lähtenyt huoneesta kuin likomärkä jättiläisvarpunen. »'Oikea pysyy
oikeana', sanoi oivallinen isäsi usein. Mutta tämä on liikaa, että
päivä päivältä annan läksyttää itseäni kuin koulupoikaa, vaikkapa
satsinkin palkaksi Steinbachin.»
»Ahaa», virkkoi Käthe kuivasti. »Joko sinullekin rupeaa valkenemaan,
Horst!»
Kirchwald punastui kovin vaimonsa tutkivan katseen edessä, ja sanaakaan
sanomatta hän lähti huoneesta.
X.
TAITTUNUT LILJA.
Kuki-täti pysyi todella koko illan huoneessaan, ehkä vain sentähden,
ettei kukaan tullut noutamaan häntä. Palvelija vei illallisen hänen
huoneeseensa ja toivotti herrasväkensä puolesta hyvää yötä.
Seuraavana aamuna hän jälleen sukelsi esiin hienossa, ruusunvärisessä
kashmir-aamupuvussa ja pitsinutussa, jossa oli punaiset nauhat,
näytteli taitavasti taittunutta liljaa ja kunnioitti Käthen sohvaa
lepäämällä siinä. Vaalean kellertävä karhuntalja, joka peitti sitä,
muodosti hienon taustan hänen puvulleen.
Kun hän oli saanut viereensä pienen pöydän, jolla oli Kölnin hajuvettä,
pepparmynttipastilleja ja muita hermoja vahvistavia aineita, sanoi hän
voivansa kestää muutamia tunteja.
Aamupäivällä Kirchwald ja Käthe menivät yhdessä vierailemaan, ja kun
he palasivat parin tunnin kuluttua, oli täti yhä vielä ruusunvärisenä,
mutta samalla erikoisen kiihtyneenä. Hän oli läsnä päivällisellä, mutta
ei syönyt juuri mitään sekä oli hajamielinen ja sanaton.
Päivällisen jälkeen hän poistui kuten tavallisesti huoneeseensa, mutta
ilmestyi pian takaisin saliin. Kun Kirchwald tuli sinne teetä juomaan,
sanoi täti epävarmalla äänellä:
»Rakkaat lapset — minulla on teille jotakin tärkeätä sanottavaa.»
»Ala siis», arveli Käthe välinpitämättömänä.
Kuki-täti väänteli hermostuneesti ohuita sormiaan.
»Aamupäivällä menonne jälkeen», alkoi hän alas luoduin silmin, »tuli
kamariherra von Diestelcamp tänne ja ilmoittautui vieraakseni.»
»Ai, ai, ai, sinä et tietystikään voinut ottaa häntä vastaan, koska
emme olleet läsnä», sanoi Käthe surkutellen.
Hänen oli mahdotonta olla huomauttamatta tästä.
»Voin minä — kamariherra tahtoi välttämättä puhua kanssani», sanoi
Kuki-täti hitaasti, »ja koska olin yksinäni ja aamupuvussa — no,
eilisten tapausten jälkeenhän uskalsin ottaa hänet vastaan talossanne.
Ja niin sattui, että — minä — menin kihloihin hänen kanssaan.»
Kirchwald katsoi vaimoaan, Käthe katsoi miestään ja sitten he
tuijottivat ällistyneinä Kuki-tätiä. Oliko hän tullut mielipuoleksi?
»Tunnustan mielelläni, että minut vain vähitellen voitettiin», jatkoi
Kuki-täti. »Herra von Diestelcamp — tuleva Habakuk-setänne — puhui
kuitenkin niin innokkaasti, niin myrskyävästi ja oli niin haltioissaan
nähdessään minut aamupuvussa, sanalla sanoen: hän rakastaa minua
niin palavasti, etten hennonnut vastata kieltävästi. Ja nyt odotan
onnittelujanne. Häät ovat syksyllä — niin pitkän ajan tarvitsen
myötäjäisten valmistamiseen.»
