Suitsutan ohitse palatessaan näytti Johanneksesta tämä vanha talo
niin hauskan kodikkaalta rinteellään, ja tuntui aivan kuin sieltä
lehahtaisi lämmin tuulahdus vasten kasvoja. Hän poikkesi sinne melkein
tahtomattaan.
Hänen astuttuaan porstuan lonkahtelevaa honkalattiaa pirtin ovelle
ja sen avattuaan lehahti häntä vastaan hivelevä lämmin. Sillä vaikka
leivinuunia oli jo tänään lämmitetty ja leivät paistuivat siellä
parhaallaan, paloi sentään valkea takassa uunin kylessä, luultavasti
etupäässä valon vuoksi, sillä vanhat ihmiset rakastivat niin lämmintä,
että pitivät ikkunaluukut päivisinkin tarkoin tukossa. Saara muori
oli leipien paistuessa istahtanut karttaamaan sarkavilloja, sillä
hän oli niin taitava sarankutoja, että ketkä tahtoivat oikein sorean
kauhtanan, toivat kylästäkin villansa hänelle kehrättäväksi ja
kudottavaksi. Kehruutaidostaan hän aivan ylpeili ja oli monet kerrat
ihastuttanut kylän tyttöjä näyttämällä, miten pani värttinäpuikon
pyörimään niin että se hyrräsi lattian yli toiselle puolen tupaa,
jolloin kerta pyyhällyksellä tuli yhtä pitkä piusta lankaakin, vieläpä
mitä tasaisinta lankaa. Topias ukko, suitsuttuja, istui takan ääressä.
Hän oli avannut lämpimäin lammasnahkahousujensa napit ja paljastanut
oikean reitensä, jota vasten kämmenellään punoi linnunansoja hevosen
häntäjouhista. Vieraan nähtyään kiskaisi hän kiireimmittäin housunsa
paikoilleen ja pisti puisen linkkunapin kiinni, rientäen samassa
avaamaan ikkunaluukkuja. Ei niistä luukuista sittenkään päässyt
talviviima pirttiin puhaltamaan, sillä ulkopuolelta oli puitekehys,
johon oli kudottu ikkunaruutu ohuenohuista, läpikuultavista suopetäjän
päreistä. Tämän päreruudun läpi kulettuaan oli valo jotenkin yhtä
punertavaa kuin tulenvalokin ja sointui sen kanssa hyvin yhteen.
Tupa kävi niin valoisaksi, että Johannes saattoi nähdä hyvin kaikki
esineet, puhtaaksi pestyn honkalattian, leveän honkapöydän ja leveät
honkapenkit. Tavallinen talonpojan tupa tämä oli, mutta kaikkialta,
jyrkeästä honkalattiasta kiiltomustaan, usein luudittuun laipioon
saakka, tuntui arkenakin tuoksahtavan jotakin pyhäistä tulijaa vastaan.
Molemmat vanhukset aivan säteilivät ilosta vierasta tervehtiessään,
ja ukki kehoitti puuta painamaan. Ukon terävät linnustajan silmät
loistivat ja hänen kuivahkoilta suntionkasvoillaan henkäili
punannäköistä häivää, ja eukon lempeiltä mummonkasvoilla heijasti
iloinen innostus.
— Siinä te nyt siis otatte! hykerteli vanha vaimo. — Nyt vasta oikein
uskon, että saimme teidät tänne, kun näen. Ja sitten vielä muistitte
meitä... tulitte ensi päivänä katsomaan!
Samassa kävivät hänen kasvonsa ujon salamyhkäisiksi, hän asettelihe
juhlalliseen asentoon ja availi jo suutansa. Mutta huomattuaan, että
miehet istumaan päästyään olivat saaneet puheen päästä kiinni, vaikeni
hän. Topias ukko oli kuitenkin huomannut hänen eleensä ja kysyi:
— Mitäs sinulta...?
— Minun runoni... virkkoi Saara ujostellen kuin pikku tyttö.
— Ahaa! hykähti Topias vanhus. — Eukko oli laittanut runon terveisiksi
papille, aikoi sen pappilassa ladella, mutta ei ollut rohennut. Nyt
kuulema tahtoisi näyttää, mitä on kyhännyt.
— Niinkö!
Johannes oli silmänä ja korvana. Hän tunsi ennestään Saaran runolahjan.
Pyhän Martin killassa olivat monetkin saaneet hengen ja ruvenneet
runoille, mutta kenenkään muiden runoissa ei ollut sitä elävää
hartautta ja sulavuutta kuin hänen.
— Niin, että jos saan isältä luvan...
