että voit nähdä, että pojan nimi on Heinrich Johannes Albert Habakuk.»
»Ovatko nimet siinä järjestyksessä kastetodistuksessa?»
»Ovat, ymmärtänet, että me ylpeydellä olemme opetelleet ne ulkoa.»
Kuki-täti nousi.
»Suotakoon minun vetäytyä pois», sanoi hän vapisevin äänin. »Ei olla
vain kyllin sydämettömiä, että lasta ei kutsuta sillä nimellä, jonka
olen antanut — ei, on pidetty vielä sopivana panna se viimeiseksi
kastetodistukseen. Huomaan, että minua on tahdottu tahallisesti
loukata. Vain tuo ihminen, joka arvottomasi kantaa Kirchwaldin nimeä,
on saanut sen aikaan. Vetäydyn syrjään voidakseni hiljaisuudessa itkeä
huoneessani.»
Ja puhjeten kiihkeisiin nyyhkytyksiin hän syöksyi huoneesta. Vain miss,
joka piti velvollisuutenaan näyttää tietä hänelle, seurasi häntä.
Jälelle jääneet katselivat hetken äänettöminä toisiaan.
»Tuhat tulimmaista, onko moista nähty?» sanoi Tiefenthal lopulta.
»Pyh!» virkkoi Käthe rauhallisesti, »arvoton ja ilkeä ihminen ei ole
pahin Kuki-tädin nimityksistä. Hänen luettelossaan on paljon pahempia.
Tämä oli vain lempinimi, jonka hän antoi minulle.»
»Rakas herra von Diestelcamp», sanoi kreivi Hellberg kääntyen
hovimarsalkkaan, »eikö rouvanne teidän mielestänne mennyt liian
pitkälle? Antakaa anteeksi, että muistutan siitä, että tyttäreni on
tämän talon emäntä — —.»
»Paras kreivini, te olette aivan oikeassa», vastasi hovimarsalkka.
»Rakkaalla vaimollani on niin kiivas luonne eikä hän punnitse sanojaan.
Kiiruhdan hänen luokseen ja sovitan kaiken.»
»Siinä taas on sellainen, joka lupaa enemmän kuin voi täyttää», sanoi
Käthe, kun herra von Diestelcamp oli lähtenyt. »Älä suutu, isä,
äläkä sinä, Horst, näytä niin julmistuneelta. Olen kerta kaikkiaan
Kuki-tädille punainen vaate, joka tekee hänet mielettömän raivokkaaksi,
kun hän vain näkee sen. Se on, kuten kaikki tunteet, vuorovaikutusta.
Haluaako kukaan teetä?»
»Ei, mutta konjakki maistuisi räjähdyksen jälkeen», huusi Tiefenthal.
»Onko sinulla useampia tuollaisia rakkaita tätejä, sydänkäpyseni? Tuon
pitäisimme kurissa, Theone, ja panisimme kankisuitsiin siksi, kunnes
hän ei enää pelkäisi punaista rättiä. Mokomakin!»
Käthe nauroi.
»Horst on syyllinen kaikkeen», selitti hän. »Hän on tuntenut Kuki-tädin
kauemmin kuin minä ja lankeaa kuitenkin kiusaukseen ja lukee nimet
kastetodistuksen järjestyksessä. Niin varomaton nuorukainen! Horst,
missä on tänään valtioviisautesi?»
Kirchwaldin täytyi vasten tahtoaan nauraa.
»Olin todella tyhmä», myönsi hän. »Olisin voinut sanoa Habakukin heti
Heinrichin jälkeen.»
»Sillä Zarathustra sanoo: 'Ihmisten heikkouksia on käytettävä
hyväkseen'», lausui Wendenburg.
»Onko hän todella sanonut niin?» kysyi Käthe huvitettuna.
»Ei se ole mahdotonta — Zarathustra on puhunut niin paljon, että hän on
aivan hyvin voinut sanoa tämänkin», selitti Wendenburg.
