Anna minun nyt mennä. Minun täytyy puhella keittäjättären kanssa.»
»Ei, ennenkuin olet sanonut minulle nimen!»
»Silloin saat odottaa kauan», vakuutti Käthe hymyillen.
»Sinun pitää sanoa se minulle, Käthe! Tätinäsi minä käsken sinua.»
Mutta nyt hän iski väärään.
»Koetapa!» huusi Käthe vihoissaan. »Nyt en ainakaan sano!»
Kuki-täti hellitti otteensa.
»Täytyykö minun rukoilla sinua polvillani!» kysyi hän pidättäen
henkeään.
»Vaikka ryömisit edessäni, en kuitenkaan sano», kuului vastaus.
»No, mene sitten, pahantapainen olio», huusi rouva von Diestelcamp
vapisten vihasta. »Ole vain yhtä paatunut ja itsepäinen kuin ennenkin.
Mutta minä annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinun avioliittosi
taivaalla ei olisi sellaista pilveä kuin mieheni kosinta, ennenkuin hän
meni naimisiin. Minun mieheni on aina oleva uskollinen minulle, eikä
koskaan — niinkuin sinun omasi — saa vihreitä kirjeitä, joita hänen
täytyy salata vaimoltaan.»
Käthe keikautti päätään, ja hänen hoikka vartalonsa suorastaan kasvoi,
kun hän suoristautui.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän terävästi.
»Salaisuus on pyhä», vastasi Kuki-täti ja kohautti riemuiten
olkapäitään. »Minäkin voin vaieta.»
»Tyhmyyksiä», sanoi Käthe halveksivasti, pyörähti kantapäällään ja
lähti huoneesta.
XII.
VIHREÄ KIRJE.
»Senkin vanha myrkkypussi», murisi Käthe enemmän totuudenmukaisesti
kuin kohteliaasti, kun hän oli sulkenut oven ja voittajan tuntein lähti
huoneesta. Hän ei kuitenkaan mennyt keittäjättären luo, vaan miehensä
työhuoneeseen, jossa hän heittäytyi pöydän ääreen murahtaen:
»Äs! Olipa tämä suloinen aamu!»
»Tiesinhän», jatkoi hän itsekseen, »että tuo vanha hupakko ei voinut
pysyä rauhallisena. Mutta minä lupaan, että tämä on oleva tädin
viimeinen vierailu. Puuttui vain, että antaisin komentaa itseäni omassa
kodissani — ensin makea kuin hunaja, sitten tulevat kynnet esiin,
sitten haukkumasanat, sitten taas hunajahymy, ja lopuksi iskee vanha
vaskikäärme ja ruiskuttaa myrkkyä ympärilleen. Mutta sinä tuhlaat
turhaan ruutia, rouvaseni! Vihreät kirjeet? Miksi Horst ei saisi saada
vihreitä kirjeitä? Eivät kai punaisetkaan olisi sopineet hänelle! Onko
vihreä ehkä epäluulon väri. Miksi se olisi sellainen?»
Ja Käthe vaipui vihaansa ja mietteisiinsä. Mutta koko ajan kuin
hän valitteli kovaa kohtaloa, joka oli suonut hänelle häälahjaksi
Kuki-tädin, loisti hänen silmiinsä vihreä hohde, joka vivahteli
kirkkaasta hernevihreästä muodinmukaiseen sammalvihreään.
Nuoli ei ollut tosin sattunut hänen sydämeensä, mutta oli kuitenkin
raapaissut ihoa, niinkuin kaikki nuolet, joiden ampuja on vihan tai
kostonhalun vallassa.
Kreivi Kirchwald oli saanut kaksi pitkulaista sammalvihreätä kirjettä.
Käthe oli ihmetellyt kummallista väriä, jota hän kirjekuoressa piti
mauttomana. Kun Kirchwald otti sen vastaan kiinnittämättä siihen
huomiota, luki sen vain ja pisti sen sitten asetakin hihankäänteeseen,
niin Käthen mieleen ei johtunutkaan kysyä siitä mieheltään.
