äänensä kuului vihaiselta ja tuskaiselta.
Nyt selveni kaikki Kirchwaldille, ja hänen täytyi nauraa ääneen.
»Oh, täti, melkein pakahdun naurusta», sanoi hän voimatta salata
iloisuuttaan.
»Minusta tämä on kauheata», sanoi Kuki-täti liikutettuna. »Ja sinä voit
nauraa — oh, en ymmärrä aikaanne, joka nauraa tuollaiselle.»
»Minä taas, pikku täti, en ymmärrä sinun aikaasi, joka tekee jokaisen
pienen tapauksen rikokseksi», vastasi Kirchwald, joka vaivoin tukahutti
naurunsa. »Ja nythän olemme selviytyneet tästä.»
Rouva von Diestelcamp ripusti kiihtyneenä hattunsa naulaan.
»Niin, naura sinä vain ja syöksy avio-onnestasi turmioon!» ähki
hän hiljaa. »Mutta minä pidän silmäni avoinna ja varoitan miestäni
seireenistä, joka koettaa lumota hänet nuoruudellaan.»
»Tee mitä tahdot», vastasi Kirchwald suuttuneena, mutta rauhallisena.
»En tahdo estää ketään sellaisesta, jota hän pitää hauskana. Minulle
on yhdentekevää, mitä teet miehellesi, mutta pyydän sinulta, että et
sekoittaisi Kätheä tähän juttuun. Ja nyt pöytään — saanko luvan, täti?»
Hieman rauhallisempana, mutta kuitenkin vihasta vapisevana Kuki-täti
antoi taluttaa itsensä ruokasaliin, jossa kaksi »syyllistä» jo odotti.
XV.
SETÄ PETTÄÄ.
Päivällistä syötiin.
Käthe, joka oli hyvin iloinen siitä, että hän pian saisi tietää vihreän
kirjeen salaisuuden, jutteli kaikenlaista, kamariherra säteili ja
kreivi Kirchwald tuli jälleen hyvälle tuulelle nähdessään nuo kaksi
iloista, sillä Diestelcampin onnettoman kosinnan muisto ja Kuki-tädin
mustasukkaisuus kiihoittivat suuressa määrin hänen nauruhermojaan.
Ainoastaan viimeksi mainittu arvoisa rouva istui hiljaisena ja
surullisena, pitäen tarkasti silmällä miestään ja Kätheä. — Käthe
huomasi sen luonnollisesti ja katsoi miestään niin, että nuori pari
purskahti nauruun. Vaivoin he sitten saattoivat selittää jotenkin
uskottavasti naurun syyn.
»Tänä iltana olemme kotona», sanoi Kirchwald, »sillä Boob tulee meille
teetä juomaan.»
»Suuremmoista!» huudahti Käthe. »Silloin valmistan hänen
mieliruokaansa: sianlihaa ja paistettuja perunoita. Sitä ruokalajia hän
käsittelee kuin taituri.»
»Boob? Kuka on sellainen Boob?»
Näin kysyen Kuki-täti suvaitsi rikkoa vaitiolonsa. Ja sitten hän jatkoi:
»Eipä silti, että mieltäni kiinnittäisi ihminen, jolla on sellainen
maanmoukan maku.»
»Boob maanmoukka!» virkkoi Käthe hymyillen. »Kiitoksia vain! Hän on
hieno, täti, oikea hienouden esikuva, vaikkakin hän pitää sianlihasta
ja paistetuista perunoista.»
»En voi ymmärtää sellaista», sanoi Kuki-täti terävästi.
»Jonkheer van Boob on hollantilaisen lähetystön jäsen», selitti
Kirchwald, »tämän talon rakastettava ystävä.»
Kuki-täti vaikeni, mutta hänen miehensä sanoi:
»Minä tunnen hänet. Hän oli kerran ministerin mukana Nordlandissa. Hän
on todella ulkonaisesti moitteettoman hieno, ja hänen käytöksensä on
luonnollinen, varma ja voittava.»
