Tasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla
Johanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun.
Isä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin
vähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin... ja sentähden
oli otettu seuralainen...
— Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun,
toimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se
niin hauskaa... että hänkin tahtoisi oppia... Ja jos isä suostuisi,
rupeaisimme käymään yhdessä... äitikin käski pyytämään...
— Kyllä, käykää vain!
Tytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun... hilpeydessään
malttoi hän tuskin istua jakkarallaan...
Isä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi
ruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään
kirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi
sittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin
latinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä
joutuessaan herrasväen seurapiiriin.
Oppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin
kasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa
pyhästä neitsyestä.
Hän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan.
Ja hän puhui:
— Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä
varalle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden
ja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin.
Ja mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti,
mikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka
puhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista
sikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja
nuoruudestaan.
Ensiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan,
että Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään.
Auliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa
tähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä
sovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja
sanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta.
Tämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa
itseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana
lohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä
vanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta
häpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän
erämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi.
Joachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen
palaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli
mennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän
valittamaan: "Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun
lapsettomuuttani." Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta,
pukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. "Kuule
rukoukseni", huokasi hän, "sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun
ja antanut hänelle pojan!" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen
kuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset
tuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan:
"Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan
lintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön,
vaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!"
Silloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä
lapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi
luvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi
elinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan,
että hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa
saanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja
kun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja
sanoi: "Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut!
Sillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton,
olen synnyttävä lapsen!" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa.
Kun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja
sanoi: "Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!" Ja hän antoi lapselle
rintaa ja nimesi hänet Mariaksi.
Mutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt
kuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko
lapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli
seitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin
nosti Anna hänet maasta ja sanoi: "Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa
astua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin." Ja Anna
laittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja
epäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita
ja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset
elinvuotensa.
Kun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä
lupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa
vanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret
kantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä
pois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi
itsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin
lapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli
häntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen
vanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei
lapsi ollut palannut heidän jälestään.
Mutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen
ja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin
lumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu
palavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut
turhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun
hän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin
että oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra
surevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän
iloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin
kaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan —
sanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei
koskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen
eleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen
äänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä
ja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen
sielunsa puhtaudesta.
* * * * *
Näin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta,
kertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen
ihanne ja vienyt monet neitoset luostariin... Ja sitten luki hän monet
sivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet
tälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden
ja sierainten puhtauteen saakka... Näitä viimeisiä kohtia ei hän
kuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän
puhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua
siitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään...
Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja,
oli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava
hartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun
ja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä
kajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän
kertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä,
että Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja
todellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa
edessään...
Seuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois
temppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi.
Ja tytöt lähtivät kotiansa.
* * * * *
Kaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä
neitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa...
Temppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta
kotipitäjän kirkko... Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne
valkeissa vaatteissa... Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille
istumaan... Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan
kovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin... ja aivan
kammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin... Mutta ehkäpä
hengellinen isäkin jäisi silloin sinne... ja tulivathan sinne enkelit
tuomaan mannaa... Kylmäkin siellä oli talvella... mutta voisivathan
he olla sakaristossa, jota lämmitettiin... hengellinen isä ja
temppelineitsyt...
Ei tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt.
Mutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa... ja sitä hartaammin
koetti hän omia tämän hyveet... ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän
juhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois... jäädä sinne
ainaiseksi... pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan...
* * * * *
Neitsyt Maria tuli temppelistä pois... siitä kertoi hengellinen isä
seuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina
ei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa... ja hänestä tuntui, ettei
niitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan...
Sitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen
elämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui
kirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta,
jonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä
jokiahteella... Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa
silmiin isä Johanneksen pään ylitse... hänen näköisenään, mutta
häipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi... Hän näki hänen lempeät
silmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä...
Mutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa,
loitonnut johonkin kauas... Hän itse pysyi karitsana...
temppelineitsyenä... hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi,
joka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa
ja kuunteli hänen lempeää ääntänsä... ja hänen sydämensä oli kuin
kanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa...
* * * * *
Niin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat.
Lumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla,
mäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla.
10