Mitä Kirchwaldin oli tapana sanoa hänelle, sen hän sanoi kysymättä, ja
Käthe ei välittänyt myöskään siitä, mitä Kirchwald ei sanonut hänelle,
sillä hän ei ollut utelias.
Mutta hän ei myöskään ollut epäluuloinen, ja sentähden hän suuttui,
kun Kuki-täti ilman syytä, ainoastaan herättääkseen epäluuloa ja
eripuraisuutta, sinkahutti niin kavalan syytöksen häntä kohtaan.
Epäluulo! Kuinka hän voisi epäillä miestään, vaikka tämä saisi vihreitä
kirjeitä joka päivä.
Käthe, hymyili halveksivasti ja samassa hänen katseensa sattui suureen
paperikoriin pöydän vieressä.
Äkkiä hän jäykistyi ja punastui, sillä punotun korin reikien läpi
kimalteli jotakin vihreätä — sammalvihreätä.
»Kaunis väri silkkiin ja samettiin, mutta ruma paperiin», mutisi Käthe
vetäen paperikorin tuolinsa luo — hän ei suinkaan aikonut nuuskia
miehensä paperikoria, ei koskaan elämässään. Hän tahtoi vain katsella
vihreätä paperia läheltä.
Mutta pieni paholainen, joka oli tullut Kuki-tädin nuolen mukana, joka
ei tosin haavoittanut, mutta kuitenkin hipaisi Kätheä, iloitsi, kuten
tuollaisilla hengillä on tapana, kun Käthe rupesi penkomaan melkein
täysinäistä koria.
Ja katso, ylinnä korissa, vain paperikäärön peittämänä, oli vihreä
kirjekuori, jolla oli kaksi viiden pennin merkkiä ja sujuvalla
käsialalla kirjoitettu osoite. Postimerkin räikeänvihreä väri muodosti
epämieluisan vastakohdan sammalvihreälle paperille.
Kirje oli Berliinistä. Paperi oli paksua ja hyvää ja takana komeili
vihreä kiiltomato.
Mutta mitä tämä oli?
Kirjekuoressahan oli kirjepaperi jälellä! Ikäänkuin peläten polttavansa
itsensä pani hän kirjeen varovasti kirjoituspöydälle ja rupesi etsimään
toista vihreätä, jonka hän oli ensin nähnyt korin pohjalla.
Ennenkuin hän tuli niin pitkälle, löysi hän vielä uuden vihreän kuoren
ja siinäkin oli kirje sisällä.
Ihmeellistä!
Hän pani numero kahden pöydälle ja pyydysteli numero kolmea, jonka hän
vaivalloisesti sai korista — aivan sama juttu kuin muidenkin kirjeiden
suhteen!
Ponnistuksesta kuumissaan työnsi Käthe paperikorin takaisin ja katseli
kohotetuin kulmakarvoin kolmea pientä hirviötä, joita hän piti
kädessään.
»Kauhea maku!» totesi hän ensin.
Sitten hän mietiskeli kauan aikaa.
Miksi hänen miehensä oli heittänyt nuo kirjekuoret sisältöineen
paperikoriin? Tietysti sentähden, että ne olivat merkityksettömiä.
Sehän oli päivän selvää. Korin tyhjentäminen ja paperien polttaminen
oli palvelijan tehtävä ja hän saattoi, jos halusi, lukea kaikki
paperit, jotka toimettomina oli heitetty paperikoriin. Kun kori
tänään tyhjennettiin, hän voi tietysti lukea nämä kolme kirjettä, ja
voi melkein varmasti päättää, että kummallinen väri herättäisi hänen
uteliaisuutensa.
Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että Käthekin lukisi kirjeet?
Korissahan oli monta kirjettä, jotka olivat revityt pieniksi palasiksi,
jotta palvelija ei voisi lukea niitä. Miksi juuri nämä kolme olivat
ehjiä? Koska oli samantekevää, luettiinko ne, vai ei. Siis — — —.
