Taipaleella Sudenluolaan, henkipaton luo, täytyi Johanneksen väkisinkin
ajatella kirkkoisä Augustinuksen oppia, että Jumala olisi ihmiskunnan
kadotetusta joukosta armossa valinnut ainoastaan muutamat autuuteen
ja toiset ennakolta määrännyt synteihinsä hukkumaan. Johannes oli
ajatellut tätä usein, ja hänestä oli tuntunut mahdottomalta, että tämä
olisi vanhurskaan ja laupiaan isän tarkoitus, mutta sittenkin täytyi
hänen itseltään kysyä, miten hänen oli suhtauduttava Susi-Uhoon, jos
Jumala käsittämättömässä viisaudessaan olisi tosiaankin tuominnut hänet
iankaikkisesti kadotettujen joukkoon. Oliko hänen jätettävä tämä mies
oman onnensa nojaan, kenties julistettava hänelle herran vihaakin? Ei,
Johanneksen oma lempeä sydän sanoi hänelle, että hänen oli julistettava
kaikille syntisille laupiaan, rajatonta rakkautta säteilevän isän
armosanomaa, koskaan keskeytymätöntä anteeksiantoa. Syntisestä
itsestään sai riippua, tahtoiko hän tulla armosta osalliseksi. Ja
Jumala yksin tiesi, kenen hän tuomitsi.
Näissä mietteissä saavuttuaan niille paikoin, missä eilen oli kohdannut
uhmaavan pojan, alkoi hän vasemmalta kädeltä tähystellä tietä, jota
poika oli kulkenut. Vihdoin näkikin hän hangessa viimeksi sataneen
lumivaipan peittämiä syvennyksiä, jotka tavallisessa askelten
harvuisessa rivissä urkenivat jokiuomaan. Hän läksi astelemaan näitä
askelia myöten, ja alussa kävikin se jotakuinkin helposti. Mutta
jokilaakson pohjalle, jota pitkin kulki näillä paikoin aukea juova
metsässä, oli kinostunut lunta niin paksulta, että nuori pappi
sai siellä urria haarojaan myöten. Keskellä jokilaakson pohjaa
virtaavan, tähän vuodenaikaan vähävetisen joen yli oli asetettu
rinnatusten pari paksua puunrunkoa, jotka lumipeitteissään olivat
sangen niljakat käydä. Yli päästyään ja taasen hikeen ja väkeen
paksuissa nietoksissa urrittuaan pääsi hän vihdoin joentakaisen metsän
reunaan, jossa askelkuopat alkoivat jälleen lumen alta häämöttää.
Ne kulkivat kappaleen rinnettä ylös, sitten kiersivät vitalikkoon
kaltevaa rinnettä. Kotvan kuluttua ilmestyi edestä päin pienoinen
aukeama ja samalla kuului kirveen iskuja. Luotuaan sinne tarkemmin
katseensa näki hän rinteestä pistävän esiin lumenpeittämän katon,
jota vasten oli viistossa puita pystyssä. Ja tämän vinon pisteseinän
vieressä näki hän ukon ja pojan heiluvan kirveineen, ympärillään
liuta lapsia, joista suurin poikanen pinosi halkoja, toiset kantoivat
niitä suoraan katon alle. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän, että
rinteestä näkyi vähän hirsiseinääkin, jonka yläreunasta pilkoitti
lumen alta viiston turvekaton reunaa ja katolla törrötti pitkä savun
mustaama, ontto hongan tyvi lakeistorvena. Seinää vasten oli laitettu
ohuehkoista salkopuista pisteporstua säänsuojaksi, ja sen oviaukosta
näkyi seinästä maasaunan ovi. Pisteporstuan molemmilla puolin oli
soikulaiset ikkunaluukut, ja niitäkin oli nähtävästi lämmitettäessä
pidetty auki, koska niiden yläpuolella oli töyhtömäinen läikkä seinästä
savunmustaamaa. Molemmat ikkunat oli tietenkin täytynyt tehdä tälle
yhdelle seinälle sentähden, että se oli töllin ainoa hirsiseinä, muilta
puoliltaan se oli kaivettu rinteeseen maan sisään.