— Ilolla!
Saara yskiä hykähteli ja tunnusteli mielessään, millä äänellä alettaisi.
— Ala nyt vaan ladella! kehoitteli Topias.
Saara painoi silmänsä kiinni ja hänen kasvoilleen tuli aivan
haaveellinen sävy, kun hän alotti:
Terve, paimen, tultuasi,
saavuttuasi salolle,
luokse uuhten eksyneiden,
karitsoiden karkuteille!
Samassa remahti ovi auki ja sisälle tölmähti hattarahapsinen tyttönen,
huutaen tullessaan:
— Lammas vuonii!
Johanneksen täytyi väkisinkin purskahtaa nauruun.
Mitä sinä nyt noin! sanoi Saara nuhtelevasti. Mutta samassa riensi hän
juoksujalkaa navettaan ja tyttö pingersi perästä.
Topias oli tuskin vetänyt suutaan viistoon, vaikka näki papin silmistä
yhä naurun pilkkuvan.
Sitä on sellainen pyryharakka tuota tyttöä, sanoi hän suntiomaisella
vakavuudellaan. — Monta kertaa huolestuttaa ajatellessa, mikä
hänestäkin mahtaa tulla maailmaan.
— Eihän tuossa mitään pahaa ollut... sattui vain vähän sopimattomaan
aikaan, virkkoi Johannes vieläkin naurahtaen.
— Jolleihän tässä... niin yleensä pyrkii hän liiaksi liehahtelemaan,
mistä päin milloinkin tuuli heilahtaa.
— Herkkähän se on lapsen mieli.
— Tyttölapsen liiatenkin, jatkoi Topias. — Niin on, niin! Lienee tämä
Pirkitta äitiinsä, äitikin sanoo lapsena olleensa herkkä luonnoltaan.
— Ja sentään hänestä on tullut, kenties juuri siksi on tullut niin hyvä
ihminen.
— Niin, kunpa osaisi ja voisi tyttöä oikeassa kurissa kasvattaa.
Minusta häntä pitäisi pitää kovasti aisoissa, mutta äiti pitää lempeää
opastusta parempana. Miten sitten lie? tuumaili Topias katsoen
kysyvästi hengelliseen isään.
— Kyllä kai molempiakin tarvitaan, virkkoi Johannes mietteissään.
Keskustelu pysähtyi siihen. Topias koetti sitä aloittaa uudesta
päästä, mutta Johanneksen mieli oli kiintynyt Saaran keskeytyneeseen
tervehdysrunoon, ja tuontuostakin vilkaisi hän oveen. Topiaskin huomasi
sen.
— Eipäs muoria ala sieltä kuulua, tuumi hän.
Havaittuaan, että hänen ajatustensa latu oli keksitty, kävi Johannes
kiinni lähimpään puheen aiheeseen.
— Paljoko teillä on karjaa? kysyi hän.
— Ei ole paljoille jaksanut heinämaita aukoa. Hevonen on ja lehmä,
kolme talvilammasta ja vuohia parinen. Ei ole paljoa jaksanut, ei,
pojat raivannevat niittyä lisää.
— Missä pojat ovat?
— Siellä metsässä urrivat. Toinen hakkaa, toinen vedättää rankoja
kotiin. Minunkin piti illansuussa lähteä sinne raivioon riekonpermiä
virittämään koivunlatvusten vierille. Siihen ne tuppaavat urpuja
nokkimaan ja tepastelemaan.
— Minä keskeytin teidät ansanpunonnassanne.
— Hyvä oli vain!
Samassa palasi Saara pirttiin.
— Eihän siellä mitään erityistä hätää ollut, sanoi hän. — Kokonaista
kolme vuonaa on iso musta lammas tekaissut, kaksi mustaa ja valkean.
— No, nyt sitten!
— Niin, sekö runo... vieläkö sitä siihen...
Saara painoi uudestaan silmänsä kiinni ja saneli hartaasti
värähtelevällä äänellä:
Terve, paimen, tultuasi,
salomaille saatuasi,
luo hajaisen lammaslauman,
paimenettoman poluille!
Niin mä uuhi unteloinen,
kuten kaikkikin karitsat,
vuonat vienot villaltansa,
jäärät jäyhät, sarvipäiset,
oinahat orat otassa,
harhateillä häiläköimme,
karjastamme kaikonneina
metsän synkkähän salohon,
korven kolkkohon rytöhön,
kun ei kuuta, aurinkoa
paista lehvien lomitse,
saamme heinän helpehettä,
nurmen nuoretta nukatta
upi juosta uupuneina,
vaipuneina, voipuneina,
mäkättäen, määkiellen,
valitellen, voivotellen,
päivän silmän paistamatta,
kuuhuen kumottamatta,
nukan nurmen maistamatta,
nuoren heinän helpehettä.
