kirjoituksen, kun se on ratkaistu ja maksan siitä, mutta sama kai on,
onko nimeni Müller vai Schulze?»
Suuremmoisin käden liikkein ojensi jättiläinen vihreät paperit Käthelle.
»Siinä tapauksessa en suorita tätä tehtävää», sanoi hän kylmästi.
»Daniel Juustopää on kunniallinen mies eikä mikään merirosvo, joka
kalastaa sameassa vedessä. Hän palvelee vain avun tarpeessa olevia,
jotka ilmoittavat nimensä. Joka ei uskalla ilmaista nimeänsä, sitä en
voi auttaa.»
Käthellähän ei ollut kokemusta. Muuten hän olisi tyynesti ottanut
vihreät kirjeet ja mennyt tiehensä, vaikkakin menetettyään kymmenen
markkaa, jota Daniel Juustopää ei tietenkään antaisi takaisin. Koska
Käthe ei kuitenkaan puuttuvan kokemuksensa tähden arvannut jättiläisen
aikeita, niin hän antoi johtaa itsensä harhaan.
»Minulla ei ole mitään syytä salata nimeäni», sanoi hän kiihtyneenä.
»Olen kreivitär von Kirchwald ja asun Potsdamerkatu l:ssä. Jos tahdotte
tietää vielä jotakin, niin sanokaa se pian, sillä tätä tupakansavua ei
kukaan tavallinen ihminen voi kauan kärsiä!»
»Armollisin kreivitär!» sanoi tohtori Juustopää ja virnisteli koko
naamallaan. »Antakaa anteeksi, mutta rehellisen miehen tulee noudattaa
periaatteitaan. Ei, minulla ei ole muuta kysymistä. Suotteko minun
saattaa teidät vaunuihinne?»
»Ei, kiitoksia», sanoi Käthe lyhyesti ja loi kauhistuneen katseen tähän
seuralaiseksi tarjoutujaan repaleisine yönuttuineen. »Voin aivan hyvin
mennä yksinäni, te vilustuisitte helposti.»
Tohtori Juustopää mumisi jotakin, jota Käthe ei kuullut, sillä niin
nopeasti hän lähti alas jyrkkiä portaita. Ja tänne hänen täytyi palata
ties' kuinka monta kertaa kysymään, oliko tuo kauhea ihminen keksinyt
ratkaisun. Hirveä ajatus! Kymmenen hevosta ei olisi voinut vetää häntä
takaisin tohtori Juustopään salonkiin, ellei tuota salaperäistä »Annaa»
olisi ollut olemassa.
»Niin, tuo 'Anna'! Mutta ole rauhassa, Käthe-raukka, pian on piinasi
ohi.»
XVIII.
VASTENMIELINEN VIERAS.
Kun Käthe tuli kotiin, täytyi hänen muuttaa vaatteensa kiireestä
kantapäähän, sillä niin oli tuon kauhean nurkantakaisen haju, jota
tohtori Juustopää poltti ja arvatenkin myös osti tupakkana, tunkeutunut
hänen vaatteisiinsa.
»Ehkä hän polttaa patjan olkia», mutisi Käthe, kun hän tyytymättömän
näköisenä vaihtoi pukua. »Niin kauhealta ei haissut edes piippu, jota
ajurimme kotona Hellbergissä poltti.»
Hellbergin ajuri oli todella rikas mies verrattuna rappiolle
joutuneeseen akatemian jäseneen neljännessä kerroksessa
Enkelinrantatien varrella, mutta kun on pulassa, voi ehkä polttaa olkia
yhtä hyvin kuin kuivattuja kirsikanlehtiä.
Käthen mielestä päivä kului etanan vauhdilla. Hän vapisi ajatellessaan,
että hänen pitäisi mennä jälleen tuon taiturin luo, mutta kuitenkin hän
paloi halusta saada tietää jotakin kirjeistä.
Kuki-tädin saarnatessa ja lausuessa monia viisauksia kuluivat tunnit.
