jo ennen kuullut puhuttavan teidän ylhäisyytenne perustamasta
lastenkodista ja valittaa armollisesti, että hänellä ei ole tilaisuutta
nähdä sitä. Loistava hallitsijani käy nimittäin ainoastaan suurissa
kaupungeissa. Mutta sitä enemmän on hallitsijattareni iloinnut siitä,
että hän täällä vähän aikaa levätessään saa tavata Habakukinelaitoksen
jalosydämisen perustajan. Armollinen keisarinna on pyytänyt minua
sanomaan teidän armollenne, että hän tahtoo suosiollisesti ottaa
vastaan teidän ylhäisyytenne, jotta te itse antaisitte hänelle
laitoksen säännöt.»
Kuki-täti oli voitettu.
»Oi, mikä armo — en ole koskaan uskaltanut odottaa sellaista —»,
änkytti hän hämmentyneenä. »Mutta säännöt ovat kirjoitetut saksaksi —
ja — ja — niin, voi taivas, nyt vasta johtuu mieleeni, että te, herra
markiisi, puhutte saksaa.»
Ylihovimarsalkka kumarsi jälleen.
»Me sivistyneet kiinalaiset taidamme melkein kaikkia Euroopan kieliä»,
vastasi hän. »Keisarinna, loistava keisarinnani, lukee saksaa, mutta
hän ei puhu sitä kieltä ja sentähden hän varmaan on käyttävä tulkkia.
Hänen majesteettinsa on armollisesti luvannut ottaa vastaan teidän
ylhäisyytenne kaikkein korkeimmassa huoneessa neljännellä tunnilla
keskieurooppalaisen ajan mukaan huomenna päivällä.»
Tulipunaisena ylpeydestä ja ilosta kumarsi Kuki-täti niin syvään
tuolissaan, että nenänpää kosketti polvia.
»Olen täsmälleen silloin paikalla», vakuutti hän. »Mutta tunnen vain
eurooppalaiset hovitavat. Hänen majesteettinsa ei varmaan pahastu
siitä?»
»Eurooppalaiset hovitavat eroavat melkoisesti meidän omistamme»,
selitti kiinalainen, »ja olisi tarpeellista seurata meidän
hovitapojamme. Teidän ylhäisyytenne ei pidä kuitenkaan olla levoton
— minulla on oleva suuri kunnia ja ilo ottaa teidän ylhäisyytenne
vastaan viisitoista minuuttia ennen määrättyä kellonlyöntiä hänen
majesteettinsa etuhuoneessa ja siellä opettaa teille tärkeimmät seikat,
jotka todella ovat sangen yksinkertaiset.»
»Olen teille sanomattoman kiitollinen hyvyytenne ja vaivannäkönne
tähden», mutisi Kuki-täti. »Vielä yksi kysymys, herra markiisi!
Millaisessa puvussa minun on esiinnyttävä?»
Markiisi asetti oikean käden etusormen nenälleen ja rypisti otsaansa.
»Hm», mutisi hän. »Tämä tärkeä kysymys näyttää kokonaan unohtuneen.»
Hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat Käthen, joka istui mykkänä ja
liikkumattomana, mutta vapisevin sieraimin.
»Meidän keskuudessamme», jatkoi hän, »esiinnytään majesteetin edessä
parhaimmassa puvussa. Kuitenkin voi tässä menetellä eurooppalaiseen
tapaan — niin — hm — teidän ylhäisyytenne pitäisi saapua hovipuvussa.»
»Jumalani — minä en ottanut hovipukua mukaani», valitteli Kuki-täti
kauhusta jäykkänä. »Mutta — odottakaa! Jos heti sähkötän kotiin, niin
puku voi olla täällä huomenaamulla. Etkö usko sitä, rakas Käthe?»
»Aivan varmaan!» kuiskasi 'rakas' Käthe, joka oli kätkenyt tulipunaiset
kasvonsa nenäliinaansa, josta äkkiä kuului räjähdys, jota saattoi pitää
aivastuksena.
