language: Finnish
KREIVITÄR KÄTHE NAIMISISSA
Kirj.
E. von Adlersfeld-Ballestrem
Suomentanut
Aira Sarkkila
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1920.
SISÄLLYS:
I. Kaksi kirjettä.
II. Uhkaava pilvi lähestyy.
III. Ukkonen iskee odottamatta.
IV. Ensi ottelu.
V. Häälahja.
VI. Niin rangaistaan valehtelijaa.
VII. Salaliitto.
VIII. Pelastava enkeli.
IX. Kuki-tädin häpeä.
X. Taittunut lilja.
XI. Kuki-tädin mustasukkaisuus.
XII. Vihreä kirje.
XIII. Masentunut täti ja avulias setä.
XIV. Rikolliset yllätetään.
XV. Setä pettää.
XVI. Boob auttaa.
XVII. Käthen seikkailu.
XVIII. Vastenmielinen vieras.
XIX. Salaperäinen mies vaatekaapissa.
XX. Arvoitus selviää.
XXI. Salama pilvettömältä taivaalta.
XXII. Suku kokoontuu.
XXIII. Väittely nimestä.
XXIV. Veto
XXV. Leikkiä.
XXVI. Käthelle selviää.
XXVII. Salaliitto.
XXVIII. Kiinan keisarinna.
XXIX. Ulkomaalainen lähetti.
XXX. Vierailu Kiinan keisarinnan luona.
XXXI. Käthe voittaa vedon.
XXXII. Voitokas Pallas.
I.
KAKSI KIRJETTÄ.
Rakas pikku Knick!
Voisinhan kirjoittaa teille englanniksi, jos tahtoisin, mutta en
kuitenkaan kirjoita, sillä silloin pitäisitte kirjettäni vain
ainekirjoituksena, lähettäisitte sen takaisin punaisine pukkeineen
reunassa ja minä suuttuisin hirveästi.
Jospa te ette enää pitäisi minua koulutyttönä, te, joka kuitenkin
olitte vähällä tanssia häissäni. Vahinko, että ette tanssinut! Ei
mikään ole niin terveellistä kuin saada joskus liikutella vanhoja
jalkanikamiaan, niinkuin oivallinen Tiefenthal sanoo.
Teidän ei tarvitse heti paikalla pyörtyä sanojeni tähden, sillä
niinkuin näette, en ole valitettavasti keksinyt niitä. Mutta te
saatte kuitenkin liikutella vanhoja jalkanikamianne, nimittäin
rautatiellä, vanhoissa kiertelevissä vaunuissa. Sillä teidän pitää
matkustaa Nordlandiin luoksemme!
Kuulen ajatuksissani teidän sanovan:
»Oi, en koskaan!»
Mutta ei mikään auta — teidän pitää matkustaa!
Ja minkätähden, pikku miss Knickerbocker? Niin, koska Kirchwaldin
perhe tarvitsee ukkosen johdatinta, mitä ruosteisempaa, sitä parempi,
sillä sitä varmemminhan ukkonen lyö maahan.
»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa», te sanotte, mutta
koska olen jalomielinen, tunnustan kuitenkin, että minun pitäisi olla
teille kiitollisempi.
Sulkekaa siis matkalaukkunne, älkää unohtako mustaa
sunnuntai-iltapäiväsilkkistänne, vyöttäytykää koko Vanhan Englannin
ylpeydellä, ja antakaa kotiopettajattaren kauniisti jäädä Hellbergiin
isäukon luo. Antakaa hänelle kuitenkin oikein kunnollinen suudelma
minun puolestani — teidän iässänne, pikku Knickerbocker, se ei
merkitse mitään — älkää Jumalan tähden myöhästykö junasta. Teitä
kaivataan!
Mutta miksi!
Oh, sehän on päivänselvää: meidän nuoreen, tuskin neljännesvuoden
vanhaan avio-onneemme on ilmestynyt ensimmäinen varjo, ja teitä
käytetään pilvenkarkoittajana, ukkosen johdattimena, lumiaurana ja,
jos on välttämätöntä, myös lohikäärmeen tappajana.
