Vespera, ehtoomessu, oli kohonnut korkeuteen ja hälvennyt, ja Turun
saarnaveljet olivat kokoontuneet ehtoolliselleen veljeskunnan
domuksen jykeän yksinkertaiseen ruokatupaan. Ristikkojaloillaan
seisoville pitkille pöydille oli asetettu ruuat, joiden vaihteleva
kirjavuus, yksinkertaisuudessakin kuvastuva moninaisuus ilmaisi,
että ne oli paloittain, kannikoittain kerusteltu minkä mistäkin.
Kaloissa, lihapaloissa, juustoissa ja leivissä saattoi myös eroittaa
nuhrautuneita paikkoja, mitkä muistuttivat säkkejä ja reppuja,
joissa veljet olivat niitä kantaneet minkä miltäkin pitäjän kulmalta
saarnamatkoilta palatessaan. Kylän kakut kuitenkin näyttivät olevan
ainoastaan lisinä oman locuksen leivinuunissa paistetuille, mutta
enimmäkseen hyviltä emänniltä saaduista jauhoista leivotuille
kakkaroille, samoin oli kaalikeittoon saatu kuvut omasta kaalimaasta,
kotitekoista oli myös kalja, siksi kirmakka olvi, että pyrki
hiusmartoon kihoamaan, jos useita pitkiä siemauksia kulautti.
Yhteisiä aterioita höystettiin tavallisesti pakinoiden, kertoellen
mitä uutta oli onnistuttu sieppaamaan tai itse koettu saarnamatkoilla,
joilta useimmat olivat saapuneet aivan äskettäin, mikä tänään,
mikä eilen tai korkeintaan parisen päivää sitten, levähtääkseen
hetkisen yhteisessä pesässä ja lähteäkseen taasen tänään, huomenna
tai ylihuomenna uusin voimin uudelle taipaleelle. Nykyään olivat
jutut jokseenkin alakuloisia, sillä viime aikoina oli hengenmiesten
aineellinen saalis ollut sangen huono, niin näännytetty ja
katkeroitettu oli maa alituisten unioniriitojen jaloissa.
Mutta sitä paremman kylvömaan arveli itsellään olevan tanskalainen
veli Hincerus, jonka Tanskassa sijaitseva dominikaanien pohjoismainen
pääjohto oli lähettänyt Turun mustiin veljiin vaikuttamaan.
Vasta äskettäin hän oli saapunut, mutta heti saavuttuaan alkanut
kiinnittää suomalaisten veljien huomiota emämaan tapahtumiin. Lempeän
isänmaallinen, mutta heikon viipperehtivä valtionhoitaja Svante
Sture oli äkkiä kuollut. Ja nyt ottelivat vallasta valtakunnan
unionimieliset herrat ja suurmiehet itsenäisyyspuoluetta ja sen
valtionhoitajaehdokasta Sten Sture nuorempaa, Svante Sturen poikaa
vastaan, mutta tällä oli valtakunnan linnat hallussaan ja rahvas
puolellaan. Molemmilta puolin kuului Turun linnankin päällikkö
saaneen kehoituksia ja varoituksia. Ja Turun dominikaanimunkkeja,
hengenmiehiä, jotka syrjäisissä maanäärissämme olivat suloisessa
rauhassa harjoittaneet saarnaajatointaan, koetti nyt heitäkin
tanskalainen veli saada mukaan temmellykseen. Hänen mielestään olisi
Turun mustien veljien, joilla oli hyvä tilaisuus vaikuttaa kansan
keskuudessa saarnamatkoilla liikkuessaan, pitänyt ryhtyä saarnaamaan
kansalle uskollisuutta Tanskan kuningasta kohtaan, joka kerran oli
unionikuninkaaksi tunnustettu, ja siten ehkäistävä itsenäisyyspuolueen
kapinoimista.
Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Olavi Laurin pojan, luostarikoulun
lehtorin mieleen, ja hän sanoi tyytymätönnä:
‒ Mitä me ryhtyisimme maan mahtavien taisteluihin, hiljaisessa
hengentyössä on ennenkin aherrettu, siitä suurin siunaus on.
