luo! Boob'», luki Kirchwald pistäen muistiinpanovihon taskuunsa.
»'Tässä on numero kolme. Illalla kello kahdeksan Wagnerin luo! Boob'»,
luki Käthe ja tunnusti rehellisesti: »Miten hölmö olenkaan ollut!»
»Kaikki hyvin — mies on ansainnut rahansa», vahvisti Kirchwald hienosti
hymyillen. »Näetkö, Boob tahtoi opettaa minulle salakirjoitustaidon ja
hän lähetti harjoitukseksi nämä vihreät kirjeet, jollaisia hän nykyään
suosii. Niinkuin huomaat, on hänen nimensä 'Anna', 'Eqqe' ja 'Znnz' eri
järjestelmissä. Kaikilla näillä kirjoitustavoilla on kuitenkin se vika,
että ihmiset, jotka ymmärtävät salakirjoitusta, saavat niistä selon.»
»Mutta nyt soi ovikello», jatkoi hän, »Diestelcampit tulevat ja meidän
täytyy pukeutua. Koska nyt nämä, vihreät kirjeet ovat, paitsi 120
markkaa, Kuki-tädin mustaa epäluuloa ja sinun sydämentykytystäsi,
maksaneet jälkiruokamme, niin lienee parasta, että sinä pyydät
keittäjätärtä valmistamaan korvaukseksi esimerkiksi munavanukasta. Vai
mitä sinä tahdot?»
»Aivan samaa kuin sinä», sanoi Käthe hypähtäen seisomaan. »Mutta,
Horst, saanhan ennen menoani antaa sinulle suudelman?»
Kirchwald levitti kätensä.
»Kaksi, Käthe», huudahti hän. »Toisin sanoen, lukumäärällä ei ole väliä
tällaisissa tapauksissa.»
Käthe painoi hetkeksi hehkuvat kasvonsa miehensä rintaa vasten, ja tämä
hiljainen syyllisyyden tunnustus oli suuremman arvoinen ja vaikutti
enemmän kuin pitkät selitykset ja juhlalliset vakuutukset.
»Mutta», sanoi hän, kun hän jälleen vapautui miehensä syleilystä,
»armollista tätiäsi, jonka toivon niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, en
kärsi kauempaa.»
»En minäkään», vakuutti Kirchwald painokkaasti.
* * * * *
Vielä samana iltana kreivi Kirchwald keskusteli kamariherran kanssa
ja seurauksena oli, että tämä oivallinen ja ymmärtäväinen herrasmies
selitti vaimolleen, että Berliinin ilma oli epäterveellistä hänelle ja
hänen alituiselle nuhalleen ja että hänen täytyi muutenkin, aikaisemmin
kuin oli aikonut, palata Nordlandin hoviin.
Tämä valtioviisas juoni onnistui ja Diestelcampin pari matkusti pari
päivää myöhemmin tiehensä. Kirchwald saattoi vieraansa asemalle ja
ojensi Kuki-tädille ruusukimpun.
Kotiin tultuaan Kirchwald tapasi Käthen kirjoituspöydän äärestä. Hän
odotti kärsivällisesti, kunnes Käthe pani pois kynän.
»Kirje Hellbergiinkö?» kysyi hän.
»Ei, vaan Kuki-tädille», kuului yllättävä vastaus.
»Mitä ihmettä? Tämäpä on suurta rakkautta», sanoi kreivi hymyillen.
»Kuki-täti on ehtinyt vain muutaman penikulman päähän, ja sinun
sydämesi käskee jo kirjoittamaan hänelle! Saanko lukea kirjeen?»
»Ole hyvä», vastasi Käthe ojentaen kirjeen hänelle.
Kirchwald luki ääneen:
Rakas täti! Olet koettanut ilkeällä tavalla saada tietää, kenen
hovineidin miehesi aikoi naida. En sanonut sinulle nimeä, koska
annoit minulle kaikenlaisia kunnianimiä, mutta olen sinulle velkaa
sentähden, että epäilit Horstia vihreiden kirjeiden vuoksi, ja sen
velan maksan nyt sinulle. Hovineiti oli Katharina Hellberg ja on nyt
nöyrä sukulaisesi
Käthe Kirchwald.
