Kirchwald, joka aavisti asian oikean laidan.
»Olympon jumalatkin olivat toisinaan sokaistuja», vakuutti Käthe
vilpittömästi.
Prinsessa, joka oli menestyksettä kysellyt Kirchwaldilta Käthen surun
syytä, nauroi, ja prinssi virkkoi:
»Me uhmaamme kaikkia vihamielisiä ja ystävällisiä vaikutuksia,
tunnuslauseemme on: tulessa ja vedessä. Me punomme juonia ja tahdomme
solmia salaliiton ja sillä hyvä. Koska te, rakas Kirchwald, vain
hyödytte siitä, niin olemme päättäneet kieltää jokaisen 'miksi ja
miten?' sanan.»
»Niin, salaliitto kieltää», vakuutti Käthe, joka näytti Odinin
valkyrialta ennen taistelua.
»Ja», sanoi prinssi, »koska olemme sitä mieltä, että täytyy takoa
niin kauan kuin rauta on kuuma, tulen puolisoni suostumuksella hänen
kanssaan illalla kreivitär Kirchwaldin luo teelle.»
»Oi, suloista!» huudahti prinsessa. »Tulemme siis kello kahdeksan ja
otamme mukaan hovineitini, teidän seuraajanne, kreivitär.»
»Anna anteeksi, että vastustan sinua, rakas Olga», keskeytti prinssi
hänet, »mutta minun mielestäni pitäisi neiti von Dornbergin olla tänä
iltana vapaana. Tarvitsen tänä iltana järeämpää tykistöä, ja olen
aikonut pyytää herra von Diestelcampin seuraksemme.»
»Ah!» sanoi Käthe, jonka silmät suurenivat.
»Hänen etunimensä on Habakuk», lisäsi prinssi syvällä bassoäänellä.
»Ah», sanoi Käthe pidättäen jännittyneenä henkeään. Mutta sitten hän
nauroi, nauroi niin, että hänen täytyi kumartua hevosen kaulan yli,
nauroi niin, että hiljainen metsä kaikui, ja huusi ihastuneena: »Olette
suuremmoinen, teidän ylhäisyytenne, aivan erinomainen!»
»Mutta, Käthe», mutisi Kirchwald hämillään.
Prinsessa nauroi ääneen ja virkkoi:
»Ratsastakaamme edelleen, kreivi Kirchwald, ja jättäkäämme heidät
rauhaan. Minusta tuntuu, kuin meiltä tahdottaisiin salata tämä asia, ja
ehkäpä onkin parasta, että pysymme erillämme tästä salaliitosta, joka
näyttää kokolailla vaaralliselta. Mutta pyydän vain, ettette panisi
toimeen mitään liian mieletöntä, rakas Käthe.»
»Mutta teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteilevänä, »prinssin
liittolaisuushan on hyvänä takauksena.»
»Oh, kukapa tietää», sanoi prinsessa katsahtaen prinssiin ja hymyili.
Kirchwaldkaan ei voinut olla luomatta varoittavaa katsetta vaimoonsa.
»Vaimoni luottamuksen pitäisi syvästi liikuttaa teidän ylhäisyyttänne»,
sanoi hän, »sillä kun ajattelen majailua Hellbergissä —.»
»Äs, nuo vanhat jutut!» sanoi Käthe punastuen.
Prinssi pani vakavana käden sydämelleen ja sanoi:
»Se on aivan erikoistapaus, rakas Kirchwald, ja minä lupaan, että vain
äärimmäisessä hädässä käytän hummerimuhennosta saavuttaakseni ikuisen
ystävyyden.»
Kirchwald huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään, ja mitä iloisimmalla
tuulella he ratsastivat edelleen.
VIII.
PELASTAVA ENKELI.
Kun Käthe oli tullut kotiin, juoksi hän laulaen portaita ylös, niinkuin
ei Kuki-tätiä olisi ollutkaan maailmassa. Mutta tämä tuli häntä vastaan
erikoisen huonolla tuulella.