»Onneks' olkoon, teidän suloutenne!» kiiruhti kiinalainen aivan
vakavana toivottamaan talon rouvalle, samalla kun hän kumarsi.
»Oi, oletko vilustunut?» kysyi Kuki-täti.
Käthe hieroi epätoivoisena kaunista nenänpäätään eikä vastannut mitään.
Nyt nousi markiisi ja rupesi vetäytymään takaperin ovelle kumarrellen
lakkaamatta. Samalla hän hyvin valituin sanoin lausui toivovansa,
että hän huomenna viisitoista vailla neljä jälleen tapaisi rouva von
Diestelcampin.
Tämän suuremmoisen itämaisen kohteliaisuuden voittamana niiaili ja
kumarteli Kuki-täti kuin vedetty kone, kunnes ovi oli sulkeutunut.
Silloin hän antoi polviparkojensa levätä ja kääntyi riemuiten Kätheen,
joka seisoi kyynelsilmin:
»Nyt näet, rakas lapsi, miten minua kunnioitetaan», sanoi hän ylpeästi.
»Nimeni, työni avaa kuin taikavoimalla ovet itämaisen hallitsijan
puolisollekin. Minä —.»
Samassa salin ovi aukeni uudestaan ja markiisi seisoi kynnyksellä.
»Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi, että uudelleen tunkeudun
tähän korkeaan huoneeseen», sanoi hän. »Ja älkää tuomitko ankarasti
kuuliaista orjaanne hänen muistamattomuudestaan. Koska hänen
majesteettinsa keisarinna oleskelee täällä salanimellä, niin pyydän
teidän ylhäisyyttänne pitämään tämän vierailun salassa siksi, kunnes
keisarinna on jälleen lähtenyt kaupungista.»
»Luonnollisesti, paras herra markiisi, luonnollisesti», kiiruhti
Kuki-täti vastaamaan. »Olen aikonut ilmoittaa vain miehelleni minua
kohdanneesta kunniasta.»
»Eikö teidän ylhäisyytenne tahtoisi armollisesti tehdä sen vasta
vierailun jälkeen. Hänen majesteettinsa tulisi kiusaantuneeksi, jos
kirjallinen tieto lähetettäisiin toiseen kaupunkiin ennen vastaanottoa.»
»Oi, niin — tietysti noudatan hänen majesteettinsa toivomusta», sanoi
Kuki-täti.
Ja markiisi heitti jälleen kumartaen jäähyväiset.
Kun hän oli mennyt, niin Kuki-täti kohautti hartioitaan.
»Nuo itämaiset yksinvaltiaat ovat kuitenkin kummallisia», sanoi hän.
»Mitä merkitseekään rivi, jonka kirjoitin miehelleni? On kuitenkin
parasta tehdä kuten keisarinna tahtoo. Voinhan sähköttää vierailuni
jälkeen. Mutta onhan totta: minun täytyy heti sähköttää, että
hovipukuni lähetettäisiin. Ajattelehan vain: vierailu hovipuvussa. Se
on jotakin erikoista, ja olen muistava sen koko ikäni.»
»Niin minäkin», mutisi Käthe, kun täti ylpeänä leijaili salista
mennäkseen huoneeseensa.
* * * * *
Kuki-täti ei kuitenkaan voinut salata asiaa sukulaisilta, vaan kreivi
Hellberg, Wendenburgit ja Tiefenthalit saivat tietää salaisuuden, kun
he ensin olivat luvanneet pyhästi vaieta.
»Tuhat tulimmaista, onko moista kuultu!» huusi Tiefenthal ensi
hämmästyksessään. »Mitä kaikkea saakaan kokea! Mutta minä olen myös
lukenut sanomalehden, ja tahdon olla turska, jos näin siinä mitään
Kiinan keisarinnasta.»
»Olet hypännyt sen yli», arveli kreivi Hellberg. »Tuossa on
sanomalehti.»
Päätään pudistaen luki Tiefenthal paksuilla kirjaimilla painetun
ilmoituksen.