»Boob on helmi», virkkoi Käthe, mutta täti rypisti kulmiaan.
»Tuntuu kummalliselta, kun vaimo miehensä läsnäollessa kutsuu toista
miestä helmeksi», sanoi hän terävästi.
»Vai niin!» sanoi Kirchwald nopeasti. »On kai parasta sanoa niin
miehensä läsnäollessa — vaikkakaan siinä ei ole mitään pahaa.
Sitäpaitsi on olemassa monenlaisia helmiä, eikä epäilystäkään, etten
minä olisi parhaimpien joukossa!»
»Ilmaisin vain rehellisen vakaumukseni», sanoi Kuki-täti, äänessä
sellaista nöyrää kainoutta, joka on omiaan herättämään raivoa, kun
tietää, että siinä piilee juuri kainouden vastakohta.
Onneksi ei kukaan kuitenkaan raivostunut, ei edes Käthe, joka oli
vähemmän maltillinen kuin muut. Mutta tottumus on toinen luonto, eikä
kukaan vastustanut Kuki-tätiä, mikä oikeastaan oli epäkohteliaisuus.
Päivällisen jälkeen »nuori» Diestelcampin aviopari vetäytyi huoneeseensa
nauttiakseen tavanmukaisesta päivällisunesta, mutta Käthe ennätti
kuitenkin kuiskata kamariherralle, että tämä tapaisi hänet kello neljä,
kuten oli luvannut.
Kunnon Diestelcamp pitikin sanansa, mutta hän ei kuitenkaan ollut
valmis lähtemään ulos. Päinvastoin hän hiipi hyvin nolona saliin, jossa
Käthe tuli häntä vastaan jännityksestä hehkuen.
»Vai niin, nyt siis kaikki ratkeaa!»
Näin hän ilmaisi mielipiteensä asiasta.
Kamariherra yski, niisti kolme kertaa ja puhdisti nenäänsä.
»Tietysti», kuului sitten hitaasti, »tarkoitan, että olisin
suunnattoman iloinen, jos voisin auttaa teitä, kallis sukulaiseni.
Kuitenkin — niin — hm — rakas vaimoni on sitä mieltä, että minä
mieluummin jättäisin — —.»
»Mitä?» huusi Käthe mielettömänä. »Oletteko lörpötellyt?»
»O! — — —», änkytti kamariherra.
»Niin juuri, lörpötellyt!» kuului harmistunut vastaus.
Herra von Diestelcamp tuli arvokkaan näköiseksi.
»Armollisin sukulaiseni, kun joku asia on uskottu minulle vaitiolon
sinetillä varustettuna, niin ei kidutuspenkkikään voi puristaa
salaisuutta minulta», sanoi hän arvokkaasti. »Täytyihän minun kuitenkin
kertoa vaimolleni, että olin luvannut toimittaa teille erään asian.
Vaimoni kehoituksesta huolimatta en kertonut hänelle, mikä tämä
asia oli. Mutta kun hän ehdottomasti kielsi minua ryhtymästä tähän
tehtävään, niin minun täytyi taipua. Vaimoni sanoi, että Horst ei
pitäisi siitä.»
»Oh, lorua!» sanoi Käthe ja loi uuteen setäänsä niin armottoman
katseen, että tämä vasten tahtoaan astui askeleen takaisin. »Jos
Kuki-täti pitää veljenpoikaansa sellaisena aasina, niin ei kai teidän
tarvitse olla yhtä tyhmä!»
»Ei tietystikään», myönsi kamariherra. »Mutta siitä huolimatta lienee
paikallaan, että minä tässä tapauksessa noudatan rakkaan vaimoni
toivomusta ja — —.»
»Jatkakaa vain samalla tapaa!» keskeytti Käthe hänet halveksivasti
ja lisäsi hymyillen: »Ettekö saanutkin oikean kotiripityksen, pikku
setä? No, sulattakaa se nyt oikein kunnollisesti ja suudelkaa sitten
tohvelia, jota hän pitää niskanne päällä. Se on oleva suloinen ies —
vai mitä?»
