Yöllä on kylmänyt... huhtikuun yönä... on jäätänyt kevätpäivän vettämän
hangen. Ja aamulla on hankiainen.
Sudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa,
jossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa
pitkistä takakaplaista.
Puoliyöstä ei ole vielä kauan... tuskin vielä kevätaamu alkaa
sarastaa... mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat...
Äänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta... eivät kule
hankisimpia paikkoja... päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni
sulaan maahan... päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen
halmeen reunalle... nauriskuopalle...
Hiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat... laskeutuu
kuoppaan...
— Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen... kuoppa nauriita
puolillaan... mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle
sisarelleen... olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä...
miekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä
hänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa... teemme hänelle hyvän työn
vain... oikein vain teemme...
Näin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka
Tuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin
tehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä...
Sitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle... päiviä myöten
kierrätellen... hikiotsin kelkkaa kiskoen...
— Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro.
— Jälet näkyvät siellä...
— Antaisi näkyä!
— Seuraisivat niitä...
— Antaisi seurata... oikeudellahan otamme!
— Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä...
Poika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin
taivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi
hiipiä, kun on kerran oikeus...
Päiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle ... siellä
kaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan...
* * * * *
Isä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle
kuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli
nukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään... aina
kuuden korville.
Heti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli
kotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä
isää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan... lisäsi hän.
Isä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa.
Topias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän
hankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän
siellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan.
Mihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli
helppo arvata... Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas
tiedettiin?
Johannes mietti käsi otsalla ja huokaillen.
— Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, —
etteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo
tehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä...
Yhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta
Tuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä.
— Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle...
— Puhumaan?
— Niin, ja neuvottelemaan.
‒ Mitäpä puheista... kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä...
oppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään...
Johannes huokasi ääneensä.
— Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä.
He menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin
murheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin.
— Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä
lakitupaan? arveli Topias suitsuttaja.
Vapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän
oli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään.
— Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä,
yhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa...
varsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta
sielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan.
Kirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta:
— Tehdäänkö niin?
Suitsuttava istui synkkänä ja huokasi:
— Apua en siitä usko koituvan.... pahempaa vain... Omasta puolestani
vähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja
joukkoni... Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee,
että olen esivallalle kannellut...
Tanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni,
vaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle
vastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän
tuumaan.
— Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi
Johannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla
tätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia
hyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi
päinsä... tekisipähän mitä käskettäisiin...
— Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi.
Lopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät
Susi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet
suitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena.
Topias teki lähtöä.
— Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä.
— En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on.
Johannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne
helppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet
olivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet.
Astuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa
valossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen
pöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa
keitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että
hän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne
tosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera
paahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin
ennenkuin haukattiin.
— Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän.
— Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan?
— Omiako ovat...?
— Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne?
— Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun.
— Onko nähty ottaja?
— Eikö lie nähtykin... tietty hän ainakin on...
— Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin...
— Toiset syövät pelkkiä nauriita...
Tuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona.
Häntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti
vain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat
sanat... Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus...
Mutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen.
— Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen
Jumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että
luopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta
lähimäistäsi...
— Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran
sanonut, ettei täällä tarvita —
— Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta,
ja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä
lakitupaan...
— Onkos vieraat miehet?
— Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut
tuntuvasti ja näkyvästi merkitään.
Susi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä
silmäkuopistaan.
— Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein
ajatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni...
— Hä, pappi?
— Hänellä olisi oppiaika parhaallaan...
— Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä,
pitäisi hänet riistää...
— Hänen parastaan vain tarkoitan.
— Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro?
kysäisi isä poikaansa kääntyen.
Tuiro seisoi allapäin.
— No, tahdotko mennä papin piskiksi?
— E-en, vastasi Tuiro hiljaa.
— Minkäpäs sille... virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä.
Johannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla
kärsivällisyydellä:
— Mitenkäs vaimosi voi, Uho?
— Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho.
— Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin.
Tanu teki lähtöä.
— Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä
silloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos
jatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan
tähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen.
— Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi
Johannes.
Tällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän
huomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään.
Panikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset
olivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut...?
Mietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin
upottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa
kera keskusteluun.
11