— Mutta saarnatyössä tarvitaan rauhallista maaperää, ja rauhaan ei maa
pääse koskaan ennenkuin tunnustaa laillisen kuninkaansa.
— Ruotsissa ratkaiskoot ja päättäkööt, kaukana pääahjosta eivät
suomalaiset ulotu mitään vaikuttamaan, joutuisivat luultavasti aina
liian myöhään, jos yrittäisivätkin.
— Siellä on uusi yltiöpää, Sten Sture vai mikä suuri kivi...
kompastuskivi... hän on, saanut rahvaan yllytetyksi juoksemaan
jälestään. Mutta tarvitseeko täälläkin kansan syöksyä onnettomuuteen
ylpeästi uhmaten, kun nöyrtymällä ja taipumalla saisi onnellisen rauhan
ja pääsisi veljesliittoon Ruotsia vanhemman sivistysmaan kanssa?
— Mitä tarkoitatte? kysäisi lehtori Olavi Laurentii.
— Tarkoitanpahan vain, että jos Ruotsi pettää kuninkaansa, niin
Suomi voi pestä kätensä, kulkea eri teitään ja pysyä kuninkaalleen
uskollisena omin päin.
— Hm, kuului pöydän yläpäästä varoittava rykäisy. Kaikkien veljien
katseet kääntyivät siellä istuvaan ja pitkin pöytää silmäilevään
luostarin prioriin, Mikael Karpalaiseen. Hengellisen veljeskunnan
lempeän isän otsa oli vetäytynyt ryppyyn, ja kaikki käsittivät siitä,
että ilmalinnojen rakentaminen oli käynyt liian rohkeaksi.
— Eihän meillä, riensi veli Hincerus lieventämään, — tosin
suoranaisesti ole tekemistä tällaisten asiain kanssa...
‒ Niihin puuttumalla saisimme vain täällä luostarit samallaisiksi
juonittelun ja vehkeilyn ahjoiksi kuin Ruotsissakin, pisti
kerkeäkielinen Olavi lehtori väliin.
— Mutta aina on hyvä pitää suunta selvillä ja varoittaa kansaa Sten
Sturen niskoittelusta ja juonittelusta, vaikkapa hän pääsisikin
Ruotsissa valtaan. Sillä mitäpä hyvää Suomelle Ruotsista koitunee!
— Sieltähän olemme saaneet kaiken! vastasi Olavi lehtori.
Nuoremmat veljet olivat äänetönnä kuunnelleet vanhempain valtiollista
väittelyä, sillä niitä asioita eivät he ymmärtäneet. Mutta tämä
viimeinen väite antoi muutamalle nuorelle munkkipapin kokelaalle aiheen
huudahtaa pöydän alapäästä:
— Sieltä olemme saaneet yksin pyhän uskommekin!
— Ja ruotsalaisethan meille ovat tuoneet ainoan pyhimyksemmekin, pyhän
Henrikin, virkkoi toinen veli.
Korkeasta iästään huolimatta nuorekkaan ketterää, humaanista Olavi
lehtoria ilahutti, kun keskustelu rupesi solumaan pois epämieluiselta
valtiolliselta alalta. Sitä avittaakseen virkkoi hän:
— Niin, Henrik piispa on korotettu marttyyriutensa tähden pyhien
joukkoon. Mutta muistan jostakin vanhasta pergamentista lukeneeni, että
sistersiinimunkit ovat täällä saarnanneet ainakin samoihin aikoihin
kuin pyhä Henrik. Kerrotaanpa heillä olleen täällä luostarinkin,
kaksoisluostarin.
— Niin onkin, virkkoi pöydän keskipaikkeilta sointuvalla äänellä
nuorekas, vasta täyteen miehuudenikäänsä päässyt pappismunkki, veli
Johannes.
— Tiedätkö siitä mitä, uneksija-veli? kysyi Olavi lehtori
ystävällisesti hymyillen nuorelta, lahjakkaalta oppilaaltaan, johon
oli suuresti mieltynyt, vaikka usein nuhtelikin tämän liian suurta
taipumusta kuvitteluihin ja haaveiluihin.