Kamariherra vääntelehti Käthen pilkatessa. Hän oli puoleksi iloinen,
että oli päässyt niin vähällä, puoleksi häpeissään, kun hänen lävitseen
oli nähty.
»Käyttäkää minua toiste», sanoi hän, kun ei tahtonut vastata Käthen
viimeiseen kysymykseen. »Voitte olla varma, että minä raskain sydämin
tässä erikoisessa tapauksessa rikon lupaukseni.»
»'Tähän oli minun pakko'», lausui Käthe siteeraten jonkun tunnetun
henkilön sanoja. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja lohdutteli
nolostunutta sukulaistaan. »Älkää pelätkö, hän ei kuullut mitään, pikku
setä. Voitte rauhallisena mennä takaisin lohikäärm — — tarkoitan,
kunnioitetun tätini luo.»
Se oli nopea kosto — — — Käthe ei sellaisissa tapauksissa ollut koskaan
hidas.
Setä Diestelcamp hiipi ulos syvään kumarrellen, ja Käthe jäi voittajana
tantereelle, vaikkakaan voiton hedelmät eivät olleet suuret.
»Jos kaikki jatkuu niinkuin on alkanut, niin iloitse, Habakuk-setä!»
ajatteli hän vahingoniloisesti. »Mitä minä nyt tekisin? Menen itse
tiedonantotoimistoon? Niin, ei kai ole muuta neuvoa.»
XVI.
BOOB AUTTAA.
»Niin, ei kai ole muuta neuvoa», toisti Käthe itsekseen. »Minun pitää
kai itse mennä! Kukapa muu menisi? Kuka? Haa!»
Hän löi kädellään otsaansa.
»Boob auttaa minua!» huudahti hän ääneen. »Luonnollisesti Boob! Miksi
en heti ajatellut häntä sen sijaan että ryhdyin toimimaan tuon vanhan
tohvelisankarin kanssa? Boob — ei kukaan muu kuin Boob?»
Käthe tuli jälleen iloiselle tuulelle, ja jos Kuki-täti toivoi
tapaavansa hänet happamena ja loukkaantuneena, kun hän tuli kahisten
teetä juomaan, niin hän erehtyi, sillä Käthe uhkui iloa ja puhui niin
lennokkaasti, että Kuki-täti ei koettanutkaan nuhdella häntä, vaan
kuunteli vain suuttuneena.
Kello kahdeksan aikaan kreivi Kirchwald saapui kotiin mukanaan mainittu
perheen ystävä. Suurella ylpeydellä Käthe esitti tädille Hollannin
lähettilään Jonkheer van Boobin.
Pian olikin nuori mies loihtinut armollisen hymyn rouva von
Diestelcampin kasvoille huolimatta tämän ennakkoluuloista nuorta
aatelismiestä kohtaan, jonka mieliruokaa oli sianliha ja paistetut
perunat.
Herra van Boob oli ulkonaisesti täydellinen keikari. Hänellä oli hienon
hieno takki, moitteeton kaulus ja kaulaliina. Napinreiässä komeili
tuore ruusu, ja hänen päässään oli tarkasti tehty jakaus, joka todisti,
että tätä henkilöä eivät muut huolet painaneet.
Tuoreissa, pyöreissä kasvoissa hyvin hoidettuine, rohkeasti ylös
kääntyvine viiksineen loisti pari hyvää, iloista lapsensilmää,
jotka yhdessä hänen sianliha- ja perunarakkautensa kanssa tekivät
hänen olentonsa, huolimatta keikarimaisuudesta, viattomaksi ja
rakastettavaksi ja osoittivat todeksi vanhan sananparren, että koiraa
ei ole karvoista katsominen.
Käthe tervehti vierasta myrskyävän iloisesti, mikä aina on selvin
todiste viattomasta ystävyydestä, etenkin kun hänen tervehdykseensä
vastattiin samalla tavalla.