Kreivi Kirchwald nauroi ääneen.
»Tahdot maksaa Kuki-tädille samalla mitalla», sanoi hän, »ja kosto
on suloista, suloisempaa kuin taivaantorttu. Minä äänestän kuitenkin
kirjeen lähettämistä vastaan, sillä vaikkakin siten vapaudut ainiaaksi
Kuki-tädistä, niin Diestelcamp-raukka saa kokea tämän seuraukset ja
hänen elämänsä tulee tästä lähtien helvetiksi. Ja hänhän ansaitsee
kuitenkin myötätuntomme — eikö totta?»
»Aivan niin!» sanoi Käthe punastuen. »Voit repiä kirjeen palasiksi,
mutta vakuutan sinulle, että jos täti palaa jälleen ja katkeroittaa
elämäni, niin sanon hänelle mitä olen nyt kirjoittanut. Se on viimeinen
valttini, sillä hätä ei lue lakia.»
Kirchwald heitti revityn kirjeen paperikoriin.
»Illalla juomme samppanjaa, Käthe!» huudahti hän tyytyväisenä. »Ja kun
kerran olet kirjoitusvauhdissa, niin istuudu jälleen ja kutsu Boob
luoksemme. 'Anna' ei tosin ole ansainnut, että juhlimme häntä, mutta
kun kaikki otetaan lukuun, niin hän on sangen viaton.»
Käthe virnisteli.
»Kuulehan, Horst, et saa olla ilkeä», sanoi hän hieman loukkaantuneena.
»'Anna' saa tulla toisen kerran. Tänä iltana juomme samppanjaa kahden
kesken. Jos vielä vihjailet tuohon kauheaan juttuun, niin luulen, että
olet vihainen minulle tuon tyhmän epäluulon tähden. Mutta annan sinulle
kunniasanani, että tahdoin etupäässä näyttää Kuki-tädille, millainen
vanha, alhainen käärme hän on, kun hän sekaantuu asioihin, jotka eivät
koske häntä.»
»Käthe, tiedän sen yhtä hyvin kuin sinäkin. Tahdoin vain hieman
kiusoitella sinua.»
»Luonnollisesti», vastasi Käthe leppyen äkkiä. Hän hypähti seisomaan
ja kietoi kätensä miehensä kaulaan. »Kiusoittele vain, ja jos joskus
suuttuisin, vaikkakaan en usko sitä, niin muistuta minulle vain
'Annaa'!»
»Olkoon menneeksi!» sanoi Kirchwald hymyillen.
Ja niin loppui Käthen ensimmäinen ja toivottavasti ainoa
mustasukkaisuusnäytelmä, ja vaikkakaan se ei sopisi aiheeksi Ibsenille,
niin ei Kätheä ole moitittava siitä.
XXI.
SALAMA PILVETTÖMÄLTÄ TAIVAALTA.
»Käthe!» huusi kreivi Kirchwald, kun hän kirje kädessä astui vaimonsa
huoneeseen. »Missä sinä nyt piileksit?» jatkoi hän, vaikka hän
aavistikin, missä Käthe oli. Kreivi meni viereisen huoneen läpi ja
aukaisi varovasti oven toiseen huoneeseen, jossa oli pitsien ja
ruusukkeiden koristama pieni vuode. Siinä muutaman kuukauden vanha
punaposkinen ihmislapsi, jonka ruusunpunaiset kätöset olivat nyrkissä,
nukkui viattoman unta.
Vuoteen ympärillä seisoi ihailevia naisia; tukeva imettäjä Speewaldista
hauskassa kansallispuvussaan, jonka valkoinen liina ympäröi somasti
nuoria, terveydestä loistavia kasvoja, ja pikku kansalaisen äiti,
Käthe Kirchwald, kauniina kuin voitokas valkyria, sekä vielä vanha
tuttu, pitkä, kuiva, turhantarkka, mutta hyväntahtoisen näköinen miss
Knickerbocker, Käthen entinen, kärsivällinen opettajatar.
