Pihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan.
Kuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen
maisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä
ripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen
levittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja
reenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen
alla.
Johanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään.
Kuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan
lumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen
sielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi,
liitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi
pyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden
tunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä
saloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään
jotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa
jouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan.
Oli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin
ahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla,
luostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen
vastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia
esimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi
tekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa
povessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä.
* * * * *
Tietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin
lähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita
korkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse.
Tanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin
papereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika,
kuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien
aherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena
miehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen,
saadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa
kolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla
oli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän
kohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut.
Talonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi
häntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja
varustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen
aseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili
seurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä
nimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen
ja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin
voinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle.
Hän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli
kestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni
kunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana
ja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta
pitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän
silmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi.
Tähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet
hänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan
jäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo
hienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä
oli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään
ja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä
puhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän
Tasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet
taloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän
asioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta
kirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut
ainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua
perinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen
luottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan
Tanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään
Turussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut
hieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja
eleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen
käänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen
aikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä
oli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä
väenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun
oli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen
oli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella.
Johannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon
ohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin
kohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän
Tanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa
katsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään.
— Jumalan terveheksi!
— Terve toivojalle!
Tanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli
parhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen
vasempaan ja pisti kättä.
— Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään!
— Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla
taloon.
— Eikö!
— Sairaan luo piti...
— Kellekäs nyt on pappia haettu?
— Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä
on sairaana.
— Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen
ole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan.
— Olothan kuuluvat olevankin erikoiset.
— Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne,
tuumaili Tanu.
Johannes katsoi kysyvästi Tanuun.
— Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät
nenäänsä pistää...
— Ja miksei?
— No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu
hymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi?
Johannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti:
— Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä.
— Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta
on ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään.
Johannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi
Tanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes
arveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä.
Sinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt
johonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan
ääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa
ääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi
puna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet
Marian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti
ujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi,
ojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella
huulilleen.
Sorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot
vaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen
sopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini.
Kulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä,
jollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin
synnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi
isän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin
sydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan
rannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti
kutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että
Johannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän
vienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut
havainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä... vai olisiko
unelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle
sälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle...
Lapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä
povessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen
morsiameensa... Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti
hymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään.
— Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi
Tanu rohkaisevasti tyttärelleen.
Tytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden.
— Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi
Johannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä,
tyttäreni!
Kaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä
tiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi
hänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä
oli ja raahasi sen Johanneksen luo.
— Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti.
— Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi
Tanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi.
Kaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera
pirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja
takkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät,
oli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä
eihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen
perheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan
piiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää
pintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden
keskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio
kallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin
soluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni
paasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat
ja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon,
hilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa
tuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen
ruutuun puitetuista lasiakkunoista.
Tanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven
poskeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä
riippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin
puolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes
kuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen
olkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin
käsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut
siihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit
ja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä
aatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä
ja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli
omaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä
huonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin
Tasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja
höyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon
kiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi
näytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä
valaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin
hahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi
kynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty
kokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta
lähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi.
Naisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan
karvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen
istuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta
erittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille
seinille ripustettua korukutoista seinäverhoa.
Tuokion kuluttua astui sisään Anna emäntä, Kaarinan seuraamana, ja toi
kodikkaan ystävällisesti myhäillen puolentoista vaaksan vahvuisesta
ontosta katajan tyvestä koverretun ja kirjailluin hopeaheloin
vannetetun olvihaarikan, josta heti hyvän tavan mukaan kulautettiin.
Tervehdittyään Anna istahti ja Kaarina seisoi hänen takanaan,
sormillaan hypelöiden äitinsä pitsitetyn tanun kurenauhoja. Anna
emäntä kyseli, miten oli nukuttu uudessa kodissa ja miltä nyt olo
tuntui, jollaikaa Tanu toi esiin korukirjaillun ja hopealla heloitetun
nuuskasarven. Sen kärkitulppa avattiin ja siitä pistettiin sierameen.
Anna emäntä lähti pian askareilleen jälleen, Kaarina vetääntyi
neuvotonna ikkunan luo, mutta poistui pian hänkin, kun ei tiennyt mihin
ryhtyä.
Johannes loi kaihomielisen katseen tyttösen jälkeen. Mutta sitten
kääntyi hän Tanu isäntään.
— Niin, minunhan piti vähän kuulla tuosta miehestä, Susi-Uhoksi vai
miksi häntä nimetään.
Tanu kokoili tuokion ajan muistojaan, huokasi sitten ja virkkoi:
— Hyvin ei hänen laitansa ole ja pahennusta ja ikävyyttä hänestä on
koko kulmakunnalle. Ja kuitenkin olisi hänen elämänsä nuorena luullut
päättyvän aivan toisellaisiin vanhuuden päiviin.
— Mikä hän oli nuorena miehiään?
— Hän oli reippain, uljain miehenalku koko pitäjässä.
Senpätähden isävainaja hänet ottikin talon puolesta asevelvollisuutta
suorittamaan. Useimmittain oli hän sotiteillä kotoa poissa, väliin
oleskeli kotosallakin ja talon töissä. Kaikki hänestä pitivät, nuori
väki melkein sankarinaan ihaili... kunnes sitten mies äkkiä hurjistui
ja hänet ajettiin metsistymään...