»Olen varmaan ollut aivan sokea, kun en nähnyt tuota», selitti hän
hämmästyneenä. »Päivämäärä on oikea. Olenko todella tullut niin
vanhaksi pässinpääksi!»
»Siltä näyttää», vastasi Theone kuivasti.
Kuki-täti oli koko illan autuas ja armollinen. Mutta yöllä hän oli
levoton osaksi jännityksestä, osaksi sentähden, että hän pelkäsi
hovipuvun myöhästyvän.
Seuraavana aamuna hän kulki kuumeisena ja kyseli lakkaamatta, eikö
jotakin lähettiä kuulunut. Lopuksi hän purskahti hermostuneeseen
itkuun, joka kuitenkin pian lakkasi, kun toivottu käärö vihdoin saapui.
Ylpeänä Kuki-täti levitteli hovipukuansa, joka oli
vaaleansinipunervasta kankaasta. Siinä oli hopeakirjauksia ja kaaria
sekä metrinpituinen laahustin sinipunervasta sametista.
XXX.
VIERAILU KIINAN KEISARINNAN LUONA.
Kuki-täti rupesi heti pukeutumaan ja soi kokoontuneille sukulaisille
armon ihailla häntä koko hänen loistossaan.
Käthe oli palvelevaisesti tarjoutunut saattamaan tätiä vaunuissa
hotelliin. Hän auttoi tädin ylle kallisarvoisen soopelinnahkaturkin
ja ajoi pois säteilevän vieraansa kanssa, kun muut taas lähtivät
katselemaan kirjavaa karnevaalielämää, joka oli jo alkanut kaduilla.
Lyönnilleen neljännestä vailla neljä toivat vaunut Kuki-tädin ja
Käthen hotelli Kronprinzin eteen. Nuori mies, joka oli nähtävästi
seisonut odottamassa, avasi oven ja ojensi käsivartensa rouva von
Diestelcampille viedäkseen hänet sisälle. Kuki-täti ei lainkaan
huomannut, minne Käthe joutui — hänellä oli paljon tärkeämpää
ajattelemista.
Hänet vietiin pieneen huoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Täällä
kiinalainen palvelija riisui hänen takkinsa ja markiisi otti hänet
sitten vastaan sellaisella kohteliaisuustulvalla, että hän ei voinut
vastata muuta kuin: »Tietysti», »Niin, niin», »Sangen kiitollinen.»
Markiisi puhui yhä lakkaamatta ylistellen »loistavan» vieraan
kallisarvoista pukua ja kukoistavaa ulkomuotoa, kertoi mahtavan
hallitsijattaren mielenkiinnosta häntä kohtaan, siirtyi puhumaan
ilmasta, vakuuttaen, että täällä oli paljon kylmempää kuin Kiinassa,
ihaili eurooppalaista sivistystä — sanalla sanoen, hän puhui, puhui,
puhui, kunnes huone rupesi pyörimään Kuki-tädin silmissä ja hän koetti
turhaan kysellä sellaista, mitä oli hänen sydämellään.
Hän kuuli kellon lyövän neljä, hän kuuli sen lyövän viisitoista yli
neljä, hän odotti jännittyneenä puolen lyöntiä, ja yhä vain markiisin
suusta virtasi vastustamaton sanatulva.
»Todennäköisesti tämä kuuluu kiinalaisiin hovitapoihin», ajatteli
Kuki-täti epätoivoisena ja väsyneenä.
Silloin kuului äkkiä kolme korvia särkevää kiinalaisen gonggongin
lyöntiä viereisestä huoneesta, ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi
komea hovimies loistavassa kultakoristeisessa puvussa ja huusi jotakin
Kuki-tädille käsittämättömällä kielellä.
»Keisarinna odottaa», selitti markiisi ilmoituksen ja nousi.
»Mutta hovitavat — mitä minun on tehtävä?» ähkyi Kuki-täti kalman
kalpeana jännityksestä ja tuskasta.