»Zarathustra on varmaan ollut hyvin vanha, viisas täti», sanoi
Tiefenthal suojelevalla äänellä.
»Korkeintaan setä», selitti Wendenburg hymyillen. »Zarathustra ei ollut
nainen, vaan mies.»
»Joka tapauksessa mies, joka tunsi joukkonsa», vakuutti Tiefenthal.
»Niinkö arvelet?» kysyi Käthe. »Mutta eikö ole viekastelua käyttää
hyväkseen toisen heikkoutta?»
»Niin, ja mitä muuta», vastasi Tiefenthal. »Minun heikkouteni on
esimerkiksi vanha, hyvä konjakki, ja jos tarjoaisit sitä minulle,
niin minä nauttisin siitä enkä epäilisi lainkaan sinun siten tahtovan
mielistellä minua. Se on hyvää vatsalle, pitää minut lämpimänä ja minä
olen yhä suosiollisempi sinulle. Teet viisaasti tarjotessasi sitä
minulle. Jokaisen ihmisen konjakilla on oma nimensä — ehkä Kuki-tädin
konjakkipulloon on kirjoitettu — jäätelöä, tai mairittelua. Mairittele
häntä hieman. Sehän maksaa niin vähän.»
Käthe katsoi miettiväisenä ihmeellistä filosofia, mutta ennenkuin
hän ennätti syventyä tämän tieteeseen, avautui ovi ja Diestelcampin
aviopari astui näyttämölle.
XXIV.
VETO.
Hovimarsalkka näytti huoneeseen astuessaan hieman kiihtyneeltä, mutta
hänen parrattomat valtiomieskasvonsa loistivat pian tyytyväisyydestä.
Kuki näytteli kyynelsilmin taittunutta liljaa.
»Rakkaan vaimoni», alkoi hovimarsalkka yskittyään ensin
perinpohjaisesti, »rakkaan vaimoni mielestä hänen surunsa — hm — hänen
kummipoikansa nimestä — hm — sai hänet kiivastumaan — hm, hm — enemmän
kuin — hm — olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, armollinen sukulaiseni,
saammeko vielä kupin teetä?»
Mutta armollinen sukulainen seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ja
katseli miestään, kun tämä tarjosi käsivartensa tädilleen ja talutti
hänet paikalleen.
»Olen iloissani», sanoi kreivi kohteliaasti, »että pieni kohtaus on
onnellisesti sivuutettu, ja Käthe on yhtä iloinen siitä. Jos sinä,
armollinen täti, tahtoisit lausua sovittavan sanan vaimolleni, niin hän
tarjoaa sinulle teekupin, jonka sinä muun juoman puutteessa voit juoda
pikku Heinzin onneksi.»
Näin oli silta rakennettu, mutta onnettomuudeksi piili sanoissa uusi
riidan aihe.
»Toivooko Käthe, että pyytäisin häneltä anteeksi polvillani?» sanoi
Kuki-täti terävästi ja niin pilkallisesti, että Käthe heti unhotti
Zarathustran sanat.
»Kuvittelen, että olet jo pyytänyt anteeksi ja osoitan kiitollisuutta»,
sanoi hän pää pystyssä. »Ole hyvä, tässä on teetä, täti. Säästä
jalkojasi, että ne eivät jäykistyisi, jos sinä omasta aloitteestasi
joskus taivuttaisit ne edessäni.»
»Oh, miten herttaista», pilkkasi Kuki-täti. »Miten rakas Käthemme
onkaan erikoinen. Täti polvistuisi omasta tahdostaan nuoren
sukulaisensa edessä! Sehän olisi aivan tavatonta, eikö niin, herra
kreivi?»
»On parasta olla vannomatta», arveli Käthe, joka oli jälleen tyyntynyt.
»On kyllä toisinaan», sanoi Kuki-täti, kun hän vapisevin käsin sekoitti
teetään. »On asioita — —.»
»Ei koskaan pidä olla liian varma», vastasi Käthe.
»Maailmassa on kaikki mahdollista.»
