Mistä sitten...?
— Taitavista ja tyhmistä neitseistä...
— Ja heidän menostaan ylkää vastaan!
— Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään.
Johannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta
kertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti...
— Eikös se ole luvatonta? arveli hän.
— Niinkö saarnaaminen?
— Niin, teinien!
— Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella... kotihartautta...
muutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin...
Johanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa
poikasta neitosille saarnaamassa... jumalaisesta yljästä ja
hengellisestä morsiamesta...
— Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän.
— Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo
koko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista...
— Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu?
— Kyllä kai... tai juuri näinä päivinä valitaan... ja kyllä hänestä
maan päämies tulee... Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina
linnanisännästä alkaen.
— Onko piispakin?
— Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa...
sanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin,
teristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin...
— Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään.
— Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä
muuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan... olisimme lähteneet
kaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta,
olisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin!
— Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes.
— Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä
leikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan!
— Paavin viralta!
— Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan
Trollein puoluetta...
— So, so... puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi
aiot!
Pietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni
sitten.
— Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi
Johannes.
— Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan
logiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia,
retoriikka ja matematiikka...
— Ja sitten pappisuralle?
— Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle.
— Lukuja jatkamaan?
— Niin.
— Mikä onni! huokasi Johannes.
— Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä
poikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on
purjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman
maan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta
kesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he
olivat kuulleet hänen matkoistaan... ja unelmoin purjehtivan! aavoilla
ulapoilla ja löytäväni uusia maita...
— Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes
mietteissään.
— Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että
taivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa.
Italiassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin
unelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti,
joka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia
kuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että
vasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan.
Maalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen
isän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen
järven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti
niin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä...
— Niin, virkahti Johannes.
— Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä
kaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo
uusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin!
— Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes.
— Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin.
* * * * *
— Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten.
Hän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli
lämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste.
— Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes.
— Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme.
— Särkilahden kartanossako?
— Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme.
Olin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme
sieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä
kalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun
ja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan.
Se oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä
kasteltiinkin hellesäillä... ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla
jo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden...
Hän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli
kostea loiste.
— Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt
hänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun,
lisäsi hän värähtävällä äänellä.
Isä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä
kiirehtinyt häntä kysymyksillään.
— Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja... yksi
varsinkin oli sorea ja sivakka... En tiedä, miten saatoin olla niin
ajattelematon... olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen
partaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta
onkivavasta... minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman,
sivakimman haaravesan...
Taasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten:
— Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään
katsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin
kaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan,
joka... se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan
alle... mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan
isältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä...
äiti... armas äiti... _hän_ tuli pyytämään _minulta_ anteeksi...
Hän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä.
— Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin,
etteihän _minulla_ ollut _hänelle_ mitään anteeksi annettavaa...
Silloin äiti itki niin tuskallisesti... ja minä vaivuin itkien hänen
syliinsä... ja annoin muka anteeksi... koska hän niin tahtoi...
Hän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin:
— Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan... ja sen ainoan
kerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle... eikä mikään
elämässäni ole ollut niin tuskallista!
* * * * *
Pietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon
heillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari
taivallustaan jatkamaan.
Isä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja
mietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä
Särkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun
pormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan
peloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin,
mutta oli ylen ankara... niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa
raajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi "Kiukku-Niku" kolhaista
ensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui...
Kenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä
äidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät
kiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli...
Mieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa
peittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat
kohtaamaan toisensa?
12