Käthe ei kuitenkaan kuullut sanatulvaa. Hänen ajatuksensa olivat vain
likaisessa ullakkokomerossa Enkelinrantatien varrella, jossa viisas
mies nyt istui tutkien vihreitten kirjeitten sisältöä.
Samana iltana saapui postissa vielä vihreä kirje hänen miehelleen,
joten hänen tuskanmaljansa tuli kukkuroilleen. Ei epäilystä, sama väri,
sama muoto, sama punainen kiiltomato kuoressa.
Kylmät väreet puistattivat Kätheä, kun hän näki miehensä rauhallisena
aukaisevan kirjeen ja sitten työntävän sen asetakin hihankäänteeseen —
ja vielä kauheampi oli Kuki-tädin pahansuopa katse. Se sanoi enemmän
kuin monet sanat.
Miksi tuo kauhea Anna käytti niin silmiinpistävää väriä — miksi hän ei
voinut kirjoittaa valkealle paperille kuin muut järkevät ihmiset?
Sata kertaa oli Käthe kysymäisillään mieheltään, mistä tämä sai
vihreitä kirjeitä, mutta hän tukahutti aina kysymyksen, sillä hän
tiesi, että hän ei voisi teeskennellä välinpitämättömyyttä.
Yleensä oli kaikki noiduttua, sillä seuraavana aamuna ei voinut
ajatellakaan poishiipimistä. Kreivi Kirchwald oli kotona, Diestelcampia
ei haluttanut mennä ulos — millä tekosyyllä Käthe pääsisi livahtamaan
tiehensä? Hänen täytyi purra hampaansa yhteen ja varustautua
kärsivällisyydellä.
Illaksi odotettiin vieraita, ja kun Käthe valmisti ruokalistaa, jossa
oli »taivaantorttu» jälkiruuaksi, sai hän oivallisen päähänpiston.
Hänhän voisi itse mennä tilaamaan tortun Jostyn leipomosta ja sitten
ajaa nopeasti hevosella Enkelinrantatielle.
Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Kuki-täti oli äskettäin
lahjoittanut nuorelle parille hopeisen torttumaljan, ja kun hän kuuli
Käthen aikeen, niin hän tahtoi, että maljakko tänään vihittäisiin
virkaansa. Sentähden pitäisi palvelijan heti mennä leipomoon tilaamaan
torttua ja samalla viemään maljan sinne. »Taivaantorttu» on nimittäin
niin hauras, että sitä ei voi muuttaa toiselta vadilta toiselle, se
piti heti asettaa astiaan, josta sitä tarjottiin.
Käthen täytyi tukahuttaa harminsa ja tyytyä kohtaloonsa. Oi, miksi
hän oli rakkaudesta »taivaantorttuun» valinnut juuri sen, joka oli
Kuki-tädinkin mielitorttu!
Koska »taivaantorttu» kuuluu tähän kertomukseen, on siitä jotakin
kerrottava. Tämä herkullinen leivos on tehty neljästä hauraasta
kaakkulevystä, joiden väliin on pantu paksut kerrokset vadelmahilloa,
vaniljakiisseliä, aprikoosimarmelaatia ja kermavaahtoa. Päällimmäinen
kaakkuviipale koristetaan taidokkaasti kermavaahdolla, minkä leipuri
suorittaa vasta kun torttu lähetetään ostajalle.
Käthe sadatteli itsekseen torttumaljaa, josta hän ei muuten lainkaan
pitänyt, ja hän sadatteli torttuakin.
Mutta siitä hän sai maksaa kalliisti.
Hän kulutti aikaa ajattelematta uhkaavia onnettomuuksia. Hämärän tullen
aikoivat Diestelcampit lähteä pienelle kävelylle puistoon. Kätheä
pyydettiin mukaan, mutta hän sanoi, että hänellä oli vielä paljon
puuhaa iltaa varten.
