Metsäpolkua jokilaakson uomaan laskeutuessaan vetäytyi Johanneksen
otsa synkkiin ryppyihin. Hän oli nähnyt ensimäisen synkän kurjuuden
kuvan seurakunnassaan, ja hänestä tuntui, ettei se enää kokonaan
ollutkaan hänen aluettaan. Sudenluolassa ei ollut mitään maaperää hänen
kylvölleen!
Näistä ajatuksistaan tempasi hänet havainto, että askelpolkua oli
lumisimmista paikoista lapiolla paranneltu. Häntä kummastutti se, sillä
missään kohdin ei hän ennen ollut huomannut jälkeäkään siitä, että
töllin asujamet olisivat itseään varten polkua lapioineet.
Joenuomaa lähetessään huomasi hän samassa Tuiron, joka pisto pistolta
lapioi uraa nietokseen jokilaakson aukeamassa. Poika oli niin
syventynyt työhönsä, että Johannes pääsi huomaamatta aivan hänen
lähelleen. Silloin vasta, kasvoiltaan hieman punastuen, loi hän häneen
saman synkän katseen kuin eilenkin.
— Jumalan terveheksi! sanoi Johannes.
Poika astui polulta syrjään. Se oli kuin mykkä kehoitus, että pappi
menisi hänen ohitseen. Mutta tämä pysähtyi ja katsoi syvään hänen
silmiinsä.
— Etkö tahdo vastata tervehdykseen;?
— Päivää!
— Kenelle tietä avaat?
Turon silmät välähtivät, ja hänen vartalonsa suoristui uhmaten.
— Omiksi iloikseni vain! sanoi hän ynseästi ja tökkäsi lapionsa lumeen.
— Tuiro! sanoi Johannes lempeästi helähtävällä äänellä ja pannen
kätensä pojan olalle. — Olet laittanut tietä minulle! Eikös niin?
Jokilaaksoa pitkin kävi jokseenkin vinha tuulen viima. Se liehautti
Johanneksen levättiä, niin että tämän lieve pyyhkäsi pitkän tukan
pois Tuiron otsalta, paljastaen silmät kokonaan. Uhmaavan ilmeen alta
välähti sieltä jotakin kirkasta hänen vastatessaan:
— Niin, pappi! Arvelin, että pääsette sitten helpommin takaisin.
— Kiitos, Tuiro! — Ja ottaen kätensä pojan olalta virkkoi Johannes:
Etkö tahdo joskus käydä luonani pappilassa?
— En!
Vastaus kuului karhean jyrkältä, melkein vihaiselta.
— Ja mikset?
— Mitäs minä siellä...
— Kävisit kirkossa sitten.
— En sielläkään.
— Ja mikset?
— Isä ei laske.
Tulisitko, jos laskisi?
— En.
— No, minkä tähden?
— En menisi ensinkään kyläänkään, jollei joskus täytyisi. Olen
mieluummin täällä väljässä.
Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin tarvitsisi enemmän ilmaa kylää
ajatellessaankin.
Johannes kumartui hänen lähelleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:
— Mutta jos joskus tarvitsisit ihmistä, joka tarkoittaa parastasi, niin
elä unhota, että voit tulla luokseni.
Tuiro oli vaiti.
— Kuulitko, Tuiro?
— Kyllä, vastasi Tuiro tuskin kuuluvasti ja tökitti lapiotaan hankeen.
— Herran haltuun sitten!
— Hyvästi! sanoi Tuiro ja laski melkein empimättä kätensä papin
ojennettuun käteen.
Johannes kapusi varovasti pitkuspuita joen ylitse ja jatkoi matkaansa
syvässä hangessa urrien. Toiselle puolen metsärinteen reunaan päästyään
vilkaisi hän jälelleen. Tuiro seisoi joen partaalla tuijottaen alta
kulmainsa hänen jälkeensä, mutta huomattuaan papin katsovan jälelleen
heitti hän lapionsa olalleen ja lähti kotitölliään kohden.
* * * * *
Susi-Uho oli maasaunansa edessä puita hakkaamassa, kun hänen poikansa
palasi lapio olallaan.
— Missä sinä olit?
Tuiro oli vaiti.
— No?
— Tuolla vain...
— Lunta lapioimassa?
Äänettömyys.
— Papille tietä tekemässä?
Yhä sama tunnustava ja vastakynttä vetävä äänettömyys.
— Teetkö jo sinäkin menoa papin ajokoirien laumaan!
Tuiro teki puuskahtavan liikkeen ja oli purskahtamaisillaan itkuun.
— Tuleekohan vesasta miestä kantoonsa! Toista pitäisi olla puuta
sinussa, luuta pitäisi olla enemmän, sillä hammassuina syntyneitä ovat
miehet olleet suvussamme.