»Mutta ei koskaan tämä», puhkui Kuki-täti yhä kiihtyneempänä.
»Minä sanoin, että se voi olla mahdollista, mutta nyt sanon suoraan.
Sinä olet jonakin päivänä vapaaehtoisesti polvistuva edessäni. Tällä
hetkellä olen kaukonäköinen ja näen koko näytelmän edessäni.»
Kuki-täti purskahti hermostuneesti nauramaan.
»Pitäisi olla laki, joka suojelisi tätejä nuorilta naissukulaisilta»,
huusi hän kimeästi.
»No, lyömmekö vetoa?» ehdotti Käthe.
»Niin, lyökää vain!» huusi Tiefenthal.
Kuki-täti katsoi häntä suuttuneena.
»En tiedä — onko tarkoitus solvata minua taaskin?» sanoi hän
vapisevalla äänellä.
»Käthehän laskee vain leikkiä», kiiruhti hovimarsalkka selittämään.
»Lyömme vetoa mistä tahansa, mutta vain sillä ehdolla, että vedon
menettänyt maksaa», jatkoi Käthe innokkaasti, ajattelematta, että
kotirauhaa voisi uhata jo uusi vaara.
Kaikki nauroivat ja pitivät vetoa erikoisimpana maailmassa. Kuki-täti
ei tiennyt, pitikö hänen olla loukkaantunut vai näyttää suopealta.
Tiefenthal selitti, että rouva von Diestelcamp voisi rauhallisena
»lyödä vetoa miljoonasta markasta tynnyrillistä mädänneitä omenia
vastaan», koska hän kerran oli niin varma voitostaan.
»Silloin olisit oivallinen täti», kehoitti Käthe häntä. »Näytä vain,
miten jalo voit olla ja pane miljoona vetoon.»
Kuki-täti katseli epäilevänä ympärilleen — tätähän pidettiin vain
viattomana leikkinä. Huolimatta kiivaudestaan oli Kuki-täti miehensä
selittelyjen johdosta myöntänyt, että hän oli mennyt liian pitkälle,
mutta hän oli liian ylpeä tunnustaakseen sen ja oli käskenyt miehensä
pyytää anteeksi. Hän ei koskaan voisi alentua niin Käthen edessä, ja
veljenpojan vakavuus ei ollut juuri vaikuttanut häneen.
Hän ei välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat, sillä hän oli
mielestään paljon ylhäisempi Tiefenthaleja ja Wendenburgeja. Mutta hän
huomasi vain kreivi Hellbergin paheksuvan ja totisen katseen, sillä hän
kunnioitti ehdottomasti ylhäistä vanhaa herraa, joka hänen saapuessaan
oli kohdellut häntä niin ritarillisesti, mutta joka nyt oli kylmän
kohtelias. Hän tahtoi voittaa takaisin kreivin suosion ja kääntyi
sentähden hänen puoleensa sanoen suloisen kimeällä äänellä:
»Rakas kreivini, mitä mieltä te olette tässä harvinaisessa tapauksessa?
Loukkaisiko tällainen leikinlasku arvoani tätinä?»
»Armollinen rouva», vastasi kreivi kylmästi, »vedonlyönti on
hullunkurinen päähänpisto, jollaisesta olen monesti nauttinut
nuoruudessani. Käthe ei varmaan ole tahtonut loukata teitä
ehdotuksellaan, ja jos tutkitte omaa sydäntänne ja vetoatte
oikeudentuntoonne, niin huomaatte varmaan, että olette sangen kovilla
sanoillanne herättänyt hänen vastustamishalunsa ja toivonsa saada
hyvitystä. Ja kun te ystävällisen katseen sijaan, joka aina vaikuttaa
Kätheen, olette vuodattanut puheeseenne katkeraa pilkkaa, niin ette saa
ihmetellä, että ihmisluonto nousee vastarintaan. Luonteensa mukaisesti
on tyttäreni valinnut niin tavattoman taistelumuodon, joka ei varmaan
miellytä teitä.»