Hitaasti ja vähitellen Kirchwald ja Käthe toipuivat henkisestä
jäykkyydestään, ja kun tädin aivoissa ei näyttänyt olevan vikaa,
onnittelivat he häntä tämän tärkeän askeleen tähden. Sen seuraukset
eivät koskeneet heitä. He huomasivat todeksi vanhan sanan, ettei
ikäkään suojaa tyhmyyksiltä.
Kun täti oli saanut ensimmäiset onnittelut, tunkeutui valon säde Käthen
sydämeen.
»Ah!» huudahti hän syvään hengittäen ja pudisti melkein hellästi tädin
kättä. »Kun menet naimisiin ja perustat oman kodin, ei Horstin tarvitse
erota virastaan, kun hän ottaa Steinbachin haltuunsa, eikö niin?»
Kuki-täti sai äkkiä yskänkohtauksen.
»Steinbach», sanoi hän rykien. »Olen iloinen, etten ole varmasti
luvannut sitä sinulle, rakas Horst, sillä sinähän ymmärrät, että
tekisin vastoin omaatuntoani, jos nyt antaisin pois omaisuuden, joka on
lahjoitettu minulle myötäjäisiksi. Olen jo kirjoittanut asianajajalleni
ja pyytänyt, ettei hän lähettäisi lahjakirjaa. Teidän häälahjanne on
kuitenkin kunniavelkani, jonka minä korvaan arvokkaasti.»
Kirchwald tuskin tajusi Kuki-tädin puhetta. Mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen Käthe purskahti raikuvaan nauruun.
»Hurraa!» hän riemuitsi tanssien. »Tällaisesta pidän. Minusta tuntuu
samalta kuin Onnen-Pekasta sadussa, kun hän oli vaihtanut kullan
kevyempään tavaraan. Anna meille tuon ruhtinaallisen kartanon
sijasta pelikorttipinkka, Kuki-täti! Silloin voimme panna pasianssia
nähdäksemme tuletko ensi vuonnakin luoksemme.»
»Valitsen lahjani niin, että se on arvokas ja tuottaa teille hyötyä»,
sanoi Kuki-täti jäykästi.
Samassa ovi avautui ja Nordlandin prinssi astui huoneeseen. Hän
kumarsi rakastettavasti hymyillen naisille ja sanoi luoden voitokkaan
syrjäsilmäyksen Kuki-tätiin:
»Rakas Kirchwaldini, koska olen kuullut huhuja, että te aiotte erota
virastanne, olen pyytänyt herttuaa huolehtimaan siitä, että luopuisitte
tästä onnettomasta suunnitelmasta. Herttua onkin onnistunut toimessaan,
ja vaikkakin minun täytyy syvästi valittaen ilmoittaa teille, että
saatte erota adjutantinvirastanne, tuon teille sen ilosanoman, että
teidät on nimitetty yleisesikuntaupseeriksi.»
Riemuhuudoin Käthe kiiruhti syleilemään miestään ja suuteli häntä
huolimatta prinssin läsnäolosta sydämellisesti. Sitten hän puristi ja
nyki prinssin käsiä kuin olisi tahtonut kiskoa ne sijoiltaan.
»Enkö ole pelannut mainiosti?» kysyi prinssi puoliääneen.
»Suuremmoisesti, teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteillen.
»Suuret sielut eivät tee mitään 'puolinaista', sanoo Goethe. Tai
Schiller? Tai ehkä Shakespeare? Vai niin, Wieland! Samapa se —
nimestä ei ole väliä. Pääasia on, että voisimme hankkia yksinoikeuden
salaliitoillemme, teidän ylhäisyytenne.»
»Aivan niin, kreivitär», vastasi prinssi nauraen. »Mutta ensin vaadin
voittoni, ketunhännän.»
»Sen me ja'amme teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe, jonka silmät
loistivat veitikkamaisesti.
»Emme tietystikään! Tahdon koko palkkani.»
»Siitä voimme olla eri mieltä», vastasi Käthe iloisesti.
»Mutta minä olen — —.»