Kreivi Kirchwald oli päivällisestä asti ollut toimessaan — Käthe oli
siis yksin kotona ja koetti nyt laskea, riittäisikö aikaa Enkelinkadun
vierailuun.
Kun hän vielä seisoi eteisessä, kuuli hän raskaita askelia portailta.
Hän työnsi lasioven verhon syrjään nähdäkseen, mikä mammuteläin siellä
vaivalloisesti kömpi ylös.
Yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä, että huohottava olio oli tohtori
Juustopää.
Käthe oli vaipua polvilleen kauhusta — tuo ihminen hänen kodissaan!
Ennenkuin mies ennätti painaa soittonappulaa, aukaisi Käthe oven niin
nopeasti, että oppinut tulkki oli lentää suinpäin portaita alas.
»Miksi tulette tänne? Enkö sanonut, että itse tulisin kuulemaan
vastauksen», huusi Käthe pelästyneelle miehelle.
»No, se minun täytyy sanoa!» sanoi tämä tointuen pian. »Olipa tämä
ystävällinen tervehdys! Minä vaivaudun tulemaan tänne säästääkseni
armollista kreivitärtä pitkästä matkasta ja jotta teidän ylimyksellisen
nenänne ei tarvitsisi toista kertaa kärsiä rakasta tupakansavuani, ja
sen sijaan, että toivottaisitte minut tervetulleeksi, haukutte minut
suut ja silmät täyteen, ennenkuin olen ennättänyt soittaa ovikelloanne.»
Tämän jyrisevän sanatulvan aikana oli Käthe tullut vakuutetuksi
siitä, että hänen vieraansa oli jättänyt kauhean yönutun kotiin ja
oli pukeutunut samoin kuin muut ihmiset, vaikkakin hyvin nukkavieruun
pukuun. Jonkunlainen pitkä takki verhosi hänen mahtavaa ruumistaan
koettaen antaa sille herrasmiehen leimaa.
Koska talon muut asukkaat saattoivat kiiruhtaa ulos kuullakseen
jyrisevää ääntä, joka epämieluisasti häiritsi talon ylhäistä rauhaa,
niin Käthe piti parhaimpana puhua kohteliaammin kutsumattoman vieraan
kanssa.
»Olette oikeassa!» sanoi hän nopeasti. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
Hyvää päivää, herra tohtori. Olitte ystävällinen, kun vaivauduitte
näin! Tehän huomasitte, että pelko saattoi minut aivan hämmennyksiin?»
»Pelkäsittekö minua?» hymyili jättiläinen astuessaan eteiseen, jonka
oven Käthe kiiruhti sulkemaan. »Armollinen kreivitär, Daniel Juustopää
ei tee kissallekaan pahaa.»
»Sepä on kaunista, Daniel Juustopää», vastasi Käthe mietiskellessään,
minne hän voisi viedä vaarallisen ihmisen. Täällä eteisessä he eivät
voisi seisoa, ja hänen omaan huoneeseensa? — Ei — mieshän haisi
niin kauheasti tupakalta, että ilma olisi myrkytetty vielä kauan
tämän jälkeen. Saliin? Jotta Kuki-täti voisi kohdata miehen, jos
hän odottamatta palaisi. Seis! Makuuhuoneen vieressä oli Horstin
pukeutumishuone, jossa saattoi avata akkunan — mainio ajatus!
»Olkaa hyvä ja astukaa tänne!» sanoi hän avaten oven ja meni edeltä
sytyttämään kaasuliekin pöydän yläpuolelle.
Huone ei ollut suuri, mutta sangen kauniisti kalustettu. Pöydän
luona, jolla oli siistintä- ja sotilastarpeita epäjärjestyksessä,
koska palvelija ei vielä ollut korjannut niitä pois, oli kaksi
mukavaa, vanhaa nojatuolia, ja seinän vieressä oli sohva. Pukupöytä,
peili ikkunoiden välissä ja suunnaton vaatekaappi, jossa oli kreivi
Kirchwaldin vaatteita, täydensivät kalustoa.
