lankesi ällistyneen Tiefenthalin kaulaan ja antoi hänelle lämpimän
sukulaissuudelman:
»Serkku, ystävä ja veijari, olet kallisarvoisin helmi, ja jos voisin
valaa sinut kultaan, niin tekisin sen paikalla.»
»Tuhat tulimmaista», huusi hämmästynyt maanviljelijä, »hän tulee
pähkähulluksi!»
»Kuulkaahan, lapset, tuollaisiin kohtauksiin pitäisi pyytää lupa
minulta!» huusi Theone sohvalta ja kohotti uhaten sukkapuikkoaan.
Mutta Käthe oli jälleen päästänyt uhrinsa vapaaksi ja laukkasi huoneen
poikki laulaen ja rallatellen.
»Joku ruuvi on sinussa varmaan höltynyt», sanoi Wendenburg hymyillen
kälylleen. »Kuvittelin, että sukukartanon omistajan saapuminen olisi
muuttanut sinut äärettömän vakavaksi naiseksi — ja silloin — pang! —
hyppää vanha Käthe esiin aivan sellaisena kuin hän oli ennen vanhaan,
kun hän pitkine palmikkoineen ja punaisine sukkineen juoksenteli
Hellbergissä ja väijyi tilaisuutta kepposten tekoon. Käthe, olen aivan
pettynyt sinun suhteesi.»
»Ja minä tunnen, että olen jälleen oma itseni», vastasi Käthe niiaillen
vallattomasi.
»Toisin sanoen, toimintahalusi herää jälleen», arveli kreivi Hellberg
katsoen ylpeänä nuorinta vesaansa, joka seisoi hänen edessään leimuavin
silmin.
»Oikein arvattu, isä», sanoi hän. »Ja kun toimintahaluni herää, niin
olen suorastaan suuremmoinen!»
»En ymmärrä — mikä on syynä tähän vilkkaaseen vakuutteluun?» sanoi
Kuki-täti, joka juuri oli astunut huoneeseen.
»Syynä?» toisti Käthe ja kääntyi irvistellen rouva von Diestelcampiin.
»Anna anteeksi, että minä kysyn jotakin sinulta: Oletko koskaan ollut
harhakäytävässä? Tietysti olet ollut? No, näetkö, jos olet kauan
harhaillut löytämättä oikeaa tietä ja äkkiä syttyy sähkövalo, joka
osoittaa missä olet, niin etkö rupea huutamaan ja tanssimaan ilosta?»
»Tuskinpa», sanoi Kuki-täti kuivasti.
»Mutta minä teen niin.»
Ja Käthe nauroi, tanssi ja heitti lentosuukkoja Tiefenthalille.
»Joko tahdot lainata minulta tai olen minä tietämättäni lahjoittanut
sinulle aateliskartanon», selitti tämä.
»Oi, sinä aavistava enkeli!» vastasi Käthe nyökäten. »Miten ukkosi
onkaan tänään selvänäköinen, Theone. Hänethän melkein voisi syödä
suuhunsa.»
Theone pudisti päätään, mutta Tiefenthal vilkuili peiliin tullakseen
vakuutetuksi siitä, että hän oli niin vastustamaton.
XXVII.
SALALIITTO.
Päivällisellä laadittiin ohjelma Kirchwaldin kotiin kokoontuneille
sukulaisille. Päätettiin, että julkinen ristiäisjuhla vietettäisiin
seuraavana päivänä muidenkin kutsuvieraiden läsnäollessa. Sen
jälkeen aikoi hovimarsalkka lähteä toimittamaan prinssin asiaa
naapuripääkaupunkiin, ja hän luuli viipyvänsä matkalla kaksi tai kolme
päivää.
Samaan aikaan piti kreivi Kirchwaldin matkustaa pois virka-asioissa.
Sukulaiset, jotka matkustaisivat kotiinsa vasta herrojen palattua,
lohduttaisivat Kätheä hänen »kesäleskiytensä» aikana.