Käthe ei epäillyt hetkeäkään. Mikä sallittiin palvelijoille,
se oli vielä enemmän luvallista hänelle. Hän ryhtyi toimeen
järjestelmällisesti ja järjesti kirjeet postileiman päivämäärän mukaan.
Sitten hän veti kuoresta vanhimman kirjeen. Se oli myös vihreä, ja
ylinnä vasemmalla oli punainen kiiltomato.
Kirjeessä oli vain yksi rivi:
Tgkskuvt nfsltu Ev. xbt?
Anna.
»Tämähän on järjetöntä — 'Annaa' lukuunottamatta!» sanoi Käthe ääneen,
kun hän turhaan koetti lausua sanoja. Ehkä tämä on puolan kieltä. Isä
sanoi aina, että puolan kielessä on enimmäkseen konsonantteja, jotka
lausutaan kukin erikseen. Hän ei osaa puolaa, mutta niin hän väittää.
Tegekoeskuvete enefeseltu ev exbete? No, voihan sen lausua, vaikkakin
vaivalloisesti. Mutta mitähän se merkitsee? Mitenkähän voisin äkkiä
oppia puolan kieltä?»
Käthe pudisti päätään ja veti toisen kirjeen esiin. Mitä siihen oli
kirjoitettu? Pari riviä:
Fcn luv flg byglvg Ogvkgfg wputgt Igkglouektlhv.
Cqqc.
»Hm», ajatteli Käthe, »tässä on useampia vokaaleja. Erisnimiä tässä on
myös, koska kaksi sanaa alkaa suurilla kirjaimilla. Onkohan tämäkin
puolan kieltä? Vai hindujen kieltä? En tahtoisi mielelläni oppia
tuollaista kieltä! Paperi on samanlaista, kirjoitus samoin — miksi ei
kirjoittaja ole nytkin kirjoittanut lennokasta 'Anna' nimeänsä?»
Käthe otti esille kolmannen kirjeen, ja siinä oli kolmas arvoitus:
Ghdq Mq Cqch Gds Zadmc zbgs Tgq adhl kbgxdgdm Vzfmdq.
Znnz.
»Tämähän on liian mieletöntä!» murisi Käthe. »Mitä tässä on
tehtävä? Tämä on varmaan jonkun ihmissyöjäheimon kieltä. Niin, nämä
kallisarvoiset paperit voi Horst todella heittää paperikoriin — niitä
ei palvelija voi lukea, vaikkakin hän koettaisi sitä uudenvuoden iltaan
saakka. En minäkään osaa lukea niitä. Ymmärtääköhän Horst itse tämän
kirjoituksen? Minä kysyn häneltä! Päätetty!»
Jos Käthe olisi pysynyt tässä viisaassa ja oivallisessa päätöksessä,
ei tätä kertomusta olisi tarvinnut kirjoittaa. Kirjailijoille
onneksi tekevät ihmiset harvoin mitä heidän pitäisi tehdä ja antavat
siten aihetta romaaneihin, novelleihin ja pilajuttuihin. Tuo pieni,
kateellinen henki, joka oli ollut kätkössä Kuki-tädin kostonnuolessa,
tuo henki, jota ihmiset sanovat mustasukkaisuudeksi ja josta aina
kirjoitetaan, huvittelihe puhaltamalla kumoon Käthen järjen hyvät
päätökset kuin korttitalon.
»Mutta 'Anna'?» kuiskasi henki hänen korvaansa. »Aivan niin — hänet
olin melkein unohtaa tuon tyhmän lorun tähden, joka oli kirjeessä»,
sanoi Käthe. »Kuka on tuo 'Anna'? Kenen nimi tahansa voi olla Anna.
Minähän voisin kysyä Horstilta, mutta — Kuki-tädin tyhmän puheen tähden
— sillä se oli tyhmää puhetta — —! Jos Horst tahtoisi kertoa minulle
jotakin tuosta Annasta, niin hän olisi jo kertonut — hän ei salaa
minulta mitään — enkä minä häneltä. Jos kysyisin häneltä suoraan, niin
hän ehkä pahastuisi. Joka tapauksessa, hän pitäisi minua uteliaana ja
sitä en tahdo.»