»No niin, teidän ylhäisyytenne esti tosin Horstin eroamasta virastaan»,
virkkoi Käthe, »mutta samalla on sattunut, että rakas tätimme on tänään
mennyt kihloihin herra von Diestelcampin kanssa ja pitää sentähden
Steinbachin hallussaan.»
»Mitä?»
Prinssi pudotti hämmennyksissään silmälasinsa, mutta kun hän oli
maailmanmies ja hovimies, niin hän pian tointui.
»Ei kai tämä ole teidän leikillinen päähänpistonne, kreivitär?»
kuiskasi hän Käthelle.
»Ei, olimme itse hämmästyksestä lentää selällemme», vastasi Käthe.
Kuki-täti, joka piti tätä keskustelua liian pitkänä, kääntyi veljensä
poikaan.
»Emmekö me molemmat ole täällä liikaa?» sanoi hän terävästi. »En
ymmärrä tästä sanaakaan.»
»Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää», vastasi Kirchwald leikillisesti.
»Toisinaan on onnellisinta olla mitään ymmärtämättä, Kuki-täti.»
Mutta nyt prinssi tuli onnittelemaan, ja Kuki-täti oli mielissään ja
käyttäytyi kuin juuri kihlautunut tyttö.
Käthe meni huoneeseensa ja valitsi kauneimman, pisimmän ja paksuimman
ketunhännän, jonka hän sitten syvään niiaten ojensi prinssille.
»Hyvä!» sanoi tämä ottaen palkinnon. »Minä pidän tätä muistona tästä
hetkestä, jolloin vuotta aikaisemmin kuin muuten olisi tapahtunut
menetän adjutantin, jota pidän arvossa. Mutta olette oikeassa,
kreivitär, koko palkinto ei kuulu minulle ja minä lähetän teille osanne
takaisin ja huolehdin samalla, että saamme salaliittoyhtiöllemme
yksinoikeuden. Kun olemme juuri saavuttaneet niin mainion tuloksen,
niin kannattaa todella nähdä vaivaa.»
»En ymmärrä mitään — —», keskeytti Kuki-täti hänet.
»Ne, jotka eivät ymmärrä, ovat usein älykkäimpiä», sanoi prinssi
rakastettavasti ja heitti jäähyväiset.
* * * * *
Kun Kuki-tädin muutamia päiviä myöhemmin piti matkustaa, niin Käthe
sai pienen käärön. Niinkuin siinä olevasta kirjoituksesta näkyi,
lähetti prinssi hänelle osan ketunhännästä. Kimppu ketun karvoja oli
sidottu vihreällä silkkilangalla renkaaksi ja sen yhteydessä oli
timanttirintaneula. Neulan taakse oli kaiverrettu:
»Patentti numero 0 1/2 Laillisesti suojattu jäljittelyltä.»
»En ymmärrä tätä!» sanoi Kuki-täti, ja kun ei kukaan näyttänyt
aikovankaan selittää asiaa hänelle, niin hän matkusti tiehensä
pahantuulisena ja loukkaantuneena.
Kun nuori pari tuli takaisin asemalta, niin Käthe katseli
veitikkamaisesti miestään.
»No, Horst», sanoi hän, »oletko nyt tointunut Steinbachin
menettämisestä?»
Kirchwald hymyili hieman.
»Olet oikeassa, Käthe», sanoi hän rauhallisena, »mutta tunnustan, että
isku oli liian kova. Lahjoittaa ensin kartano ja sitten siepata pois
nenän edestä! Sellaiseen tarvitaan vahvoja hermoja.»
»Luonnollisesti», sanoi Käthe osaaottavasti. »Minusta on aina ollut
kauheata antaa koiran haistella makkaraa ja sitten ottaa se pois siltä.»
»Kaunis vertaus, Käthe! Mutta tämähän on 'verrattain samanlaista,
nimittäin jotenkin päinvastaista', kuten vanhalla lippumiehellä oli
tapana sanoa.»