Teidän ei tarvitse näytellä niin pelästynyttä naamaa, sillä vaikka
asia on niin äärettömän vakava, ei teidän kuitenkaan ole tarvinnut
»kauan aikaa aavistaa», että minä, teidän kallis Käthe neitinne,
»tämä kauhein ja nenäkkäin lapsi», olen myös avioliitossani tehnyt
tyhmyyksiä ja joutunut umpikujaan.
Sillä, eikö totta, syvimmässä sydämessänne tunsitte rajatonta
sääliä miestä kohtaan, joka oli niin sokaistu, että hän otti minut
puolisokseen? Älkää kieltäkö, pikku miss! Huomasin sen teistä
jo hääpäivänä, mutta koska olen luonteeltani jalomielinen, en
pahastunut, vaan toivoin teidät vain sinne, niissä pippuri kasvaa.
Ei, pikku Knickerbocker, meidän avio-onnemme ei vielä ole järkkynyt,
mieheni ja minä elämme vielä kuin Filemon ja Baucis. Niin, aivan kuin
Filemon ja Baucis. Emme ole kertaakaan riitautuneet, sillä pidämme
rajattomasti toisistamme. Olenpa vielä antanut hänelle silmälasin
takaisin, koska hän ei tahtonut tottua olemaan ilman. Ja muuten ei
tuo lasipalanen näytä niinkään hassunkuriselta, kun siihen tottuu —
ymmärrättehän!
Voitteko uskoa, että mieheni rupeaa puhumaan niinkuin minäkin. Näette
siis, miten syvä vaikutus minulla on häneen.
Ja kuitenkin on varjo langennut rauhaisaan elämäämme.
Ajatelkaahan! Kun me äskettäin istuimme mitään aavistamatta aamiaista
syömässä, tuo postinkantaja vakuutetun kirjeen miehelleni. Hän
lukee sen, antaa silmälasin pudota ja istuu hiljaa ja kalpeana kuin
murtunut mies.
»Räätälinlaskuko?» sanon minä ja osoitan paperia.
»Oi, jospa olisikin», sanoo hän sen näköisenä, että heti muistin
teitä, kun rakastettavasti ennustitte minulle, ettei minusta koskaan
tulisi mitään. Voitte ymmärtää, että pelästyin, ja tuska tunkeutui
vatsaan saakka, kun mieheni nousi, suuteli minua ja sanoi:
»Käthe raukka — saat kestää ensimmäisen koettelemuksesi. Onnettomuus
on jo matkalla luoksemme!»
»Vanha rouva Müllerkö?» huohotin minä ja tunsin kalpenevani.
»Vanha rouva Müller kävisi vielä päinsä», sanoi mieheni. »Mutta
katsohan tätä, Käthe — lue kirje!»
Hän ojensi minulle kauniin, valkean arkin, johon oli kirjoitettu
hienoja, turhansäntillisiä kirjaimia, ja minä luin — niin, voitte
itse lukea sen, pikku Knickerbocker — tässä on kirje:
»Rakas veljenpoikani!
Minua suretti syvästi, että en sairauteni tähden voinut olla
läsnä viettäessäsi häitä Nordlandin prinsessan hovineidin kanssa,
ja vaikka et lähettänyt lohdutuksen sanaakaan, tahdon kuitenkin
unohtaa tämän kunnioituksen puutteen isäsi ainoaa sisarta kohtaan,
koska nuori onni aina on itsekäs ja ensimmäisessä — ah, niin
katoavassa — huumauksessaan liian helposti unohtaa velvollisuuden ja
kunnioituksen. Täysin ymmärretty on täysin anteeksi annettu, rakas
veljenpoikani.