Illalla oli Kirchwaldeja pyydetty taiteilijakoulun juhlaan, mutta
he olivat kieltäytyneet, koska heillä oli vieraita. Mutta silloin
kutsuttiin sukulaisetkin, jotka ihastuneina suostuivat lähtemään, koska
he eivät olleet ennen olleet sellaisessa juhlassa.
Ainoastaan Kuki-täti oli kauhistuneena kieltäytynyt kunnioittamasta
läsnäolollaan juhlaa, jossa oli niin sekalainen yleisö, ja selittänyt,
että hänen ei sopinut lähteä »niin kevytmielisiin huveihin». Ja niin
päätettiin, että hän jäisi hovimarsalkan kanssa kotiin.
Seuraavana aamuna Kuki-täti katui, vaikkakin hän koetti salata sitä,
kun hänelle kuvattiin lumoavaa juhlaa ja sen suorastaan loistavaa
ohjelmaa.
Taiteilijoiden mainio mielikuvitus oli muuttanut suuret salit
taikapalatsiksi. Mäntymetsäksi muutetussa eteisessä otettiin vieraat
juhlallisesti vastaan, ja mustatakkiset taiteilijat veivät naiset
ylempiin kerroksiin.
Suuressa juhlasalissa oli näytelmiä, taitava soittokunta esitti mitä
ihmeellisimpiä soittokappaleita, ja nuorallatanssijat näyttivät
taitoaan. Toisessa huoneessa oli leikillinen taidenäyttely, kolmannessa
vahakuvia ja mitä hullunkurisimpia historiallisia harvinaisuuksia,
neljänteen oli pystytetty mustalaisleiri, viidennessä asusti paimenia
j.n.e.
Naisten seuralaisina oli akatemian oppilaita. Käthe kulki nojautuen
nuoren herran käsivarteen. Tämä herätti heti Theonen huomiota.
Miehen puvussa ei ollut mitään erikoista — ulkomaan lähettiläskin
olisi ylpeänä saattanut käyttää hänen mustaa, pitkää takkiaan,
jonka napinreiässä oli ruusu; hän piteli sirosti kädessään korkeaa
silkkihattuaan ja hänen vaaleankeltaiset käsineensä sopivat kuin
valetut hänen pieniin, somiin käsiinsä.
Ja kuitenkin oli hänessä jotakin kummallista. Sysimusta tukka oli
tosin leikattu eurooppalaiseen tapaan, mutta kuitenkin tasaisesti ja
jäykästi; hänen kasvonsa olivat ruskeankeltaiset, poskipäät ulkonevat,
nenä litteä ja mustien, säteilevien silmien yli kaartuvat kulmakarvat
vinot.
Tämä lahjakas akatemian oppilas olikin aasialainen: hänen kotimaansa
oli Kiina ja hänen kauniisti kaikuva nimensä oli Hei-Tsu-Sing.
»Tästä juhlasta olisi puuttunut aurinko, jos te, armollinen rouva
kreivitär, ette olisi tullut», lausui hän hyvällä saksan kielellä.
Käthe nauroi.
»Hyvin ärjytte, leijona! Mutta ajatelkaahan, jos pitäisin teidän
vakuutustanne totena.»
»Se onkin totta», vastasi herra innokkaasti. »Tiedätte kyllä, ihana
kreivitär, että minä, että me kaikki makaamme jalkainne juuressa ja
olemme valmiit menemään teidän tähtenne tuleen.»
»Se on viehättävää — mutta niin paljoa en pyydä teiltä», laski Käthe
leikkiä.
»No sanokaa siis, minkä todistuksen vaaditte minun — meidän
alttiudestamme ja sen teemme.»
Käthe katseli ympärilleen — hän oli eronnut sukulaisistaan
ihmisvilinässä. Tyytyväinen hymy valaisi hänen kauniita, iloisia
kasvojaan, ja hän rupesi kuiskailemaan seuralaisensa kanssa. Sanat
olivat aiotut ainoastaan hänelle. Ilmeet vaihtelivat nopeasti
Hei-Tsu-Singin keltaisilla kasvoilla.