»Miten sivistymätöntä onkaan laulaa portaissa», kuului heti, mutta
Käthe huusi iloisesti:
»Oi, täti, nyt ei meillä ole aikaa nuhdesaarnoihin. Minun täytyy
pukeutua tulisessa kiireessä, ja sitten on minulla paljon puuhaa, sillä
prinssi ja prinsessa tulevat tänään meille teetä juomaan».
»No, mutta silloinhan minunkin täytyy —», sanoi Kuki-täti
hermostuneesti, »ja nyt on Lisette kaikeksi onnettomuudeksi sellaisella
tuulella, ettei minulla ole hänestä lainkaan hyötyä — mutta ymmärrän,
minun annetaan pysyä huoneessani, eikö totta?»
»No, sepä vielä puuttuisi!» sanoi Käthe pelästyneenä. »Päinvastoin,
prinssi palaa halusta saada tutustua sinuun.»
»Palaa?» kysyi Kuki-täti epäillen.
»Ilmitulessa», vakuutti Käthe.
»Vai niin, silloin minun täytyy pukeutua», sanoi
Kuki-täti, joka heti tuli loistavalle tuulelle. »Olisinpa saanut tietää
tämän ennemmin.»
Kirchwald kiiruhti vakuuttamaan, että hekin olivat aivan äskettäin
saaneet tietää sen. Käthe syöksyi keittiöön neuvottelemaan mamselli
Schnörkelin kanssa. Uskollinen palvelijatar oli nyrpeänä, sillä vanha
kreivitär oli ollut hänen luonaan ja hän oli saanut osakseen vain
niukalti kiitosta, mutta sitä enemmän moitteita ja hyviä neuvoja.
»Hilla» — niin kutsui Schnörkel aina marjahilloa — »oli liian makeata,
salaatti ei ollut tarpeeksi hapanta, vasikankyljyksiä pitäisi leipoa,
ei paistaa, taimenia hän ei voinut sietää, mutta ankeriaista hän piti
j.n.e.»
Käthe suuteli kuitenkin entisen hoitajattarensa ryppyisiä poskia,
hyräili ja ylisteli häntä, kunnes mamselli Schnörkel työnsi nuoren
emäntänsä ovesta ulos ja lupasi, että kaikki oli oleva järjestyksessä,
niin totta kuin hänen nimensä oli Schnörkel.
Iloisena saavuttamastaan voitosta Käthe meni makuuhuoneeseen
pukeutuakseen, ja kun hän verhosi kauniin vartalonsa valkealla
pehmeällä villapuvulla, ajatteli hän:
»Odotapa vain, Kuki-täti, minä opetan sinut komentelemaan ja määräämään
täällä! Nyt on purtava hampaat yhteen ja pidettävä pää pystyssä.»
Huolimatta näistä hyvistä päätöksistä hänen hyvä tuulensa sai aika
iskun, sillä kun Kuki-täti ennen kello kahdeksaa näyttäytyi komeassa
harmaassa silkkipuvussa, ruusu Eugenie-keisarinnan kuosisissa
kiharoissaan, sanoi hän heti:
»Tänä iltana luovutat emännän paikan minulle, rakas lapsi. Kypsyneemmät
ihmiset esiintyvät tällä paikalla hienommin ja arvokkaammin kuin nuoret
ja tahdittomat, joilla ei ole aavistustakaan teepöydän runoudesta.»
»Eihän tämä riipu siitä», vastasi Käthe kuohuen vihasta. »Minähän olen
täällä emäntänä.»
Kuki-täti nauroi hiljaa ja sointuvasti jonkunlaista teatterinaurua,
joka oli Käthestä vastenmielistä.
»Ennenkuin tulet todella emännäksi, on sinulla paljon opittavaa, rakas
lapsi», kuului kylmä vastaus. »Kiitä taivasta, joka asettaa paikallesi
kokeneen ja taitavan sukulaisen, ja ole iloinen saadessasi koristaa
seurusteluhuonetta kauniina, nuorena pikku perhosena. Kun olette
muuttaneet Steinbachiin, johdan minä siellä taloutta.»