— Olen käynytkin siellä, virkkoi veli Johannes. — Taivalsin kerran
tavallista pitemmälle itään päin ja tulin pitäjään, joka oli
Kirkkonummi nimeltään. Muuan vanha mies kertoi minulle siellä, että
pitäjä on saanut nimensä siitä, että siellä oli ensimäinen kirkko
maassa, ja sen olivat sistersiinimunkit omin käsin rakentaneet. Heillä
oli ollut siellä luostari, jossa munkkeja ja nunnia oli hartauttaan
harjoittanut, askarrellut ja viljellyt kasvitarhojaan, joissa kasvoi
moninaisia lääkeyrttejä. Hänen isävainajansa lapsuuden aikana oli
luostari vielä ollut nunnien ja munkkien tyyssijana, mutta sitten oli
sen tulit polttanut, puisen rakennuksen, eivätkä veljet ja sisaret
ruvenneet sitä uudestaan rakentamaan, vaan lähtivät muuhun maailmaan.
Mutta luostarin sija on nimeltään Munkkikumpu, ja samoilla munkeilla on
siellä vieläkin heille lahjoitettuja maatiluksia, joista joka vuosi käy
muuan veli verotulot kantamassa.
— Tämä kertomus tuntuu hyvin todennäköiseltä, virkkoi veljeskunnan
tietoniekka, Olavi lehtori. — Sillä tuollaisia rauhallisia työmyyriä
sistersiinit ovat. Laittavat monasteriuminsa hiljaiselle maaseudulle ja
siellä ahertavat.
— Mutta kuinka heidän vaikutuksensa olisi jäänyt niin tuntemattomaksi?
tuumaili priori hymyillen. — Pitäisipä se toki olla yleisemmin
tunnettu, jos he ensimäisinä olisivat täällä olleet ja satoja vuosia
vaikuttaneet!
— Niin, luultavampaa onkin, että sistersiinit ovat vasta pyhän
Bernharduksen innoittamina maahamme asti urenneet, Ruotsin vallan
aikana, kun metsien kansa oli alkanut kesyttyä, että hiljaisetkin
saattoivat sen keskuudessa menestyä ja viihtyä.
Priori nyökäytti päätänsä lehtorin tuumille ja nousi, ja pöytäseura
noudatti esimerkkiä. Kun oli luettu kiitos ruuan jälkeen, poistuivat
priori ja lehtori lukuhuoneeseen.
Enin osa munkeista jäi vielä ruokatupaan completariumia, toista
ehtoomessua, odottamaan. Pari innokkainta veljeä ehätti shakkilaudan
ääreen, toinen pari otti pelinopat nahkamaljakkoineen ja alkoi pelata
"Ristuksen viittä haavaa". Mutta muut veljet jatkoivat keskustelua
Kirkkonummen luostarista, kertoen kaskuja, jotka heitä viehättivät
enemmän kuin äsken kuullut, vaikkeivät oikein sopineet kerrottaviksi
priorin ja lehtorin ollessa läsnä.
— Hyviä ja hupaisia päiviä ne olivat pitäneet, ne Munkkikummun
veljet, virkkoi muuan. — Luostarikummultaan olivat maan alitse kaivaa
kuopustaneet käytävän vähän matkan päässä kirkon yhteydessä olevaan
sisarluostariin. Sinne marssivat veljet maan alitse milloin mieli
teki, ja sielläkös sitten viini vuoti ja muiskut maiskuivat ja nunnien
selleissä kuherreltiin...
Kertoja, möhömaha ja ihranaama elostelijan perikuva, aivan maiskutti
suutaan mieliteosta ja mielihyvästä. Toistenkin kasvot kuvastivat
aistillista intohimoa, johon yhtyi omituinen kauhun, kammon ilme.
Muutaman vanhan munkin naaman väänsi irstaus, jonka hän liiankin
selvään näkyi käsittävän pirulliseksi, ruokottoman kamalaan
irvistykseen. Näillä kasvoilla kuvastui ilmielävänä, millaisia tunteita
ja miten eläimellisen käsityksen naisesta naimattomuuden vaatimus oli
puhtaan elämän veljessä kasvattanut.