Käthe osoitti toista nojatuolia ja istuutui itse toisen käsipuulle.
»Te tulette selvitettyjen kirjeiden johdosta — eikö totta?» kysyi hän
vapisten kärsimättömyydestä.
»Niin, ja minä olen ratkaissut kirjoitukset», vahvisti tohtori
Juustopää arvokkaasti.
Käthe hypähti.
»Mitä? Näyttäkää minulle — pian!» puhui hän henkeään pidättäen ja
leimuavin silmin.
»Heti, armollinen kreivitär!» vastasi tohtori ja viittasi lihavalla
kädellään armollisesti kumartaen. »Suokaa minun ensin ilmoittaa,
että kirjeissä oli käytetty kolmea järjestelmää, niinkuin otaksuin.
Ymmärrätte hyvin, että tehtäväni ei ollut helppo ja että vain
erikoistuntija, jolla on minun tietoni ja kokemukseni, saattoi keksiä
ratkaisun. Siitä syystä — —.»
Käthe, joka vain vaivoin oli kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään,
vaipui tuoliin, sillä hänen tarkka korvansa oli kuullut, että eteisen
ovi avattiin ulkoa päin. Ja nyt kuului kannusten kilinää, ja hän kuuli
miehensä kysyvän, oliko herrasväki kotona.
»Mieheni!» keskeytti Käthe tohtorin kuiskaten. »Hiljaa, ei sanaakaan.
Hän ei saa tietää, että te olette täällä!»
Tohtori Juustopään suu jäi ammolleen hämmästyksestä.
»Mutta —», kuiskasi hän vihdoin vaistomaisesti.
Käthe tarttui molemmin käsin päähänsä.
»Hän ei saa tavata teitä täällä, ja nyt hän voi tulla tänne millä
hetkellä hyvänsä», kuiskasi hän henkeään pidättäen ja katseli
mielettömänä ympärilleen. »Teidän täytyy kadota, häipyä pois, hypätä
ikkunasta!»
»Katkaistakseni kaikki luuni ja nikamani!» kuiskasi tohtori Juustopää
harmistuneena. »Antakaa hänen tulla — mitä hän minulle tekisi? Eihän
tämä ole rakkauskohtaus!»
»Hän ei saa nähdä teitä!» läähätti Käthe epätoivoisena. »Menkää
tiehenne taikka hän surmaa teidät. Ryömikää sohvan alle!»
»Tehkää minut kyllin kapeaksi», ähkyi tohtori, joka nyt todella
pelästyi ja hypähti seisomaan tirkistellen hurjin katsein ympärilleen.
»Hän surmaa teidät, jos hän tapaa teidät täällä!» vakuutti Käthe aivan
poissa suunniltaan epätoivosta. »Odottakaa, nytpä keksin! Menkää
vaatekaappiin, mutta nopeasti! Minä päästän teidät sitten pois.»
Vaatekaapissa oli kolme osaa. Hän aukaisi sen, jossa säilytettiin
sivilivaatteita, tohtori ryömi tuskasta vapisten sisään ja Käthe ehti
tuskin lukita oven, ennenkuin Kirchwald astui huoneeseen.
»Ah, oletko täällä, Käthe?» sanoi hän hyväntuulisena. »Olen etsinyt
sinua kaikista huoneista — tulin tänään tavallista aikaisemmin. Mitä
sinä täällä teet?»
»Minä?» kysyi Käthe hehkuvan punaisena. »Oh, minä olen tänään ottanut
esille suuren metsästysturkkisi, niinkuin pyysit. Olimme pitäneet
sitä pippurissa koiden varalta, ja nyt katsoin vain, oliko palvelija
ripustanut sen kaappiin.»
»Monet kiitokset!» sanoi Kirchwald sydämellisesti. »Olipa mainiota,
sillä Grünewaldin metsästys on määrätty huomiseksi, ja Boob ilmoitti
minulle eilen, että lähdettäisiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.