»Vai niin», sanoi Käthe kuivasti. »No, sitä ajattelinkin. Ja mitä minä
teen?»
»Sinä?» — Kuki-täti rupesi hyräilemään. — »Sinä koristat salia.»
»Kiitos kohteliaisuudesta!» sanoi Käthe, joka jälleen tuli paremmalle
tuulelle. »Ja sitten?»
»Sitten!» — Kuki-täti rypisti kulmakarvojaan. — »No, sitten saatte
luultavasti lapsia, jotka kiinnittävät huomiosi lastenkamariin siksi,
kunnes he ovat kasvaneet niin suuriksi, että minä voin ruveta heitä
kasvattamaan.»
»Ja sitten?» kysyi Käthe vielä kerran.
»Sitten kasvatan ne malli-ihmisiksi — voit olla varma siitä.»
Ja näin sanoen Kuki-täti istui flyygelin ääreen ja soitti Mendelssohnin
kevätlaulun.
»Nyt tiedän tarpeeksi», mutisi Käthe itsekseen. »Ja nyt, täti, nyt
syttyy oikea sota! Olen varma, että vaikkakaan Horst ei tahdo työntää
minua syrjään, hänellä on kuitenkin kahleet kaulassa ja hänen täytyy
tanssia kuin opetettu murmelieläin, ellemme ajoissa katkaise kahletta.
'Taisteluun, Torero, rohkeutta ja taisteluintoa rintaan!'» Hän hiipi
hiljaa eteiseen, jossa hän tapasi miehensä. »Kuulehan, Horst», kuiskasi
hän, »hän on juuri ollut niin ystävällinen, että on ryöstänyt minulta
emännän paikan sinun talossasi, ja sanoi kasvattavansa lapseni. Mutta
ennemmin toivon, ettei niitä pikku raukkoja tulisi koskaan!»
»Tuhat tulimmaista!» sanoi Kirchwald.
Ei ollut helppoa tietää, tarkoittiko hän Kuki-tätiä vai ilmaisiko hän
pelkonsa vielä syntymättömien lastensa tähden.
Mutta Käthe hiipi ruokakomeroon, otti pitkän, kapean ruukun, täytti sen
melkein reunoja myöten herneillä, kaatoi sitten vettä päälle ja hiipi
varovaisesti vierashuoneen ovelle, joka oli raollaan. Lisette ei ollut
siellä, ja Käthe hiipi hiljaa sisälle, asetti ruukun korkean kaapin
päälle, melkein reunalle, ja lähti yhtä varovaisesti huoneesta.
»Kas noin. Toivon sinulle suloista yölepoa, Kuki-täti», mutisi hän,
niiasi nopeasti oven edessä ja syöksyi takaisin käytävään. Hän kuuli,
miten Kirchwald jo otti vastaan korkeita vieraita ja hän kiiruhti itse
sinne.
Jos Kirchwald oli pitänyt vaimonsa sanoja hämärinä, niin hän pian
ymmärsi niiden merkityksen nähdessään, miten Kuki-täti muitta mutkitta
valtasi emännän paikan teepöydässä. Kirchwald vaihtoi katseen Käthen
kanssa. Käthe katsoi prinssiin, ja tämä sulki silmänsä sellaisin
ilmein, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa:
»Olkaa rauhassa. Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä.»
Kuki-täti säteili, sillä hän piti itseään illan sankarittarena. Prinssi
keskusteli kauan aikaa vilkkaasti hänen kanssaan, ja kamariherra von
Diestelcamp ei hetkeksikään poistunut hänen luotaan. Hänellä oli yhä
vielä nuha, mutta siitä asti kuin hän oli epäonnistunut kosiessaan
Kätheä, oli hän ulkoasuunsa nähden hylännyt vanhanaikuisen jäykkyyden
ja pukeutui, vaikkakaan ei juuri keikarimaisesti, niin kuitenkin
jotenkin nuorekkaasti.
