Sunnuntaiaamun pimeä valkeni valkenemistaan.
Ja kuta puhtaamman vaaleina hanget alkoivat hohtaa, sitä
näkymättömämmäksi himmeni papin tuvan pienen lasiakkunan edessä
palavan kynttilän punarusoinen kajo, missä isä Johannes istui miettien
saarnaansa.
Jo puoliyön puhteella oli hän noussut miettimään, ja ajatukset
tulvehtivat tullen ja mennen. Käsinkirjoitettua raamattuaan
selaillessaan muisti hän kiitollisin mielin vanhaa Olavi lehtoria,
joka ahkeroiden oli opastanut häntä ja muita oppilaitaan tähän
pyhään kirjaan. Raamattua hänen aikanaan oli luostarikoulussa
enimmäkseen tutkisteltu, jättäen syrjempään Petrus Lombardilaisen
ja Thomas Aquinolaisen skolastiset saivartelut. Nähtävästi se oli
ylempää säädetty, koskei hänen arvonimensäkään enää ollut "lector
sententiarum", vaan pyhän raamatun lehtori, "lector in sacra pagina".
Tosin vanhan lehtorin opetus oli vielä sittenkin ollut pahoin
takertunut akvinolaisen tohtorin skolastisiin oppilauseihin, joita hän
oli yksityisiä raamatun lauseita saivarrellen koettanut todistella,
ja Johannesta oli enemmän viehättänyt lukea raamatun kirjoituksia
ja kertomuksia sellaisinaan. Kieleen perehdyttyään ja koulutyöstä
muutamain vuosien kuluttua enemmän vapauduttuaan oli hän yksin elävin
mielikuvin elähtynyt raamatun tarinoihin ja vertauskuviin ja muovannut
niiden pohjalle oman haaveellisen elämänkäsityksensä.
Ah, saadapa tämä sana jokaista sydäntä valaisemaan! Eiköhän
saarnamiehen oikea tehtävä ollutkin vain tulkita vapahtajan omia
sanoja latinasta kansankielelle ja yksinkertaisin, kotoisin käsittein
selittää, mikä pyhissä kirjoissa oli vaikeaa ymmärtää ja vieraihin
käsitteihin ja kuviin pukeutunutta? Raamatun vertauskuvia oli hän
ylipäätään havainnut kuulijainsa niin helposti käsittävän... miten
niiden avulla sai yksinkertaisetkin sanan omimaan, vieläpä omassa
mielessään hengentyötä tekemään, siitä oli Suitsulan Saaran runo
ilahuttavana näytteenä.
... Hyvä paimen!
... Niin, miksei hän ottaisi juuri sitä ensi saarnansa aiheeksi,
koska se kerran oli kansan elämää niin lähellä ja sitä niin hyvin
ymmärrettiin?
* * * * *
Hänen ajatustensa työpajassa lietsottiin ja taottiin, hän sommitteli
ja mietti, väliin istuen ja etsien profeetoista, evankelistoista
ja apostoleista kaikki paikat, joissa jumalaisesta paimenesta
puhuttiin, väliin nousten ja astuen innokkaasti edestakaisin pienessä
papintuvassaan. Puoliyön puhteesta päivänvalkenemiseen oli hän siten
työskennellyt yksin kammiossaan, eivätkä häntä häirinneet pitäjäläiset,
joita varhain alkoi liikuskella pitäjänpirtissä, tullen ja taasen
mennen.
* * * * *
Kohta päivän valettua oli hänen lähdettävä kirkkoon työpäiväänsä
alottamaan. Ryhmitellen tai yksitellen tapasi hän tiellä kirkkoväkeä,
ja kirkkomäellä oli miehiä ja naisia koko kopareittain. Ja koko
seurakunta loi häneen ystävällisiä katseita, ynseyttä ei liittynyt
niiden juroon uteliaisuuteenkaan, ketkä eivät olleet häntä ennen
nähneet.