Kreivi Kirchwald pysähtyi ovelle ja katseli hymyillen tätä ryhmää.
Ystävällinen katse kohtasi kunnon missiä ja komeaa imettäjää, mutta
ylpeänä ja onnellisena hän silmäili nuorta vaimoaan ja melkein vielä
ylpeämpänä poikansa ja perillisensä rauhallisia piirteitä.
Toivottu nuori mies ja sotasankari näki päivän valon siihen aikaan
kuin kreivi Kirchwald siirrettiin pääesikunnan upseeriksi erääseen
Etelä-Saksan linnoituskaupunkiin. Sentähden poika oli pian ja ilman
juhlallisuuksia kastettu ja miss Knickerbocker kutsuttiin auttamaan
nuorta rouvaa muuttopuuhissa ja uuden kodin järjestämisessä.
Perhe oli muuttanut heti joulun jälkeen, kun Kirchwald nuorempi oli
tuskin kahden kuukauden ikäinen, ja nyt oli jo paaston aika. Kunnon
miss oli vielä talossa apuna, samalla kun hän uskollisen orjattaren
tavoin oli polvillaan pienen kotijumalan alttarin ääressä.
Kastejuhlallisuudet, jotka säälimätön sotaministeriö oli häirinnyt,
aiottiin viettää nyt jälestäpäin, ja odotettiin juuri kreivi
Hellbergiä, onnellista isoisää, hänen tytärtään Felicitasta sekä tämän
puolisoa, vapaaherra Hans von Wendenburgia. Juhlallisuuksien jälkeen
piti missin jälleen palata kreivin kanssa Hellbergiin ja ryhtyä
tavalliseen linnan pääministeritoimeensa.
Theone-serkkua ja hänen miestään, parooni Tiefenthalia, odotettiin
myös, sillä tämä arvoisa maanviljelijäpari aikoi matkustaa Frankfurtiin
todennäköisesti ostaakseen jonkun maanviljelyskoneen.
Wendenburgit aikoivat taas lähteä sinä talvena Rivieralle, ja sinne
he saattoivat päästä helposti täältä Gotthardrataa pitkin. Kreivi
Hellbergin piti saapua heidän seurassaan ja hän oli nyt näkevä samalla
eteläsaksalaisen karnevaalin.
Kirchwaldit olivat nopeasti perehtyneet vieraaseen ympäristöön.
»Seurapiiri» oli ottanut heidät avosylin vastaan, linnoituskaupunki
makasi polvillaan Käthen jalkojen juuressa ja samoin taiteilijat, jotka
osaksi kaupungissa vierailevina kohottivat tämän vanhan taidekaupungin
arvoa ja osaksi opiskelivat yliopistossa.
Käthe nautti täysin siemauksin näissä viattoman iloisissa piireissä,
eikä hänen miehensä eikä hänkään pitänyt muuttoa ikävänä, vaan
mieluisana vaihteluna.
Saman tuvan kynnyksellä
istuessa tummuu syön.
Uudet maat ja uudet tavat
luovat mieleen ilonvyön,
lausuili Käthe mielellään, kuten »Lentävien lehtien» runoilija, kun hän
ilosta säteillen palasi kotiin vieraanvaraisesta taiteilijakodista,
joka mielellään avasi ovensa kaikille tuttavilleen.
Juuri luonteensa tähden Käthe viihtyi hyvin tässä taiteilijajoukossa,
joka sitkeässä taistelussa ja ahkerassa työssä on aina niin iloinen ja
tyytyväinen ja jolta ei koskaan puutu ilahuttavia kohtauksia. Käthe
ei ainoastaan katsellut, vaan työskenteli myös itse. Ei ollut siis
ihme, että taiteilijat ja akateemikot pitivät häntä kunnon toverina
ja kävivät mielellään Kirchwaldien kodissa, jossa kaikilla oli samat
oikeudet ja jossa sydämellinen ja toverillinen sävy vallitsi.