Hän oli myös hankkinut itselleen lyhyen tekotukan, joka ei tosin tehnyt
häntä nuoremman, mutta kuitenkin »reiman» näköiseksi. Tuntui siltä kuin
hän olisi tahtonut näyttäytyä Käthelle nuhtelevana henkenä ja sanoa
hänelle:
»Näetkö, millainen mies olen? Ja sinä olet ollut kyllin tyhmä
hyljätäksesi minut!»
Illallisen jälkeen, joka muuten tuotti kunniaa mamselli Schnörkelille,
oli kamariherralla tilaisuus jutella hetken nuoren emännän kanssa.
»Olisitteko niin rakastettava, kreivitär, että ilmoittaisitte minulle
jotakin? Ennenkuin tulimme tänne, kutsuttiin minut prinsessan luo, joka
mitä armollisimman näköisenä pyysi minua tekemään hänelle 'suuren'
palveluksen. Ja tiedättekö, mikä se oli? Hän on kädestä pitäen
velvoittanut minua, että minä joka päivä, niin kauan kuin tätinne on
täällä, kävisin kodissanne pitämässä hänelle seuraa. Kun huomautin,
että tehän sopisitte siihen paremmin, sanoi prinsessa tätinne olevan
hieman 'naurettavan', ja että minä todella tekisin suuren palveluksen
hänelle.»
»Niin, mitä tahdotte vielä tietää minulta?» kysyi Käthe hymyillen,
sillä hän piti prinsessan tai oikeammin prinssin päähänpistoa mainiona.
»Hm», mumisi herra von Diestelcamp, »en voi sanoa, että asia olisi
minulle selvä. Ensinnäkin: miksi ette voi itse pitää seuraa tädillenne?»
»Koska hän ei tahdo — olen liian nuori ja tyhmä.»
»Todellako?» huudahti kamariherra hämmästyneenä. »Ja miksi prinsessa
kutsui tätiänne 'naurettavaksi'? Odotin näkeväni vanhan piian
pilakuvan, jolla on jotenkin mitätön luonne, mutta sen sijaan tapaan
ylhäisen, vanhahkon neidin, joka on miellyttävän näköinen ja jolla on
kypsynyt ja selvä elämänkatsomus. Mitä naurettavaa siinä on?»
»Oh», sanoi Käthe, »sillähän vain tarkoitetaan erikoisia — no niin,
erikoisia omituisuuksia, joita tädissä ilmenee hänen kohdellessaan
läheisiä sukulaisia ja varsinkin veljensäpoikien vaimoja.
Onnettomuudeksi ovat nämä rouvat myös ihmisiä, näettekö, ihmisiä,
jotka tahtovat vastustaa tätien liiallista valtaa. Mutta kun täti on
vieraanaamme, tahdon mielelläni säilyttää rauhan talossa, ja mitä
enemmän huvia tädillä on, sitä enemmän voin toivoa rauhaa. Ja jos te,
rakas, hyvä herra von Diestelcamp, voisitte auttaa minua, niin olisimme
ikuisesti kiitollisia teille.»
Herra von Diestelcamp aivasti.
»Olette kaunopuheinen, kreivitär», sanoi hän kostein silmin — kosteuden
aiheutti nuha eikä liikutus.
Kun prinssi ja prinsessa jonkun ajan kuluttua lähtivät, kuiskasi
prinssi liittolaiselleen:
»Olin oikeassa ja te myöskin. Kuki-täti ei peruuta ehtoaan. Hän on
minulle ja, niinkuin kuulin, myös kunnon kamariherrallemme selitellyt
laajasti, ettei saa rikkoa pyhimpiä velvollisuuksia ulkonaisten
etujen ja maallisten kiusausten tähden. Olen tehnyt kaikkeni, mutta
tuloksetta.»