Kirkon ovet oli jo avattu ja kaikki ulkonaolijat virtailivat papin
saapuessa kirkkoon.
Pitäjän eri kulmilta, kauempaa ja lähempää, oli tuotu kymmenittäin
kastettaviksi lapsia, joita oli päässyt karttumaan, kun nyt oli kotvan
aikaa saatu olla papitta. Johannes tahtoi ensin suoriutua tästä
mutkallisesta toimituksesta.
Sillä melkein kiusoittavan monimutkaiset nämä menot hänestä olivat.
Kirkon porstuassa oli hänen puhallettava lasten kasvoihin, tehtävä
ristinmerkit otsaan ja rintaan, laskettava käsi pään päälle, pantava
suolaa suuhun, luettava rukouksia ja manattava pahoja henkiä
väistymään, erikseen poika- ja tyttölapsista. Sitten luki hän suomeksi
isämeidän ja uskontunnustuksen, ja kummit jankkasivat ne sana sanalta
jälestä, monetkin ensi kertaa elämässään, vaikka ne oikeastaan olisi
pitänyt ulkoa osata. Sen jälkeen oli hänen manattava jälleen pahoja
henkiä väistymään ja siveltävä sylkeä lapsen korviin ja kasvoihin.
Vasta nyt johdatti hän latinaa höpöttäen lapset kirkkoon ja ovipieleen
kastemaljan ääreen ja kysyi kummeilta pienokaisten nimet, jotka kaikki
olivat raamatullisia tai pyhimysten nimiä Aatamista ja Eevasta aina
pyhään Henrikkiin ja pyhään Pirkittaan ja autuaaseen Hemminkiin, jota
virallisesti vasta pyhimykseksi puuhattiin. Sitten seurasi jälleen
latinankielisiä rukouksia ja manauksia, lasten rintaa ja hartiaväliä
oli siveltävä pyhällä öljyllä ja tehtävä ristinmerkkejä. Ja saatuaan
vielä kerran kuulla lasten nimet upotti isä Johannes heidät vuoronsa
perään kolme kertaa kunkin kastemaljaan isän, pojan ja pyhän hengen
nimen. Kasteen jälkeen puetettiin lapset valkeihin vaatteihin ja heidän
käsiinsä pantiin palavat kynttilät, joita he kummien avulla pitelivät.
Ja tätä tehdessään mumisi pappi jälleen latinankielisiä, jumalaisia
salasanojaan.
Kastetoimituksen aikana olivat seurakuntalaiset kokoontuneet taajaan
kihermään kuorin edustalle ja katselivat pyhällä kunnioituksella
papin tehotaikoja ja kuuntelivat pyhiä loitsuja. Mutta huippuunsa
kohosi juhlatunnelma, harras ihmettely valtasi mielet, kun
kastetoimituksen jälkeen sorjavartaloinen isä Johannes astui alttarille
hopeanhohteisessa messukasukassaan ja alotti messun. Useimmat heistä
ainoastaan aavistivat, että messutoimituksessa samoinkuin kasteessakin
oli papin jokaisella liikkeellä ja eleellä, jokaisella luvulla ja
laululla omat pyhät salatarkoituksensa.
Mutta Topias suitsuttaja oli entisen Tuomas papin kuullut monissa eri
tilaisuuksissa juttelevan näistä asioista ja oli jotakuinkin selvillä,
että messupappi ruumiin ja pään taivutuksilla, polvistumisillaan ja
käsien taivutuksillaan kuvasi eri tapauksia kärsimyshistoriasta.