Ensin näytti siltä kuin hänen olisi vaikea ymmärtää, sitten
hänen kasvonsa selkenivät ja lopuksi näkyi niissä täydellistä
yhteisymmärrystä, hymyilyä, mielenkiintoa, leikillisyyttä ja nuoruuden
veitikkamaisuutta.
He seisahtuivat nyt karhunkuljettajan eteen, jonka karhu vakuutti
selvällä saksankielellä, että »kirotussa turkissa oli sietämättömän
kuumaa». Seurueeseen liittyi mustalaistyttö, jolla oli bassoääni, sekä
eräs hienotakkinen herra, jonka kiinalainen oli noutanut, ja koko
joukko rupesi kuiskailemaan.
Wendenburgit, jotka sattumalta kulkivat ohi, pysähtyivät hämmästyneinä
nähdessään joukon, joka todella näytti kummalliselta: Käthe valkoisessa
iltapuvussa, molemmat hienot herrat, ryysyihin puettu karhunkuljettaja,
pörröinen karhu, joka lakkaamatta viittoi jättiläiskäpälillään, ja
lopuksi mustalaistyttö, joka todella näytti aivan oikealta.
Professori, joka saattoi Wendenburgeja, rauhoitti vieraitaan
kertomalla, että sekä karhunkuljettaja että karhu olivat tunnettuja
taiteilijoita ja mustatakkinen herra arvossa pidetyn valtiollisen
lehden päätoimittaja.
»Heitä olisi voinut luulla salaliittolaisiksi», lausui Wendenburg
hymyillen.
»Kukapa tietää?» laski professori leikkiä. »Ken tahtoo tehdä
kepposen, hän ei löydä ketään niin avuliasta liittolaista kuin meidän
taiteilijamme.»
»Jumala varjelkoon, ettei Käthe rupeisi toimimaan heidän kanssaan»,
sanoi Wendenburg. »Jos kälyni tapaa sukulaissieluja, niin hän nostaa
maan akselista ja sammuttaa palkeilla tähdet.»
»Silloin hän saa noista neljästä oppilaasta mainiot apulaiset», vastasi
professori, »etenkin kun kreivitär on tehnyt heidät kaikki orjikseen ja
he eivät epäile seurata häntä mihin hullutuksiin tahansa.»
»Sen uskon kyllä», sanoi rouva von Wendenburg huoaten. »Valtiollisen
lehden päätoimittajan läsnäolo rauhoittaa kuitenkin minua.
Silmälaseineen ja kokopartoineen hän näyttää vanhalta, viisaalta
sedältä, melkeinpä patriarkalta.»
»Kiitän hyvästä luulostanne, sillä hän on veljeni», vastasi professori
silminnähtävästi huvitettuna. »Toivon, että en vahingoita häntä,
jos ilmaisen, että hän mielellään jättää patriarkkaalisen sedän
sanomalehtitoimistoon ja päästää leikillisyytensä valloilleen nuorten
keskuudessa.»
Vilinässä ja melussa Wendenburgit pian unohtivat omituisen joukon, joka
oli kokoontunut Käthen ympärille. Juhlaa kesti sivu puoliyön.
Eteisessä kiinalainen ja pitkätakkinen herra häärivät Käthen pitsisen
päähunnun ympärillä. Rouva von Wendenburg kuuli silloin Hei-Tsu-Singin
sanovan loistavan näköisenä:
»Kaikkein armollisin rouva kreivitär, asia on täysin kypsynyt, esikunta
on muodostettu. Puhuakseni sotilaallisesti: sotasuunnitelma on valmis,
nyt on vain tarkemmin päätettävä sen toimeenpanon yksityisseikoista.
Mutta ette aavista, millaista keuhkojen voimistelua on tarvittu
todisteltaessa sitä tälle mustalle tohtorille.»