»Kuulehan, Horst, tule katsomaan poikaa», sanoi Käthe hiljaa
miehelleen. »Olemme taas punninneet hänet kylvyn jälkeen — hänen
painonsa on lisääntynyt melkein naulan viime viikon kuluessa —
eikö se ole suuremmoista? Misskin myöntää, että hän ei näytä enää
sammakonpennulta.»
»Oo», sanoi miss, »olen vain sanonut, että olen äärettömästi ihastunut
pikku herraan. Enhän tiedä, mikä sammakonpenttu onkaan.»
»Sammakonpentu, pikku Knick», oikaisi Käthe hymyillen. »Tiedättehän,
että isä pitää kaikkia lapsia sen näköisinä. Mutta Heinz on jo todella
ihmisen näköinen, eikö totta?»
»Hän näyttää joka tapauksessa olevan kuin itse elämä», vahvisti
Kirchwald ylpeästi.
»Pippuri! Pippuri! Pippuri!» mutisi imetäjä ja oli sylkevinään kolmasti
oikealle ja vasemmalle — tätä pidettiin yleisesti varmana apukeinona
onnettomuutta vastaan.
»Oo, yes, pippuri!» virkkoi miss ja uudisti salaperäisen toimituksen,
vaikka hän ei ymmärtänytkään sen merkitystä.
»Sanalla sanoen: ihme», hymyili Kirchwald. »Mutta onko sinulla hieman
aikaa, Käthe? Olen saanut kirjeen.»
»Tietysti minulla on aikaa — tulen silmänräpäyksessä. Heinz nukkuu ja
miss vartioi häntä sekä kutoo palleroiselle röijyä.»
»Yes, valkoisesta villalangasta», nyökkäsi miss säteillen, ja Käthe
seurasi miestänsä tämän huoneeseen.
»Horst», sanoi hän, »olet kummallisen näköinen. Toivon, että meidän
ei taas pitäisi muuttaa ja että pankki, jossa on meidän maallinen
omaisuutemme, ei olisi tehnyt vararikkoa. Eihän meillä paljoa ole,
mutta olisi kuitenkin harmillista menettää vähäkin.»
»Ei, niin huonosti ei ole asianlaita, Käthe. Kirje on setä
Diestelcampilta —.»
»Setä hovimarsalkalta, jos saan luvan. Kunnia sille, jolle kunnia
kuuluu.»
»Aivan oikein! Siis, setä hovimarsalkka on lähetetty H:n hoviin —
kutsumaan ruhtinasperhettä ristiäisiin Nordlandiin — ja hän aikoo
matkalla poiketa luoksemme antaakseen pojallemme prinssin kummilahjan.
Prinssi on erinomainen, kun hän muistaa vielä meitäkin, eikö niin?»
sanoi Kirchwald.
»Prinssi on aina oivallinen», sanoi Käthe nopeasti. »Kirjeen loppua
sinun ei tarvitse kertoa eikä antaa sitä pienissä annoksissa», jatkoi
hän päätään keikauttaen. »Ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen
voidakseen lukea kuoren läpi. Kuki-täti ei tietysti ole voinut erota
Habakukista, vaan seuraa mukana pitääkseen häntä silmällä.»
Kreivi Kirchwald katsoi hymyillen vaimoaan.
»Käthe, jos olisit ennen muinoin elänyt Thebessä, niin ei sfinksiä
olisi tarvittu», sanoi hän. »Olet arvannut oikein. Kuki-tätikin tulee
katsomaan kummipoikaansa ja antamaan hänelle pienen lahjan.»
»Tietysti oikein hienon», mutisi Käthe, »hopeakellon tai kevyen
hopeapikarin, joka on iankaikkisesti seisova kaapissa, ikuisena
muistona! Pyh!»
»No, mutta eihän merkitse mitään — — —.»