— Kerran, jatkoi sama punakka veitikka, — oli siellä muuan nuori sisar
sattunut vahingossa tulemaan siunattuun tilaan. Kun abbedissa äkkäsi
sen, pani hän nunnan koville, kysellen, missä sellaista oli voinut
tapahtua. Sisar vastasi: "Täällä luostarissa, hurskas äiti." Abbedissa
kysyi: "Kuinka ja milloin? Etkö voinut huutaa, että olisi voitu tulla
apuun?" Sisar siihen selittää: "Hurskas äiti, se tapahtui siihen
aikaan, kun meillä oli silentium." Eikös ollut hyvin vastattu? Kuinka
silloin huutaa, kun oli määrätty noudattamaan äänettömyyttä!
Uusi naurun purskaus. Kertoja itsekin yltyi toisten ilosta ja nauroi,
jotta vatsa hytki.
Sitten seurasi toinen toistaan rivompia ja kaksimielisempiä tai
pilkallisempia naiskaskuja. Siirryttiin kertomaan yleensä munkkien
naisseikkailuja, — miten joku veli oli juossut joka päivä emännän luona
ja saanut parasta ruokaa ja juomaa palkaksi rakastelustaan, — miten
toinen oli kulkenut lääkitsemässä tervettä tytärtä, — miten kolmas
kuherrellut ylhäisen aatelisrouvan kanssa — ja niin määrättömiin, — ja
samalla oli munkkisankari aina tehnyt hauskoja kepposia.
Eivät yksistään sanat, vaan erittäinkin äänensävy ja eleet, joilla
näitä kaskuja kerrottiin, nostattivat veli Johanneksen kasvoille
surumielisen inhon ilmeen. Hän poistui pari kaskua kuultuaan.
* * * * *
Veli Johannes joutui taasen miettimään elämänsä arinta ja polttavinta
kysymystä, suhdettaan naiseen. Hän meni munkkien yhteiseen
makuuhuoneeseen, heittäytyi olkivuoteelleen ja antoi ajatusten liidellä.
Hänen nuoruudenunelmiensa auerhäivästä ja muistojen lehdessiimeksistä
kohosi hänen sielunsa silmien eteen utuisia naishahmoja, nuoria
punaposkia ja kirkassilmiä, joita nähdessään ja ajatellessaankin hän
oli tuntenut sydämensä lämpimämmin sykähtävän ja verensä kainosti
värähtävän. Tiesihän hän, tiesi, että oli luvatonta ja synnillistä
ajatella naista näin, että hän oli puhtaan elämän veljeyteen
liittyessään iäksi kieltäytynyt koskemasta naiseen. Mutta hän ei
voinut, ei voinut sille mitään, että ajatukset aina siihen kääntyivät
ja että hän silloin tunsi kiehtoavaa suloa ja viehätystä. Sitten oli
hän kerran, kerran vain ja loitolta, nähnyt neidon, joka pitemmäksi
aikaa sai sijansa hänen mielessään, herätti hänessä hehkua, joka
vähänväliä veti hänen ajatuksensa impeä ajattelemaan, ja usein hän
sävähtäen, säikähtäen yhtäkkiä huomasi ajatuksensa harhailleen kauas,
kauas luvattomille poluille.
Hän oli noussut taisteluun näitä tunteita ja ajatuksia vastaan. Mutta
tämä taistelu oli vienyt hänet vain yhä lähemmäksi naista, hänen
ajatuksensa täytti pian naisolento kokonaan, ja hän oli joutunut aivan
epätoivoon. Vihdoin oli hän kysynyt neuvoa Olavi lehtorilta, ja tämä
oli neuvonut hänelle avun. Se oli pyhä neitsyt. Ja hän oli palavalla
hartaudella alkanut lukea evankelioita ja legendoja neitsyt Mariasta,
ja tämä taivahinen pyhä olento oli lainannut hänelle säteilevän kuvansa
turvaksi maallisten naisten kiehtovaa tenhoa vastaan. Milloin nainen
pyrki hänen mieltään valtaamaan, silloin oli hän kääntänyt ajatuksensa
taivaan lempeään ruhtinattareen. Ja pyhä neitsyt oli tullut hänen
hellyytensä ja palvomisensa esineeksi, hänen taivahiseksi morsiamekseen.