Käthe katsahti kiitollisena isäänsä ja kreivi Kirchwald hymyili, sillä
hän ajatteli, että hänen appensa oli voittanut Kuki-tädin. Ja niin
kävi todellakin. Rouva von Diestelcampin sydän sykki levottomasti —
ei katumuksesta, vaan sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä vanhan
aatelismiehen kunnioituksen.
»Rakas kreivi, tahdon osoittaa teille, että ymmärrän leikkiä, vieläpä
nuorekkaan ylimielisyyden kummallisia oikkuja, ja suostun sentähden
vetoon. Rakas Käthe», jatkoi hän koettaen voittaa itsensä, »minä
suostun ehdotukseesi.»
»Hyvä!» huusi Tiefenthal.
»Oletko tosissasi?» kysyi Käthe epäluuloisena.
»Olen — aivan tosissani», kiiruhti Kuki-täti vastaamaan.
»No, mutta nythän kuu tipahtaa taivaalta», huudahti Käthe vilpittömästi
hämmästyen.
Mutta Tiefenthal ojensi jättiläisnyrkkinsä pöydälle ja selitti, että
hän oli valmis »lyömään poikki» sillä ehdolla, että ehdot ensin
selvästi määrättäisiin. Hän puolestaan ehdotti vielä kerran miljoonaa
ja toiselta puolen tynnyrillistä mädänneitä omenoita.
»Ei, miljoona on kai kuitenkin liikaa», sanoi Kuki-täti epäillen.
Theone Tiefenthal, joka oli kauan sitten ottanut esiin kudelmansa,
huomautti hymyillen:
»No, no, rouva von Diestelcamp, ettekö ole enää varma asiastanne?»
»Miten voittekaan kuvitella sellaista?» huudahti Kuki-täti, mutta
koetti kuitenkin laskea leikkiä. »Ei suinkaan voi luvata enempää kuin
omistaa?»
»Oh, ei hätää, sillä te olette parin miljoonan arvoinen», huomautti
Tiefenthal.
Kuki-täti ei pitänyt siitä, että arvioitiin hänen kukkaroaan, jota
hän mielellään piti tarkoin suljettuna. Kirchwald tunsi sen ja sanoi
sentähden:
»Mutta antakaahan tädin itse määrätä osuutensa.»
»Hyvä, ehkä kaksi tynnyriä mädänneitä omenoita!» ehdotti rouva von
Diestelcamp hieman ivallisesti.
Yleinen naurunpuuska kuului vastaukseksi, ja kreivi Hellbergkin yhtyi
iloon. Kuki-täti katui heti ehdotustaan, jota hän pelkäsi kreivin
pitävän tyhmänä ahneutena. Silloin hänen miehensä yhtyi puheeseen.
»Kuulkaamme, mitä Käthe ehdottaa», sanoi hän silmät kosteina ja niisti.
»Mitäpä tekisin miljoonalla — olen tyytyväinen siihen, mitä minulla
on», huudahti hän puhujaäänellä. »Sentähden, arvoisat naiset ja
herrat, korkeasti kunnioitettu seurakunta, ilmoitan teille, että
minä sen vuoksi tyytyisin pariin omenatynnyriin. Kuitenkin seuraan
sydämeni pyhimpiä vaatimuksia ja ajattelen poikamme ja perillisemme
tulevaisuutta. Ehdotan siis: Kuki-täti lupasi meille kerran
loistavan häälahjan ehdolla, jonka Horst oli täyttämäisillään, kun
Kuki-täti naimisiin mennessään otti takaisin lahjan ja korvasi sen
hyvin harvinaisella papukaijalla — ihmeellisellä linnulla, joka
hämmästyttävän selvästi osasi lausua sanan 'Sarvikuono'.»