Ovesta palasi puusylyyksensä vienyt poikanen ja viittasi vieraaseen.
Silloin niin isä kuin hänen kanssaan hakkaava suurin poikakin laskivat
kirveensä riipuksiin, suoristuivat ja kääntyivät katsomaan. Johannes
saattoi kuulla, että poika virkkoi ukolle nopeasti sanasen. Tämä
kääntyi heti selin ja jatkoi työtään. Samoin tarttui kirveeseensä
poikakin, jonka Johannes tunsi eiliseksi pojaksi, Suden-Tuiroksi.
Hän astui aivan molempien luo, mutta nämä eivät olleet hänestä
tietävinäänkään. Toiset lapset vain töllistelivät häntä avosuin ja pari
isointa heistä nyhjivät toisiaan kyynäskolkkasin ja nauraa tirskuivat,
kun hän toivotti "herran terveheksi" saamatta mitään vastausta.
Hän tähysteli tarkoin Susi-Uhoa. Mies oli pitkä ja laiha olento, näytti
aivan kuin hänessä olisi vain luita ja jäntereitä. Hänen vaatteensa
olivat kymmenin kerroin siekaleiksi repeilleet ja kurotut yhteen,
sadoin tilkuin, erivärisin kangaspaloin ja karvaisin metsällisten
nahoinkin paikkaillut. Hän oli paitahihaisillaan, ja ikilikaisen,
riekaleisen paidan repeämistä näkyivät kuivat, likamustat käsivarret;
mutta kun hän löi, näyttivät koivuista kirvesvartta pitelevät
käsivarret vetävän sille vertoja kovuudessa ja lujuudessa. Pää oli
paljaana, ja tuuli pörrötteli tummaa, ylen takkuista tukkaa. Tällainen
oli mies takaa katsoen.
— Hyvää päivää, Uho! toivotti Johannes ikivanhaan kansantapaan, kun
ristillinen tervehdys ei kelvannut. Ääni oli niin vakavan luja,
että mies hätkähtäen kohosi pystyyn ja kääntyi vieraaseensa. Hänen
leukapieliään ja poskiaan peitti tumma, vanukkeinen parta, kasvot
olivat tummanruskeat liasta ja savusta, mutta niissä saattoi eroittaa
jotakin yhtäläisyyttä pojan kasvojen kanssa. Kasvojen yläosan
leimasivat samat rohkeat piirteet, mutta lisäksi oli kulmissa jotakin
luihua. Ja silmistään syvältä kulmien alta singautti hän katseen, joka
herätti mielessä kauhun ja säälin sekaisen tunteen; siinä katseessa oli
samalla kertaa jotakin kirvelevän hehkuvaa ja jäätävän kylmää, terävän
väijyvää ja välinpitämättömän tylsää, ovelan viisasta ja mielipuolisen
synkkää, metsistyneen hurjaa ja maailman murtamaa — se katse leimahti
räiskähtävän rajuna syvältä tuuheain, tummain kulmakarvojen alta,
niinkuin salama pilven palteesta — mutta samassa oli se kadonnut,
karannut kuin vaaniva tiikerikissa johonkin vielä syvemmälle, väijyen
siellä saalistaan.
— Päivää, vastasi hän ärähtäen ja kääntyi syrjäkariin ikäänkuin siten
osoittaakseen papille, ettei tämä ollut tervetullut.
— Olen uusi pappi, sanoi Johannes rauhallisesti.
— Oletteko eksynyt tieltä? kysäisi Uho ja kumartui asettamaan
koivupölkkyä telalle, lyödäkseen sen halki.
— Jollette tule luokseni, täytyy minun tulla teidän luoksenne.
— Olette tullut suotta. Täällä ei teitä tarvita.
Ikäänkuin pitäen tämän selityksen riittävänä iski hän pölkyn halki
yhdellä iskulla.
‒ Minulla on puhuttavaa kanssanne, sanoi Johannes hiljaa, mutta lujasti.
‒ Mitä sitten? kysyi Uho, ja odotti vastausta kumaraisillaan, toisella
kädellään nojaten kirvesvarteen ja toisella pidellen halkaisemaansa
kellestä.