»Niin, oli aivan mahdotonta tehdä niinkuin Hei-Tsu-Sing pyysi», sanoi
päätoimittaja, »sillä näettekö, armollinen kreivitär, sanomalehtenihän
ei ole mikään leikkilehti enkä uskalla kovin suututtaa lukijoitani.»
»No, ja sitten?» kysyi Käthe jännittyneenä.
»Teemme toisella tavalla», kuului hymyilevä vastaus.
»Miten sitten?»
»Tunnustan, että tyhmä eurooppalainen pääni on turhaan koettanut keksiä
jotakin. Mutta Hei-Tsu-Singin mielikuvitusrikkaat aasialaiset aivot
ovat työskennelleet puolestani — sanalla sanoen: hän on keksinyt keinon
ja minä lainaan hänelle työaseet. Voitte olla tyytyväinen. Ennenkuin
olette tullut vuorokautta vanhemmaksi, saatte nähdä tuloksen.»
»Olette lumoava ja Hei-Tsu-Sing suorastaan enkeli», huudahti Käthe
ihastuneena.
Kotimatkalla rouva von Wendenburg oli hiljainen ja umpimielinen.
»Oletko kovin väsynyt, rakkaani?» kysyi hänen puolisonsa Tiefenthalien
nukkuessa.
»Olen», vastasi Fee-rouva, »mutta ajattelin oikeastaan Kätheä.
Hänellä on jotakin mielessä, ja tällä kertaa hän on hankkinut
salaliittolaisiakin.»
»No, sehän on kuitenkin rauhoittavaa», arveli Wendenburg. »Pelkään
enimmän sitä, mitä Käthe itse keksii ja panee toimeen omin päin.
Salaliittolaisten keskuudessahan on aina johtaja, joka on muita
järkevämpi. Muuten se ei koske meitä — Kirchwaldhan saa maksaa
sotakustannukset, ja hän näyttää tekevän sen kevyin sydämin.»
Ja niin Fee-rouvakin rauhoittui.
XXVIII.
KIINAN KEISARINNA.
Seuraava juhlapäivä kului sopusointuisesti ja rauhallisesti. Ennenkuin
kutsuvieraat saapuivat, sai Käthe samasta kaupungista paksun kirjeen,
jonka hän sanoi olevan laskun. Hän pisti sen taskuunsa ja lähti pian
ilman tekosyytä huoneesta.
Hän lukitsikin itsensä huoneeseensa tutkiakseen rauhassa tätä
»laskua», jonka loppusumma näytti iloisesti yllättävän häntä, sillä
kun hän jälleen ilmestyi muiden seuraan, niin hän loisti ilosta ja
leikillisyydestä. Hänen iloinen mielensä levitti loistoa koko juhlaan.
Tiedettiin vanhastaan, että Kirchwaldien luona oli aina hauskaa, mutta
tämä juhla voitti kaikki edelliset ja vieraat lähtivät vasta hyvin
myöhään.
Seuraavana aamuna herra von Diestelcamp ja kreivi Kirchwald lähtivät,
ja vähän myöhemmin Käthe istuutui vain isänsä ja Kuki-tädin kanssa
aamiaispöytään. Wendenburgit ja Tiefenthalit olivat varanneet
aamutunnit museossa käyntiin ja keskipäivällä he aikoivat noutaa
toiset kaupungin merkillisyyksiä katsomaan. Sen jälkeen he menisivät
päivälliselle erään yhteisen tuttavan luo. Kun Kuki-täti ei tuntenut
tätä perhettä, niin hän piti arvolleen sopimattomana »seurata mukana
laahustimena», ja Käthe piti itsestään selvänä, että hän ei hylkäisi
kunnioitettua tätiään.