Kreivi Kirchwald, joka huomasi Kuki-tädin happamen hymyn tämän
tervehdyskohtauksen aikana ja jolla oli siitä tavattoman hauskaa, ei
voinut olla sanomatta:
»Nyt näet, täti, miten hellästi otamme vastaan rakkaan, vanhan
Boobimme.»
»Minä näen ja ihmettelen sitä!» vastasi täti. »Silmäni ovat aina
avoinna, rakkahin Horst.»
»Sitä parempi!» sanoi Kirchwald iloisesti.
Ilta oli todella hauska. Tosin herra von Diestelcamp oli hieman nolona,
mutta hänhän ei koskaan keskustellut erittäin vilkkaasti, ja hänen
hiljaisuuttaan ei sentähden huomattu. Mutta hilpeä mieliala tarttui
Kuki-tätiinkin, sillä Boob tunsi monia hänen tuttaviaan ja oli hyvin
huomaavainen häntä kohtaan.
Hullunkuriset kertomukset, joita hänellä oli joukoittain varastossa
ja joita hän pyytämättä sirotteli ympärilleen, eivät myöskään olleet
aiotut luomaan »kiristynyttä» mielialaa. Kirchwald ja Käthe auttoivat
häntä uskollisesti, ja vaikka Boobilla puheliaisuudestaan huolimatta
oli ruokahalu, jota meidän aikamme onneksi pitää vain terveyden
merkkinä, mutta jota edelliset sukupolvet sanoivat »sivistymättömäksi»
ja »sopimattomaksi», niin hän kuitenkin oli tädin suosiossa, kun
noustiin ja palattiin saliin.
Mutta nyt oli Käthen aika toimia, ja innoissaan hän uhrasi
sydämettömästi oman puolisonsa eli, toisin sanoen, järjesti nopeasti
peliseurueen. Ennenkuin kukaan huomasikaan, istui hänen miehensä
Diestelcampien kanssa pöydän ääressä ja pelasi vistiä.
»Tuollainen pieni peli illallisen jälkeen on välttämätön Kuki-tädin
terveydelle», vakuutti hän rakastettavasti. »Horst olisi onneton, jos
tädiltä kiellettäisiin se, ja herra van Boob kestää kai puoli tuntia
minun kanssani, vai mitä?»
Boob vakuutti tietysti, että hän oli äärettömän onnellinen saadessaan
puhella hetkisen rakastettavan emäntänsä kanssa, mutta Kuki-täti pyysi
suloisesti hymyillen häntä neljänneksi pelaajaksi. Käthehän voisi
katsella. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt Kätheä eikä sopinut hänen
suunnitelmiinsa.
»Eikö mitä», vastusti hän vieraansa puolesta, ennenkuin tämä ehti
vastata. »Herra van Boob pelaa vistiä niin huonosti, vai mitä? No niin,
mutta joka tapauksessa hän ei pelaa niin mainiosti kuin sinä, täti.
Teidän on paljon hauskempi pelata kolmisin.»
»Kas niin, nyt pelastin teidät loistavasti haukkumisista vistissä»,
kuiskasi hän Boobille ja veti hänet mukanaan salin nurkkaan.
Kun Kuki-täti alkoi, niin Kirchwald meni hakemaan lamppua ja kulki
nurkassa olevan parin ohi.
»Teitpä hävyttömästi, Käthe», kuiskasi hän. »Tänään olisit ainakin
voinut säästää minua.»
Käthe katseli miestään hieman katuvaisena ja omantunnon vaivoissa,
sillä Kuki-täti oli noita kauheita vistin pelaajia, jotka
pääasiallisesti kuluttavat ajan pelipöydän ääressä kertomalla laajasti,
miten olisi käynyt, jos jollakin olisi ollut parempi kortti ja jotka
eivät koskaan tiedä, mikä on valtti tai kuka on joutunut pelistä, ja
jotka periaatteesta eivät koskaan kunnioita kolmen miehen salamerkkejä.