»Oh, Horst, ole nyt järkevä», virkkoi Käthe sydämellisesti. »Leikki
syrjään! On paljon parempi, ettei ole rikkautta kuin tuntea kahleiden
kalisevan joka askeleella. Nuo kahleet olisivat tehneet sinut
äärettömän onnettomaksi, Horst, siitä olen aivan varma, ja sentähden
olen äärettömän onnellinen, kun vaara on voitettu. Sinullahan on niin
paljon iloa elämässäsi, Horst!»
»Niin, ennen kaikkea sinä», sanoi Kirchwald iloisena ja liikutettuna ja
sulki kauniin vaimonsa syliinsä.
* * * * *
Kuki-täti piti sanansa ja lähetti lupaamansa häälahjan, hopeahäkin,
jossa oli elävä papukaija.
Lintu puhui myyjän sanojen mukaan kaikkia eläviä kieliä ja oli varmaan
maksanut paljon.
Kaikki kielet papukaija piti kuitenkin omana tietonaan, varmaankin vain
ujoudesta, koska se ei tahtonut pöyhkeillä viisaudellaan ja ainoa sana,
jonka se usein lausui ihmeellisen selvästi, oli:
»Sarvikuono!»
Se ei koskaan ilmaissut, ketä se tarkoitti tällä sanalla; ehkä jotakin
hyvää ystävää sen lämpimillä kotiseuduilla tai uutta eurooppalaista
tuttavaa.
Etevät lintujen tuntijat sanoivat, että papukaijan on hyvin vaikea
lausua tätä sanaa, niin että Kuki-tädin myöhästynyttä häälahjaa saattoi
todella pitää arvokkaana. Ja onhan lohduttavaa, kun maatilan asemesta
saa papukaijan, joka osaa sanoa: »Sarvikuono!»
XI.
KUKI-TÄDIN MUSTASUKKAISUUS.
»Niin, chrysanthemumit ovat kestäviä kukkia — vahinko, että ei voi
sanoa samaa miehen uskollisuudesta», sanoi rouva von Diestelcamp,
jota myös Kuki-tädiksi nimitettiin, ja pisti pitkän terävän nenänsä
moniväriseen, tuoksuttomaan japaninasterivihkoon sekä loi kreivitär
Käthe Kirchwaldiin puhuvan katseen.
Tapahtumapaikka oli, huonekaluihin nähden, sama kuin edellisessä
kertomuksessa. Huone oli vain toinen, sillä kreivi Kirchwald oli jo
kauan sitten muuttanut Berliiniin ja tullut pääesikunnan upseeriksi,
ja hänen kodillaan oli nyt suuri kunnia, koska Kuki-täti puolisoineen
vieraili siellä. »Nuori» pari oli matkustanut Berliiniin ostamaan
joululahjoja, ja kun Kuki-täti oli erinomaisen säästäväinen, niin hän
ei tahtonut mennä kalliiseen hotelliin, vaan rakkaan veljenpoikansa
luo, jonka kodissa hän oli löytänyt elämänsä onnen, myöhäisen
rakkaudenkeväänsä, kuten hän runollisesti lausui.
Käthe oli tarmokkaasti vastustanut vierailua — hän oli omien sanojensa
mukaan kalvennut raivosta, kun Kuki-täti äkkiä uskaliaasti ilmoitti
tulostaan, ja Kirchwald tuki innokkaasti vaimoaan. Mutta — mitä se
auttoi? Sai vain puristaa nyrkkiä housuntaskussa ja purra hapanta
omenaa.
»Sanon vain sinulle jotakin», virkkoi Käthe leimuavin silmin
miehelleen. »Jos vain oivallinen tätisi sekaantuu oikeuksiini, niin
ajan hänet ulos ovesta sillä tavoin, että hän ei koskaan uskalla pistää
nenäänsä tänne.»
»Aivan oikein», sanoi Kirchwald hyväksyvästi ja loi katseen papukaijaan
muistellen kunnioituksella Kuki-tädin häälahjaa.
