Prima, toinen huomenmessu, oli kohonnut korkeuteen. Ja kohta sen
jälkeen oli luostarin portille, talvipäivän alkaessa sarastaa, saapunut
hevospoika Metsäkulmalta. Hän oli tullut, sanoi, isä Johannesta
noutamaan. Sillä niin veli Johannesta tutussa, rakkaassa salopitäjässä
nimettiin.
Isä Johannes oli pian matkakunnossa, pian pannut nyyttiin ne muutamat
käsinkirjoitetut kirjansa, jotka sai mukaan, pian heittänyt valkoisen
sarkakaapunsa ylle mustan levätin ja vetänyt sen huppukauluksen päänsä
yli.
Priori Mikael Mikaelis Karpalainen kutsui hänet luoksensa luostarin
lukuhuoneeseen, pani kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä ja
kehoitti pysymään uskollisena veljeskuntaa kohtaan.
Liikutettuna astui isä Johannes rekeen, poika peitteli hänet nahkasiin,
ja niin lähdettiin. Kaduilla oli jo vilkasta liikettä, mikä meni
ostoksille torille, mikä kauppiaan myyntiluukulle, joka houkutteli
kadulla kulkijaa. Ohi näiden houkuttelevain luukkujen, ohi matalain
puutalojen, joissa useimmissa oli ainoastaan lautaiset työntöikkunat,
ohi muutaman kivitalonkin, jonka uudesta, ainoasta lasiakkunasta joku
katseli, ajoivat he pitkin kapeaa Jokikatua kirkkotorin nurkalle,
jolla kuhisi kaupantekijöitä aivan tuomiokirkon jalanjuuressa, mistä
oli kaupat tehtyään mukava pistäytyä kirkkoon messua kuulemaan. Torin
nurkalla kääntyivät he Kupittaalle päin.
Mutta samassa havaitsi isä Johannes torin nurkitse kulkevan teinin,
joka näytti hänestä tutulta. Niinpäs olikin, Pietari teini,
Kiukku-Nikun tai oikeammin Särkilahden kartanon Niilo herran poika,
hänen hyvä ystävänsä, ainoita koko kaupungissa.
— Seisota! huusi hän hevospojalle.
Hevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä.
— Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä
luo sulki tämän syliinsä.
— Nytkö siis menette!
— Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun!
— Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan
jälkeen.
Hymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi
kerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli
Pietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa.
Hän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen
jälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja
katsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän
oli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin
oli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi
hän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä
Johanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia,
kuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt
hänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin
lapsellisine tuumineen.
He ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen
ja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän
isä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten
henkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman
nurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli
hän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli
pieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman
korkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja
nähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän
kiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana
tienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein
hongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen
pyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut
karjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut,
miksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut
tulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana
Piikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten
satojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli
hän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli
täällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään.
Myöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä
kotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja "sellaisina
kuin ne olivat". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet
kotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina.
Ja ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään
käsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä
muuten kuin näkyväisten avulla.
Hänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän
rannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän
kaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista
pilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin
taivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä,
jotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti
ne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen
polkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien
pohjalla oltiin.
Edessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat.
Kyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta
viistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän
oli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen.
— Eikö sinun ole kylmä?
— Eipä tuo... vastasi poika kääntämättä päätään.
— Tule tänne peitteihin!
— Kyllä minä tässä... isä istuu vain siellä.
— Eiköhän hevonen ala väsyä?
— Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin
kelillä.
Hän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan
ja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan
ulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen
koukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka
koostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta
riippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli
niskasta taivuttanut kaarelle ulospäin.
Hän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli
tasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden
ainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan
ilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää,
jonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu
kaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän
hangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita
asuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata
savua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta.
Parin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea,
jota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion
lahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa
muodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut
kertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan
purjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia,
hämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin
kävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset
heitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan,
uhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina
vuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi
maatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä...
Täällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion
jokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen
härkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja,
joka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu
killataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin
veljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet
kerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa,
joka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti
iäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää
tervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli
ilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja
ja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät
lakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset
niijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset
lapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain
silmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli
nähtävästi hieman pesaistukin.
— Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen.
— Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset
töllistelivät.
Yksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski
kotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten
pistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän
kohdalla.
Killalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa
kertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet
siellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt
Marialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä
paikkaa lähestyttäessä.
Mutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin
Metsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu
jokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta.
Juhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään
hoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan
tunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli
ympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella
seurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään
lukenut siihen valetut sanat: _Anno Domini MD III O rex gloriæ X
pe veni cum pace_ (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus,
tuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen
kumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä
kostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla
kuiskaten:
— Niin, suo rauha ja siunaus!
— Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi
kyytipoika.
Kirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson
loivanteeseen.
Heidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä
vastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas,
hartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi
olalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään
kallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi "päivää"
toisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan
totisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes
myhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan
pääsemäisillään "päivää", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja
astui tietään yhtä suorana kuin ennenkin.
Johannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien
polvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut
mitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat
kirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja
näki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan
petäjikön reunaan.
— Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän.
— Missä niin?
— Tuollapa, jonne poika menee!
Kyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti:
— Sudenpolkuja mitä lie...
— Tunsitko pojan?
‒ Kukas häntä ei... Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika
sellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli
kysymys.