Suu on kuiva kostumaton,
janon helle jäähtymätön,
vaan ei lähdettä lähellä,
noroa vesiperäistä;
täällä riipovat risukot,
kivilouhut loukuttavat,
karhut kämmenin repivät,
sudet hammassuin terävin.
Terve, paimen, tultuasi,
saavuttuasi salolle
luokse uuhten uupuneiden,
karitsoiden kaatuvaisten!
Tuolla, paimen sä parahin,
tuolla huudat ja huhuat
sinivaaran viertehellä,
ikitaivahan tasolla!
Siell'on maassa marjanvarret,
marjanvarret, puolanvarret,
siellä mansikat mehevät,
siellä mustikat makeat,
siell'on nuori nurmen nukka,
siellä kukkaset siniset,
valkoiset, veripunaiset,
keltaiset, tuhatväriset,
joissa päivän paistehessa
perhoset perehinensä
liipottavat, laapottavat,
hyörii hyttyset suristen,
mehiläiset miilustavat
mettä kennoonsa keräten;
siell'on lähtehet suloiset,
vesihettehet heryvät,
siellä saa karitsa rukka,
uuhi rukka uupuvainen
elon vettä ehtymättä,
ilon mettäkin iäti.
Sinne pienet piiperrämme,
kuikerramme, kaikerramme,
helmahan hyvän isännän,
paraan paimenen sylihin;
siell'on leinon leuto olla,
kaunis uinua utuisen
helmassa hyvän isännän,
paraan paimenen sylissä.
Suurella mielenkiinnolla oli Johannes seurannut tämän luonnonkuvien
sarjan vierintää silmiensä editse, ja runon päätyttyä oli hän niinkuin
toisetkin vaipunut syvään hartauteen.
Pirkitan, joka oli kohta äitinsä jälestä tullut pirttiin, oli se
liikuttanut aivan kyyneliin. Kyynelkirkkain silmin tuli hän isä
Johanneksen luo, pisti kättä ja sanoi hartaasti:
— Jumalan terveheksi!
‒ Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoot sinuakin, lapseni, sanoi isä
Johannes ja meni sitten puristamaan Saaran kättä. — Kiitos kauniista
runostanne! virkkoi hän. — Mutta ihmisen poika, vapahtaja, hän yksin on
hyvä paimen, me muut sielunpaimenet olemme vain hänen heikkoja, itsekin
eksyväisiä apulaisiaan.
Saara kuunteli tätä muistutusta melkein katuvaisella nöyryydellä.
Mutta suuresti ilahutti häntä se, että hengellinen isä pyysi joskus
kirjoittaa runon muistiin.
Samassa tulivat parhaillaan miehenikään ehtivät pojat puoliselle.
‒ Ai, leipäni! huudahti Saara ja hynttyytti uunin ääreen, kiirevilkkaan
lappaen leivät uunista. Olivat ne kenties hieman liiaksi ruskettuneet,
mutta eivät sentään pahoin palaneet. Hän riensi tyttärensä kera ruokaa
laittamaan.
Sillaikaa juttelivat Johannes ja Topias.
— Ette voi uskoa, hengellinen isä, kuinka iloinen olen tulosanne
ja siitä, että muistatte minuakin, kirkon halvinta palvelijaa.
Toivottavasti ette unohda eukkoani ja joukkoani sittenkään, kun minusta
aika jättää tai minulle mitä poikenluomaista tapahtuu.
Lopun virkkoi Topias värähtävällä äänellä, ikäänkuin tietystä
onnettomuuden uhasta puhuen. Saara oli juuri tuonut pöytään uunissa
paistettua lampaan lapaa ja kuuli sanat.
— Elä tuossa taasen vedä vanhaa virttäsi, Topi, nurisi hän rohkaisten.
— Jättäisit kerrankin koko metsänkäynnin, kun huolet kerran sieltä
tulevat!
— Ole sinä vaiti, Saara, sanoi Topias. — Millä tässä sitten elettäisiin?
— Puhukaa te hänelle, isä, virkkoi Saara. — Ei häntä sinne pakko
ajaisi, ilmankin aina elettäisiin. Eikä tuolta enää nykypäivinä näy
paljon metsällistä tulevan, vihako vienee viljan maasta, tora ottanee
otukset. Enemmän se on hänen vanha tottumuksensa joka häntä sinne vetää
pyydyksiä panemaan ja rehkimään.