Ja niin saapui »nuori» Diestelcampin aviopari — herra suorastaan
säädyttömässä tekotukassa, mutta muuten aivan samanlaisena ikuisine
nuhineen, moitteettomine hovitapoineen ja vanhanaikuisen kohteliaana;
rouva täydellisesti nuorentuneena, vähemmän pisteliäänä, eikä hän enää
niin kovin kuin ennen pyrkinyt sortamaan nuorta kreivitärtä, jonka
emännänoikeuksia hän nyt ankarasti kunnioitti, ehkä sentähden, että hän
nyt ymmärsi paremmin kunnioittaa niitä.
Sanalla sanoen — ensimmäisinä päivinä oli sulaa auringonpaistetta.
Käytiin kaupoissa ja teatterissa. Mutta eräänä päivänä ilmestyi
taivaalle pieni pilvi, jota tavalliset kuolevaiset tuskin olisivat
huomanneet. Käthen viaton puheliaisuus sai tämän aikaan.
Kreivi Kirchwald oli ehdottanut, että illalla mentäisiin oopperaan,
mutta Kuki-täti oli väsymyksensä tähden kieltäytynyt. Silloin herra von
Diestelcamp oli lausunut, että naisten sopisi jäädä kotiin lepäämään.
Sillä välin hän ja Kirchwald voisivat käydä Talvipuutarhassa ja
varieteehuveissa. Käthe oli nauranut ja sanonut nyökäten tädilleen:
»Jumalan tähden, täti, älä anna sedälle lupaa siihen! Tietäisitpä vain,
miten viekoittelevia ovat nuo tanssijattaret, jotka siellä pyörivät
kuin pallo tai sipsuttelevat nuorilla.»
Luonnollisesti ei Käthe ollut tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan,
ja hymyilevä kamariherra sekä Kirchwald pitivät niitä pilana. Mutta
Kuki-täti tuli mykäksi, kieltäytyi kahvitilkasta ja puristi huulensa
yhteen onnettomuutta ennustavasti. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt
huomiota näihin myrskyn enteisiin.
Aamiaisen jälkeen Kirchwald lähti työhönsä, ja häntä seurasi herra von
Diestelcamp, joka leikillisesti sanoi vaimolleen, että hän kerran aikoi
mennä yksin joulumarkkinoille. Ja niin naiset jäivät kahden kesken.
Käthe jutteli kaikenlaista, voimatta kuitenkaan herättää Kuki-tädin
mielenkiintoa. Lopuksi hän rupesi ihailemaan asterikimppua, jonka setä
Diestelcamp muutamia päiviä sitten oli kohteliaasti antanut hänelle
ja joka vielä oli tuore. Silloin Kuki-täti ilmaisi mielipiteensä
chrysanthemumeista ja miehen uskollisuudesta.
»Chrysanthemum ei tuoksu», huomautti Käthe kuivasti, kun Kuki-tädin
nenä yhä viipyi värikkäiden kukkien seassa.
»Miehen uskollisuuskaan [»Miehen uskollisuus» on saksan kielessä erään
kukan nimi] ei tuoksu», vastasi rouva von Diestelcamp miettiväisenä.
»Ei tuoksu?» huusi Käthe hämmästyneenä. »Mitä tarkoitat?»
Kuki-täti istui jäykkänä ja suorana kuin kynttilä.
»Älä koetakaan teeskennellä, rakas lapsi», sanoi hän kimeästi.
»Teeskennellä?» toisti Käthe.
»Niin, teeskennellä!» sanoi Kuki-täti terävästi. »Sinähän keskeytät
minut jo kolmannen kerran ja toistat sanojani. Sellaista en pidä
sivistyneenä enkä kohteliaana.»
»Mutta nythän romahtaa jo maailma», sanoi Käthe nojaten tuolinsa
selkämykseen. »Tänään olet varmaan noussut väärällä jalalla vuoteesta,
täti — vai kuinka?»