— Miten hurjistui?
— Olin poikanen vain siihen aikaan enkä kaikkea niin tarkoin tiennyt
enkä ymmärtänyt. Mutta lemmenseikat lienevät pohjalla olleet. Nuori
Uho oli iskenyt silmänsä Vappuun, Topias suitsuttajan sisareen, eikä
tytönkään povella lie jääpuraita ollut, lämminnä sanovat lekotelleen.
Tytön tähden sitten poika häiritsi papin laillisen kotirauhan, oli
mennyt sinne kiivastelemaan ja käsiksikin käynyt, vieläpä tytön ollessa
siellä ripillä. Eikä siihen hellittänyt, meni vielä kirkkoonkin messua
häiritsemään, kuten hullu humalainen. Käräjiin hänet siitä kuletettiin,
tietty se, ja niin olivat selvät asiat, että rauhanlakien nojalla nuori
mies tuomittiin koti- ja kirkkorauhan häiritsemisestä ikänsä kaiken
rauhatonna harhailemaan, täysrauhattomaksi tuomittiin, henkipatoksi,
jolle ei kukaan saa antaa suojaa, ei turvaa, ei ruokaa eikä juomaa.
— Laupias taivas!
— Niin kävi poika paralle. Eikä ole sanottu, että hän olisi vain pahan
töitä havitellut, pahoja mielessään hautonut. Syytä näytti olevan
sysissä, jos sepissäkin. Ja sen jälkeen kerrotaan papin alkaneen
tyttöä monin tavoin ahdistella ja pyydystellä, papin toimesta sai
tyttö sakotkin siitä, että oli henkipattoa hyysännyt. Metsänrinnassa
oli heidän nähty toisiaan kohtaavan, ja ruokaa oli tyttö vienyt sinne
mielitietylleen. Mutta mitä metkuja lienee sitten pappi käyttänyt,
peloitellut ja hyvitellyt, lopulta oli saanut tytön taipumaan, vei
pappilaan morsiokseen vai miksi morsioiksi niitä pappien kotikanoja
nimetään. Siitä pesästä se juuri on Katri, joka toistaiseksi
emännyyttänne hoitaa.
Mutta... eikös Uho yhä kuulu melkein kylään ja eikö samainen Katrin
äiti ole hänen vaimonaan?
— Niin, kyllähän Susi-Uho nykyään asustaa jokitörmässä kappaleen
matkan päässä kylästä. Sen jälkeen kuin Vappu sai sakot lemmittynsä
hellimisestä, kaikkosi Uho kuitenkin tietymättömiin näiltä tienoin
ja vuosikaudet hän maleksi missä lie maleksinut. Sitten vihdoin
alettiin kertoa, että yksi ja toinen oli häntä vilahdukselta nähnyt
lähimetsissä, arkana kuin metsän otus, hurjana kuin äkäinen peto.
Luihun arka oli mies ollut alussa, usein muutti majaansa, ja sieltä
täältä löydettiin loitompaa metsästä hänen hylättyjä säänsuojiaan,
havulakkojaan ja kuusenkoskuilla vuorattuja pistekotiaan. Mutta
vähitellen vetäytyi hän lähemmäksi vaanimaan, väijymään. Päivänä
muutamana tavattiin Henrik pappi tieltä kuoliaana, pää puhki. Uhon
syyksi sitä monet salavihkaan mielessään aprikoivat, mutta paljon siitä
ei puhuttu, oli kuin äänettömään kauhuun kielet jäätäisi lohduttoman
kovia kokeneen miehen kosto. Mahdoton olisi ollut asiaa näyttää
toteenkaan, ja niin painui se äänettömyyden verhoon. Uhoa kohtaan
alettiin siitä päivin tuntea kylässä melkein kunnioituksen sekaista
kammoa, ja yhä pöyristyneempinä kierrettiin hänen liikkumapaikkojaan,
kun kylässä alettiin kertoa hänen noituudestaan. Niin rohkaistui
miehen luonto, hän esiintyi yhä huolettomammin ja alkoi jo asustella
aivan rintamaillakin. Eipä aikaakaan, kun Vappu katosi veljensä luota,
missä oli papin kuoltua oleskellut. Yhdessä laittoivat mäkitupansa,
maasaunansa jokiahteeseen, siellä ovat siitä päivin pesustaneet ja elää
retustaneet.
Vakavan äänettöminä he kotvan miettivät kohtaloa onnettoman miehen.
— Ei ole heikäläisiä kirkossa nähty, eivät ole papille silmiään
näyttäneet, eikä ole pappi ennen uskaltanut sitä ampiaispesää
sohimaan...
— Sitä tärkeämpi on siellä tehtävä minulla, sanoi Johannes nousten.
— No, joko nyt...?
— Lyhyt on talvinen päivä!
— Emäntä olisi laittanut hieman haukattavaa.
— Ei nyt, toiste!
— Aiotte siis todellakin...?
— Mihin Herra on viittonut tien, sinne täytyy mennä Herran palvelijan.
Ja ripein askelin taivalsi Johannes lumista tietä, kulkien ohi kirkon
ja Suitsulan talon ja laskeutuen rinnettä alas jokilaakson uomaan.
5