— Mikä siellä metsässä sitten uhkaa? kysäisi Johannes kummastellen.
— Siellä on, isä, vihamies metsämailla, riitamies, joka on Topin
henkeäkin uhannut. Ja siinä miehessä saattaakin olla sisua täyttämään
uhkauksensa. Ja kuinka helposti sinne rytöihin voi kadota, ettei kukaan
tiedä, mihin mies on joutunut!
— Taidatte tarkoittaa Susi-Uhoa? Siitä miehestä olen kuullut melkein
jokaiselta, jonka tapaan. Mitä hänellä on teitä vastaan?
— Minun ristini hän on, jos kenen, virkkoi Topias vihaisesti.
Pyydykseni pitää ominaan, otukset rassailee... kaiken vie, mihin käsi
ulottuu. Muille antanee rauhan, minulta ottaa kuin oikeutenaan...
sisareni, sairas vaimo, hänen vastuksinaan mukamas... ikäänkuin olisi
keltään kysynyt ottaessaan ja ikäänkuin häntä, Vappu rukkaa, ei
otettaisi sieltä tänne hoitoon... sisareni elatukseksi muka ottaa,
ettei mitään itsellemme jää... Nälkä tietysti teetättää, mutta
sietäisipä minun ruveta kaikkia metsärosvoja elättämään! Olen uhannut
vetää hänet käräjiin, selkänahan nyletyttää ja korvat kerityttää, kuten
varkaalta konsanaan. Mutta viisi se siitä välittää, uhkailee vain.
Pannaankin hänet entinen pappi pani, julisti kirkonkiroukseen, mutta
seitsemän se siitäkään... yhtä vähät välittää kirkon kuin maallisen
esivallankaan kirouksesta...
— Sisarenne laita on huonosti, eikö pian päässe vaivoistaan, keskeytti
Johannes ukon mielenpurkauksen.
— Mistä isä...?
— Sieltä juuri tulin.
Topiaan silmät revähtivät suuriksi.
— Huonona on Vappu, toisti Johannes. — Halvattuna ja mielenvialla.
Hoitoa hänelle tarvittaisiin.
— Kukahan sinne uskaltaisi! kivahti Topias. — Halko ja kirveskin on
pian pystyssä, jos kuka yrittää...
— Niin, hurja on mies, myönsi Johannes. — Enkä tiedä, miten voimme
saada sisarenne parempaan hoitoon, Vappu kun nyt on hänen vaimonsa eikä
mies tahdo. Mutta jos teidän muuten täytyy häntä pelätä...
— Pelätä! kivahti Topias hypähtäen pystyyn. — Se häntä pelätköön, mikä
liekin otuksiaan...
Mutta kuohahdus meni pian ohi, ja hän jatkoi synkästi:
Tämän perheen tähden vain olen huolissani... siunausta ja onnea on
Jumala suonut meille, onnellisia olemme olleet, päätti hän liikutettuna.
Samassa antoi Saara merkin, että ruoka oli valmis. Johannestakin
pyydettiin niin hartaasti ottamaan osaa ateriaan, ettei hän saattanut
kieltää. Aterian jälkeen, kun Johannes lähti, pisti Saara muori hänelle
vielä kolme, neljä leipää kainaloon.
— Lämpimäisiä, sanoi hän.
Pojat olivat syötyään painautuneet ruokalevolle. Mutta Topias ja Saara
saattoivat mieleisensä vieraan honkaportaille saakka, ja Pirkitta
tyttönen pyrhälsi heidän jälestään. Portailla he kolmisin katselivat
hengellisen isän menoa niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.
Kävellessä palasivat Johanneksen ajatukset Saara muorin runoon. Pyhät
kirkkoisät olisivat varmaankin pitäneet sitä pakanallisena, niin
hellällä elävyydellä siinä kirouksen alaista luomakuntaa kuvailtiin. Ja
läpeensä siitä näkikin, että lammasten hoitaja sen oli laatinut. Mutta
mikä hartaus henkikään noiden tutun arkipäiväisten piirteiden yllä! Ja
eikö ollut parempi, että hengellisiäkin asioita käsitettiin edes näin
kotoisissa mielikuvissa kuin ettei niitä ensinkään käsitetty?
Isä Johannes tunsi mielessään tyydytystä siitä, että oli vuosikausi
takaperin pyhän Martin killassa antanut Saara muorille tämän runoaiheen
pyhästä kirjasta. Se siemen oli langennut hyvään maahan, koska se
vuosikauden mietinnän jälkeen oli kantanut näin värikkään hedelmän.
8