»Mutta voidakseni osottaa Kuki-tädille hänen puheensa perättömyyden
täytyy minun saada tietää, mitä tähän on kirjoitettu — minun täytyy
tietää, kuka tuo 'Anna' on. En suinkaan ole hänelle mustasukkainen sepä
vielä puuttuisi, mutta minun täytyy saada heiluttaa näitä kirjeitä
Kuki-tädin nenän edessä, niin että tuo vanha myrkkypussi tulee kiukusta
keltaiseksi!»
Täten Käthe — aikoen antaa Kuki-tädille hyvin ansaitun opetuksen
— petti suurella menestyksellä itseään. Jos joku olisi uskaltanut
väittää, että Käthen sydämessä uinui kuitenkin mustasukkaisuuden
kipinä, niin hän olisi joutunut Käthen kanssa tekemisiin ja varonut
toiste sellaista puhumasta.
Ensin oli toimittava. Hän pisti tyhjät, vihreät kirjekuoret
paperikoriin ja kirjeet hameen taskuun. Kun hän niin mietiskeli, johtui
äkkiä hänen mieleensä ajatus:
»Jospa kirjeissä onkin salakirjoitusta?» Siitä oli ensimmäiseksi
otettava selkoa.
XIII.
MASENTUNUT TÄTI JA AVULIAS SETÄ.
Kun Käthe syvissä mietteissä lähti huoneesta, tapasi hän käytävässä
Kuki-tädin, joka oli ulos menossa.
»No», sanoi täti terävästi. »Oletko nyt miettinyt kylläksi, lapseni?»
»Miettinyt», kysyi Käthe, jonka ajatukset olivat toisaalla. »Mitä?»
»Aina verukkeita!» sanoi Kuki-täti kärsimättömästi. »Oletko miettinyt
sitä, että käyttäydyit sopimattomasti minua kohtaan, kun et tahtonut
sanoa tuon hovineidin nimeä?»
»En ole», vastasi Käthe aivan rauhallisesti.
»Ahaa, sinä olet vain miettinyt vihreitä kirjeitä?»
»Vihreät kirjeet tunnen paremmin kuin sinä», vastasi Käthe reippaasti,
»mutta olen miettinyt sitä, miten kaunista on, kun vanhemmat henkilöt
kostavat nuorille siten, että arvokkuutensa suojassa pelkurimaisesti
tähtäävät heihin myrkytettyjä nuolia. Pidän sitä kelvottomana ja olen
varma, että setä Diestelcamp pitää sitä halpamaisena.»
Huolimatta nuoruudestaan tunsi Käthe sukulaisensa ikäänkuin
vaistomaisesti, ja täti kalpenikin.
»Halpamaisena!» toisti hän. »Aiotko siis kertoa miehelleni
keskustelustamme?» hän änkytti.
»Jos sanot hyökkäyksiäsi minua vastaan keskusteluksi, niin aion todella
kertoa sen miehelleni ja setä Diestelcampille, niin että he saavat olla
tuomareina», vastasi Käthe mahtavasti. »Minun täytyy puolustautua tädin
hyökkäyksiä vastaan; muuten ne varmaan muuttuvat käsikähmäksi.»
Jos Kuki-täti olisi matkustanut seuraavana päivänä, olisi hän ehkä
uskaltanut uhmailla Kätheä vastaan. Mutta hän aikoi viipyä vielä
neljätoista päivää eikä hänellä ollut sentähden halua riitautua
perheen kanssa, joka, vaikkakin vastahakoisesti, oli ollut niin
vieraanvarainen, ettei hänen tarvinnut mennä kalliiseen hotelliin.
»Rakas lapsi», sanoi hän sentähden imelästi, »minähän sanoin sinulle
jo edeltäpäin, että ei pidä punnita kultavaa'alla jokaista sanaa, joka
lausutaan kiihtymyksen vallassa.»