»Koska kuitenkin», jatkoi hän hengähtämättä, »tämä harvinainen lintu
kuoli erehtyessään ruoan valinnassa — se oli nimittäin varastanut
ja syönyt vihreävuorisen käärmeennahkakukkaron, jossa oli muutamia
likaisia, basillien saastuttamia kaksikymmenmarkkasia — niin on
sydämessäni syttynyt toivo, että saisin alkuperäisen häälahjan. Ehdotan
sentähden, että Kuki-täti lyö vetoa tästä lahjasta ja jos hän häviää,
niin antaa hän heti lahjan pojallemme.»
Kuki-täti oli tämän puheen aikana vuoroin punastunut, vuoroin
kalvennut, ja hän väisti miehensä katsetta. Tämä lausui hymyillen:
»Ehdotus on mielestäni erinomainen. Rakas vaimoni ajattelee, ettei
hänen omaisuutensa tässä suinkaan joudu vaaranalaiseksi, ja vaikka
hänen ihmeteltävän tarkka omatuntonsa vastusti miljoonan lupaamista,
niin ei hän kuitenkaan epäillyt vähääkään, että hän voittaisi vedon.»
Kuki-täti taisteli vaikeata taistelua. Mutta sitten hän kääntyi
kreivi Hellbergiin suloisesti hymyillen ja kysyi, mitä tämä ajatteli
äskeisestä ehdotuksesta.
»Armollinen rouva», vastasi kreivi iloisesti. »Käthen kekseliäät aivot
kehräävät samaa lankaa, jonka ne ovat aloittaneet. Koska olen aivan
varma, että te voitatte tämän vedon, niin tuntuu minusta kuin voisitte
panna Golcondan aarteet yhden kortin varaan tuntematta hetkenkään
levottomuutta. Voin vakuuttaa teille, että Käthe ilolla kokoaa teille
tynnyrillisen omenoita, joka tulee voittopalkinnoksenne.»
Tämä puhe vahvisti Kuki-tädin itseluottamusta ja ylpeänä hän lupasi
suostua Käthen ehdotukseen.
Kaikkien nauraessa ja leikkiä laskiessa otti Tiefenthal esille paperia
ja kirjoitti musteella:
Allekirjoittaneiden kesken ja todistajien läsnäollessa lyödään
seuraava veto: Kreivitär Käthe Kirchwald lyö vetoa, että rouva von
Diestelcamp vapaaehtoisesti polvistuu hänen edessään, ja mainittu
rouva von Diestelcamp lyö vetoa, että sellaista ei koskaan tule
tapahtumaan. Veto on voimassa yhden vuoden. Jos kreivitär Käthe
menettää vedon, maksaa hän rouva von Diestelcampille tynnyrin
mädänneitä omenia; jos jälkimmäinen häviää, niin hän antaa
Käthe-kreivittärelle maatilansa Steinbachin irtaimistoineen.
Vedon lyöjät:
Katharina Kirchwald, o.s. kreivitär Hellberg.
Habakukine von Diestelcamp, o.s. kreivitär Kirchwald.
Todistaja:
Vapaaherra Konrad von Tiefenthal. N.N. 25 p. helmikuuta 189—.
»Saanko luvan», sanoi herra von Diestelcamp hymyillen, kun sopimus oli
luettu yleisen riemun vallitessa. »Lain mukaan on vaimoni allekirjoitus
epäpätevä, ellen minäkin kirjoita nimeäni.»
Hän otti rauhallisena kynän ja kirjoitti:
Hyväksyy:
Habakuk von Diestelcamp, hänen korkeutensa Nordlandin prinssin
Heinrichin hovimarsalkka.
Nyt täytyi kreivi Kirchwaldinkin kirjoittaa nimensä asiapaperin alle,
jonka jälkeen vedonlyöjät ojensivat kätensä toisilleen ja Tiefenthal
»löi poikki».
Veto oli lyöty.
XXV.
LEIKKIÄ.
Käthen viha oli luonnollisesti jo kauan sitten haihtunut iloiseen
mielialaan, jonka leikillinen veto oli saanut aikaan. Nyt hänen
molemmat kätensä olivat Kuki-tädin hartioilla ja hän sanoi rehellisesti
ja lapsekkaasti:
»Teitpä oikein hyvin, Kuki-täti. En olisi uskonut, että voit olla niin
mainio, kun vain tahdot.»