‒ Eiköhän mentäisi ensin sisälle.
Uhon otsa ja posket karahtivat niin tummanpunaisiksi, että sen saattoi
nähdä noen altakin. Hänellä näytti olevan raivoisa sana karskahtavain
hammastensa välissä ja hänen asentonsa oh melkein uhkaava. Mutta
hän malttoi mielensä. Hän nakkasi kirveensä tantereelle ja astui
tuiterasti tupaan pisteporstuan romujen välitse, välittämättä seurasiko
pappi häntä. Tämä oli hänen takanaan, kun hän oli ehtinyt matalasta,
natisevasta ovesta pilkkosen pimeään tupaan. Ovilautojen raoista
tosin saattoi nähdä, että ulkona oli päivä, ja työntöikkunasta, jonka
luukun Uho survasi auki, tuli siksi leveä valovirta, että saattoi
nähdä tomuhiutaleiden karkelon. Mutta nokiset maaseinät pysyivät yhtä
mustina kuin pimeässäkin. Permantoa ei Johannes olisi eroittanut
maapermannoksi muusta kuin pehmeydestään. Vasta kun silmä oli tottunut
puolipimeään, saattoi Johannes nähdä, että maakuoppa oli hajotuilla
kelleksillä jaettu kahtia ja että toinen ikkunaluukku nähtävästi kuului
toiseen puoliskoon. Ovensuunurkassa oli pyöreistä mukulakivistä tehty
kiuas, jonka päällyskuvun läpi tuli lämmittäessä varmaankin leimahteli
näkyviin. Peränurkassa oli likainen pöytälauta ja maaseinän varressa
penkit kuten pirtissä ainakin.
— No, mitä nyt? kysyi Uho puoleksi yli olkansa.
— Olen tullut sairasta vaimoanne katsomaan.
Lapset tunkeutuivat ympärille töllistelemään. Ainoastaan Tuiro oli
jäänyt ulkosalle.
— Vaimoani? Hän ei teitä tarvitse. Menkää sinne, mistä olette
tullutkin, menkää vaikka helvettinne kattilaan! murisi Uho. — Ja mistä
tiedätte, että hän on sairas? kysäisi hän puuskahtaen.
— Hänen tyttäreltään.
— Häh! Sekö nyt on kynsissä?
— Ja velvollisuuteni oli tulla sairasta katsomaan.
— Ette ole minulle velassa enkä minä teille. Olisitte antanut minun
olla työssäni.
Johannes kuohahti ja katsoi tulisesti mieheen.
— Elkää olko niin vastahakoinen, Uho... aivan kuin teillä olisi jotakin
salattavaa vaimoonne nähden.
— Totta kai kotirauha on muillakin kuin papeilla...
— Mutta pappia ette saa estää menemästä sairaan luo, joka kenties on
kuolinvuoteellaan.
‒ No, tiedänhän, ettei teidän pappien kanssa ole hyvä joutua riitaan.
Ja mikseikäs häntä nyt voisi näyttää — papillekin! virkkoi Uho katkeran
myrkyllisestä
— Missä hän on?
— Tuolla!
Väliseinässä oli ovi, jonka Uho potkaisi auki.
‒ Tuolla! sanoi hän toistamiseen. — Puhukaa hänelle nyt kylliksenne!
Miehen äänessä kuului vahingoniloista naurua.
Johannes astui ovelle, mutta hänen täytyi ponnistaa koko
tahdonvoimansa, ettei paennut. Sillä sieltä lemahti aivan sydäntä
kääntävä ilma vastaan. Sitäpaitsi, vaikka tämänkin huoneen ikkunaluukku
avattiin, oli täällä niin pimeä, ettei saattanut eroittaa mitään.
Johannes pyysi tulta. Pilkallisesti ärähtäen otti Uho esiin tulukset
kiukaan kolkalta ja sai ihmeen nopeasti tulen päreeseen.
— Tässä!