»Oi, älkää huolehtiko», vakuutti markiisi hymyillen, vaikkakin
silminnähtävästi väsyneenä puhumisesta. »Tehkää vain niinkuin minäkin.
Te kai tiedätte, että meidän majesteetillemme puhutaan vain polvillaan.
Tulkaa nyt, kiiruhtakaa, gonggong kaikuu uudestaan. Emme saa antaa
keisarinnan odottaa.»
Kaksi kirjavapukuista palvelijaa tempasi ovet selälleen ja kynnykseltä
Kuki-täti näki suuren loistavan ja värikkään salin.
Koko huone oli satumaisesti koristettu kiinalaisilla verhoilla,
viuhkoilla, kirjavilla lyhdyillä, taiteellisilla kukkakimpuilla ja
köynnöksillä. Nurkassa oli koroke ja sen yläpuolella silkkinen,
riikinkukon höyhenillä koristettu katos. Sen alla istui keisarinna
kultakoristeisessa, keltaisessa samettipuvussa, riikinkukon höyhenistä
tehty viuhka kädessään. Hänen takanaan istui matalilla tuoleilla
komeita ylimyksiä ja hänen edessään lepäsi puoliympyrässä vähintään
tusina henkilöitä polvillaan kasvot painettuina lattiaan.
Kokonaisuus näytti tavattoman komealta ja samalla sekavalta.
Kuki-täti näki vilahdukselta, että keisarinnalla oli keltaiset,
vaikkakin jokseenkin nuoret kasvot, että hänen kulmakarvansa olivat
vinot ja että hänen mustassa taitehikkaasti kammatussa tukassaan
komeili säkenöiviä nuolia ja neuloja. Ja sitten hän tunsi, miten hänet
lempeän väkivaltaisesti painettiin lattiaan.
»Polvillenne, onneton, polvillenne!» kuiskasi markiisi hänen korvaansa.
Itse hän makasi pitkällään lattialla.
Kauhuissaan vaipui »onneton» Kuki-täti polvilleen ja taivutti
höyhenkoristeisen päänsä lattiaan.
»Nyt ryömitte minun kanssani eteenpäin siksi, kunnes sanon: 'Seis'»,
kuiskasi markiisi ja rupesi ryömimään käsin ja jaloin. Mutta Kuki-tädin
oli paljon vaikeampaa kontata, sillä hänen vaatteensa estivät sen ja
hän löi nenänsä lattiaan.
»Vetäkää hameenne ylös ja tulkaa! Miksi epäilette, onneton? Kiinan
keisarinnan edessä ei saa epäillä», kuiskasi markiisi hänen korvaansa.
Kuki-täti ähkyi ja koetti saada jalkansa esiin hameen alta.
»Se ei käy päinsä, minä en pääse eteenpäin», huohotti hän matolla,
jossa tomu rupesi kutkuttamaan hänen nenäänsä. Oi, Jumala, mitä, jos
hän sattuisi aivastamaan!
Vatsallaan ryömivä palvelija irroitti vastahakoisen liepeen hänen
jaloistaan ja piti laahustinta niin, että Kuki-täti saattoi laahautua
eteenpäin, vaikkakaan ei ilman vaikeutta.
»Seis!» kuiskasi markiisi muutamien tuskallisten hetkien jälkeen, ja
syvään huoaten Kuki-täti keskeytti kiitollisena ryömimisensä.
»Tscheitschun, hakitschun kischstunsch hei hei», kuului etäinen ääni.
»Hänen majesteettinsa toivottaa teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi»,
selitti markiisi ääneen.
»Kuolemaani asti olen kiitollinen ja ihailen hänen majesteettiaan»,
vastasi Kuki-täti matolta.
»Li Hung Tschang, Ite, wet-hei-wei», kuului jälleen etäältä:
»Hänen majesteettinsa toivottaa teille rauhaa, onnea ja pitkää ikää»,
käänsi markiisi.