Rouva von Diestelcamp hymyili happamesti kuullessaan tämän epäilyttävän
kohteliaisuuden — mutta kohteliaisuus oli kuitenkin kohteliaisuus
hänelle, ja hän oli aina tunteellinen sellaisten suhteen.
»Rakas lapseni», sanoi hän leikkisästi, »ei pidä mitata ihmistä oman
mittapuunsa mukaan.»
Käthe irvisti tädin selän takana, mutta vaikeni rakkaan rauhan vuoksi.
Mutta rouva von Diestelcamp kääntyi jälleen kreiviin ja ojensi hänelle
kätensä sanoen:
»Ja nyt: olkaamme ystäviä!»
Kreivi Hellberg suuteli ritarillisesti kättä ja kuunteli koko pitkän
illan, mitä Kuki-täti kertoi hänelle ihmisystävällisestä työstään
Nordlandissa; hän kuvasi tarkasti tyttökotiaan, jonka mallin
mukaan niin ja niin monet kuningattaret, ruhtinattaret ja muut
valtiattaret olivat muodostaneet uusia laitoksia; kreivin täytyi ottaa
vastaan laitoksen säännöt ja hän vapautui vihdoin kiusanhengestään
kirjoittamalla nimensä keräyslistaan.
Kuki-tädistä tuntui kuin hän olisi kokonaan valloittanut tämän
jalon herran sydämen, kun hän lähti makuuhuoneeseensa, jossa
Diestelcamp-raukka pääsi tavallisesta nuhdesaarnasta. Häntä moitittiin
vain kevytmielisyydestä, koska hän oli kehoittanut omaa puolisoaan
lyömään vedon, jonka tulos ei tosin ollut epätietoinen, mutta joka
kuitenkin melkein loukkasi rouvan arvokkuutta, puhumattakaan siitä,
että vedonlyönti itsessään oli alentavaa, tyhmää ja lapsellista.
Mutta herra von Diestelcamp ei vastannut sanaakaan, vaan lepäsi hiljaa
ja tyytyväisenä, koska ilta oli päättynyt edes tällä tavoin.
Käthe puolestaan paneutui levolle mitä ylpeimpänä ja iloisimpana.
»Kuulehan, Horst», sanoi hän, keskeyttäen säveleen, jota hän taitavasti
vihelsi, »eipä olisi hullumpaa hankkia itselleen Steinbach, vai mitä
arvelet?»
»Steinbach?» vastasi Kirchwald haukotellen. »Vai niin, sinä ajattelet
yhä tuota mieletöntä vetoa?»
»Mieletöntä? Kuulehan, jätä tuollaiset kunnianloukkaukset!» huudahti
Käthe tulistuen.
»Vain sinä voit keksiä tuollaisia hassutuksia», jatkoi Kirchwald
nauraen. »Ihmettelen vain, että Kuki-täti suostui siihen.»
»Hän pelkää isää», sanoi Käthe, joka usein osui oikeaan.
»Mahdollisesti», myönsi Kirchwald, »mutta oikeastaan oli kaikki oikeata
pilanäytelmää — nukketeatterikohtaus. Sinä olet kuitenkin loistavasti
pelastanut tilanteen.»
»Ja Steinbachin myös!» riemuitsi Käthe.
Kreivi Kirchwald tuijotti vaimoonsa.
»Mutta Käthe!» huudahti hän sitten nauraen. »Onko totta, että uskot
siihen, että Kuki-täti menettää vedon?»
»Hän on häviävä», kuului tyytyväinen vastaus.
Kreivi Kirchwald pudisti päätään.
»Sinä kai unohdat, että Kuki-tädin tulee vapaaehtoisesti polvistua
edessäsi — väkivalta on siis luvatonta», sanoi hän hitaasti.