»Ja minä sanoin jo sinulle», keskeytti Käthe hänet, »että tämä ei ole
mikään anteeksipyyntö. Tiedän jo edeltäpäin, mitä mieheni sanoo tästä
asiasta, ja setä Diestelcampin mielipiteen saamme helposti tietää.»
Kuki-täti ei tahtonut tietää enempää tästä asiasta, sillä hetken
kuluttua hän sanoi:
»No niin — jos ehdottomasti tahdot — muuten teet aivan väärin, kun
vaadit minua suostumaan määräyksiisi, mutta ei mitään sääntöä ilman
poikkeusta — — — sanalla sanoen, pyydän sinulta anteeksi sanojani, jos
ne olivat liian ankaria.»
»Hyvä! Kiitos!» vastasi Käthe kuivasti. »Mutta samapa se. Minä annan
anteeksi sillä ehdolla, että heti nostan metelin, kun sinä jälleen
uudistat hyökkäyksesi. Kunnianloukkauksia en kärsi, teidän armonne, ja
annan sinulle sanani, että toiste ei satu tällaista.»
Nyt tapahtui sellaista, mitä ei kukaan olisi uskonut. Kuki-täti
kuunteli hiljaisena tarmokkaita sanoja ja lähti nöyränä pois,
»käydäkseen yksin joulumarkkinoilla». Tapahtuu useinkin niin, että
hävyttömin laskee lippunsa kuullessaan päättävän sanan.
»Jokainen mato kiemurtelee, kun sitä polkee», mutisi Käthe
harmistuneena, kun eteisen ovi sulkeutui Kuki-tädin mentyä. Sitten hän
vetäytyi huoneeseensa syventyäkseen vihreitten kirjeitten salaisuuteen,
kunnes hän oli aivan pyörällä päästään.
* * * * *
Herra von Diestelcamp tuli kotiin aikaisemmin kuin hänen puolisonsa
ja kreivi Kirchwald. Kun hän oli vienyt kääröt huoneeseensa, lähti
hän seurusteluhuoneeseen opettaakseen Coco-papukaijalle uuden sanan —
turha vaiva, jalolla eläimellä oli periaate, että viisaan täytyy osata
vaieta, jotta hän näyttäisi vielä viisaammalta, ja sentähden lausui se
aina vain sen yhden sanan, joka muodosti sen sanavaraston.
»Tahtooko Coco sokeria?» houkutteli kamariherra ulkomaista lintua. »Jos
Coco tahtoo sokeria, täytyy Cocon sanoa ensin: 'Hyvää huomenta!'»
»Sarvikuono!» raakkui lintu ja pöyhisti höyhenensä.
»Hyi, hyi!» sanoi kamariherra kuin puhutellen pientä lasta, »Coco
ei saa olla itsepäinen. Näkeekö Coco tätä herkullista sokeripalaa?
Herkkua, hyvää herkkua, jota Coco niin mielellään syö. Siis: 'Hy—vää—
huo—men—ta!'»
»Sarvikuono!» mumisi kaija lempeästi nuhdellen.
»Älkää turhaan vaivautuko, setä!» sanoi Käthe hymyillen, kun hän astui
huoneeseen. »Siitä ei ole mitään hyötyä! Koetin suurella vaivalla
opettaa sitä sanomaan 'Senkin aasi!' mutta se ei tahtonut oppia. Mutta,
setä, tahdon kysyä teiltä jotakin!»
»Olen palvelijanne, rakas sukulaiseni!» vakuutti kamariherra
hienoimmalla hovimiesäänellään.
»Hyvä, asetan teidät koetteelle!» sanoi Käthe innokkaasti. »Siis kysyn
ensin: voitteko säilyttää salaisuuden?»
Herra von Diestelcamp hymyili suloisesti.
»Luulen voivani», vastasi hän ja antoi sokeripalan papukaijalle.
»Niin tietysti», kiiruhti Käthe vakuuttamaan. »Tarkoitin luonnollisesti
sitä, tahdotteko salata jotakin Kuki-tädiltä?»