Kun hän nyt istui isänsä ja Kuki-tädin kanssa aamiaispöydässä, toi
palvelija uusimman paikallislehden. Käthe kiiruhti hänen luokseen, otti
sanomalehden ja meni pienen, syrjässä olevan pöydän luo. Kumpikaan
hänen vieraistaan ei huomannut, että hän työnsi sanomalehden suuren
kirjan alle ja otti esille toisen, jonka hän vei aamiaispöydän luo.
»Tässä on sinulle tuorein lehti, isä», sanoi hän ojentaen lehden kreivi
Hellbergille. »Kuulkaamme, onko suuressa maailmassa tapahtunut mitään
uutta.»
Kreivi Hellberg asetti silmälasit nenälleen, ja koska hän oli
tunnollinen sanomalehdenlukija, niin hän tarkasti ensin, oliko
päivämäärä oikea, ja alkoi sitten ääneen lukea pääkirjoitusta.
Mutta Käthe nosti torjuen kätensä.
»Jumalan tähden, isä, säästä meitä tohtori Müllerin valtiollisesta
viisaudesta», huusi hän nauraen. »Hän on ystäväni ja suunnattoman
hauska ihminen, mutta kun hän kirjoittaa pääkirjoituksia, niin hän on
kauhea. Ole hyvä ja lue paikallisuutiset ja viimeiset tiedot.»
»Pääkirjoitus, rakas lapsi, on sanomalehden sivistävä, arvokas osa»,
sanoi Kuki-täti lempeästi nuhdellen.
»Ellei se vain olisi niin perin ikävä!» selitti Käthe varmana.
Kreivi Hellberg käänsi hymyillen ensi sivun.
»Ahaa, jotakin paksuilla kirjaimilla», huudahti hän. »Kuulkaahan:
'Ei liene yleisesti tunnettua, että Kiinan keisarinna, hyvin
kaukonäköinen, sivistynyt ja uudistushaluinen nainen, on jo muutamia
viikkoja salanimellä matkustanut Euroopassa tutkiakseen Euroopan
sivistysvaltioiden hyväntekeväisyyslaitoksia, koska korkea rouva aikoo
omassa valtakunnassaan perustaa samallaisia laitoksia. Hän kiinnittää
huomiota etenkin löytölastenkoteihin, lastenseimiin ja sellaisiin ja
niitä hän väsymättä tutkii — — —'».
»Oi, tuohan ei ole enää mielenkiintoista!» keskeytti Käthe vilkuillen
Kuki-tätiin.
»Päinvastoin», selitti tämä päättäväisesti. »On erikoisen
mielenkiintoista kuulla, miten meidän ihmisystävällinen työmme
vaikuttaa sivistymättömiin maanosiinkin.»
»'Pariisista saamiemme tietojen mukaan'», jatkoi kreivi lukuaan,
»kulkee keisarinna matkallaan Wieniin meidänkin kaupunkimme läpi ja —
huhun mukaan — viipyy täällä lyhyen ajan. (Katso edelleen: Viimeiset
tiedot!) Missä ovat sähkösanomat? Hm — seuraavalla sivulla. Ahaa, aivan
oikein: 'Kiinan keisarinna saapui tänne yöllä salanimellä. Saamiemme
tietojen mukaan on keisarinnalle ja hänen seurueelleen tilattu huoneet
hotelli Kronprinzistä.'»
»Kernaasti minun puolestani!» sanoi Käthe haukotellen. »Eihän häntä
kuitenkaan saa nähdä.»
»Oi», huokasi täti, »tulisipa hän Nordlandiin. Mutta onhan totta,
että Nordland on vain pieni ruhtinaskunta, eikä keisarinna poikkea
matkasuunnitelmistaan.»
»Niin, ajattelehan, että olisit saanut näyttää hänelle lastenkotiasi!»
huudahti Käthe katsahtaen isäänsä, jonka pää nopeasti katosi
sanomalehden taakse — hän oli nähtävästi saanut enemmän kuin kyllikseen
Kuki-tädin lastenkodista.