Käthe tiesi kaiken tämän — hän tiesi, miten hänen miehensä
kärsivällisyys joutui koetukselle, kun hänen piti pelata Kuki-tädin
kanssa, mutta vihreä kirje salaperäisille Annoilleen oli niin vanginnut
hänen tunteensa, että katumus tukahutettiin alkuunsa.
»Ah, yksi peli menee pian», sanoi hän.
»Niin, mutta kun leijona on maistanut verta, niin seuraa toinen
ja kolmas», murisi Kirchwald lamppunsa takana kantaessaan sitä
pelipöydälle.
Kuki-täti, joka istui niin, että hän saattoi nähdä Käthen ja Boobin,
piti siveellisenä velvollisuutenaan häiritä heidän seurusteluaan.
»Ehkä herra van Boob tahtoo katsella?» ehdotti hän.
»Varjelkoon», sanoi Käthe. »Herra van Boob vihaa ihmisiä, jotka
seisovat tirkistelemässä. Ja mitä et tahdo itsellesi tehtävän, älä tee
sinäkään muille — on herra van Boobin periaate.»
»Horst, annatko todella Käthen istua tuolla?» kuiskasi Kuki-täti
veljensä pojalle pöydän yli.
»Käthen? Oh, hänen on vallan hyvä tuolla», vastasi Kirchwald.
Ja peli alkoi.
Tuskin oli Kuki-täti alkanut esitelmöidä korteista, kun Käthe teki
hyökkäksensä.
»Sanokaahan minulle, herra van Boob, ennenkuin unohdan», keskeytti
hän toverinsa, joka kertoi viimeisistä hovitanssiaisista, »onko
salakirjoitus teistä mielenkiintoista?»
Boob näytti sangen hämmästyneeltä.
»Minustako, kreivitär? Ei hituistakaan!» tunnusti hän rehellisesti.
»Näettekö — sen lukeminen on kauhean vaivalloista ja ikävää, ja
kirjoittaessa on pidettävä silmät avoinna ja järki selvänä. Muuten
kaikki käy päin honkia!»
»Vai niin arvelette», sanoi Käthe osaaottavasti, mutta hieman
hajamielisesti, sillä hän mietiskeli, antaisiko hän Boobin kääntää
kirjeet, kun tämä nyt kerran näytti ymmärtävän salakirjoitusta. Mutta
ei, se ei käynyt päinsä — kukapa tietää, mitä niihin oli kirjoitettu —
ja tuo Anna — ei, se ei käynyt päinsä.
»Kysyn sentähden, että —», jatkoi hän ja hänen kekseliäät aivonsa
etsivät kelvollista selitystä. »Eräs ystäväni on kysynyt minulta, onko
täällä Berliinissä ketään, joka opettaa tai lukee salakirjoitusta.
Hän toivoo saavansa selityksen asiakirjaan, johon on kirjoitettu
salakirjoitusta. Mutta miten löytäisin sellaisen ihmisen? Silloin
johtui mieleeni kysyä teiltä?»
»Hm — niin — odottakaa hetkinen, kreivitär — minusta tuntuu, kuin
olisin kuullut miehestä, jolta kysytään neuvoa sekavissa asioissa —
kunpa muistaisin kuka minulle kertoi —.»
»Mutta onhan samantekevää, kuka kertoi!» keskeytti Käthe hänet.
»Pääasiahan on miehen nimi — tarkoitan salakirjoitusmiehen.»
»Luonnollisesti, kreivitär, siitähän se juuri riippuu. Se oli
naurettava nimi — —.»
»Schulze? Möller?» kysyi Käthe.
»Ei se ollut niin tavallinen nimi», sanoi Boob, joka silminnähtävästi
tutki muistilokeroitaan. »Kunpa vain muistaisin, kuka sanoi minulle sen
— —.»
»Mutta, herra van Boob —.»
»Niin, silloin voisin kysyä häneltä. Hän asuu Enkelinrantatien
varrella. Tiedän sen — —.»
»Kuka?»