— Minkä?
— Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika
vahingonilon vivahduksella.
— Ja miksei?
— Eipä heitä ole nähty...
— Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin
puolustellen.
— Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän
tulostaan.
Pappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli
vieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja
pitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna.
Höyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen
rinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa
asui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein
samassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset
tuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut
lunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti
laskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä
kirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten
talojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi
kirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän.
Tätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa
oli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka
heti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella,
tienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos
punertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se
putosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota
nimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen
käteensä katsellakseen... kenties se oli tytön ainoa kukka... sillä
huonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen
ylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi
Johanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan.
Kohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan,
avaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi
hevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu
pitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä
koruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat
jäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa
heidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen
ilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin
kasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän
oli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät,
mutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan
ylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle
papille.
‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän.
‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi
Johannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä
kirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä
varmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli
heidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin
ja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä.
‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu.
— Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes.
— Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme
ystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin,
kirkkolautakunnan jäseniin.
Tanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin
heidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten
kasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan
kunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan
heidän kättään.
— Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että
uusi isäntä astuisi edeltä sisään.
Asuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat
pyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot,
jotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin
räystäslautoihin.
Uusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta
asuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen
mieleensä johtuneen.
— On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi
hän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun.
Avaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille.
Niin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä.
Suitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon.
— Minä vain pistäydyn sisällä...
Isä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet
odottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko
muutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi
ruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni
kirkkoon.
Heidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä
olivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi
hetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella
portailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti
silmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti
pienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän
heittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa,
eivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä
kuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä
lukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen
luontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka,
josta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin
hämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien
rinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas
ja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa
yksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta
samalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja
vakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista.
— Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko
pahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne
täytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa.
Juhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin
jälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta,
jossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin
pihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju
päivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan
takkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja
katajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa,
yläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea
savu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään
tietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät
leveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä
honkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella
oli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli
Suitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera
ruuanlaittohommissa.
— Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes.
— Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään
esiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään
kättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan.
— Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu
avaten oven peräseinällä.
Ja he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein
lasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle.
Seinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode
ja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli
ristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli
pari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli
paksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta
uuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen;
tietysti se oli _Missale Ecclesiæ Aboensis_, messukirja, jonka piispa
Konrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa
varten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle,
luvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta
kerralta, kun siitä messusivat.
Saara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen
kirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle.
— Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä,
että juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan.
Isä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa.
Lautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja
otettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan
miehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin,
toivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan
mustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan.
Miehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes
istuutui rahille sen eteen.
Hän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu
ei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain
jurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta
kai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin
kuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä
kysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet
tähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut
pappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun
siihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset,
toimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä
kuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja
tästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä
mainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut,
hän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä
kunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt
jo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän
rukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään
toivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin,
mitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes
lupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten
tulevan miehissä kuulemaan.
Sillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara
pyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat
lähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He
tulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan.
Ja hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli
ensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää,
jotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella.
Voita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä
pitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn,
ehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin
maukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli
pitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa
ruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan
karjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen
rasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana
oli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan.
Miehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä
mistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin.
Olvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva
vaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi
kokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja
kielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin
kotioloihinkin.
— Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi,
virkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan
kymmenyksiään... vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt
pitäjälle homehtumaan...
— Tarkkaan otti... vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta
taloon...
‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä
alkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi
käsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär.
‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä.
‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin,
edellä, selitti toinen.
— Tai hänen... kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu.
‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa
lapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään.
Johannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa
täyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli
tanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä
oli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti
aivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään.
Tanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään:
— Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa...
— Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä.
— Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen.
— Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee... onhan
noita tyttäriä... harva se talo...
Johanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan
jokin syvempi salatarkoitus.
— Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän.
‒ Keittämään ja lakaisemaan... täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti.
‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu
Tasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea
emäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta
naapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli
Henrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä
ja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä
täälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden
luo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi
varsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja
perkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta
niin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan
onkin.
Tanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt
melkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän
pistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä
unelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä
hyörisi ja hommaisi... ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä
kasvatettaisiin... Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun
karkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli
polvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän
päässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen,
hän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä
uskonlujan helähdyksen sanoessaan:
— Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin
taivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt!
— Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi
Tanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin.
— Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes
säihkyvin silmin.
Isäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys.
— Niin kai pitäisi... jurahti Tanu sitten.
— Niin kai... niin kai... myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan
näyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin
henki altis.
Ja taasen seurasi äänettömyys.
Isä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli
lennähtänyt rekeen hänen eteensä.
— Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta
putosi rekeeni.
— Mistä niin? kysyi Tanu.
— Tasalan ikkunasta!
— Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut
verenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne
papiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle,
jahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta
lapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi.
— Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki —
Ristuksen siunattu verenpisara!
— Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa!
Johannes kiitti.
— Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama
vuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla.
Viime aikoina ei enää tullut lähetetyksi... papin veri on verta
sekin... ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos
ottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa.
Johannes lupasi.
Hän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi
riittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia,
sanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella
kukin kotiaan.
Sillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti
talikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun
käsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä
huoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen
silmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja
laskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin.
Vaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen
tuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen
heitti hänen syliinsä.
3