»Kyllä varmaan, en ole aivan välinpitämätön», arveli Käthe. »Nyt, kun
meidän on valvottava poikamme etuja, en käsitä, miten rauhallisina
annoimme Kuki-tädin häälahjan mennä nenämme ohi. Tänään hän saisi
kuulla toista, jos hän uskaltaisi ottaa takaisin Heinzin kummilahjan.
Kuin leijona puolustaisin vaikkapa hopeakelloa.»
»Olen varma siitä, sydänkäpyseni», sanoi Kirchwald nyökäten ja lisäsi
tukahuttaen huokauksensa: »Hm, tuo maatila olisi turvannut Heinzin
tulevaisuuden. Mutta mitä hyödyttää ajatella sitä! Mikä on mennyttä, se
on mennyttä!»
»Ei aina», virkkoi Käthe itsepäisesti. »Kuka tietää, vaikka saisin
jonakin päivänä nerokkaan päähänpiston, joka auttaa meitä valloittamaan
takaisin Kuki-tädin lahjan.»
»Vain väkivallalla se on mahdollista», vastasi Kirchwald hymyillen, »ja
väkivalta on laitonta sivistysvaltioissamme.»
»Olenko minä säätänyt lakia?» kysyi Käthe halveksivasti. »Mitä en ole
tehnyt, siitä en myöskään vastaa.»
»Mutta Jumalan-tähden, Käthe — —.»
»Ja Heinzin tähden kykenisin kaikkeen. Mutta» lisäsi hän miettiväisenä,
»sellaista ei voi perustella — se tulee kuin salama — ehkä tulee,
ehkä ei. Mutta varmaa on, että Kuki-täti tulee. No, joka tapauksessa
hän ei nyt voi tuottaa kodillemme suurta kunniaa, sillä isä asuu
luonnollisesti toisessa vierashuoneessamme ja miss Knickerbockerin
intiaanikota on toisessa. Setä hovimarsalkka ja täti saavat sentähden
tyytyä asumaan hotellissa Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa.»
Kreivi Kirchwald yski hieman.
»Hm — Käthe, tiedäthän, miten vastenmielistä Kuki-tädistä on asua
hotellissa», sanoi hän hitaasti. »Jos puhumme kauniisti missin
kanssa, niin hän tyytyy ehkä parina päivänä lastenkamariin tai
pukeutumishuoneeseeni, niin että lähimmät sukulaiseni voivat asua
luonamme.»
»Ehkä», vastasi Käthe kuivasti, »mutta, Horst, pelkään, että kunnon
Knick pahastuu.»
»En luule sitä.»
»Etkö? No, saat tehdä niinkuin haluat, Horst», huokasi Käthe alistuen
'kohtaloon' tai oikeammin miehensä toivomuksiin. Hän alistui aina, kun
hän huomasi, että Kirchwald erikoisesti halusi jotakin. Mutta kuten
tavallisesti hän koetti vielä viimeistä keinoa:
»Mutta, Horst, olisit voinut säästää minut tästä!»
Kreivi Kirchwald katsoi häneen hymyillen, mutta ennenkuin hän ehti
vastata, oli Käthe hypähtänyt seisomaan.
»Niin, niin, ymmärrän, mitä aiot sanoa. Olisi sietämätöntä kuulla
Kuki-tädin valitusta häirityistä hotellin öistä ja sydämettömistä
sukulaisista, jotka voivat kiusata marttyyriraukkaa sillä tavoin. On
parasta, että teemme tahtosi mukaan.»
XXII.
SUKU KOKOONTUU.
Miss Knickerbocker suostui heti ehdotukseen, koska tuosta kunnon
sielusta oli aivan luonnollista, että talon herran sukulaisilla olisi
etuoikeus. Käthe huomautti sentähden, että miss puhui kuin sokea
väreistä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei vielä tuntenut
Kuki-tätiä.
Käthe olisi ollut äärettömän ihastunut, jos miss olisi näytellyt
loukkaantunutta, ja Käthe olikin koettanut saada aikaan sellaista.