»Salakirjoitustaituri. Mutta numeron olen unohtanut.»
»Ja nimen myös», huokasi Käthe. »Mitä Enkelinrantatie hyödyttää minua,
kun en voi löytää enkeliä. On helppo sanoa: viidellä pennillä juustoa,
mutta mitä lajia.»
»Juustopää!» huusi Boob säteilevin kasvoin, niin että Käthe hypähti
pelästyksestä, ja kolme hämmästynyttä silmäparia suuntautui heihin
pelipöydän luota.
»Mitä?» sanoi Käthe. »Miksi huudatte: Juustopää? Minähän toistin vain
tavallisen sananparren täällä Berliinissä.»
»Tiedän — tiedän», jatkoi Boob säteillen. »Mutta juuri tuo sananparsi
palautti nimen mieleeni. Hänen nimensä on Juustopää. Eikö se ole
kummallinen nimi? Jos olisin sen niminen, niin muuttaisin sen heti?»
»Minä myös», vakuutti Käthe. »Koska nyt tiedämme nimen, ei meidän
tarvitse puhua enää asiasta. Ystäväni tahtoo pitää sen salassa. Ettehän
puhu siitä muille. No, nyt voitte kertoa taas hovitanssiaisista, herra
van Boob!»
Ja Boob totteli käskyä ja oli viiden minuutin kuluttua unohtanut Käthen
kysymyksen.
Peli loppui ja ilta samaten. Herrat lähtivät kolmisin ulos juodakseen
viiniä jossakin konserttisalissa. Vastoin odotustaan sai kamariherra
Kuki-tädiltä armollisen luvan sillä ehdolla, että hän olisi määrätyllä
kellonlyönnillä kotona.
Kun Käthe oli onnellisesti saanut Kuki-tädin tämän huoneeseen, toisin
sanoen, oli päässyt taitavasti tädistä ja hänen keskusteluhalustaan,
niin hän syöksyi miehensä huoneeseen, käytti puoli laatikollista
tulitikkuja, ennenkuin hän kuumeisessa kiireessään sai tulen syttymään,
ja rupesi tutkimaan osoitekalenteria.
»F, G, H, I—», mutisi hän, kunnes löysi etsimänsä kirjaimen. »J, u,
u, s, t, o — Juustopää! Tuossa hän on. Juustopää, Daniel, filosofian
tohtori, Enkelinrantatie 177, neljäs kerros. Neljäs kerros, onpa se
kovaa — — mutta mitä kaikkea voi tehdäkään, jotta saattaisi näyttää
vanhalle, myrkylliselle tädille, että vihreät kirjeet, joissa on
kiiltomato päällä, ovat viattomimpia papereita maailmassa!»
Pettäen itseään näin kauniisti kömpi Käthe vuoteeseensa. Huomenna
olisi asia ratkaistu, Jumalan kiitos! Ihmeellistä kyllä hänestä ei
tuntunutkaan niin kevyeltä tätä ajatellessaan kuin hän oli odottanut.
Hän ei voinut kieltää, että hän ei ollut rehellinen Horstia kohtaan ja
että kirjeitä, joita käytettiin tällä tavoin, saattoi pitää varkaan
tavarana — vaikkakin ne olisi löydetty paperikorista.
Mutta tuo »Anna» sovitti kaiken, ainakin sai kelvata jonkunlaiseksi
sovitukseksi.
Käthe ei mitenkään tahtonut kysyä mieheltään tuosta »Annasta», mutta
vielä vähemmin hän antoi tuon kirotun »Annan» varjon langeta hänen ja
hänen miehensä väliin.
Mustasukkaisuuttako? Tuota »Annaa» kohtaan? Sepä vielä puuttuisi —
mutta, mutta —.
XVII.
KÄTHEN SEIKKAILU.