Hän sekoitti vettä viinikalkkiin sentähden, että Ristuskin miedonsi
viinin ehtoollisella, hän pesi kätensä apostolienpesun muistoksi, hän
heilutti suitsutusastiaa kolme kertaa sakramenttiviinin ja leivän yllä
sentähden, että Maria Magdalena kolme kertaa — Simon farisealaisen
ja Simon pitalisen luona ja pyhällä haudalla — uhrasi sulotuoksuisia
voiteita voidellen vapahtajan ruumiin. Kun pappi sen jälkeen astui
keskelle lattiaa, teki hän siten havainnolliseksi Jeesuksen menon
Getsemaneen. Hän rukoili alttarin ääressä kumarassa ja nöyrässä
asennossa sen rukouksen muistoksi, minkä Jeesus murheellisena rukoili
Öljymäellä, ja hän esitti opetuslasten herättämistä keskeyttämällä
rukouksensa, kääntymällä seurakuntaa kohden ja lausumalla kehoittavat
sanat: _Orate frates!_
Tämän kaiken tiesi Topias suitsuttaja. Kaikki tiesivät, mitä merkitsi
juhlamenojen huippukohta, kun messupappi korotti ehtoollisleivän ja
kalkin päänsä ylle; kaikki tiesivät, että tämä vertauskuvallisesti
esitti Ristuksen nostamista ristille, tiesivät silloin nähneensä
Jumalansa ja vapahtajansa papin kädessä, ja ainakin tähän tilaisuuteen
oli ehdittävä kirkkoon, vaikkei alkuun olisi ehtinytkään. Mutta
ainoastaan Topias tiesi, että kun samana pyhänä silmänräpäyksenä
hän itse, vanha, kunnianarvoisa Topias, helisti kaksi kertaa pientä
hopeatiukuaan, niin ei tämä sulosoitto ollut ainoastaan merkkinä siitä,
että suuri muutos, leivän ja viinin muuttuminen Ristuksen ruumiiksi
ja vereksi, oli täytetty, vaan nämä kellonhelähdykset esittivät
nekin samalla kahta tapausta kärsimyshistoriasta. Kellon ensi kertaa
helähtäessä ehtoollisleivän korotuksen aikaan oli näet muistettava
niitä torventoitotuksia, joilla roomalaiset sotamiehet teloituksissa
hälvensivät rangaistavain pahantekijäin valitushuudot ja katsojain
hälinän tai itkun. Mutta kun tuokion kuluttua kalkki korotettiin ja
hän, Topias, helisti jälleen tiukuaan, niin tämä vienoinen kilinä
edusti tällä kertaa paljon suurempaa jymyä kuin torventoitotusta, — ei
enempää eikä vähempää kuin suurta maanjäristystä, joka syntyi viime
hetkellä. Ja papin ääni, joka taasen kajahti pitkän äänettömyyden
jälkeen, oli muistuttavinaan sitä, että Jeesus sanoi: "Se on täytetty",
kallisti päänsä ja heitti henkensä.
Sitten seurasi öylättiastian ja kalkin vieminen pois, joka edusti
ruumiin viemistä hautaan ja tapahtui monin tempuin. Ja kolme
ristinmerkkiä, jotka tehtiin yli kalkin, merkitsivät kolmea päivää,
jotka vapahtaja lepäsi haudassa. Ja kaiken lopuksi pappi rukouksessa
_Agnus Dei_ sanoin ja elein tervehti ylösnoussutta vapahtajaa.
* * * * *
Juhlatoimituksen aikana oli seurakunta haltioitunut haltioitumistaan,
niin sujuvalla ja tenhoisalla arvokkuudella oli nuori pappi
juhlatoimituksen suorittanut, niin kirkkaan sointuisasti helähteli
hänen äänensä entisen Tuomas papin ja juoppolukkarin käheään ääneen
verraten.
Messun toimitettuaan jätti Johannes seurakuntansa hetkiseksi odottamaan
ja pistäytyi sakaristoon. Hän olisi kyllä voinut asettaa saarnansa
messutoimituksen edellekin, arvelipa, että seurakuntalaiset silloin
olisivat jaksaneet paremmin kuunnella ja sulattaa. Mutta hän tunsi
siksi suurta kunnioitusta virallista juhlatoimitusta kohtaan, että
tahtoi jättää jälkijutteluksi vain, mitä itse pakinoi hengellisistä
asioista.
Kauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan
juhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa
munkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin
kuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen
seurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen
vetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki
kerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa
äänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä
vaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi.
— Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on
kai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka?
Seurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan.
Varovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan
kymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä,
joissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies
joukon takareunalta:
— Keillä on, keillä ei.
— Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen.
— Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on?
kysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan.
— Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti.
Seurakunta päästi hyväntuulisen naurun.
— Kuinka niin? kysyi Johannes.
— Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina
päivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi
päivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta
villat paremmin kasvaisivat.
— Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen
tehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda
ne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni?
— Niin!
— No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään
tällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä,
vertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää
lampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme
syntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen
hengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä
nimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä,
sillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka
ääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain
tappamaan ja varastamaan.
‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat
eroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin
vieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee
sitä varten erityisiä lammasloukkuja...
Seurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja
saarnaajan otsa rypistyi murheellisesti.
‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se
on perkeleestä ja hänen sotajoukostaan.
‒ Kyllähän minä sen... minä vain...
He tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että
kaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus,
minä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että
hän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat
eivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi
raatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias,
estää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän
kokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä
laaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä
paimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä.
Kadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja
kantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän
vahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii
ja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja
potkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin
hän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä
Jesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan
Jeesusta Ristusta, hyvää paimentamme.
Mutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei
hän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet
ovat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa
harhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten
Jesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa
tulemaan.
— Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi
riemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne
katsomaan.
— Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille
ilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä
poikaan käsiksikin.
— Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä.
— Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies.
— Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän.
Mutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus.
— Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte?
Muistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo
herra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan
tykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä
lammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he
saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen.
Ja tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa
tahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle
tyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin
kadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen
muita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella:
jos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö
hän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä,
joka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja
kotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille:
iloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa.
Samoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka
itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä
hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei
eksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta
hylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien
kutsuu katraasta loitonneita karitsojaan.
Niin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet
etsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä,
kaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin
vuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä,
missä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa
levätä.
Rauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren
lammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon
teidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa
ja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen,
jolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!
* * * * *
Tähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon.
Saarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten
liikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan
pyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen
jälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen
sanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan,
eivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä.
Näiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan
häneen tähystelevistä silmistä.
* * * * *
Illemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä
oli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa...
kuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan...
Hän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi
seurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla
lampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat
kyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat
häneen sovitettavat.
— Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä
sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa
niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.
— Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin?
— Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan
hänen päänsä päälle.
— Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään.
Jos hän... jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille... mikä meitä
silloin suojelee hänen tihutöitään vastaan?
— Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle.
Topias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut.
— Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen?
— En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. —
Jeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit.
— Mitäs sitten on tehtävä?
— Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä.
Neuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa.
Varmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen... ja Susi-Uhossa
oli sisua kostamaan...
* * * * *
Isä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä
saarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen
sanankuulijaansa.
Häntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti,
että poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti
huolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi.
Mutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut
kirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään
oli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet
kiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä.
Mutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja
miten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste!
Kaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli
saava tytöstä hartaan oppilaan.
* * * * *
Kaarina... hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän
saarnaa...
Hän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen... ahoniityn vesakon keskellä,
jokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden... ahoniityn, jolla
kesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun...
mutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso... ikäänkuin
mitäkin kyyhkyn untuvaa...
Hän oli olevinaan siellä... pieni, valkoinen karitsa... valkoinen,
untuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta
mesimansikoita... ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi
nähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa... siellähän saattoi olla
vaikka mitä mörköjä...
Kuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut,
että hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä!
Hän näki hyvän paimenen tulevan... sillä oli samat hahmopiirteet kuin
hengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin
lempeitä sanoja... se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen
säteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle...
Ja hän kuuli hänen äänensä... ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan
karitsan syliinsä... ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta...
Ja Kaarina haaveili siitä koko illan... ja hänen äitinsä hymähti, kun
näki hänen silmissään karitsan katseen...
9