Mutta missin ujous oli saattanut Käthen juonen häpeään, ja nyt hän ei
voinut välttää Kuki-tätiä.
Seuraavana päivänä kaivatut vieraat saapuivat — kreivi Hellberg, joka
oli tullut hieman harmaaksi, mutta oli vielä sama reipas, rakastettava,
vanha herra, aatelismies kiireestä kantapäähän — rouva Fee von
Wendenburg, kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan, ja hänen miehensä
aivan kaltaisenaan.
Vapaaherratar Theone von Tiefenthal oli tullut vielä pyöreämmäksi,
kutoi yhä ahkerasti sukkia, vaikkakaan ei enää Käthelle, vaan
Fee-rouvan lapsille, kun parooni Tiefenthal ei itse tarvinnut
puolisukkia.
Parooni itse oli aivan muuttumaton — kovaääninen, tahditon, ja puhui
ujostelematta schlesialaista murrettaan, mutta rosoisen kuoren alla oli
kultainen sydän.
»No, miten on laitasi, tytöntynkä?» tervehti hän äänekkäästi
lemmikkiään Kätheä asemasillalla. »Tuhat tulimmaista, niin soma!
Tytöntynkähän kaunistuu vuosi vuodelta!»
»Mutta setä, älä huuda niin kovasti!» sanoi Käthe punastuen.
»Huuda? Minähän vain puhun?» vastasi tilanomistaja niin äänekkäästi,
että kaikki ympärillä olevat katsoivat häntä. »On kai täällä luvallista
puhua? No, Jumalan kiitos, että vihdoinkin olemme perillä! En pidä
rautatiematkoista. Ei voinut edes nukkua, ja junalla oli niin riivatun
kiire, että ei matkalla ehtinyt juoda mitään. Kurkkuni on aivan kuiva.»
Käthe vastasi hymyillen, että se oli pian autettavissa, ja tämä tieto
rauhoitti Tiefenthalia. Ja niin matkustavaiset sulloutuivat vaunuihin
ja ajoivat hotelliin. Kreivi Hellberg ajoi lastensa kanssa kotiin
syleilläkseen ensi kerran tyttärensä poikaa.
Pian molemmat muut parit saapuivat sinne, ja kun pikku Heinz oli
hetkisen ollut perhepiirin keskustana, niin siirryttiin teepöydän
ääreen, jossa vallitsi ilo ja sopusointu.
Iloisen soinnun tähden ei kukaan kuullut, että vaunut pysähtyivät talon
edustalle ja että pian soitettiin ovikelloa. Mutta kohta aukenivat
ruokasalin ovet ja kynnyksellä seisoi vanhahko, turkkeihin kääriytynyt
pari, kuin olisivat he lähteneet huviretkelle pohjoisnavalle —
hovimarsalkka Diestelcamp puolisoineen.
Käthe pudotti pelästyneenä kaakkuviipaleen, jonka hän aikoi pistää
suuhunsa.
»Kuki-täti!» kirkaisi hän kuin käärmeen pistämänä. »Luulin, että
saapuisitte vasta huomenna!»
»Mieletön ajatus, kuten tavallisesti, rakkaani», kuului terävästi
kapeilta huulilta. »Olemme ilmoittaneet kirjeellä, että tulisimme
tänään. Mutta jos tällä tervehdyksellä tahdot osoittaa, että emme ole
tervetulleet, niin voimme hyvin lähteä pois taas!»
»Olenko sanonut sellaista?» Käthe kääntyi kiihtyneenä läsnäoleviin.
Kreivi Kirchwald oli kuitenkin tullut tilanteen herraksi ja kiiruhti
tätinsä luo, jonka hän talutti huoneeseen vakuuttaen, että sellaista
kirjettä ei ollut saapunut.
»Minä annoin itse kirjeen miehelleni, että hän veisi sen postiin»,
vastasi Kuki-täti vilkuillen yhä epäluuloisena Kätheä.