Oi, olenhan aina hemmoitellut sinua! Nyt sattuu niin mainiosti,
että lääkärini on hartaasti kehoittanut minua lähtemään Kissingenin
kylpylaitokseen, ja matkalla kuljen Nordlandin ohi. Miten onnellinen
olenkaan, ja miten onnellisiksi sinä ja vaimosi tulettekaan, sillä
olen päättänyt — ei, ei vain poiketa junasta, jotta saisitte
sulkea minut syliinne, sillä en tahdo loukata pyhimpiä tunteitanne
sellaisella kiireisellä vierailulla — ei, huolimatta särkyneistä
suunnitelmistani vietän neljätoista päivää kodissanne, ja kun sitten
palaan Kissingenistä, saatte jälleen omistaa minut neljä viikkoa.
Lisette, uskollinen kamarineitoni, jonka tunnet, valmistelee juuri
matkaani, ja kun saat nämä rivit ja ilosta säteillen luet ne
rakkaalle vaimollesi, niin kiidän jo teitä kohti höyryn siivillä.
Lisäksi ilmoitan sähkösanomalla, minä päivänä ja millä tunnilla
saavun, sillä en pyydä, että iloisina ja liikutettuina ryntäisitte
asemalle joka junaa vastaan.
En tule tyhjin käsin luoksenne, rakkaani! Voitko ajatella, että nyt
olen keksinyt häälahjan, jonka lupasin teille. En kuitenkaan vielä
ilmaise sitä. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että se ilahduttaa
ja hämmästyttää teitä ja tekee teidät sanomattoman onnellisiksi,
ja nautin jo edeltäpäin, että saan nauttia teidän ylitsevuotavaa
kiitollisuuttanne, ja nyt, jääkää hyvästi! Tapaamme pian!
Rakastava, altis tätisi
Habakukine, kreivitär von Kirchwald.»
Kun olin lukenut kirjeen, pikku, rakas Knick, olin aluksi aivan
jäykkä, eikä suinkaan vähimmin Habakukine nimen tähden! Oletteko
koskaan kuullut sellaista nimeä?
Mieheni kertoi minulle, että perheen jäsenet kutsuvat häntä
Kuki-tädiksi. Olin pakahtua naurusta. Mieheni harmistui ja sanoi,
että voisin jättää sen toiseen kertaan, sillä nyt ei ollut aikaa
sellaiseen! Asia oli perin vakava ja voi saada ihmisen vapisemaan
tuskasta, sillä ei voida kieltää, että täti Kukilla on omituisuuksia,
ja minun pitäisi ponnistaa kaikki voimani voidakseni ottaa hänet
vastaan sopivalla tavalla. Hän piti näet miestäni perillisenään
ja oli jo kaksi kertaa maksanut hänen velkansa, kun hän oli nuori
luutnantti j.n.e., j.n.e.
Ensimmäinen pilvi on siis kohonnut taivaallemme.
Miten tulen toimeen tuon Kuki-tädin kanssa? Mutta te, pikku miss
Knickerbocker, te ymmärrätte niin mainiosti, miten tuollaisia ihmisiä
tulee kohdella, vaikkapa he olisivat sietämättömimpiä ihmisiä
maailmassa — olette osoittanut sen minuun nähden loistavalla tavalla.
Rukoilen sentähden teitä polvillani: Tulkaa, tulkaa, tulkaa niin
nopeasti kuin yksinkertaiset rautatiemme voivat tuoda teidät ja
auttakaa minua tästä Kuki-tädistä — olen aivan neuvoton enkä tiedä
miten seurustelen hänen kanssaan.
Nyt en enää voi kirjoittaa. En ole vielä koskaan elämässäni
kyhännyt näin pitkää kirjettä. En välitä hituistakaan siitä, mitä
te ajattelette tästä ainekirjoituksena, kunhan vain kiidätte tänne
höyryn siivillä, kuten Kuki-täti kirjoittaa.
Aina uskollinen Käthenne.
P.s. Älkää unohtako ottaa evästä mukaanne.