»Ole vain rauhallinen, hän on sen tekevä», kuului vielä tyytyväinen
vastaus.
»No, oletko niin varma siitä — —», arveli Kirchwald hartioitaan
kohauttaen.
»Aivan varma, Horst. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä! Mutta Käthe, ethän vain mietiskele kovin hullua kepposta.
Lupaa minulle, että sinulla ei ole mitään väkivaltaista mielessäsi!»
»Ole rauhallinen, Horst. Lupaan sinulle. Mutta tiedäthän, että pikku
sormeni on erinomainen ennustaja, ja se sanoo minulle: 'Steinbach,
Steinbach!' Jumala ei hylkää omiaan ja vanhurskaus voittaa viimein.
Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» toisti kreivi Kirchwald koneellisesti, mutta vielä unessa
vaivasi häntä ajatus siitä, että Käthe hautoi mielessään jotakin
pelättävää. Hänen lukemattomat kepposensa kiitivät kuin painajaiset
kreivin nukkuvan sielun ohi.
Hän näki miss Knickerbockerin lukittuna Käthen huoneeseen Hellbergissä;
hän näki herra von Diestelcampin syndetikonilla liimattuna Käthen
nojatuoliin Nordlandin linnassa; hän näki, miten peitto yön aikaan
vedettiin kamarineidon vuoteesta nauhoilla, jotka johtivat ulos
avaimenreiästä; näki Kuki-tädin joutuvan herneiden uhriksi, herneiden,
joita näkymättömät henkien kädet heittelivät, ja hän kuuli Tiefenthalin
pelästyneen huudon, kun tämä heittäytyi vuoteeseensa vihreitten
kurkkujen ja karkeitten harjojen sekaan.
Hän näki lopulta, miten Käthe tarttui tädin olkapäihin ja painoi
hänet väkivaltaisesti polvilleen Tiefenthalin seisoessa vieressä ja
huutaessa: »Laitonta! Laitonta!»
Mutta sillä aikaa Käthe makasi valveilla ja mietiskeli:
»Väkivaltaa! Kuka aikoo käyttää väkivaltaa? En tiedä vielä miten
menettelen, mutta joka luulee, että Käthe ei selviydy tilanteesta
jollakin tavalla, se tuntee hänet huonosti. Mitä sanoo vanha yövartia
Zarathustra? Ihmisten heikkouksia on käytettävä hyväkseen. Tosin ei
Wendenburg ollut varma siitä, sanoiko Zarathustra sen. Mutta samapa se!
Ehkä Zarathustra antaa pienen viittauksen unessa!»
Seuraavat sivut osoittavat, täyttikö itämainen viisas hänen toiveensa.
Kun kreivi Kirchwald heräsi, niin hän oli puolestaan unohtanut tuon
kaiken — se oli ollut vain hetken leikkiä. Ja olihan Käthe luvannut
olla käyttämättä väkivaltaa.
XXVI.
KÄTHELLE SELVIÄÄ.
Jos kreivi Kirchwaldissa olisi herännyt musta epäluulo, että Käthe
suututtaisi Kuki-tätiä siihen määrään, että tämän kieli pääsisi
valloilleen ja hän puhuisi sellaista, että hänen lopulta pitäisi
alentua — pyytämään anteeksi polvillaan, niin kreivi olisi tehnyt
vääryyttä vaimolleen.
Käthe tervehti rouva von Diestelcampia seuraavana aamuna niinkuin
he molemmat olisivat aina olleet yksi sydän ja sielu. Ja kun kreivi
Hellberg oli läsnä, niin Kuki-täti vastasi sydämelliseen tervehdykseen
suudelmalla.
»Toisin sanoen», kertoi Käthe myöhemmin, »hän hieroi nenäänsä
edestakaisin poskeani vasten.»
Kuki-täti näytti kuitenkin pitävän tätä toimitusta suudelmana, ja Käthe
näytti käsittävän sen:
Rakkaus roskaa vain, luottamus roskaa vain,
Joukossa leikkiä kavaltajain.