Kuki-täti ajatteli, että olisi ollut parempi, jos keisarinna olisi
pyytänyt häntä nousemaan, mutta se toivo ei toteutunut, sillä pitkän
aikaa hänen piti antaa onnentoivotusten virrata ylitseen ja vastata
hyvin nöyrästi.
Niin paljon hyvää ei Kuki-tädille vielä ennen ollut toivotettu yhdessä
hengenvedossa, ja hän olisi leijaillut seitsemännessä taivaassa, ellei
hänestä olisi tuntunut kauhean epämukavalta olla polvillaan, nenä
tomuiseen mattoon painettuna.
Kuitenkaan ei häntä pyydetty nousemaan. Markiisi vain varoitti
muuttamasta asentoa.
Hän kuuli nyt monien onnen ja siunauksen toivotusten ohella sangen
armolliselta valtiattarelta, että tämä mielellään ottaisi vastaan
lastenkodin säännöt ja koettelisi niitä perusteellisesti, että
Kuki-täti saisi palkaksi suurista palveluksistaan ihmiskunnan hyväksi
Lohikäärmeen ritarimerkin, ja sitten tuli hiljaisuus. Pian kuului
silkin kahinaa.
»Suosion osoitus», kuiskasi markiisi.
»Minä — o — ah! Saisinko minä armon suudella keisarinnan kättä?»
»Koetan esittää pyyntönne sopivin sanoin», vakuutti markiisi.
Sitten seurasi jälleen kiinalainen keskustelu, jonka jälkeen joku
tarttui Kuki-tädin hartioihin ja kohotti häntä. Hänelle ojentui
voimakas, valkea käsi, johon hän painoi huulensa. Sitten hänen päänsä
jälleen painettiin mattoon, raskas silkki kahisi, ovi avattiin ja
suljettiin — —.
»Keisarinna on lähtenyt. Voitte nousta», sanoi markiisi.
Aivan huumautuneena ja pakoittavin jäsenin katsoi Kuki-täti ylös —
aivan oikein, valtaistuin oli tyhjä, keisarinna oli kadonnut ja puolet
seurueesta hänen mukanaan.
Kaksi kamariherraa auttoi seisomaan ystävällisesti hymyillen
polvistuneen, jonka jalat olivat puutuneet. Markiisi heitti hänelle
hyvästit tuhansin kohteliaisuuksin, ja ennenkuin Kuki-täti oli sanonut
sanaakaan, oli eurooppalaiseen pukuun puettu palvelija pukenut takin
hänen ylleen, seurannut häntä portaita alas, avannut ja sulkenut
vaunujen oven.
Ja vaunut vierivät tiehensä, ennenkuin Kuki-täti oli ehtinyt edes
kiittää.
XXXI.
KÄTHE VOITTAA VEDON.
Kello oli juuri lyönyt kuusi Kuki-tädille niin muistorikkaana päivänä,
kun Käthe palasi kotiin. Oli vaikea arvata, oliko hän ollut yksinään
katselemassa karnevaalielämää, mutta äärettömän tyytyväiseltä hän
näytti, kun hän tapansa mukaan astui kaksi porrasta kerrallaan ja
vihelteli »Carmenin» härkätaisteluaariaa.
Tultuaan eteisen ovelle hän ei soittanut, vaan avasi sen omalla
avaimellaan, syöksyi myrskytuulena sisään ja — törmäsi herra von
Diestelcampiin, joka kuljeskeli kuumissaan eteisessä ja löyhytteli
nenäliinallaan.
»Mitä nyt, setä? Oletko jo tullut?» kysyi Käthe ja hänen kasvonsa
pitenivät.
»Hyvää iltaa, rakas sukulaiseni — nöyrin palvelijasi», vastasi
hovimarsalkka, joka ei unohtanut tavallista kohteliaisuuttaan
kuullessaan vallattoman tervehdyksen. »Matkani kesti vähemmän aikaa
kuin olin arvannut ja minä palasin ilmoittamatta ennakolta tulostani.
Toivottavasti annat laiminlyöntini anteeksi.»