Seuraavana aamuna Kuki-täti vitkasteli Käthen mielestä kolme
kertaa kauemmin kuin tavallisesti, ennenkuin hän aamiaisen jälkeen
lähti kamariherran kanssa kaupungille. Mutta tuskin hän oli oven
ulkopuolella, ennenkuin Käthe puki salamannopeasti päällysvaatteet
ylleen — Horsthan oli jo kauan aikaa ollut poissa — syöksyi ulos
ovesta, alas portaita ja lähimpään raitiovaunuun.
Etsittyään hetken hän tuli Enkelinrantatielle — hänelle aivan
tuntemattomaan kaupunginosaan — ja etsi numeron 177, joka oli
vastenmielinen, savuttunut ja ikävä vuokrakasarmi.
Hetkiseksi hän pysähtyi jyrkkien pimeiden portaiden eteen, mutta joka
on sanonut A, saa myös sanoa B. Katkun tähden hän painoi nenäliinaa
nenäänsä vasten ja rupesi kiipeämään.
Pari naishaamua, jotka hän tapasi tiellään, vastasivat epäluuloisesti
hänen »hyvään huomeneensa».
Vihdoin hän oli päässyt neljänteen kerrokseen ja seisoi oven edessä,
johon oli kiinnitetty likainen käyntikortti kirjoituksineen: 'Fil.
tohtori Daniel Juustopää.'
Käthe, jolla muuten oli vähän kokemusta, teki johtopäätöksen, että
filosofia oli vienyt tämän tieteenviljelijän hyvin korkealle, nimittäin
tämän kasarmin ullakkokerrokseen, mutta että hän ei ollut päässyt
pitkälle opinnoissaan.
Joku toinen nuori nainen olisi ehkä kääntynyt tältä ovelta takaisin,
mutta Kätheltä ei koskaan puuttunut rohkeutta. Kun hän oli aivan
kokematon ja halveksi vaaroja, niin hän ei lainkaan ajatellut,
millaiseen ryöväriluolaan hän saattaisi astua. Ainoa, mikä teki hänet
levottomaksi, oli pelko siitä, että kunnon Boob oli ehkä antanut
hänelle väärän osoitteen. No niin, silloin sai aivan yksinkertaisesti
sanoa: »Anteeksi!» ja jälleen kompuroida alas.
Hän koputti voimakkaasti ovelle. Sisältä kuului jyrisevästi: »Astukaa
sisään!» syvä, jotenkin karhea bassoääni, ja Käthe astui huoneeseen.
Ensin hän ei nähnyt mitään tupakansavun tähden — hyvin huonon ja
haisevan. Mutta vähitellen hän erotti hämärässä valossa, joka tunkeutui
sisään likaisen ikkunan läpi, vinoseinäisen huoneen, jossa oli kauhea
epäjärjestys, tekemätön vuode, rautainen pesuteline, äärettömän pieni
pesuvati likaisille vesineen, paperien ja kirjojen täyttämä kirjahylly
ja lopuksi rautakamiini, jonka kylkeä vasten satumaisen paksu mies
piteli huopatohvelisia jalkojaan.
Tämä jättiläinen istui piippua polttaen räsyisessä nojatuolissa.
Hänellä oli yllään yönuttu, joka oli aivan riekaleina, päässä
turkkilainen päähine ja likaisen kauluksen yläpuolella komeili lihava
häränniska, paksut posket ja mahtava kaksoisleuka.
»Tohtori Juustopääkö?» kysyi Käthe toinnuttuaan hämmästyksestään.
»Olen kyllä. Miten voin palvella teitä?» vastasi hän matalalla äänellä.
»Olen kuullut teidän osaavan salakirjoitusta», sanoi Käthe, »ja olen
tullut pyytämään, että selittäisitte kolme kirjettä.»
»Teille on ilmoitettu oikein», vastasi tohtori Juustopää mahtavasti.
»Jos joku yleensä voi lukea tuollaista kirjoitusta, niin minä ainakin.
Se on minun erikoisalani. Mutta olkaa hyvä ja istukaa!»
Käthen mielestä se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä paitsi
nojatuolia, johon hän ei millään ehdolla tahtonut istua, ei hän
huomannut mitään istuimen tapaista.