»Luonnollisesti — kun Kuki-täti on kysymyksessä, saa puhua kielen
sijoiltaan, eikä se mitään hyödytä. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin
luja ja varma», virkkoi Käthe halveksivasti.
Kun Kuki-täti oli, moitittuaan taas Kätheä, mennyt levolle, koetti
nuori rouva onneaan mieheensä nähden. Mutta tämä oli jo joutunut
pauloihin, ja hänellä oli tuhansia vastaväitteitä. Kun Käthe kuvaili
hänelle, miten Kuki-täti kohtelisi häntä, niin Kirchwald vain nauroi ja
sanoi, että hän pystyisi sen estämään.
Sanalla sanoen, kun Käthe lopen uupuneena ja onnettomana nukkui, oli
hän menettänyt kaiken toivon.
IX.
KUKI-TÄDIN HÄPEÄ.
Seuraavana aamuna tuli Kuki-täti kiihtyneenä ja kalpeana unettoman yön
jälkeen aamiaispöytään ja kertoi, että hänen huoneessaan »kummitteli».
Hän ei ollut saanut unen hiventäkään, sillä näkymätön käsi oli
lakkaamatta sirotellut herneitä hänen huoneessaan. Vasta pitkän ajan
kuluttua hän tointui sen verran, että saattoi sytyttää kynttilän ja
tarkastella, mistä kauhea, ärsyttävä ääni kuului. Mutta lopuksi hän
soitti Lisetteä ja rupesi yhdessä hänen kanssaan etsimään. He eivät
kuitenkaan löytäneet mitään, joka olisi aiheuttanut ilmiön. Oli
sentähden selvää, että tässä pelissä olivat kummitusten kädet mukana.
Lisette oli lisäksi pelännyt niin kovasti, että hän, Kuki-täti, oli
vain suurella vaivalla saanut hänet rauhoittumaan.
Kirchwald pudisti päätään kuullessaan kertomuksen, mutta Käthe kiiruhti
huoneesta nähdäkseen, oliko asiassa perää.
Aivan oikein — lattialla oli hernekasa, jonka Lisette oli koonnut.
Kun kamarineiti meni noutamaan rikkalapiota, niin Käthe otti nopeasti
kaapin päältä loput herneistä, jotka eivät enää voineet pursuta ulos,
koska ne turvottuaan liian kauan olivat jo aikoja sitten lennättäneet
liialliset toverinsa reunan yli.
Kirchwaldin täytyi pian lähteä prinssin luo esittelylle, mutta kun
Käthe kuten tavallisesti saattoi häntä portaita alas, pani hän Käthen
koville herneiden keittämisestä.
»Käthe, tunnusta, että sinä olet tehnyt tämän», sanoi hän nuhdellen.
»Niin olenkin», tunnusti tämä hymyillen.
»Sellainen ei saa uudistua.»
»Päinvastoin», sanoi Käthe. »Ensi yönä annan hänen nukkua — niin viisas
olen. Mutta ylihuomenna alan kujeeni uudestaan, ja jatkan siten, kunnes
hän on saanut tarpeekseen ja lähtee tiehensä. Kosto on suloista. Jos
hän kiusaa minua, niin minäkin kiusaan häntä. Näethän, miten lauhkea ja
surkea hän nyt on — puolustukseksi saa käyttää kaikkia keinoja.»
»No, siitä puhumme myöhemmin.»
»Sano minulle parempi keino, ja minä luovun herneistä», sanoi Käthe
iloisesti.
* * * * *
Kuki-täti oli todellakin tänään »lauhkea ja surkea», kuten Käthe sanoi,
mutta hänen sanansa virtasivat kuitenkin hiljaisina, mutta lakkaamatta,
kun hän moitti Käthen käyttäytymistä edellisenä iltana ja antoi hänelle
paljon hyviä opetuksia.