»Kaikella muotoa», vastasi Käthe hajamielisenä. Voitokas sävel oli
kuollut hänen huulilleen.
»Niin — hm», yski herra von Diestelcamp, heiluttaen nenäliinaansa
kuin rauhanlippua. »Tulin viideltä, ja koko talo oli melkein tyhjä —
aivan kuollut. Palvelija kertoi minulle sekavan jutun hullunkurisesta
vieraasta vaimoni luona ja että hän oli kello puoli neljä lähtenyt
ulos. No niin, minä istuuduin odottamaan, koska en tietänyt, minne hän
oli lähtenyt. Kello puoli kuusi hän palasi — luulin saavani halvauksen
— hovipukuun puettuna ja yllättää minut kertomalla, että hän oli muka
ollut vierailulla Kiinan keisarinnan luona.»
Hovimarsalkka pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten:
»Meidän kesken puhuakseni luulin, että rakkaan vaimoni järki oli hieman
sekaantunut — niin, en todellakaan uskonut sitä — taivas suokoon
minulle anteeksi tämän epäluulon!»
»Niin, täti on todella ollut vierailulla», vahvisti Käthe.
»Hm», sanoi hovimarsalkka ja jatkoi sitten vilkkaammin: »Sitten tuli
kunnianarvoisa isäsi kotiin Tiefenthalien ja Wendenburgien kanssa,
ja nyt istuu rakas vaimoni yhä hovipuvussa ja lörpöttelee, anteeksi,
kertoo vierailusta, suloisesta markiisista, armollisesta keisarinnasta
ja koko kiinalaisesta loistosta ja hovitavoista. Lopuksi tuli minulle
liian kuuma ja tulin tänne ulos — —.»
»Minkätähden?» kysyi Käthe vilpittömästi.
»Minkätähden?» toisti herra von Diestelcamp heilutellen nenäliinaansa.
»Armollisin sukulaiseni, sinä olet hyvin viisas pikku rouva ja ymmärrät
kyllä, miten nöyryyttävältä tuntuu, kun joku hyvin läheinen on
käyttäytynyt — hm — hm — hieman tyhmästi. En millään ehdolla tahtoisi
sotkeutua tuohon Kiinan keisarinnan juttuun — en miljoonastakaan. En
tiedä mitään, enkä tahdo tietää mitään, mutta älä epäile, etten siitä
huolimatta tahtoisi kaikin tavoin pelastaa tilannetta. Ja kun kuulin
sinun syöksyvän ylös portaita ja laulavan härkätaisteluaariaa, niin
satuin ajattelemaan, että et panne pahaksesi paria sanaa oikealla
ajalla, sillä sinä olet, niinkuin sanoin, viisas pikku rouva.»
»No, pitkän puheen lyhyt tarkoitus? Puhu vain suusi puhtaaksi, pikku
setä, puhu vain ujostelematta!» kehoitti Käthe, jonka kasvot rupesivat
jälleen kirkastumaan.
»Niin, näetkö, rakas sukulaiseni, itserakkaat ihmiset, joilla on
rajoitettu näköpiiri — en tahdo mainita mitään nimiä — näetkö — hm —
sellaiset ihmiset — hm — no niin, kun tahtoo heihin vaikuttaa, niin
täytyy käyttää hyväkseen heidän heikkouksiaan — —.»
»Niin puhuu Zarathustra, pikku setä!»
»Vai niin! No, siinä tapauksessa hän on vain lausunut hyvin vanhan
ja paljon käytetyn viisauden ja hänen olisi pitänyt vielä lisätä: ja
käyttää niitä niin, että asianomainen luulee voittaneensa sen sijaan
että hän on hävinnyt. En tiedä, ymmärrätkö minua?»
»Ainakin toisesta syrjästä valkenee, setä. Jatka vain», nyökkäsi Käthe.
»Olen puhunut, armollinen sukulaiseni!»