Johannes otti päresoihdun ja meni kuopan peräosaan. Nurkassa näki hän
puoleksi pukeutuneena kyyröttävän naisen, jonka pitkä tukka virui
sotkuisina, kostean takkuisina suortuvina hartioilla, peittäen puolet
kasvoistakin. Kesti kotvan ennenkuin kyyröttäjä huomasi, että joku
oli tullut. Sitten käänsi hän vähän kasvojaan ja tuijotti tylsin
katsein mustaan munkin kauhtanaan. Hän nauroi, kohotti luisen kätensä,
siveli hyväilevällä liikkeellä luisia kasvojaan ja asetti sitten
sormensa haralleen silmiensä eteen. Samassa hän nauraa kihersi kuin
kevytmielinen tyttö ja sammalsi ja sopersi jotakin, mutta ei saanut
ainoatakaan ymmärrettävää sanaa suustaan.
No, puhukaa hänelle! sanoi Uho Johanneksen selän takana.
Johannes kääntyi äkkiä.
— Mitä olette tehnyt vaimostanne? kysyi hän tunnolle käyvästi.
— Minäkö? kysyi Uho raivosta kirskuen. — Kysykää herraltanne ja
jumalaltanne, mitä hän on meistä tehnyt! Hän kai tietää vastata...
palvelijassakin puolesta!
Johannes oli tämän purkauksen aikana palannut takaisin kuopan etuosaan,
ja Uho oli sanatulvineen seurannut hänen kintereillään. Johannes tunsi
täytyvänsä vaatia miehen tilille aivan kuin tämä olisi syypää vaimonsa
turmioon. Mutta Uho ehti ennen.
— Menin muuanna aamuna metsälle, hän oli yhtä terve kuin minäkin, ja
lähtiessäni puhuin hänen kanssaan, kuten nyt puhun teidän kanssanne.
Kun illalla palasin, oli hän rujona ja rampana, ampujaisen oli saanut.
Uskokaa tai elkää!
— Onhan voinut kohdata halvaus.
— Voitte muuten kysyä Tuirolta, pojaltani. Hän oli ollut saapuvilla ja
voi kertoa miten kaikki kävi.
Uho oli puhunut kuin mies kaularaudoissa kiduttajalleen, joka vaatii
tunnustusta.
— Uskonhan minä, virkkoi Johannes melkein viihdytellen.
— Mutta kuka hoitaa vaimoanne?
— Emmekö me välitä?
— Mutta ettekö voisi saada ketään naishenkilöä? Nainen parhaiten
ymmärtää, mitä hoitoa ja vaalintaa nainen tarvitsee.
‒ He! Kai meidän pitäisi elää herroiksi ja ottaa oikein piika taloon!
— Mutta eihän tällään voi jatkua. Vaimolla ei ole mitään hoitoa.
— Mitä se teitä liikuttaa! puuskahti Uho kärsimättömästi. — Luuletteko
hitolla olevanne täällä isäntänä? Menkää tiehenne ja jättäkää meidät
rauhaan!
— Ymmärtäkää minua oikein, sanoi Johannes koettaen tarttua miehen
käteen. Tarkoitan teidän ja vaimonne parasta.
— Papeilta, heiltä hänelle ja minulle on ennenkin taivaan lämmin leipä
tipahtanut!
— Mies parka!
Vasta nähtyään, etteivät täällä hyvät puheet auttaneet teki Johannes
lähtöä.
— Jumalan haltuun! sanoi hän. Jos kuitenkin minua joskus tarvitsette,
niin kutsukaa. Kenties teitä kerran ilahuttaa tietää, että olen joka
hetki valmis tulemaan.
Uho oli vaiti. Vasta kun pappi oli sulkemaisillaan oven jälkeensä,
huusi hän katkeralla pilkalla:
— Oletteko nyt urkkinut tietoonne, mitä halusitte tietää?
Johannes ei kääntynyt vastaamaan. Hän kääri levättinsä kiinteämmin
ympärilleen ja lähti kotimatkalle. Loitotessaan töllistä kaikuivat
hänen takaansa poikaressujen äänet haukkuen ja nauraen. Tuiro ei ollut
heidän joukossaan eikä häntä näkynyt missään.
6