»En ymmärrä, mikä sinut panee puhumaan noin ilkeästi», virkkoi rouva
von Diestelcamp. »En voi seurata aikaa, joka kärsii ja ymmärtää
tuollaista puhetta. Mutta olen tottunut siihen sinun kodissasi.
Palatkaamme aiheeseemme — puhuimme miehen uskollisuudesta.»
Käthe pudisti päätään suuttuneena.
»En ymmärrä, miksi niin itsepäisesti lörpöttelet miehen
uskollisuudesta», sanoi hän huoaten, mikä melkein tuntui haukotukselta.
Kuki-täti tarttui päähänsä.
»Oi, sinun puheesi!» mutisi hän kuin tuntien ruumiillista tuskaa.
»Siis — miehen uskollisuus!» sanoi Käthe, ja nyt hän todella
haukotteli. »Mitä siitä? Puhu suusi puhtaaksi!»
Kuki-täti nousi.
»Tahdotko ehdottomasti ajaa minut ulos?» huudahti hän vapisten vihasta.
Nyt Käthekin nousi.
»En, täti. Mutta nyt pyydän saada sanoa sinulle jotakin», sanoi hän
aivan rauhallisesti. »Jos sinun välttämättä täytyy riidellä, niin
jätän sinut tänne papukaijan luo. Siihen voit purkaa kiukkusi. Minäkin
olen vain ihminen enkä voi rauhallisena ottaa vastaan purkauksiasi,
vaikkakin olet vieraani; ei kukaan voi olla kiivastumatta, jos äkkiä
saa kauhallisen haukkumisia päällensä, kun vähimmin aavistaa sitä. Jos
sinulla on jotakin sydämelläsi, niin sano se ilman verukkeita, mutta
anna minun mennä ulos siksi, kunnes olet rauhoittunut.»
Kuki-täti heittäytyi jälleen lempituoliinsa ja painoi nenäliinan
silmilleen.
»Miksi olet epäillyt mieheni uskollisuutta?» valitteli hän.
Käthe katsoi häneen ällistyneenä.
»Nyt on kaikki mullin mallin!» sanoi hän puoleksi hymyillen.
»Niin olet», pauhasi Kuki-täti, »sinä sanoit, että en antaisi mieheni
mennä varieteehen, koska tanssijataret — — oh, niin häpeällistä!»
Käthe ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua, mutta hän valitsi
keskitien.
»Lorua!» sanoi hän kohauttaen hartioitaan.
»Saanko kysyä, tarkoitatko itseäsi vai minua?» huudahti loukkaantunut
puoliso, ja nyt täytyi Käthen ottaa kaikki leikin kannalta.
»Voimmehan molemmat ottaa puolet», sanoi hän nauraen ääneen. »Minähän
puhuin vain leikkiä, sillä jos olisin todella tarkoittanut sitä, niin
en olisi sanonut sitä sinulle. Vai sitä sinä tarkoitit puhuessasi
miehen uskollisuudesta? Silloin voit nukkua rauhassa, täti!»
Mutta rouva von Diestelcamp ei lainkaan ollut rauhallinen.
»Jos sanasi», sanoi hän terävästi, »johtuivat vain tavallisesta
ajattelemattomuudestasi — —»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Käthe leimuavin silmin.
»— — — niin voin huomata niissä minua loukkaavan vihjauksen.»
Käthe niiasi.
»Täti», sanoi hän pysyen vaivoin tyynenä. »On vanha totuus, että
kärpäsestä voi tulla härkänen. Sinä näytät erikoisen taitavalta
tuollaisiin silmänkääntäjätemppuihin. Hyvä! Meillä on jo härkä, mutta
kärpästä en voi löytää. Sinun pitää lainata minulle silmälasisi,
ennenkuin vastaan sinulle.»
Rouva von Diestelcamp pani hermostuneesti nenäliinan otsalleen.
»En ole niin hidasälyinen kuin sinä luulet», sanoi hän ja katsahti
taivasta kohden kuin kärsivällisyyttä rukoillen. »Yhtä vähän ovat
toiset asiat minulle outoja, kuten sinä varmaan luulet, jos sinun
sanasi todella sisältävät jonkun vihjauksen, kuten minusta näyttää.
