Isä Johannes heräsi varhain.
Aivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin
tuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika
kadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli
joutunut...
Siihen hän heräsi.
Hän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta
samassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa.
Melkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä
hänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn.
Hän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään
pitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa.
Katri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli
sitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä
hän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja
tikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä
pellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen
sytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla
hengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin.
Johannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen
mieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli
virittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon.
Siellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua
heti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut
lampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan
mielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua.
Mutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään
erikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta
hänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä
paitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja
tuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin.
Näistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan,
että eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään
istuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin
einehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui,
sillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi
sitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn
papillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan
aina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen
oli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta
jälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen
istahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa
talkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä
pieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta.
— Ota voitakin! kehoitti Johannes.
Katri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa
se heti suli näkymättömiin.
39
38
Johannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua.
— Elääkö äitisi vielä? kysyi hän.
Katri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään.
— No?
— Eläähän hän, — jollei...
— Jollei mitä?
— Jollei ole yöllä kuollut.
— Mitä? Onko hän sairas?
— Niin... niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti.
— Missä hän on?
Katri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä,
vilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta
tavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla
ilmeellä katseensa lattiaan.
Johannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja
riensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan.
Johanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja
mielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen.
— Tule tänne! sanoi hän vakavasti.
Katri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään.
— Missä äitisi on?
— Hän... hän on...
— No!
— Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun.
Hämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin,
jota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan.
Elähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän
vieläkin osanottavammin.
Tyttö nyyhkytti tyynemmin.
— Miksi... mikset tahtonut sitä sanoa?
— Minä... pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri.
— Vihaan?
— Niin, tai halveksutte...
— Miksi?
— Kun äiti on siellä...
Johannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä
kasvoista vastausta kysymyksilleen.
— Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi?
— Kuka poika?
— Sudenluolan penikka... kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka
tuli tiellä vastaan.
— On kai...
— Äitisi on siis siellä miehelässä!
— Siellähän se... virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten.
— Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on?
— Susi-Uhoksi häntä sanotaan.
— Niinkö isää?
— Niin.
— Entä poika?
— Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu...
— Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät,
jollaisia en ole nähnyt kuunaan.
— Julkeat silmät?
‒ Julkeat... enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta
tuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät
älykkäiltä.
— Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran
hyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan,
puoleksi soimaten. "Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään", sanoo
setä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten
"hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin"...
— Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa.
— Hyvää sanaakaan heistä ei sanota... Susi-Uhosta poikineen.
— Ja miksi?
Johannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä
pöydän nurkalle.
— Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei
saisi oikeastaan sielläkään missä nyt on... sillä hän on...
— Mikä on?
— Henkipatto!
— Minkätähden?
— Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa.
— Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä
lopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi
luo!
— Lähteekö isä? Sinne!
— Tietysti! Miksen sitten?
‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään... ja miten osaattekaan?
— Tulisit mukaan?
— Voi, en kuunaan!
— Äitisi luo!
— Voi, elkää, rakas isä...
— Miksi ihmeellä?
— Siellähän ovat _ne_!
— No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin... ka, eikös jo ala
hämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin.
Johannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua,
tultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta:
— Onko äitisi ollut kauankin sairaana?
— Johan se yli vuoden kuuluu...
— Etkö ole nähnyt häntä lainkaan?
— Minäkö!
— No, kukas sitten, jollei oma lapsi?
— Ei sinne uskalla kukaan.
— Miksi ei?
— Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä
— isä ei vain virka mitään, että minä... sillä ei hänestä kukaan
uskalla puhuakaan... sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän
kähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä
parhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se
tappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja... mutta
eihän isä vain puhu, että minä... keskeytti tyttö peloissaan.
— Ole huoletta!
— Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren
hiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja...
— No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien.
4