»Tietysti, rakkaani, tietysti», vakuutti hovimarsalkka. »Minulla oli
monta kirjettä ja olin pannut ne tänne setelitaskuun, ja — mitä tämä
merkitsee? En lainkaan ymmärrä. Täällähän kirjeet ovat vielä.»
Ja hämmentyneen näköisenä hän nosti ne ilmaan.
Tiefenthalin jyrisevä nauru lopetti nolon hiljaisuuden, joka oli
syntynyt.
»Sellaista tapahtuu hienoimmissa perheissä», sanoi parooni nauraen
ujostelematta. »Älkää olko niin ällistynyt, vanha veikko, vaan suokaa
minun syleillä teitä.»
Kuki-täti näytti siltä, kuin hän olisi purrut hapanta sitruunaa,
ensinnäkin sentähden, että henkilö, jonka hän vain ulkonaisesti tunsi,
oli uskaltanut nauraa, ennenkuin tämä oli nöyrästi suudellut hänen
kättään, ja toiseksi sentähden, että tämä ihminen, joka ei koskaan
ennen ollut nähnyt hovimarsalkkaa, oli kutsunut häntä »vanhaksi
veikoksi» ja tarjonnut hänelle sylinsä. Mutta kun hänen miehensä oli
mielissään keskeytyksestä ja kaikkien kasvot loistivat, niin hän piti
parhaimpana olla suopean näköinen.
»No, pieni erehdys on selvinnyt», sanoi hän pakottautuen hymyilemään.
»Rakas sukulaiseni, ymmärrän täydellisesti ihmettelyn äkillisestä
tulostamme ja olisin kiitollinen, jos näyttäisit meille huoneemme.»
»Tuo on anteeksipyyntö», kuiskasi Käthe sisarelleen ja sanoi sitten
ääneen:
»Riisu päällysvaatteet, täti, ja lämmitä sieluasi teekupilla, sillä
huone on ensin lämmitettävä.»
»Oh, huone ensin lämmitettävä», toisti Kuki-täti hitaasti. »Sinun olisi
pitänyt lämmityttää se aikaisemmin — vasta lämmitetyissä huoneissa
kylmettyy helposti.»
Käthe kohautti olkapäitään. Hän oli tottunut siihen, että Kuki-täti
moitti kaikkea. Mutta miss Knickerbocker näytti pelästyneeltä ja piti
velvollisuutenaan puolustaa entistä oppilastaan.
»Suokaa anteeksi», sanoi hän kääntyen rouva von Diestelcampiin. »Meidän
pohjoisessa ilmanalassamme täytyy pitää tulta koko päivän, jotta huone
pysyisi lämpimänä. Täällä etelässä huone lämpenee lyhyessä ajassa.»
»Vai niin. Kovin mielenkiintoista!» alentui Kuki-täti vastaamaan, kun
veljenpoika riisui häneltä turkit.
XXIII.
VÄITTELY NIMESTÄ.
Pian Habakuk-setä ja Kuki-täti istuivat teepöydän ääressä, ja kreivi
Hellberg, jolla oli paikkansa Kuki-tädin vieressä, huolehti, että
armollinen rouva kirkastui, aukaisi rakastettavuutensa sulut ja antoi
armonsa auringon loistaa niin hyville kuin pahoille. Nauttiessaan
kolmannen teekupin ja erikoisen herkullisen tortun hän hymyili jo
armollisesti Käthelle ja sanoi:
»Et aavista, rakas sukulaiseni, miten haluan painaa rintaani kalliin,
suloisen Habakukimme.»
Käthe näytti hämmästyneeltä; sitten hän sanoi nauraen:
»Mutta täti, voithan tehdä niin joka päivä. Teidän huoneennehan on
aivan lähellä, ja jos et voi enää pidättäytyä, niin emme lainkaan
vastusta, vaikka painaisit sedän meidän läsnäollessamme rintaasi
vasten, ellei häntä vain ujostuta.»
»En ymmärrä», vastasi Kuki-täti, »kuka puhuu sedästä. Tarkoitan pikku
Habakukia.»
Käthe katsoi neuvottomana ympärilleen.