»Vain puoleksi, kuten oikea valtiomies», vastasi Käthe »Mutta se on
kyllin — toisen puolen voin itse kuvitella ja panna toimeen.»
»Ahaa», sanoi hovimarsalkka hymyillen hienoa hymyään. »Olenhan aina
sanonut, että sinä olet viisas, hyvin viisas pikku rouva.»
»Ja minä», keskeytti Käthe, »olen sata kertaa ajatellut itsekseni,
että sinä olet hyvin kiltti, viisas ja oivallinen setä. Mene sinä taas
sisälle. Riisun vain päällysvaatteeni ja menen katsomaan pikku Heinziä.
Sitten tulen saliin. Anna minun vain vakuuttaa, että Zarathustra oli
rintalapsi sinuun verraten. Hän on puhunut, sinä olet täydentänyt.
Näkemiin!»
Ja Käthe katosi huoneeseensa, jossa hän seisoi hetkisen otsa rypyssä.
Sitten hän nauroi hiljaa, heitti pois hattunsa ja takkinsa, suuteli
Heinziä ja meni ylpeänä pää pystyssä saliin, jossa Kuki-täti istui
nojatuolissaan täydessä hoviloistossa. Sukulaiset istuivat hänen
ympärillään ja kuuntelivat vaihtelevin tuntein hänen vilkasta
esitystään.
»Siinäpä olet viimeinkin!» huusi Kuki-täti Käthelle. »Missä olet
oleskellut näin kauan?»
»Olin naamioituja katsomassa — tänäänhän on karnevaali», vastasi Käthe
nyökäten tervehdykseksi. »Hyvää iltaa, jalot naiset ja herrat! Onko
minulle teekupillista jälellä? Sepä ihanaa. Kiitos, kiitos, rakas
Fee! Josko minä haluan kakkuja, Theone! Tietysti, koko joukon! Miten
hyvältä maistuukaan, kun on nälkäinen! No, onko Kuki-täti kertonut
kokemuksistaan? Kaikenko?»
»Pienimpiä yksityisseikkoja myöten», vastasi Theone kuivasti.
»Todellako? Mitä markiisi sanoi, entä mitä keisarinna? Onko täti myös
kuvaillut hovitapoja?»
»Sen voin taata», nauroi Tiefenthal. »Olen iloinen, että minun ei
koskaan ole tarvinnut ryömiä nelinkontin itämaisen yksinvaltiaan
edessä. Minun on kirotun vaikea polvistua, mutta ryömiä pää lattiaan
painettuna, niin että näyttää ankalta, joka sukeltaa vesilätäkköön —
ei, kiitoksia!»
»Ah, onko Kuki-täti kertonut sellaista!» kysyi Käthe huvitettuna.
»On, sen voit uskoa», huusi Diestelcamp nauraen.
Silloin Käthe hypähti seisomaan ja lankesi Kuki-tädin kaulaan niin
voimakkaasti, että arvoisan rouvan tukkalaite heti muutti asemaa
vasemmalle.
»Minun täytyy suudella sinua, sinä rakas, kultainen, erinomainen
täti!» riemuitsi hän ja antoi avuttomalle, ällistyneelle rouva von
Diestelcampille tusinan mäiskyviä suudelmia, jolloin uhrin kasvot
rupesivat hehkumaan kuin ne olisi maalattu sinoberivärillä.
»Mutta, Käthe, oletko aivan mieletön?» huudahti kreivi Hellberg
kauhistuneena.
»Täydellisesti — ilosta ja autuudesta», kirkui Käthe jatkaen suutelua.
Sitten hän kohottautui ja istui Kuki-tädin tuolin käsipuulle sekä
kietoi oikean kätensä hänen laihan kaulansa ympäri.
»Katsokaa!» huusi hän, »katsokaa kaikkein parasta, viisainta, kilteintä
tätiä maailmassa. Täti, tänään olet tehnyt minut orjattareksesi koko
elämäni ajaksi — seuraan sinua tulen ja veden läpi, ja jos joku puhuu
pahaa Kuki-tädistä, joutuu hän minun kanssani tekemisiin.»