Havaittuaan pojan vetistelevät silmät alkoi Susi-Uho kertoa hieman
lauhkeammin ärisevin äänin.
— Oli muuankin metsämies... ei hän oravia ampunut... hevosia vei, otti
ritarien parhaatkin syöttiläät ja sotaorhit. Väliin kiertyi kiinni,
mutta livisti aivan läpi käsien, vaikka oli raudat jalkoihin taottu.
Kerran sitten taasen takoi seppä rautoja hänen jalkoihinsa. Pappi
seisoi vieressä, seisoi toinenkin, velhon silmä. Pappi ei mitään
nähnyt, mutta toinen alkaa tuumia, että elä, seppä, siihen jalkaan tao,
se on pirun jalka, tuossa on rosvon jalka. Niin viittasi myrrysmies
paikkaan, missä ei kukaan ollut nähnyt mitään. Mutta silloin nähtiin
siinä hevosrosvon jalka, ja alasimelta oli kadonnut pirun jalka, johon
seppä oli rautoja asetellut. Sen verran on papeista pelkoa: jollei
mailla ollut toista miestä, näkijää, olisivat riikinrakit taaskin
jääneet lehdellä soittamaan. Näin kuulin piennä poikana setäukon
kertovan, ja ota opiksesi sinäkin.
Tuiro oli suurin silmin kuunnellut tarinaa.
— Tämä pappihan on niin hyvä, rohkeni hän virkkaa.
— Senkin hyviä... ketun häntä niillä on kaikilla kainalossaan, ärähti
isä alkaen puuta isketellä.
Hakatessaan mietti hän, että pojan oli hyvä tietää, mitä maata papit
olivat. Ja niin kertoi hän puita hakaten, ähkäisten iskiessään ja
kirvestä kehottaessaan taasen sanasen lisäten.
Hyvä oli Heino pappikin, ryökäle, olevinaan, matlakka oli mies,
ja rasva ja taivaan hunaja herahteli aina hänen kielellään. Hänen
hännässään minäkin poikasena havittelin. Pyhimystä kuvatteli... mutta
iski silmänsä äitiisi, punoi permiään, paulojaan viritteli. Kuulin
äidiltäsi kaiken alusta alkaen, nauraen ja pilkaten kertoi hän minulle
papin makoilusta. Kun ei muu auttanut, määräsi salarippiin. Äitisi ei
uskaltanut yksin, minut tahtoi mukaan. Jäin papintuvan seinustalle
vartomaan, kuulostelemaan. Eipä aikaakaan, kun alkaa kuulua tuvasta
hätäparunta, siellä rääkkäsi ripitettäväänsä, oli piikansakin, vanhan
akan, sitä varten laittanut kotoa pois. Töytään tupaan, siellä raastan
äitisi elukan kynsistä ja annan hyvän muistomarjan päälliseksi. Silleen
olisi kai saanut jäädäkin, mutta olin nuori ja kuohahteleva, minusta
moinen pukki sai maata tunkiolla eikä näytellä pyhimystä kirkossa.
Menin jalansyten pyhänä häntä läksyttämään, ja kun hän oli päässyt
imelimpään kohtaansa, sanoin sanat, että jyrähti kirkko. Metakka siitä
syntyi, arvaa sen, syntyi yleinen rähäkkä kirkossa, kävivät kiinni
minuun ja syntyi tappelu. Käräjiin raahasivat, ja kaikki uskoivat, että
olin vauhkon varsan tavoin syyttä suotta reuhannut niin kotona kuin
kirkossakin, vieläpä puhuivat naisrauhan rikonnastakin, kun olin muka
äitisi väkisin aikonut ryöstää, ripiltä vielä. Ja niin kirkkokahakka
vei minut vain metsiin äitiäsi puoltamasta.
Viimeiset sanat saivat lohduttoman katkeran sävyn, ja Susi-Uho vaipui
miettimään, kirves hervotonna riipuksissa.
— Monet pitkät vuodet elelin metsissä... ja sillaikaa pappi saartoi
äitisi, sai pauloihinsa... mutta kun palattuani hänet yhytin, sai hän
palkkarahansa. Iätkaiket vain kadun, etten malttanut mieltäni, heti
iskin hengettömäksi... jos olisi vielä elävillä ilmoilla, pitäisin
hyvät ajat puukkoa kurkulla, katseluttaisin kuolemaa kasvoihin ja
sitten vitkaan nitistäisin...
Näissä viimeisissä sanoissa oli niin jääkylmä, rajattoman vihan uho,
että Tuiron silmiin kihosi kirkas, viileä kosteus, josta ei oikein
tiennyt mikä tunne sen nostatti. Kenties se olikin ennen kihonnutta
kosteutta, jonka isän sammumaton veriviha jäädytti.
Syvässä äänettömyydessä jatkoivat he työtänsä.
7