»Nyt en minäkään ymmärrä. Missä on pikku Habakuk?»
Kuki-täti pani kätensä ristiin.
»Hän ei tunne omaa poikaansa», huokasi hän katsahtaen ympärilleen.
»Poikaani», toisti Käthe. »Mutta hänen nimensähän ei ole Habakuk!»
»Mitä nyt?» huudahti Kuki-täti kalveten, mutta samalla hän ojentautui
taistelunhaluisena. »Kuulenko oikein? Minä, hänen kumminsa, olen
antanut hänelle tämän nimen. Tässä on varmaan joku erehdys?»
»En luule sitä, rakas täti», sanoi kreivi Kirchwald. »Poikamme on
kasteessa saanut nimiensä joukossa myös sinun nimesi, mutta häntä
kutsutaan Heinrichiksi — isän ja prinssin mukaan, ja olemme lyhentäneet
sen Heinziksi.»
Kuki-täti tuli yhä kalpeammaksi.
»En usko korviani», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi ja sieraimet
värähtelivät. »Onhan kyllä totta — kreivi Hellberg on hänen isoisänsä —
mutta — lapsi on Kirchwald ja minä olen hänen isänsä lähin sukulainen
ja minulla on siis määräämisvalta. Kuinka on mahdollista, että poikaa
ei kutsuta sillä nimellä, jonka olen antanut hänelle?»
»Vanhemmat määräävät puhuttelunimen», murisi Tiefenthal.
Kuki-täti ei vähääkään välittänyt tästä.
»Etunimen voi vaikeuksitta muuttaa», jatkoi hän innokkaasti. »Jos siis
joku — voin tuskin uskoa sitä — tuottaa minulle sellaisen häpeän, että
antaa lapselle toisen nimen kuin Habakuk, niin on nimi heti julkisesti
muutettava.»
»Mutta täti —», keskeytti kreivi Kirchwald, mutta rouva von Diestelcamp
kohotti torjuen kätensä.
»Anteeksi», sanoi hän terävästi. »Jos lapsi todella kastettiin
Habakukiksi, niin sitä on kutsuttava tällä nimellä.»
»Heinz hänen nimensä on ja Heinziksi häntä kutsutaan», huusi Käthe
säkenöivin silmin. »Habakuk-nimi voi olla kunnianarvoisa, mutta se ei
ole kaunis. Enkö ole oikeassa, pikku setä?»
»Minun täytyy tunnustaa», sanoi hovimies hymyillen hämillään, »että
olen ajan oloon tottunut siihen ja että pidän naisen nimen lyhennystä
'Kuki' suorastaan viehättävänä» — tämä oli kohteliaisuus hänen
»rakkaalle rouvalleen» — »mutta rehellisesti sanoen napisin usein
nuoruudessani kohtaloa vastaan, joka koko pitkäksi elämäkseni oli
liittänyt minut tuohon — hm — hyvin tavattomaan nimeen.»
»Habakuk, sinä olet rivo», huudahti Kuki-täti ankaran näköisenä,
»olen ihmeissäni ja kiihtynyt, koska olet Käthen puolella. Jumalani,
kääntääkö hän oman mieheni sydämen minua vastaan? Mutta siitä puhumme
myöhemmin. Nyt kysyn vielä kerran: kutsutaanko lasta Habakukiksi vai
ei?»
»Ei tietysti, koska pojan nimi on jo Heinz», vastasi Käthe.
»Horst, oletko todella niin anteeksi antamattoman heikko, että tässä
pyhässä, vakavassa, tärkeässä asiassa alistut tuon ihmisen tahtoon?»
kysyi Kuki-täti veljensä pojalta.
»Tuo ihminen on vaimoni ja poikani äiti», kuului Kirchwaldin hillitty
vastaus. »Olemme valinneet nimen yksimielisesti. Se on oikeutemme, vai
mitä, rakas täti?»
»Mutta olen nimenomaan lausunut toivomukseni, että poika kastettaisiin
Habakukiksi.»