Kello seitsemän — muistaakseni!»
Näin sanoen hän otti hihankäänteestä vihreän kirjeen kiiltomatoineen,
jonka hän oli saanut edellisenä iltana, ja hän veti vihreän paperin
kirjekuoresta Käthen silmien edessä!!!
»Tuo — tuo kirje — onko se Boobilta?» kysyi Käthe aivan jähmettyneenä.
»Niin — aivan oikein, kello seitsemän», luki kreivi Kirchwald
huomaamatta Käthen kiihtymystä ja heitti paperin pöydälle.
»Tuo — vihreä — kirje — Boobilta?» toisti Käthe, ja hänen kasvonsa
pitenivät.
Kreivi Kirchwald nauroi.
»Kunnon Boob käyttää tuollaista ylellistä muotipaperia vain kurillaan»,
sanoi hän. »Minua naurattaa joka kerta, kun postissa tapaan tuollaisen
pienen viheriän, joka suorastaan kerjää, että se huomattaisiin. No,
jokaisellahan on makunsa —.»
»Mutta Anna —?» änkytti Käthe ajattelemattomasi, mutta ennenkuin
kreivi Kirchwald ennätti kysyä, mitä hän tarkoitti, koputettiin ovelle
ja palvelija astui huoneeseen kantaen molemmin käsin hopeamaljaa, ja
maljassa oli kermavaahdon peittämä, herkullinen torttu.
»Terveisiä leipurilta! Tässä tuon 'taivaantortun'», ilmoitti hän
iloisena.
Tietämättä mitä teki otti Käthe maljan palvelijalta, joka sitten
katosi, ja katsoi ympärilleen, mihin hän voisi sen panna. Pöytä oli
täynnä ja siinä olevat esineet eivät saaneet tulla kermavaahdon
yhteyteen. Pukupöytä ei myöskään ollut sopiva paikka tortulle, mutta
ehkä tässä tarjoutui sopiva tilaisuus houkutella Horst huoneesta?
Samassa silmänräpäyksessä tapahtui jotakin odottamatonta, harvinaista —
kuului kuin kaukaista, mutta voimakasta aivastusta!
XIX.
SALAPERÄINEN MIES VAATEKAAPISSA.
Kuului etäistä, mutta kuitenkin niin voimakasta aivastusta, että
vaatekaappi tärisi.
»Mitä se oli?» sanoi Kirchwald kuunnellen.
Käthe oli pyörtymäisillään ja hänen täytyi asettaa torttumalja
lähimmälle tuolille, sillä hän arvasi aivastuksen yhteydessä olevat
asianhaarat. Kaapissahan oli metsästysturkki, josta hän oli juuri
puhunut. Se oli ollut pippurissa koiden varalta, eikä sitä oltu kyllin
hyvin tuuletettu. Onneton kirjanoppinut sai nyt hengittää hienoa,
kutittavaa tomua ja — — —. »Hapshi! Atshi! Hatshu! Apshik!» kuului
kaapista lakkaamatta, niin että raskaat huonekalut horjuivat kuin
maanjäristyksessä.
Kreivi Kirchwald harppasi kaapin luo ja aukaisi sen, mutta hän oli
lentää selälleen, sillä avonaisesta ovesta lensi suoraan hänen syliinsä
suunnattoman paksu mieshenkilö, jonka lihavat parrattomat kasvot
olivat siniset ilman puutteesta ja ponnistuksista koettaa tukahuttaa
petollisia aivastuksia. Hänen pienet siansilmänsä olivat pöhöttyneet ja
tulvillaan kyyneleitä.
Miehen liivit olivat melkein auki, sillä niitä piti kiinni vain yksi
nappi, joka ruumiin äkkinäisen liikkeen tähden ei ollut ponnahtanut
pois, kuten kuusi sen toveria.
Onneksi Kirchwald ei kuitenkaan kaatunut, vaan saattoi pitää miestä
pystyssä.