Käthe, joka oli äärettömän ihastunut hyvin onnistuneesta sotajuonesta
ja odotti jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kuunteli hyvin hartaan
näköisenä, mutta ajatteli aivan toista.
Kello yksitoista saapui herra von Diestelcamp ja pyysi naisia
pienelle kävelylle. Kaikki kävi Käthen mielestä oikein »hienosti»,
melkeinpä »nerokkaasti», kun kamariherra toi Kuki-tädille terveisiä
herttuattarelta ja ilmoitti, että korkea rouva tahtoi tutustua häneen
ja sentähden ottaisi hänet vastaan huomenna.
Käthe ja hänen miehensä nauttivat suuresti kävelystä, sillä he saivat
rauhassa puhella ja käydä käsikoukussa, kun ilosta säteilevä Kuki-täti
kulki kamariherran rinnalla vilkkaasti keskustellen.
Päivällinenkin syötiin rauhassa, ja kun hyvä tuuli iltapäivällä väheni
muutamia asteita, ilmestyi herra von Diestelcamp jälleen pelastavana
enkelinä juodakseen teetä ja saadakseen kuulla, olivatko naiset
nauttineet kävelystä.
»No, eikö prinssimme ole oivallinen ystävä», kysyi Käthe mieheltään.
»Ahaa, sitäkö salaliitto tarkoitti», sanoi Kirchwald hymyillen. »Mutta
sanon sinulle jotakin: Kuki-täti kuulee ruohon kasvavan ja on kauhean
epäluuloinen. Jos hän pääsee tästä selville, niin voi meitä!»
»Miten hän pääsisi?»
»Kukapa tietää? Ja muuten — kamariherra kai lopulta väsyy tähän
juttuun.»
»Olisipa hän silloin kauhea dromedaari, Horst, — vaikka — näetkö, me
kaksi puhumme meidän näkökannaltamme katsoen, mutta hän pitää ehkä
Kuki-tätiä lumoavana. Maku on kerta kaikkiaan erilainen.»
Kirchwald huolehti turhaan. Ensinnäkään ei Kuki-täti huomannut,
että kaikki tämä oli hyvin järjestettyä pilanäytelmää, ja toiseksi
ei kamariherra ollut lainkaan väsynyt ritarinosaan, jota häntä oli
pyydetty näyttelemään.
Kuki-täti esitettiin hovissa, oli teekutsuissa herttuattaren luona ja
sitten prinsessan, antoi kamariherran olla ritarinaan ja puhui teekupin
ääressä paljon sellaista, jota hän ei ymmärtänyt, oikaisi ja nuhteli
Kätheä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, eikä peruuttanut hiuskarvan
vertaakaan vaatimustaan, että hänen veljenpoikansa pitäisi erota
virastaan, ennenkuin hän saisi maatilan haltuunsa.
Kuki-täti ei puhunutkaan lähdöstä ja sai yhä suuremman vallan talossa,
niin että Käthe oli taas kadottamaisillaan toivonsa ja tuli uudelleen
surulliseksi.
* * * * *
Niinpä koitti kuuma, tukahduttava päivä. Taivas oli pilvessä ja ilmassa
oli ukkosta. Kamariherra saapui kuitenkin ja kysyi, lähdettäisiinkö
kävelylle. Ei kellään muulla kuin Kuki-tädillä ollut halua, mutta
kun hän tahtoi, niin täytyi muiden totella. Kuumuudesta velttoina ja
nyrpeinä kulkivat Kirchwaldit tädin perässä, joka leijaili kamariherran
rinnalla.
Kun lähestyttiin linnan puistoa, matkan päämäärää, huokasi Käthe syvään.
»Onpa syytä huoata!» murisi Kirchwald synkän näköisenä. »Mitä minä
tekisin? Sydämeni rauha on poissa — tuhat tulimmaista. En kestä
kauempaa!»
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Käthe jännittyneenä.