»Mutta, Käthe!» huudahti kreivi Hellberg uudestaan, ja muut tuijottivat
Kätheä sanattomina. Mutta hovimarsalkan parrattomilla kasvoilla oli
paljon merkitsevä valtioviisas ilme.
»Tässä ei ole mitään 'muttaa', isä!» huusi Käthe. »Kuki-täti on paras,
herttaisin, _viisain_ pikku täti maailmassa. Ettekö siis aavista, mitä
hän on tehnyt. _Hän on antanut minun voittaa vedon_ ja teeskennellyt,
että hän ei ymmärtänyt mitään, niin että minäkin melkein jouduin
harhaan. Oi, Kuki-täti, miten sinä oletkaan viehättävä!»
Ja jälleen satoivat Käthen suudelmat rouva von Diestelcampin hehkuville
kasvoille, ja hiuslaitos heilahti oikealle. Hyökkäyksen alainen kohotti
molemmat kätensä, mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan, puhui Käthe
sellaisella vauhdilla, kuin hän olisi ollut rakastettavan markiisin
oppilaana, vaikkakin oli luultavaa, että asianlaita oli päinvastainen.
»Niin, älä koeta näytellä hämmästynyttä, täti», virtasi Käthen
huulilta nopeasti. »Eilispäivän ilmoitus Kiinan keisarinnasta oli vain
kujeilua. Te ette tietysti huomanneet mitään, mutta minä näin viekkaan
välähdyksen Kuki-tädin silmissä ja huomasin, että hän arvasi kaiken
ja ymmärsi, että ystäväni, päätoimittaja, oli antanut painattaa tämän
erikoisnumeron juuri minua varten.»
»Ja vielä enemmän, Kuki-täti näki, miten vaihdoin oikean numeron
väärään — — niin, niin, Kuki-täti, näin peilistä, että sinä huomasit
sen. Oi, ajattelin minä, nyt olemme hukassa, mutta vaikka olisin
menettänyt pääni, täytyi minun jatkaa, ja niin uskalsin ehdottaa
kirjettä keisarinnalle. Täti-kulta, joka ei tahtonut tärvellä
leikkiä ja oli päättänyt, että minä saisin voittaa vedon, kirjoitti
kirjeen. Hän otti vastaan toisen ystäväni, maalaaja Hei-Tsu-Singin
ylihovimarsalkkana, hän oli olevinaan epätoivoinen, kun hovipuku
viipyi — oi, täti, miten teitkään hienosti, kun hankit tuon hovipuvun!
Ajatelkaa, hän oli niin suunnattoman kiltti!»
»Ja kun minä sitten istuin Kiinan keisarinnana itämaisessa loistossa
valtaistuimella, jolloin hän luonnollisesti tunsi minut heti paikalla,
niin hän lopetti viehättävän leikkinsä lankeamalla polvilleen eteeni
ja suutelemalla kättäni. Ja nyt hän on näytellyt yhä osaansa odotellen
minun paluutani, jotta hänen ei itse tarvitsisi ilmaista ihmeellistä
rakastettavuuttaan. Sentähden olen nyt polvillani edessäsi, rakas,
viisas täti. En luullut, että sinussa olisi niin paljon leikillisyyttä.»
Ja Käthe heittäytyi polvilleen tätinsä eteen ja katseli hymyillen hänen
kasvoihinsa.
»No, täti, sano nyt, enkö ole puhunut totta?»
Siinä Kuki-täti istui hovipuvussa, posket Käthen suudelmista
tulipunaisina, hiuslaitos vinossa ja katseli ympärilleen suorastaan
mielettömän näköisenä. Hän näki Käthen iloiset, häneen suunnatut
silmät, hän tunsi toisten äänettömän, kuumeisen jännityksen, sillä
Tiefenthalkin vaikeni ja tuijotti eteensä.
Silloin hovimarsalkka nousi, meni vaimonsa luo ja painoi suudelman
hänen otsalleen.