Mutta ei tämä kihlaus ollut veli Johanneksen mielessä vaikuttanut sitä,
että hän olisi alkanut maallisiakaan naisia halveksia. Päinvastoin
taivahinen morsian oli hänen mielessään kietoutunut eroittumattomaan
yhteyteen koko naissuvun kanssa ja heittänyt sille osan pyhyytensä
säteilyä. Ensiksikin hänestä tuntui, ettei hänen sielunsa silmiin
voisi koskaan taivahinen morsian loistaa täydessä kirkkaudessaan ja
ihanuudessaan, jos hän ajattelisi maallista naista niin halveksivasti
kuin veljet ajattelivat. Ja jos kerran maallinen miehen ja naisen
suhde oli niin ruma ja paha, miksi silloin pyhän neitsyen — ja
hänen jumalaisen poikansa — suhdetta sieluihin verrattiin yljän ja
morsiamen suhteeseen? Ja, toiselta puolen, kuinka oli naissuvun
halveksiminen mahdollista sille, joka elävällä hartaudella ajatteli
ja palvoi taivahista morsianta, nöyryyden orvokkia, puhtauden liljaa,
rakkauden ruusua ja taivaan kunniaa ja kaunistusta? Tosinhan hänet
oli taivahisen isän henki — niin kirkkoisät selittivät — pyhittänyt
toisessa, hengellisessä sikiämisessään äitinsä kohdussa, mutta naiseksi
hän sittenkin syntyi ja kuului naissukuun, oli puhtaan naisellisuuden
ikuinen ihanne. Hänet oli tosin korotettu aistimaailman alhaisuudesta
jumalaisen valon säteilyyn, mutta kuinka saattoi vaipua katselemaan
hänen säteilevää kuvaansa ilman että hänestä olisi heijastanut ihanaa
valoa koko naissuvun ylitse? Ja miksi, miksi olisi hyvä isä hänet
korottanut, jollei siksi, että hän olisi elävänä ihanteena, ihanan
puhtaana esikuvana sukupuolelleen, jalostuksena, ylennyksenä kaikille
naisolennoille ja koko ihmissuvulle? Mitä varten olisi hän pyhän
poikansa rinnalla välittäjänä ihmisten ja kaikkein pyhimmän välillä,
jollei häntä olisi tarkoitettu ylentämään juuri naista? Eikö neitsyt
Maria ollut pyhä, että hän esikuvallaan muutkin neitsyet pyhittäisi,
eikö taivahinen rakkaus häneen ollut pyhä siksi, että se maallisenkin
rakkauden pyhittäisi ja kirkastaisi?
Näin veli Johannes itsekseen kyseli ja mietti olkivuoteellaan leväten,
ja häntä suretti ajatellessaan veljien suhdetta naiseen eikä hän voinut
sitä käsittää.
Hänen alakuloiset mietteensä keskeytti kellon kilinä. Kolmituntinen
väliaika oli kulunut, kutsuttiin toiseen iltamessuun, ja hän riensi
luostarin kappeliin.
* * * * *
Messun jälkeen palasi hän veljien kera yhteiseen makuuhuoneeseen ja
rupesi levolle. Veljet vetelivät pian sikeää unta, mutta hänelle
ei tällä kertaa tullut uni silmiin. Sillä hänen elämänsä oli
tärkeässä käännekohdassa, ja sentähden hänen sielunsa silmien editse
vierivät menneet päivät, ne, jotka hänet olivat siivillään kantaneet
nykyhetkeen, mistä hänen oli urettava uusille urille.
Sielunsa silmin näki hän itsensä kaukaisella Karjalan kolkalla, näki
leikkivänsä lapsena, piskuisena porvarin poikana, Viipurin toreilla ja
kapeilla kaduilla. Piskuisena poikana toisten kera leikkiessään oli hän
siellä usein nähnyt harmaahapsen isä Tapanin, joka oli ollut sangen
oppinut mies, lasten pyhä isä ja koko kaupungin kunnia ja ylpeys.