»Hyvä herra!» alkoi hän, mutta vieras heilutti torjuen molempia käsiään
ja rupesi uudestaan aivastamaan, kymmenen, kaksikymmentä kertaa
peräkkäin. Samalla hän horjui edestakaisin ja vaipui sitten ähkyen
lähimpään tuoliin.
Käthe ja Kirchwald olivat odottaneet äänettöminä, että tämä puuska
menisi ohi. Kun nyt pahin oli voitettu ja säälittävä ihminen rupesi
epäilyttävän puhtaalla, punaisella nenäliinalla puhdistamaan nenäänsä,
joka oli paisunut toista vertaa suuremmaksi, niin Kirchwald huomasi,
että oli aika pyytää selvitystä.
»Hyvä herra!» huudahti hän, »tahdotteko nyt ilmoittaa minulle kuka
olette ja mitä tehtävää teillä on vaatekomerossani?»
»Kysykää rouvaltanne!» sähisi tohtori Juustopää, jonka loukattu ylpeys
nyt heräsi. »Uhkauksin on hän pakottanut minut ryömimään tuonne ja
hengittämään pippuria. Muuten, istunko minä jonkin päällä?» lisäsi hän.
Hän nousi vaivalloisesti ja paljasti silloin hämmästyneelle parille
mahtavan ruumiinsa peittämän esineen — taivaantortun, joka erilaisine
hyytelö-, kermavaahto-, marmelaadi- y.m. kerroksineen oli tarttunut
hänen housujensa avaraan takaosaan, ja malja putosi rämisten maahan.
»Kuolema ja kirous!» huusi tohtori, käänsi päätänsä ja katseli olkansa
yli. »Olenko tullut ryövärien luolaan, koska minulle asetetaan
ansoja, minut suljetaan vaatekaappiin, jossa on pippuria, ja lopuksi
minut takellutetaan inhoittavalla aineella. Hyvä herra, vaadin
vahingonkorvausta!» hän ähkyi todellisen vihan vallassa.
Käthe oli kauan sitten voimattomana vaipunut toiseen nojatuoliin
ja hän näki kauhukseen, että hänen miehensä kasvot tulivat
purppuranpunaisiksi. Käthe pelkäsi vihanpurkausta, mutta Kirchwald
koetti vain pidättää nauruaan.
Myöhemmin Kirchwald kertoi, että hän ei ymmärtänyt, miten hän saattoi
voittaa iloisuutensa, mutta tosiasia on, että hän onnistui, ja
vastauksen asemesta hän huusi palvelijaa, jota hän pyysi vapauttamaan
vieraan siitä, mikä viisi minuuttia sitten oli ollut taivaantorttu.
Kostean sienen ja pyyheliinan avulla onnistui puhdistus kuitenkin, ei
tosin täydellisesti, mutta sittenkin joihinkin määrin.
Toimituksen aikana vaikeni Kirchwaldin herrasväki, mutta palvelija ei
voinut olla sanomatta yhä uudelleen:
»Mikä vahinko kauniille tortulle!» ja koko ajan viisas kirjanoppinut
röhki, mylvi ja ähkyi.
Kun palvelija oli vienyt pois rievut, vahingoittuneen maljan ja
taivaantortun koristaman tuolin, niin tohtori Juustopää huusi:
»Pukuni on kokonaan pilalla!»
»Ei suinkaan!» sanoi Kirchwald kohteliaasti. »Kemiallisessa pesussa
häviävät jäljet kokonaan.»
»Vai niin! Ja sillä aikaa kuin takki on pesulaitoksessa, täytyy minun
kai maata sängyssä?» virkkoi tohtori Juustopää ivallisesti. »Köyhyys
ei ole mikään häpeä, ja sentähden en häpeä sanoa, että tämä puku on
ainoani!»
Käthe ähkyi hiljaa, mutta Kirchwald ymmärsi viittauksen.
»Uskallanko tarjota teille vähän vahingonkorvausta!» sanoi hän ottaen
kukkaronsa esiin.