»Se on todella vahinko», jatkoi Käthe valittaen. »Minkä kunnian
saavuttaisitkaan, jos sinun laitoksesi — sillä sehän on kuitenkin
sinun, koska sinä olet sen perustanut ja olet sen etupäässä —
jos sinun laitoksesi olisi mallina kaukana Aasiassa. Ja ehkäpä
'Habakukinelaitoksen' nimellä!»
»Sepä olisi todella mielenkiintoista», lausui Kuki-täti luoden silmänsä
alas. »Ei sentähden, että maineeni leviäisi muihin maanosiin — olkoon
kaukana minusta, että toivoisin sellaista — mutta itse asian vuoksi.»
»Hm, pikku lasten hoito lienee Kiinassa suorastaan järkyttävää»,
vahvisti Käthe sen näköisenä, kuin hän joka päivä tutkisi Kiinan
sivistyskantaa.
»Miten mielenkiintoista! Kuka on sanonut sen sinulle?» kysyi Kuki-täti
vilkkaasti.
»Olen lukenut sen jostakin lehdestä», vastasi Käthe. »Orpolapsia
heitetään ulos ja heidän annetaan suorastaan kuolla.»
»Järkyttävää!» huudahti Kuki-täti. »Meidän velvollisuutemme olisi
vastustaa sellaista raakalaisuutta!»
»Niin olisikin!» sanoi Käthe tavattoman tarmokkaasti. »Mikä tehtävä
sinulle, täti! Sinun pitäisi muodostaa komitea, joka koettaisi saada
lastenkoteja perustetuksi Kiinaan. Sepä olisi jotakin!»
»Niin — en tiedä — asiaa on ajateltava tarkemmin», vastasi rouva von
Diestelcamp miettiväisenä. »Mutta joka tapauksessa minua ilahuttaa
nähdä sinun odottamatonta, vilkasta mielenkiintoasi, rakas sukulaiseni.
Rehellisesti sanoakseni luulin, että et välittäisi tällaisista
vakavista asioista.»
Käthe teki vain suuremmoisen kädenliikkeen ja jatkoi:
»Voi vain itkeä, kun ajattelee kiinalaislapsiraukkoja. Ajattelehan,
täti, orporaukat heitetään kadulle, jotta ne paleltuisivat tai
kuolisivat nälkään. Sinun pitää todella tehdä jotakin. Olisi tietysti
ollut aivan mainiota, jos olisit saanut tavata keisarinnan ja esittää
hänelle aatteesi ja suunnitelmasi, mutta —. Oh, mieleeni johtui
jotakin, täti, jotakin — —.»
Käthe hypähti seisomaan loistavin silmin ja kietoi kätensä Kuki-tädin
kaulaan.
»Minun täytyy suudella sinua!» huusi hän rajusti. »Tiedätkö, mitä
mieleeni johtui? Arvaapa!»
»Mutta miten voisin — —.»
»Ei, ei, sehän on selvää», riemuitsi Käthe. »Järkevä ihminen ei voi
keksiä sellaista. Huomasitko kohteliaisuuden, täti? No, kuulehan!
Kun Kiinan keisarinna on täällä ja sinä myös, sattumalta tai Luojan
sallimuksesta, niin asiahan on niin yksinkertainen, että se ei voi olla
yksinkertaisempi! Sinä menet keisarinnan luo ja puhut hänen kanssaan ja
esität hänelle kaiken — ja sillä hyvä!»
»Mutta rakas Käthe — —», änkytti Kuki-täti neuvottomana.
»Tässä ei ole mitään 'muttaa'!» sanoi Käthe tarmokkaasti.
»Luonnollisesti tunnen hovitavat ja ymmärrän, että et aivan
yksinkertaisesti voi antaa hovivahtimestarin ilmoittaa itseäsi
keisarinnalle. Mutta sinä voit kirjoittaa hänelle. Sinä voit aivan
lyhyesti pyytää, että pääsisit hänen puheilleen, ilmoittaa, kuka olet
ja mitä teet — lastenkoteja j.n.e., ja niin käy kaikki muu itsestään.