»Kun salaisuus uskotaan vain minulle, niin ei edes vaimoni saa tietää
sitä», vakuutti hän juhlallisesti.
»Suuremmoista!» huudahti Käthe ihastuneena. »Minä kertoisin kyllä
salaisuuden Horstille, sillä Horsthan on mies, mutta Kuki-täti — eikö
totta, setä, Kuki-täti ei voi säilyttää salaisuutta?»
Herra von Diestelcamp niisti ja puhdisti hyvin huolellisesti nenäänsä.
»Siitäkö me oikeastaan puhuimme?» kysyi hän kostein silmin ja sivuutti
siten viisaasti kysymyksen.
»Emme», vastasi Käthe rehellisesti, »tämä oli vain pieni poikkeus, joka
oli tarpeeton, koska te vakuutitte minulle, että Kuki-täti ei saisi
vihiä salaisuudesta, jonka uskon teille — kuuletteko, teille yksin.»
»Kuulen!» nyökkäsi kamariherra käsi sydämellä.
»Suuremmoista!» virkkoi Käthe vetäen paperin taskustaan. »Siis, olkaa
hyvä ja lukekaa mitä tähän on kirjoitettu ja kääntäkää se minulle.»
Näin sanoen hän antoi kamariherralle paperin, johon hän oli
huolellisesti jäljentänyt pisimmän vihreän kirjeen sisällön.
Herra von Diestelcamp otti silmälasinsa, puhdisti ne huolellisesti ja
katseli sitten kauan rypistetyin kulmin tärkeätä asiapaperia.
»Hm», tuumi hän lopulta, »ellette, kunnioitettu sukulaiseni, laske
rakastettavaa leikkiä, niin voin melkein väittää, että vain järjetön
ihminen on kirjoittanut tämän.»
»Ahaa, se ei siis ole puolan kieltä?» huudahti Käthe pettyneenä.
»Puolan kieltä!» toisti herra von Diestelcamp. »Ei, puolan kieltä
se varmasti ei ole. Uskallan sanoa sen, vaikkakin tunnen vähän
tuota kieltä. Mutta — mieleeni johtui jotakin: eiköhän tämä liene
salakirjoitusta?»
»Habakuk-setä!» huusi Käthe liikutettuna. »Meidän välillämme vallitsee
sielujen sopusointu! Ajatelkaa, minä olen ajatellut aivan samaa. Miten
merkillistä?»
»Niin, ja sitten?» virkkoi kamariherra.
»Ja sitten?» kysyi Käthe henkeään pidättäen.
»Salaperäistä», vastasi kamariherra.
»Ja sitten», ähkyi Käthe, joka oli menettänyt vähäisen
kärsivällisyytensä. »Tahdon tietää, mitä tämä kirjoitus merkitsee.»
»Ah, mitä se merkitsee! Rakkahin sukulaiseni, miten tietäisin sen? En
ymmärrä salakirjoitusta», kuului avuton vastaus. »Luulin, että te sen
ymmärsitte ja tahdoitte näyttää minulle, mitä tuohon on kirjoitettu.»
»Oh, tyhmyyksiä! Ettekö siis ymmärrä, mitä tahdon, Habakuk-setä? Tahdon
tietää, mitä tälle paperille on kirjoitettu — minun täytyy tietää»,
huusi Käthe, joka nyt oli kokonaan menettänyt kärsivällisyytensä. »Jos
olisin tiennyt, ei minun olisi tarvinnut kysyä. Ymmärrättekö?»
»Täydellisesti», vakuutti kamariherra. »Koska minä kuitenkin olen yhtä
taitamaton kuin te, niin, tarkoitan, että vain tässä tapauksessa,
armollinen sukulaiseni — —»
»Oh, antakaa 'armollisen sukulaisenne' olla rauhassa!» keskeytti Käthe
epätoivoisena. »Joku toinen voi olla armollinen — niin, tarkoitan
luonnollisesti vain tässä tapauksessa», hän lisäsi ivailun haluisena.
»Mutta kuka maailmassa voi sanoa minulle, mitä tämä loru merkitsee, kun
te ette voi?»