Kuinka usein olivatkaan he lapset hartaalla ihailulla hiiviskelleet
katukulmista luo kun isä Tapani kulki! Kuinka usein oli isä Tapani
silitellyt pientä päätä, sanonut isällisiä sanoja ja siunannut! Olipa
isä Tapani käynyt hänen porvarisvanhempainsa kodissakin, silitellyt
hänen tukkaansa ja kysellyt mitä hän osasi, ja hän oli lukenut ulkoa
"Isä meidhen ioko oledh taiuahissa". Sitten oli taasen isä Tapani
silitellyt hänen tukkaansa, kiitellyt ja siunannut. Tuskin vuottakaan
sen jälkeen kerrottiin, että isä Tapani oli kuollut vieraalla maalla,
Tanskassa, jossa oli ollut harmaiden veljesten asioissa. Sillä hän oli
harmaiden veljesten, fransiskolaisten, guardiaani Viipurin luostarissa
ja häntä pidettiin oppinsa ja hurskautensa tähden niin suuressa
arvossa, että oli valittu veljeskuntansa ministeriksi yli pohjoisten
maiden, hän oli tohtori Stephanus Laurentii, oppinein ja kuuluisin
Suomen luostari-isistä. Sen oli veli Johannes saanut tietää vasta
jälkeenpäin, sillä hän oli vielä lapsi hurskaan isän kuollessa, mutta
isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset kuvastuivat iätkaiket
hänen mielessään, ja kun hän oli oppinut tuntemaan taivahisen isän, oli
silläkin isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset.
Isä Tapanin kunnioittava ihailu oli hänen mielessään herättänyt
sytevän halun, että hänestä tulisi hengenmies hänestäkin, että hän
saisi aina istua ja oppia hengenviisautta sellaiselta harmaahapsiselta
vanhukselta kuin isä Tapani oli. Isäukko olikin pannut hänet Viipurin
luostarikouluun, ei tosin harmaiden veljesten, vaan mustien, Olaus
Henricin ollessa luostarin priorina. Sitten oli hän alkanut kaihota
Turun luostariin, jossa oli kuullut enemmän opittavan. Hänestä oli
tullut Turun dominikaaniluostarin noviisi ja vuoden ajan tavailtuaan
rukouskirjaansa oli hän tehnyt munkkilupauksen ja ottanut nimekseen
veli Johannes Karelus, jonka nimisen munkin sanottiin ennenkin
eläneen, oli useita vuosia opiskellut ja väliin käynyt hurskailta
almuja keräämässä, kunnes hänet oli vihitty papiksi ja varsinaisena
saarnaveljenä päästetty maita taivaltamaan.
Onnellinen kuin mehiläinen yrttitarhassa oli hän ollut niinä
Huoruutensa vuosina, joina sai enimmät aikansa opiskella ja uinailla,
pyhien tarinain ja vertausten pohjalle rakentaa unelmoivassa
mielikuvituksessaan luostaritaloon ja sen ympäristöön haavemaailmaa,
jossa eli ja hengitti. Tässä maailmassa oli hän elänyt ja hengittänyt
almu- ja saarnamatkoille urettuaankin, mutta retkillä oli hänen
silmiinsä vilkkunut uusia kuvia luonnosta ja elämästä, tuoreina ja
mehevinä olivat ne virtailleet hänen sieluunsa, elävän luonnon ja
elävän elämän vehmaalla teholla vallanneet yhä enemmän alaa hänen
entiseltä haavemaailmaltaan, niin että siitä tuli uusi maailma. Tämän
maailman johtotähdiksi jäivät yhäkin pyhät kertomukset ja legendat,
mutta vehmas luonto lainasi sille vihreän värinsä ja sinne se tuntui
paremmin soveltuvan, ja niin tunsi hän yhä suurempaa tarvetta siirtää
haavemaailmansa luostarikammiosta sinisalolle. Sinne se oli vähitellen
sijoittunut itsestään, salopitäjään, jossa hän useimmin liikuskeli,
missä oli enimmän nähnyt, elänyt ja kokenut, ja veljeskunnan domus,
hänen unelmainsa entinen tyyssija, oli käynyt hänelle vieraaksi ja
kolkoksi. Ei hän saarnamatkoillaankaan tuntenut rauhaa ja onnea muualla
kuin unelmainsa kotipitäjässä, sillä hänen herkkä haavemielensä ei
saattanut viihtyä muualla kuin missä hänen unelmansakin elivät.