Hyvä, minä sanon asiani niin selvästi kuin tahdot. Tiedän, että mieheni
kauan ennenkuin oppi tuntemaan minua kunnioitti nuorta säädytöntä
ja tunnotonta olentoa, hovineitiä, vieläpä aikoi mennä naimisiin
hänen kanssaan. Mutta tämän henkilön arvoton käytös esti herra von
Diestelcampia viemästä häntä alttarin eteen.»
Käthe istuutui jälleen.
»Kuka on kertonut tämän sinulle?» sanoi hän tulipunaisena.
»En sano. On aina olemassa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa velvollisia
kertomaan tällaisia asioita», vastasi Kuki-täti katsellen terävästi
Kätheä.
»Ja mikä tämän hovineidin nimi on?» kysyi Käthe hieman epävarmana.
»Nimestä en ole saanut selkoa», kuului arvokas vastaus.
Käthe hengitti vapaasti ja oli vihoissaan, kun hän niin tyhmästi
punastui, mutta syndetikonjuttu oli kerta kaikkiaan pimeä kohta hänen
elämässään, jota ajatellessaan hän tunsi hieman omantunnontuskia.
»Mutta sinä näytät tietävän tuon henkilön nimen», virkkoi Kuki-täti
hetken kuluttua.
»Minäkö?» kysyi Käthe, joka jälleen vallitsi tilannetta. »Ehkä», hän
lisäsi ylpeästi.
»Arvasin sen», sanoi Kuki-täti nousten. »Olin siis oikeassa, kun
otaksuin, että tahdoit viitata tähän kohtaan mieheni elämässä.»
»Sepä oli rohkea johtopäätös, täti.»
»Ei suinkaan. Minä tunnen ilkeytesi — tarkoitan viekkautesi.»
»Tämäkin on yhtä rohkea johtopäätös, mutta minä puolestani neuvon sinua
valitsemaan kauniimpia sanoja», puhui Käthe rehellisen vihan vallassa.
»En ole aikonut lausua mitään vihjausta — sellainen ajatus ei koskaan
johtuisi mieleeni— olkoon se selvä vastaukseni! Ja nyt toivon, että
olemme selviytyneet tästä asiasta ja että heti peruutat loukkaavat
sanasi.»
Rouva von Diestelcamp huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle
saavuttaakseen tarkoituksensa. Sillä muuten hän oli sitä mieltä, että
hän oli tätinä oikeutettu kaikin mahdollisin tavoin hyökkäämään nuorten
sukulaistensa kimppuun.
»Ei voi punnita kultavaa'alla kaikkea, mitä sanotaan kiivastuneena»,
alentui hän sanomaan.
Nyt Käthe jälleen hymyili:
»Onko tämä muka anteeksipyyntö?»
»Koska olen täti, ei minun tarvitse pyytää anteeksi — se ei sopisi
minulle», kuului ylpeä vastaus. »Ja nyt kyllin tästä seikasta!
Kysyn vain vielä: tunsitko hovineidin, josta puhuimme, ennenkuin
halveksivasti keskeytit minut?»
Käthe nousi jälleen, niiasi Kuki-tädille ja kääntyi oveen.
»Sinähän keskeytit», sanoi hän vapisten vihasta. »Sen voin heti
vakuuttaa sinulle välttääkseni väärinymmärrystä. Ja kun sinä et tahdo
osoittaa minulle kunnioitusta, niin annat minulle liikanimiä. Mutta
minun ei tarvitse sallia omassa kodissani kutsua itseäni ilkeäksi ja
viekkaaksi, ei edes tätini, joka onneksi ei ole isäni sisar. Viimeiseen
kysymykseen voin vastata, että tunsin tuon hovineidin!»
Ja niin sanoen hän meni pää pystyssä ovelle. Kuki-täti hypähti
kuitenkin niin taitavasti kuin kissa ja sulki hänen tiensä.