Ja muuten, keisarinnahan ei voi sanoa enempää kuin 'Ei'. Mehän olemme
Euroopassa, ja täällähän ei hakata ihmiseltä päätä poikki tai leikata
vatsaa halki, jos keisarinna sattuu olemaan pahalla tuulella. No, mitä
sanot?»
Kuki-täti silitti tukkaansa vapisevin käsin.
»Lennokas ajatus, rakas sukulaiseni», sanoi hän epävarmasti. »Mutta
olen kiitollinen hyvästä tarkoituksestasi — niin, olen todella. Ja
miten kekseliäs oletkaan! No, mitä sanotte, rakas kreivi?»
Kreivi Hellberg katsahti sanomalehden yli ensin tyttäreensä ja sitten
Kuki-tätiin.
»Niin, armollinen rouva, mitä minun pitäisi sanoa?» kysyi hän
jokseenkin epäselvästi ja katosi jälleen sanomalehden taakse.
»Isä on aivan samaa mieltä kuin minä, tiedän sen varmaan», selitti
Käthe rohkeasti.
»Minun täytyy joka tapauksessa ensin puhua puolisoni kanssa», väitti
Kuki-täti.
»Tietysti, jos keisarinna on täällä niin kauan. Kukapa tietää, vaikka
hän matkustaisi huomenna tiehensä», vastasi Käthe. »Jos olisin sinun
sijassasi, niin kirjoittaisin heti. Ajattelehan — Kiinassa lastenkoti
sinun mallilaitoksesi mukaan! Mitä sanonkaan, yksi lastenkoti? Ei,
kaksi, kolme, koko tusina. Ja lapsiraukkojen ei tarvitsisi kuolla
kadulla.»
Kuki-täti painoi miettiväisenä päänsä alas.
»Se tuuma olisi koettamisen arvoinen», arveli hän epäillen, »ja kuten
aivan oikein huomautit, ei siitä voi johtua pahempaa kuin kielto.
En pidä siitä, että minut hylätään, mutta hyvän asian tähden täytyy
irtautua omista tunteistaan. Enhän kuitenkaan tiedä, mitä hyvä mieheni
sanoisi tästä.»
»Oh, sedästä menen takuuseen», huudahti Käthe huolettomasti. »Hän
tahtoo aina sitä, mitä sinäkin», lisäsi hän nopeasti. »Ja nyt, tao niin
kauan kuin rauta on kuuma. Kirjoita heti, ennenkuin muut tulevat kotiin
— saat ehkä vastauksen ennen päivällistä.»
»Oi, mutta minä en osaa Japanin kieltä — — —.»
»Mutta sinä osaat ranskaa ja englantia! No, tule nyt heti
kirjoittamaan. Tässä on oikein ruhtinaallista paperia, jota Horst on
hankkinut itselleen — —.»
Ja ennenkuin Kuki-täti tiesi, miten kaikki oli käynyt, oli Käthe
nostanut hänet lempeän väkivaltaisesti tuolilta ja vienyt hänet kreivi
Kirchwaldin työhuoneeseen. Kun Käthe palasi yksinään ruokasaliin, niin
hänen isänsä istui vielä aamiaispöydässä.
»Mutta, Käthe, sanohan, mitä tämä merkitsee?» kysyi hän.
»Hän kirjoittaa», vastasi Käthe lyhyesti.
»Niin, mutta en ymmärrä intoasi.»
»No, näetkö, isä», vastasi Käthe tarjoten vielä teekupin. »Kuki-täti
kuuluu ihmisiin, joille täytyy hankkia askartelua, jos tahtoo elää
rauhassa. Miksi en käyttäisi hyväkseni tätä hänen heikkouttaan?
Wendenburghan luulee, että itse Zarathustra on suositellut tätä keinoa.»
»Mutta jos vanha Diestelcamppa häpäisee itsensä auttamattomasti?»