»Vähän tuskin riittää minun mittaiselleni», vastasi jättiläinen.
Kirchwald otti rauhallisena esiin 50 markan setelin. Hän tunsi olevansa
velvollinen maksamaan sen enemmän pippurin kuin taivaantortun tähden.
»Kyllä riittää», sanoi tohtori, joka otti vastaan setelin ja pani sen
tahraiseen rahakoteloon, jossa Käthe näki vihreät kirjeet. Sitten
tohtori otti nämä, punnitsi niitä hetken tärkeän näköisenä kädessään ja
pani ne pöydälle.
»Tässä ovat vihreät kirjeet, rouva kreivitär», sanoi hän. »Olen
kirjoittanut selityksen lyijykynällä sanojen alle. Palkkani on
kaksikymmentä markkaa kappaleelta, siis ennen maksettu kymmenen markkaa
tästä vähennettynä tasan viisikymmentä markkaa.»
Kirchwald katseli päätään pudistaen ensin vihreitä kirjeitä, sitten
Juustopäätä, jonka ryhti johti mieleen roomalaisen keisarin. Lopuksi
Kirchwald katsahti vaimoonsa.
»Onko oikein, Käthe?» kysyi hän rauhallisena.
Käthe oli aivan kadottanut puhelahjansa; hän vain nyökkäsi.
Sanoja tuhlaamatta Kirchwald otti vielä 50 markan setelin ja ojensi sen
Juustopäälle, joka ahnaasti tarttui siihen.
»Vaaditteko vielä jotakin?» kysyi hän kohteliaasti, vaikka häntä
halutti antaa voimakas korvapuusti.
»En — vaikkakin minun täytyisi saada lääkärin apua, koska hermoni ovat
saaneet tärähdyksen», kuului häpeämätön vastaus, ja tohtori Juustopää
leikitteli napilla, joka vielä oli liiveissä.
»Oh», sanoi Kirchwald, »unohdin, että ette tarvitse vain puhdistajaa,
vaan myös räätäliä. Luuletteko, että viisi markkaa riittää näihin
molempiin?»
Jättiläinen kohotti lihavat kasvonsa, sulki silmänsä ja laski.
»Sanokaamme seitsemän markkaa, niin riittää hyvin», virkkoi hän
armollisesti.
Kirchwald punastui jälleen, mutta hän hillitsi itsensä ja otti
kymmenmarkkasen kukkarosta.
»Koska varmaankin vaaditte korvausta kenkien kulumisesta matkalla
täältä, niin uskallan antaa kymmenen markkaa», sanoi hän ylenmäärin
kohteliaasti. »Ja nyt on minulla kunnia toivottaa teille hyvää yötä,
ennenkuin päähäni pälkähtää vaatia korvausta turmeltuneesta tortusta ja
litistyneen maljan korjauskustannuksista.»
Tohtori Juustopään pienet siansilmät tulivat luonnottoman suuriksi,
mutta hän ymmärsi, että oli aika lähteä paluumatkalle. Kuitenkin hän
vielä kerran asestautui arvokkuudellaan, tai sillä, mitä hän kunnioitti
tällä nimellä.
»Olen aivan erehtynyt teidän suhteenne, hyvä herra», sanoi hän
mahtipontisesti, »sillä nyt ymmärrän, että pidätte pippurin puoleksi
sokaisemaa ihmistä vastuunalaisena siitä, mihin hän istuu. Onko
nojatuoli sopiva paikka tortulle — —?»
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä Kirchwald oli avannut oven ja tohtori
Juustopää ymmärsi tätä mykkää kieltä. Hän vaikeni, kumarsi Käthelle ja
lähti huoneesta, seurasi talon herraa eteiseen ja puristautui eteisen
ovesta ulkoeteiseen.
Kun tilanne nyt tuntui julkisemmalta ja turvallisemmalta, niin tuli hän
jälleen hävyttömäksi.