P.s. P.s. Älkää vain jättäkö päätänne Hellbergiin, ja suudelkaa
hevosia minun puolestani. Sanokaa Johanille, että hän on vanha aasi.
Hänhän lähetti minulle väärät silat.
II.
UHKAAVA PILVI LÄHESTYY.
»Kas noin», sanoi kreivitär Käthe Kirchwald, kun hän oli kirjoittanut
osoitteen ja lähettänyt kirjeen entiselle, kovin koetellulle
opettajatarelleen, joka nyt oli hänen isänsä kodissa jonkunlaisena
taloudenhoitajattarena ja emäntänä.
Kreivi Kirchwald, joka vielä oli Nordlandin prinssin adjutanttina,
oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt kotoaan mennäkseen esittelylle
ruhtinaallisen herransa luo, ja Käthe seisoi hetken toimettomana ja
koetti, saavutettuaan taas mielenmalttinsa, ajatella tuntemattoman
tädin uhkaavaa vierailua.
Hän huomasi muuten niin ylhäisen tyynen miehensä hermostuneisuudesta,
että tämä vierailu oli aivan erikoinen. Miss Knickerbockerille
lähetetty kirje oli kuitenkin rauhoittanut häntä huomattavasti, ja hän
päätti, että hän kyllä »selviytyisi tuosta muijasta». Ja jokainen, joka
on tutustunut tähän sankarittareen, kun hänen nimensä vielä oli Käthe
Hellberg, ymmärtää, mitä sellainen päätös merkitsi hänelle.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut aivan varma itsestään. Hän ei suinkaan
ollut levoton siitä, ettei hän oikein osaisi hoitaa emännän tehtäviä —
sillä vanha Hellbergin keittäjätär oli suvainnut seurata nuorta rouvaa
uuteen kotiin, ja keittiöyllätykset, jollaisia nuoret rouvat joskus
valmistavat miehilleen, olivat aivan mahdottomia.
Asunto oli kauniisti ja aistikkaasti kalustettu; kreivin
sotilaspalvelija oli erinomaisen hyvin oppinut pöytäpalvelijan toimet,
soma sisäkkö, joka myös oli kotoisin Hellbergistä, piti huolta talon
järjestyksestä, ja tallissa osoittautui eräs entinen sotilaspalvelija
sen luottamuksen arvoiseksi, jota hänelle osoitettiin — sanalla
sanoen, ei tätikään, joka kaikkialla koetti nuuskia virheitä, olisi
voinut löytää sellaista, jonka vuoksi hän olisi saattanut ennustaa
onnettomuutta.
Mutta Käthellä samoinkuin hänen miehelläänkin oli erikoisista tädeistä
omat kokemuksensa — sen saattoi jo huomata tavasta, jolla kreivi otti
vastaan pahaa ennustavan kirjeen.
No, toistaiseksihan saattoi vielä iloita elämästä; vielä ei sähkösanoma
ollut saapunut, ja Käthe koetti karkoittaa peloittavan kummituksen
— siksi sanoi hän sangen halveksivasti Kuki-tätiä — kaikellaisilla
toimilla. Ensin hän kuljeskeli kaikissa huoneissa, nyökkäsi
kiinalaiselle porsliiniukolle, heitteli turhanhuolellisesti kasattuja
tyynyjä sinne tänne tai koetteli, kestikö salin kullatun tuolin hento
selkänoja voimisteluharjoituksia.
Lopulta hän tuli keittiöön sopiakseen vanhan keittäjättären kanssa
ruokalajeista tai oikeammin antaakseen oivallisen mamselli Schnörkelin
kertoa, mitä tämä oli aikonut valmistaa päivälliseksi.
Mamselli Schnörkel oli juuri riidellyt teurastajan kanssa eikä tahtonut
alistua kertomaan. Käthe oli sentähden kyllin viisas lähteäkseen
pian keittiöstä, ja hän meni talliin hevosten luo. Mutta lähtiessään
keittiöstä hän sieppasi pari porkkanaa ja sanoi:
»Nyt, Schnörkel, on meidän oltava varuillamme. Saamme vieraita.»