»Sano minulle nimi!» huusi hän tarttuen Käthen käsivarteen.
»No, no! Sillä tavoin urkitaan vain maanmoukilta», vastasi Käthe
halveksivasti.
»Rakas, rakas Käthe, sano minulle, mikä hänen nimensä on!» sanoi
Kuki-täti rukoilevasti.
Mutta Käthe tuli yhä mahtavammaksi.
»Ei ikinä johtuisi mieleenikään sanoa», vastasi hän leimuavin silmin.
»Voin vain sanoa sinulle: sinun ei tarvitse puhua niin halveksivasti
hänestä, sillä tiedän, että hän ei tahtonut setä Diestelcampia, vaan
setä Diestelcamp tahtoi hänet omakseen. Kun nuori tyttö oli niin tyhmä,
että ei nöyrästi avosylin ottanut tarjousta vastaan, vaan — — —»
»— — vaan hylkäsi sen hyvin arvottomalla tavalla, kuten minulle on
sanottu», raivosi Kuki-täti.
»Mitä, tiedätkö mitä hän teki?» kysyi Käthe punastuen uudestaan.
»En, mutta minulle kerrottiin, että tämä olento käyttäytyi hyvin
sopimattomasti ja viekkaasti.»
»En tiedä, oliko se viekasta. Hän ei yksinkertaisesti pitänyt sedästä
ja sillä hyvä!» vastasi Käthe ja kulki edelleen Kuki-tädin riippuessa
hänen käsivarressaan.
»Käthe — nimi! Mikä hänen nimensä on?» vinkui hän ja koetti hymyillä
suloisesti, mutta näyttikin happamelta, koska viha, uteliaisuus ja
tieto siitä, että hän alentui, taistelivat hänen rinnassaan.
Mutta Käthenkin sydämessä riehui taistelu, sillä hänen mieleensä johtui
salaman nopeudella:
»Jos sanon hänelle suoraan, että minä olen tuo neiti, niin hän
matkustaa ensimmäisessä junassa pois eikä tule koskaan takaisin, ja
niin vapaudun hänestä, sillä hän ei koskaan anna Habakukinsa asua saman
katon alla entisen lemmittynsä kanssa!»
Mutta ennenkuin hän käytti tätä kallisarvoista asetta, hänen järkensä
sanoi:
»Varovaisuutta! Se on oleva viimeinen hätäkeinoni, sillä kun kaikki
otetaan lukuun, niin se onkin kaksiteräinen miekka.»
Hän vastasi sentähden tyytyväisenä:
»Salaisuus on pyhä, täti.»
»Luonnollisesti, mutta toisissa tapauksissa salaisuus on rikos», sanoi
täti yhä imelämmin.
»Sen rikoksen otan omalle vastuulleni», vastasi Käthe kylmäverisesti.
Rouva von Diestelcamp ei kumminkaan säikähtänyt.
»On erikoisen tärkeätä, että saan tietää nimen», rukoili hän happamesti
hymyillen.
»Niin, tietysti, jotta voisit ajaa kamariherraparkaa yhä kireämmin
ohjaksin», ajatteli Käthe, mutta hän tyytyi sanomaan olkapäitään
kohauttaen: »On erikoisen tärkeätä, että en sano nimeä.»
»Senkin ilkeä lapsi!» sanoi Kuki-täti happamesti, ja hänen laihoissa
poskissaan oli vihan täplät.
»Voithan kysyä mieheltäsi!» ehdotti Käthe.
Kuki-täti yski. Hänhän ei voinut kertoa Käthelle, että hänen miehensä
oli lujasti säilyttänyt salaisuuden itsellään huolimatta kaikesta
urkkimisesta.
»Oh», sanoi hän lapsellisen veitikkamaisesti, joka ei sopinut hänelle,
»me nuoret rouvat emme, kuten Else 'Lohengrinissa', saa kysellä liikaa
— erikoiset tulevaisuutta koskevat asiat kuulee mieluummin muilta kuin
mieheltään.»