»Se on hänen asiansa eikä koske muita.»
»Paitsi sinua, tyttäreni, sillä sinä saat kärsiä todennäköisesti
epäonnistumisesta.»
»Samapa se. Riidelköön Kuki-täti vain; hän vain ammentaa vettä hanhen
selkään.»
»No, tee niinkuin tahdot. Mutta älä puhu siitä muille, sillä se on
todella liian mieletön päähänpisto.»
Ennenkuin Wendenburgit ja Tiefenthalit palasivat, oli Kuki-täti
lopettanut kirjeen, ja Käthe lupasi viedä sen hotelliin.
Kun pikku Heinz oli uskottu miss Knickerbockerin huostaan, lähti pieni
karavaani ulos katselemaan kaupungin nähtävyyksiä.
XXIX.
ULKOMAALAINEN LÄHETTI.
Kuten oli sovittu, erosivat Kuki-täti ja Käthe muusta seurasta, kun
ensin oli päätetty illalla tavata teatterissa. Kun kreivi Hellberg
lähti Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa päivälliselle tuttuun
perheeseen, niin Käthe vei lopen uupuneen rouva von Diestelcampin
vaunuissa kotiin.
»Onko mitään kirjettä saapunut?» oli ensimmäinen kysymys, kun molemmat
naiset olivat astuneet eteiseen.
»Ei, armollinen kreivitär», vastasi palvelija, »mutta — hyvin
naurettava herra on juuri saapunut ja pyytänyt, että hän saisi
puhutella hänen armoaan hovimarsalkan rouvaa. En tahtonut päästää häntä
sisään, mutta hän oli itsepäinen ja nyt hän istuu salissa.»
»Hullunkurinen herra?» kysyi Käthe näyttäen hyvin hämmästyneeltä.
»Miksi hän oli hullunkurinen?»
»Armollinen kreivitär, luulen, että hän on naamioitu. Huomennahan
on naamiohuvit, ja silloin juoksee naamioituja pitkin katuja ja
taloihinkin. Mutta hän väittää, että hänellä ei ole naamiota.»
»Mitä tyhmyyksiä?» huomautti Käthe terävästi. »Tule täti, katsokaamme.»
Rouva von Diestelcamp, joka oli kuunnellut palvelijaa kohotetuin
kulmakarvoin, astui Käthen kanssa saliin, jonka keskellä seisoi olento,
joka ainakin eurooppalaisen silmälle näytti perin kummalliselta —
sanalla sanoen aasialainen kiinalaisessa yhtä kallisarvoisessa kuin
omituisessa puvussa. Pehmeä sinidamastinen aluspuku ulottui runsaine
poimuineen pitkäkärkisiin kenkiin saakka. Mustassa silkkisessä
päällyspuvussa oli loistavia kultakirjailuja ja päässä oli kalotin
tapainen musta lakki.
Nähdessään molemmat naiset hän kumarsi kunnioittavasti.
»Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tähän ylhäiseen taloon», sanoi
hän saksaksi sointuvalla äänellä. »Olen markiisi Tsing-Tsu-Hei, hänen
majesteettinsa Kiinan keisarinnan ylihovimarsalkka. Kenen rouvan
puoleen minun on käännyttävä?»
»Luultavasti tätini, rouva von Diestelcampin. Minä olen kreivitär
Kirchwald», esitti Käthe rakastettavasti.
Markiisi kumarsi hänelle, sitten kaksi kertaa Kuki-tädille, joka
myös tahtomattaan vastasi tervehdykseen juhlallisesti niiaten.
Kohteliaisuuksien jälkeen istuuduttiin.
»Armollisin ja loistavin hallitsijattareni, keisarinna on armollisena
ottanut vastaan teidän ylhäisyytenne kirjeen ja pitää sitä erikoisen
mielenkiintoisena», alkoi markiisi kumartaen taas syvään Kuki-tädille.
»Oi todellako — —», mutisi tämä punastuen ilosta ja ylpeydestä.