Herra von Diestelcamp yski.
»Ehkä Horst tietää neuvon?» ehdotti hän.
»Miksi ei Kiinan keisari?» valitteli Käthe. »Horst! Mutta, ihmislapsi,
setä ja veijari, Horsthan ei saa tietää hituistakaan tästä!»
»Eikö —?»
»Ei hituistakaan! Tämä on oleva yllätys — joululahja.»
»Joulul—?»
»Niin tietysti — mitäpä muuta?» sanoi Käthe, joka omituisen punaisena
kulki edestakaisin huoneessa eli, toisin sanoen, hoippui erittäin
taitavasti monien huonekalujen välissä. »Ettekö heti ymmärrä,
Habakuk-setä? Horst on nyt monta kuukautta vaivannut päätään tällä
salakirjoituksella — nyt lahjoitan hänelle avaimen joululahjaksi
— sukkelaa ja kuitenkin yksinkertaista, vai mitä? Kirjoituksen
ratkaiseminen on joka tapauksessa erittäin tärkeää, suorastaan
mullistavaa. Sentähden täytyy sen vaieta, joka tahtoo auttaa minua.
Ymmärrätte kai minua, vai mitä? No, setä, nyt viisautenne esille!»
XIV.
RIKOLLISET YLLÄTETÄÄN.
Herra von Diestelcamp oli kuunnellut Kätheä hämmästyksellä, jota hän
ei koettanutkaan salata. Hänestä ei asia tuntunut selvältä: pikemmin
teki Käthen kiihtynyt mielentila sen yhä hämärämmäksi hänelle. Mutta
sellaisina hetkinä sokeakin haparoi joskus oikeaan.
»Hm!» sanoi hän miettiväisenä. »Kun ei saa kysyä Horstilta, niin täytyy
kääntyä expertin puoleen!»
»Kenen?» kysyi Käthe ja pysähtyi.
»Experto crediten [luotettava asiantuntija] puoleen, kuten me latinan
taitajat sanomme», nyökkäsi kamariherra.
»Olen samaa mieltä!» sanoi Käthe iloisena. »Kääntykäämme ex-ex-ex —
mikä sen veijarin nimi olikaan?»
»Asiantuntija», selitti herra von Diestelcamp. »On olemassa
asiantuntijoita kaikilla aloilla, miksi ei myös salakirjoituksen?»
»Suuremmoinen ajatus!» huudahti Käthe, joka oli aivan haltioissaan
ehdotuksesta. »Tunnetteko ketään sellaista, setä?»
»En tunne, mutta suuressa Berliinissä ei liene vaikeata löytää
sellaista.»
»Ei tietenkään. Tarkastelkaamme heti osoiteluetteloa», sanoi Käthe
ja tahtoi heti noutaa kirjan. Mutta setä Diestelcamp kohotti kätensä
kattoa kohden:
»Rakas lapsi!» huudahti hän, »emme elä niin kauan, että voisimme
tutkia koko Berliinin osoitekalenterin — se on aivan mahdotonta! Ja
sitten on vielä epävarmaa, onko olemassa sellaista arvonimeä kuin
salakirjoituksen tuntija!»
Käthe löi kätensä yhteen.
»Mutta miksi ehdotatte sitten niin mahdotonta?» valitteli hän.
»Koska on olemassa varmempi ja helpompi keino, nimittäin
tiedonantotoimisto», vastasi kamariherra hymyillen omaa
kekseliäisyyttään.
Käthe harppasi hänen luokseen.
»Te olette oikea helmi setien joukossa!» riemuitsi hän. »Ja te
tahdotte itse mennä sinne — eikö niin? Heti päivällisen jälkeen te
menette ja kyselette tiedonantotoimistoa, jossa saa tietää sellaisesta
asiantuntijasta — vai mitä? Ehkä ehditte ennen päivällistä — emmehän
syö ennenkuin puolen tunnin kuluttua. Setä, jos autatte minua tässä
asiassa, niin annan teille suudelman, kaksikin, jos haluatte, ehkä
tahdotte saada jo edeltäpäin.»