Mutta jättiläinen käännähti, jolloin Käthe kauhukseen huomasi, että
yönuttu oli aivan kulunut siitä paikasta, jolla, ihmisillä on tapana
istua, ja että alusvaatteet näkyivät kehyksen sisältä. Kun jättiläinen
oli näin ujostelematta osoittanut puvustonsa puutteet, niin hän laahasi
nurkasta horjuvan tuolin, työnsi sillä olevat vaatteet likaiselle
lattialle ja pyysi mahtavin käden liikkein Kätheä istuutumaan.
»Kiitoksia!» sanoi Käthe ja katseli epäluuloisena tuolia. »Seison
mieluummin. Tässä ovat kirjeet. Tahdotteko olla ystävällinen ja kääntää
ne minulle?»
Tohtori Juustopää ojensi lihavan oikean kätensä, otti kolme vihreää
kirjettä, istuutui jälleen nojatuoliinsa, kiinnitti silmälasit
perunanenälleen ja tarkasteli kirjoitusta otsa rypyssä.
»Tässä on käytetty kolmea järjestelmää», sanoi hän katsahtaen ylös.
»Mutta onhan se kuitenkin salakirjoitusta?» kysyi Käthe, »eikä
mustalaisten eikä puolan kieltä tai muuta sellaista?»
»Luonnollisesti tämä on salakirjoitusta, mutta, niinkuin mainitsin,
kolmea erilaista järjestelmää», nyökkäsi jättiläinen. »Mutta me
selviydymme kyllä tästä. Daniel Juustopää voi kerskailla, että hän on
tähän asti ratkaissut kaikenlaista salakirjoitusta — kaikenlaista,
ymmärrättekö?»
»No, ryhtykää sitten selittämään?» komensi Käthe vapisten
kärsimättömyydestä.
Tohtori Juustopää antoi silmälasiensa pudota nenältään.
»Kunnioitettu nuori rouva», sanoi hän suojelevin ilmein. »Ei edes minun
kaltaiseni taituri voi ratkaista tällaisia arvoituksia yhtä helposti
kuin te pudistelette kukkia puusta. Siihen tarvitaan aikaa.»
»Kuinka pitkä aika?»
»Se riippuu kirjoituksen laadusta. Olen toisinaan käyttänyt kokonaisen
viikon yhden rivin tutkimiseen, sillä minun on täytynyt koetella
enempää kuin sataa järjestelmää, ennenkuin olen päässyt selville. Mutta
uskokaa huoleti nämä kirjeet minulle — minun luonani ne ovat suljetut
ammattisalaisuuden sinetillä.»
Käthe huokasi.
»Ei ole siis muuta keinoa, jos tahdon päästä niistä selville», sanoi
hän. »No, minä jätän kirjeet tänne. Saanko tietää niistä huomenna?»
»Saatte — mutta lopullista ratkaisua en voi luvata», kuului alentuva
vastaus.
»Näkemiin siis», sanoi Käthe lyhyesti ja kääntyi lähteäkseen.
»Anteeksi — vielä jotakin armollinen rouva», sanoi tohtori Juustopää.
»Ammattiperiaatteeni on, että pyydän pienen etumaksun työstäni.»
»Ahaa!» sanoi Käthe, joka ei lainkaan ollut ajatellut maksua. »Mitä
tarkoitatte pienellä etumaksulla?»
Tohtori Juustopää kohautti olkapäitään.
»Aivan mitätöntä — vain periaatteen vuoksi», vastasi hän keveästi.
»Voimmehan määrätä — hm — kymmenen markkaa.»
Käthe tarttui äänettömänä kukkaroonsa ja pani rahan kirjanoppineen
oikeaan käteen.
»Vieläkö muuta?» toisti hän kuivasti.
»Tietysti, kunnioitettava rouva», kuului kohtelias vastaus. »Vieläpä
hyvin tärkeää — kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?»
Käthe astui epäluuloisena askeleen taaksepäin.