»No, kun sinäkään et tiedä mitään neuvoa, niin mitäpä minä keksisin?»
vastasi Kirchwald epätoivoisena. »Mutta en olisi toki, rehellisesti
sanoen, uskonut, että olisi niin erilaista käydä Kuki-tädin luona
nuorena miehenä, kuin itse naineena pitää häntä vieraanaan. Muuten
— vaikkakin prinssin ja sinun juonesi on sangen edullinen, niin se
tuntuu samalla ikävältä, koska emme milloinkaan saa olla rauhassa
tuolta iankaikkiselta kamariherralta, joka saa minut kyllästymään omaan
kotiini.»
»Vai niin. Minä olen joutunut paljon pitemmälle — en tunne enää olevani
kotona talossamme!» huokasi Käthe.
»En voi ymmärtää, miksi meidän aina pitää tallustella näitä ikäviä
matkoja», sanoi Kirchwald hetken kuluttua.
»Mutta minäpä tiedän», vastasi Käthe, joka ei voinut olla hymyilemättä,
»sillä Kuki-täti on tarkasti selittänyt sen minulle. Näetkö, on
sopimatonta, että neiti kulkee kahden kesken naimattoman herran kanssa,
ja sovinnaisuus vaatii, että joku rouva seuraa mukana. Minusta on
sangen naurettavaa, että minun nuoruudestani huolimatta täytyy suojella
jotenkin vanhaa neitiä kadulla ja antaa kohdella itseäni kotona kuin
alaikäistä lasta. No, minunhan täytyy tottua siihen, kun Kuki-täti
tulee Steinbachiin asumaan. — Emmekö livahtaisi nyt tiehemme?» ehdotti
hän.
»Ehdotus on oivallinen», sanoi Kirchwald, »ja minä seuraisin sinua
arvelematta, ellei epäsuosio sitten tulvisi ylitsesi.»
»Oh, samapa se, mitä nuhdesaarnat koskevat», sanoi Käthe hymyillen.
»Päivässä on nyt kerta kaikkiaan määrätyt tunnit, eikä sitä voi
venyttää kuin kuminauhaa. Siis, haluatko —? Olisipa suloista kerrankin
istua kahden kesken sokerileipomossa ja syödä jäätelöä ilman
Kuki-tätiä.»
»Olkoon menneeksi», sanoi Kirchwald. »Odotahan — nyt on oikea hetki
paeta.»
Kuki-täti ja kamariherra katosivat juuri muurin taa saapuakseen pian
linnan puistoon. Kirchwald ja Käthe odottivat hetken nähdäkseen,
odotettiinko heitä. Sitten he riensivät takaisin ja katosivat läheiseen
sokerileipomoon.
Kirchwald tilasi Käthelle tämän mielijäätelöä ja itselleen kahvia, ja
he istuivat iloisina ja tyytyväisinä pienen marmoripöydän ääressä,
heittäen Kuki-tädin kamariherran huostaan.
Käthe ei vielä ollut syönyt annostaan, kun ukkonen äkkiä rupesi
jyrisemään ja suuret sadepisarat rapisivat ruutuja vasten. Pian kohosi
kova rajuilma kaupungin yli, ja vettä tulvi virtanaan.
»Kamariherralla on kuten tavallisesti sateenvarjo ja Kuki-tädillä
päivänvarjo», sanoi Käthe rauhallisesti, kun Kirchwald levottomana
katseli vuolaita vesivirtoja, jotka tulvivat kadulla. »Olimmepa
viekkaita, kun livahdimme pakoon tuota suihkua, vai mitä?»
Ja niin hän söi aivan rauhallisena toisen jäätelöannoksen ja
kermaleivoksen.
Vähitellen sade lakkasi, pilvet hälvenivät, ja pian hymyili kultainen
aurinko virkistyneelle maalle.
Nuori pari käveli rauhallisena kotiin ajattelematta toista odottamassa
olevaa rajuilmaa.