Kamariherra hymyili ihastuneena.
»En aseta mitään rajoja anteliaisuudellenne, armollinen sukulaiseni»,
sanoi hän vanhanaikaisen kohteliaasti, »Mutta pyydän teitä muistamaan,
että Berliini on hyvin suuri, ja sentähden en aivan varmasti
voi taata kykeneväni auttamaan. Ensin minun täytyy saada jonkun
tiedonantotoimiston osoite, ja siihen tarkoitukseen on osoitekalenteri
paras apukeino.»
Myrskytuulen lailla ryntäsi Käthe ulos ja toi pian paksun kirjan,
johon hän syventyi yhdessä kamariherran kanssa. Päät yhteen painuneina
he tarkastelivat järjestelmällisesti tiheitä sivuja. Ei ollut
vaikea löytää mitä se etsivät, ja samassa asennossa keskustelivat
salaliittolaiset tiedosta, jonka he aikoivat hankkia. Käthe hehkui
kärsimättömyydestä, ilosta ja odotuksesta. Kamariherra oli rakastettava
ja myöntyväinen ja säteili viehättävän sukulaisensa silmien loisteessa.
Kun he yhä vielä keskustelivat puoliääneen, niin ovi aukeni ja —
Kuki-täti sekä kreivi Kirchwald astuivat sisään. Kuin käärmeen
pistämänä astui edellinen askeleen takaisin, punastui, kalpeni ja loi
Kätheen katseen, joka näytti sanovan:
»Älä alenna miestäni — minun silmieni edessä!»
Kreivi Kirchwald ei näyttänyt näkevän mitään pahaa pienessä
kohtauksessa, sillä hän hymyili tyytyväisenä ja sanoi:
»Hyvää päivää, herrasväki. Ilmoitan kunnioittavimmin, että olen
palannut virastani ja että minulla on uskomaton ruokahalu.»
»Hui!» Yhteen painuneet päät erosivat äkkiä.
»Syylliset!» ajatteli Kuki-täti, jonka vanha sydän kärsi
mustasukkaisuuden tuskista, kun Käthe varomattomasti kohotti oikean
kätensä etusormen huulilleen — merkiksi, johon herra von Diestelcamp
vastasi kevytmielisesti kyllä hienolla hymyllä.
»Joko olette palanneet?» kysyi hän hieroskellen käsiään — hämillään,
ajatteli Kuki-täti kärsivän sydämensä syvyydessä.
»Joko?» toisti hän katsahtaen taivasta kohden kuin anoen sitä
kärsimänsä vääryyden todistajaksi. »Tulemme liian myöhään. Teistä
näyttää aika kuluneen ihmeen nopeasti — —.»
»Niinpä onkin», vastasi kamariherra kohteliaasti, mutta kreivi
Kirchwald ei näyttänyt kuulevan tätä tunnustusta, sillä hän sanoi
iloisesti:
»No, silloin ei meidän tarvitse pelätä nuhteita myöhästymisemme tähden,
täti. Nyt nopeasti päällysvaatteet pois! Sillä aikaa Käthe tarjoilee
lientä, eikö totta?»
»Suunnattomia liemimääriä!» vakuutti Käthe, ja täti ja veljenpoika
katosivat jälleen eteiseen, jossa kreivi Kirchwald otti kohteliaasti
tätinsä yltä hienon turkin.
»Näitkö, Horst?» kuiskasi täti henkeään pidättäen.
»Mitä?» kysyi hän rauhallisesti.
»Oh, tuota — tuota sopimatonta ystävyyttä mieheni ja vaimosi välillä?»
sanoi täti yhä kuiskaten.
»Mitä — —?»
»Mutta mieheni on viaton — vakuutan sinulle», sanoi täti juhlallisesti.
»Luonnollisesti, luonnollisesti», kiiruhti Kirchwald vastaamaan,
vaikka hän ei tietänytkään, mitä täti tarkoitti, mutta hän tahtoi vain
säilyttää kotirauhan.