»Täti», sanoi hän iloisesti, »tehkäämme vieläkin sopimus: Minä otan
sinut sellaisena kuin sinä olet, ja sinä otat minut sellaisena kuin
minä olen, ja sitten hyppäämme, kuvaannollisesti puhuen, halkeaman yli
pitkällä harppauksella. Tällä ehdotuksella asetan menestykseni vaaraan
ja vahvistan mielipiteitäsi. Mutta samapa se! Tunnusta vain, että
minulla on hyvä sydän!»
Kuki-täti sulki silmänsä puoleksi ja rypisti otsaansa, mutta hän
näki, että kreivi Hellbergin silmät olivat suunnatut häneen, ja hän
pakottautui hymyilemään.
»Olen varma, että voitan tämän vedon», sanoi hän, »mutta sanasi
tuntuvat vilpittömiltä. Sentähden en välitä puheenparsistasi, vaan
koetan myös ottaa sinut sellaisena kuin olet.»
»No, kerrankin järkevä sana», selitti Käthe vakavasti. Mutta Kuki-täti
huokasi tuollaisen parantumattomuuden tähden.
Huolimatta tästä pienestä välikohtauksesta ei Käthe ollut niin vilkas
kuin tavallisesti. Hän, joka muuten oli väsymättömän toimelias ja
täynnä hetken päähänpistoja, oli nyt hiljainen ja mietiskelevä ja
ajatuksiinsa vaipunut, niin että sai lausua kysymyksen kaksi tai kolme
kertaa, ennenkuin häneltä sai kunnon vastauksen.
Sukulaiset, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkään aikaan,
eivät kiinnittäneet siihen suurta huomiota, sillä he pitivät sitä
vakaantumisen ja äidin arvokkuuden merkkinä. Vain Tiefenthal kaipasi
Käthen vanhaa taisteluintoa, ja kun tämä hajamielisyydessään kysyi
kolmannen kerran samaa asiaa häneltä, niin hän lausui avomielisellä
tavallaan:
»Käthe, mikä sinun päässäsi tänään on? Mikä kumma sinua vaivaa? Mitä
sinä ajattelet?»
»Ajattelen Zarathustraa», vastasi Käthe hajamielisenä.
»Häntäkö?» kysyi Tiefenthal hämmästyneenä. »Mikä se sellainen on?
Hevonenko? Ei, odotahan, sehän on tuo mies, josta Wendenburg aina
puhuu. Heitä hänet hiiteen! Luulin, että sinä ainakin mietiskelisit
sitä, miten saisit tuon vanhan Diestelcampan polvistumaan. Meidän
kesken puhuen, Käthe, minä soisin sen hänelle.»
»Niin minäkin», vakuutti Käthe vilpittömästi.
»En usko, että hän taipuu», sanoi Tiefenthal päätään pudistaen. »Vanha
Diestelcamppa, näetkö, on sen kaltainen, että hän mieluummin ratsastaa
vuohipukilla kuin antaa perään. Minä tunnen tuon ruudin! Mitä hän
on saanut kalloonsa, se pysyy siellä, ja vaikka tarttuisi hänen
kaulukseensa, niin hän ponnistaisi kaikin voimin vastaan. Kun sinä
kerroit papukaijasta, niin hän näytti siltä kuin kissat ukkosella.
Veto oli ihanaa leikkiä, mutta sinä häviät. Jos tahdot saada hänet
polvilleen, niin pitää sinun olla ainakin Kiinan keisarinna.»
Käthe katsoi kunnon Tiefenthalia kuin olisi tämä puhunut kiinan kieltä
äidinkielen asemesta.
»Mi-itä?» änkytti hän hämmästyneenä.
»Tuhat tulimmaista! Rupeatko jälleen kyselemään? Lyön vetoa, että sinä
veitikka et ole kuullut sanaakaan puheestani», nauroi Tiefenthal.
»Tyttö, onko itse paholainen vallannut sinut?»