Kuki-täti ei ollut vielä palannut kotiin.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli kuitenkin, läpimärkänä, istuen
nääntyneenä vaunuissa, ja häntä seurasi yhtä märkä kamariherra, joka
nyt jätti neidin Kirchwaldin huostaan ja ajoi kotiin muuttaakseen
nopeasti vaatteita ja estääkseen aivastuskautta puhkeamasta liian
aikaisin.
»Minne te jäitte?» kysyi Kuki-täti heti tultuaan huoneeseen.
»Me herkutelimme», virkkoi Kirchwald iloisesti. »Teimme vain
lapsellisen kepposen, ja toivon, että sinäkin ymmärrät leikkiä.»
»Minä ymmärrän, että te kohtelette minua äärettömän välinpitämättömästi
ja halveksivasti», kuului terävä vastaus. »Mutta paitsi tästä, josta
puhumme myöhemmin, saan kiittää teitä siitä, että minut on koko elämäni
ajaksi häväisty.»
»Häväisty?» kysyi Kirchwald ihmetellen.
»Niin, häväisty, alennettu, siveellisesti muserrettu», huusi Kuki-täti.
»Mitään aavistamatta kuljen luottavaisena, kun äkkiä yksinäisessä
linnanpuistossa huomaan, että minut on häpeällisesti ja viekkaasti
petetty, olen kahden kesken kamariherran kanssa alttiina kävelijöiden
pahoille kielille!»
»Anteeksi, rakas täti, en voi ymmärtää», vastasi Kirchwald tyynesti.
»Olisit oikein ystävällinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin. Pyydän,
että puhuessasi meistä hieman — lieventäisit sanojasi.»
»Oh, en voi löytää kyllin voimakkaita sanoja puhuessani teidän
käytöksestänne», huusi Kuki-täti, joka yhä kiihtyi. »En voi sanoin
kuvata, mitä tunsin, kun äkkiä kunniavahtini hävisi, ja olin kahden
kesken herran kanssa, joka varmaankin on hieno mies, mutta kuitenkin
naimattomana sopimaton kulkemaan naisen kanssa, jota ei vielä voi
mitenkään pitää vanhana. Ja lisäksi puhkeaa rankka sade ja minun täytyy
herra von Diestelcampin kanssa etsiä suojaa yksinäisessä huvimajassa,
jonne onnettomuudeksi sattuu tulemaan muitakin ihmisiä, jotka nauravat
neuvottomuudelleni. Oi, miksi tällainen häpeä kohtasikaan minua! En
tiedä, minne kätkisin kasvoni ihmisten katseilta!»
Kirchwald pudisti päätään ja loi Kätheen katseen ikäänkuin epäillen
tädin järjenjuoksua.
»En vieläkään voi ymmärtää», sanoi hän avuttomana. »Olen tuntenut
herra von Diestelcampin niin kauan — mutta jos hän on jollakin tavalla
käyttäytynyt sopimattomasti sinua kohtaan, niin — —.»
Kuki-täti sinkahutti veljenpoikaansa musertavan katseen.
»Minulla on jo ollut kunnia sanoa sinulle, että herra von Diestelcamp
on kunniallinen mies, josta sinulla olisi paljon oppimista.»
»Nyt ymmärrän vielä vähemmän», lisäsi Kirchwald kohauttaen olkapäitään.
»Pyydän anteeksi, että lähdimme salaisesti, tarkoitan, ilmoittamatta
siitä. Mutta en ymmärrä, miksi et voisi kävellä kahden kesken herra von
Diestelcampin kanssa?»
»Niin, te ette ymmärrä, sillä nykyinen sukupolvi on raaistunut ja
naiset ovat liian vapaamielisiä ymmärtääkseen, miten neitseellinen
sielu kauhistuu huomatessaan olevansa turvaton», valitti Kuki-täti.
»No, älkää vaivatko päätänne tällä pulmalla — ette kuitenkaan käsitä
sitä. Mutta minä poistun itkeäkseni yksinäisessä huoneessani häpeää,
joka on minua kohdannut.»