»Olen näiden äkkinäisten tapausten aikana kokonaan unohtanut esittää
itseni», sanoi hän itserakkaana. »Nimeni on Juustopää — filosofian
tohtori Daniel Juustopää. Ehkä olette ystävällinen ja suosittelette
minua tuttavillenne salakirjoituksen taitajana ja kaikenlaisten
valtiollisten lentolehtisten laatijana.»
Miehen suuremmoinen julkeus poisti Kirchwaldin vihan, ja hänen täytyi
vasten tahtoaan hymyillä.
»Suosittelen kyllä monipuolista viisauttanne», sanoi hän. »Epäilen
kuitenkin, ovatko ystäväni teitä kohtaan yhtä suopeita kuin minä. Hyvää
yötä!»
Ja hän sulki eteisen oven.
XX.
ARVOITUS SELVIÄÄ.
Kreivi Kirchwald palasi pukeutumishuoneeseen, jossa hän tapasi Käthen.
Tämä istui vielä nojatuolissa aivan lamautuneena.
»Kas, nyt olemme vapautuneet tuosta veijarista!» sanoi kreivi katsoen
kelloaan. »Setä ja täti voivat olla täällä millä hetkellä hyvänsä ja
meidän kai pitäisi valmistautua iltakutsuja varten.»
»No mutta Käthe», jatkoi hän, »älähän näytä noin murtuneelta! Olet
elämässäsi tehnyt niin paljon hyviä kepposia, että hyvin voi maksaa
vähän epäonnistuneesta. Minun ymmärtääkseni olet antanut tuon lihavan
veijarin rumine nimineen kääntää nämä kirjeet. En voi aavistaa, mistä
olet saanut ne käsiisi, ellet vain ole tutkinut paperikoria. Sinä
punastut! No niin, paperikorihan on avoin kaikille, jotka haluavat
kalastaa.»
Käthe ähkyi.
»Oh, Kuki-täti lausui niin halpamaisia vihjauksia», valitteli hän.
»Kuki-täti! Oh, onko moista kuultu?» sanoi Kirchwald nyökäten. »Ja
sentähden olet etsinyt ja löytänyt nämä vihreät paperilaput? Mutta,
Käthe, eikö sinusta olisi ollut yksinkertaisinta kysyä minulta?»
Käthe tuli yhä punaisemmaksi ja loi silmänsä maahan.
»En tahtonut, koska yhden kirjeen loppuun oli kirjoitettu Anna», mutisi
hän.
Kirchwald vihelsi.
»Ahaa, onko kummempaa kuultu!» sanoi hän hymyillen. »Tuo Anna näytti
toteavan Kuki-tädin olevan oikeassa, ja sentähden käännyit tuon paksun
variksenpelätin puoleen! Hyvä, nyt alan ymmärtää — vain eräs seikka on
vielä hämärä. Miksi suljit tuon miehen kaappiin?»
»Koska hän ei mahtunut sohvan alle», sanoi Käthe lapsekkaasti, »ja
sinähän et olisi saanut nähdä häntä — sehän on päivänselvää!»
»On luonnollisesti», myönsi Kirchwald. »Mutta kun kaikki on selvillä,
niin katsokaamme, onko tuo kirjanoppinut kääntänyt 'Annan' kolme
rakkauskirjettä oikein. Minulla on selitys muistiinpanokirjassani ja
luen sen. Lue sinä samalla kirjeistä.»
Konemaisesti tarttui Käthe onnettomiin kirjeisiin ja aukaisi ne.
»Siis numero yksi!» alkoi Kirchwald. »'Henki, huomaatko mitään? Boob.'»
»'Henki, huomaatko mitään? Boob'», luki Käthe, pudotti kirjeen
lattialle ja hänen kasvonsa pitenivät kauheasti.
»Numero kaksi! 'Tämä on toinen salakirjoitusjärjestelmämme. Boob'»,
luki Kirchwald.
»'Tämä on toinen salakirjoitusjärjestelmämme. Boob'», toisti Käthe.