Sitten oli tämän seurakunnan, hänen unelmiensa kotipitäjän, pappi
siirtynyt toiseen pitäjään, ja hänen mieleensä oli ikäänkuin
sädesoihtuna välähtänyt ajatus, miten onnellinen hän olisi, jos pääsisi
tämän seurakunnan papiksi. Tämä ajatus valtasi hänet sellaisella
voimalla, että hänen täytyi sitä kihelmöivin aivoin pohtia päivät
päästään. Ja niin miettiessään ja kaihoillessaan alkoi hänestä tuntua
yhä kiusallisemmalta luostarielämän hengetön muodollisuus, jonka
eduskuvalta hänestä näyttivät kaavamaiset, vuorokaudet läpeensä joka
kolmen tunnin kuluttua uudistuvat messut. Pääseminen irti tästä
hurskaasta kaavamaisuudesta, jonka puitteissa piili niin paljon
kuolleiden luita ja kaikkinaista saastaa, kävi hänelle sisäiseksi
elinehdoksi, ja elämänlähde siirtyi metsien poveen, sinisalojen syliin.
Siellä hän tosin joutuisi loitolle luostarin kirjastosta, mutta kai
hän saisi mukaansa edes joitakin niistä käsikirjoituksista, joita oli
pitkinä puhteina kopioinut. Ja vaikkei hän saisi ikinään enää nähdä
hänelle rakkaita kirjoja, tahtoisi hän sittenkin mieluummin unelmiensa
kotipitäjään!
Kauan oli tämä toive näyttänyt hänestä vain turhalta unelmalta,
mutta sitten oli hän alkanut, ensin vain haaveksien, sitten yhä
vakavammin, ajatella sen esittämistä piispa Arvi Kurjelle. Onneksi oli
hän Arvi piispalle tuttu. Mahtava ylipappi oli pari vuotta sitten,
kohta Turun piispaksi tultuaan, kerran kohdannut hänet tuomiokirkon
portaissa ja puhutellut häntä. Hänen armonsa oli suonut hänelle
isällisen suosionsa ja kutsunut käymään luonaankin piispantalossa.
Nyt oli hän vihdoin rohkaissut mielensä, mennyt sinne ja esittänyt
mielihauteensa. Piispalle oli asia hyvin mieleen, sillä siksikin
oppia saaneista sielunpaimenista oli kova puute seurakunnissa.
Eikähän mikään estänyt dominikaanimunkkia lähtemästä hoitamaan
saloseurakunnan sielunpaimenen virkaa, olivathan heistä niin monet
ylhäisimmissäkin papillisissa viroissa. Piispalla ei tosin ollut mitään
määräysvaltaa dominikaaniluostareihin nähden, eikä luostarin priori
Mikael Karpalainen ollut halukas luopumaan yhdestä lahjakkaimpia
nuoria saarnamiehiään. Mutta toiselta puolen olivat luostarin tulot
kuivumistaan kuivuneet eikä hän, unelmissaan elävä veli Johannes,
tuonut runsaita almusatoja retkiltään palatessaan. Ja niin priori,
piispan mahtavasta toivomuksesta, katsoi hyväksi taipua päästämään veli
Johanneksen vakinaiseksi sielunpaimeneksi Metsäkulman pitäjään, vaikka
hän samalla pysyi veljeskunnan jäsenenä elinikänsä.
Niin oli hän nyt elämänsä tärkeässä käännekohdassa, ja huomenna,
huomenna oli hänen lähdettävä uusille urille. Sentähden valvoi hän
levotonna olkivuoteellaan, katseli menneisyytensä kuvia ja ounasteli
tulevaisuuden kysymysmerkkejä. Ja kun puoliyön aikaan soitettiin
nocturnumiin, yömessuun, kohtasi kutsu hänet hereiltä.
2