»Kuka nyt tulee?» murisi vanha palvelija, joka Käthen pienenä ollessa
oli ollut hänen hoitajattarenaan.
»Emme tiedä! Se on yllätys», vastasi Käthe salaperäisesti.
Mutta muuten niin utelias Schnörkel ei tänään mennyt ansaan — ei ole
ihmeellistä, jos tuleekin, riideltyään teurastajan kanssa, pahalle
tuulelle. Käthe meni sentähden ilman muuta talliin ja oli puoli
tuntia hevosten luona. Kun ne olivat saaneet tavallisen porkkana-
ja sokeripala-annoksensa, meni hän jälleen sisälle ja heittäytyi
sanomalehti kädessään miehensä nahkasohvalle.
III.
UKKONEN ISKEE ODOTTAMATTA.
Vihdoin kreivi Kirchwald oli lopettanut esittelynsä. Prinssi oli
pyytänyt häntä ja Kätheä iltapäivällä ratsastusmatkalle prinssiparin
kanssa, ja kun Kirchwald nyt palasi kotiin, oli Kuki-tädin vierailu
koko ajan hänen mielessään.
Hän kertasi ajatuksissaan kaiken, mitä hän oli kokenut seurustellessaan
tämän rakastettavan sukulaisen kanssa, joka monesti oli kutsunut häntä
perillisekseen, ja hän päätti heti opettaa Käthelle, miten Kuki-tätiä
oli kohdeltava, sillä miten paljon riippuikaan siitä!
Oli aivan välttämätöntä, että Käthe osoittaisi tädille kaiken sen
rakkauden, jota hän joka päivä tuhlasi Kirchwaldille. Hänen pitäisi
tarjota tädille tämän herkkuruokia, hänen pitäisi — niin, mitä
kaikkea hänen pitäisikään! Se ei ollut vain luettelo, vaan kokonainen
tietosanakirja velvollisuuksia, jotka hänen oli täytettävä rakkaudesta
mieheensä, vaikkakaan se ei tuntuisi niin helpolta.
Näitä miettien hän oli melkein ehtinyt kotiin, kun ajoneuvot, joissa
oli vanhoja, lujia nahkalaukkuja ja pusseja, ilmestyivät kulman takaa.
Kreivi Kirchwald hymyili vasten tahtoaan nähdessään monet matkalaukut
ja ajatteli itsekseen, että onneksi ei kaksitoista ihmistä, jotka
varmaan omistivat nuo tavarat, voineet istua vaunuissa.
»Ptruu!» sanoi ajuri, ja laihat hevoset tottelivat kuumeisen kiihkeästi
— ajoneuvot pysähtyivät kreivi Kirchwaldin portin eteen.
Kauhea aavistus iski salaman nopeudella hänen mieleensä:
»Laupias taivas, oliko mahdollista — —!»
Ennenkuin hän oli ennättänyt ajatella loppuun, oli uskomaton
toteutunut. Vaunujen ovi aukeni, ja vanhahko paksu henkilö, jolla oli
happamet kasvot, hyppäsi ulos. Hänen puvustaan saattoi päättää, että
hän oli palvelijatar.
Hän auttoi ulos toisen naisolennon, hyvin säilyneen, pitkän, laihan
neidin, jolla oli kapeat huulet ja puoleksi suljetut silmät. Niiden
yläpuolella olivat korkealle kaartuvat kulmakarvat, jotka antoivat
hänen hieman teräväpiirteisille kasvoilleen pysyvän hämmästyneisyyden
leiman. Hänen ohimoillaan oli moitteettomia, loistavia kiharoita, jotka
niskassa peittivät varatukan, jollainen oli Eugenie-keisarinnan aikana
muodissa.
Tämän jonkinverran vanhanaikaisen tukkalaitteen päällä komeili soikea,
harmailla strutsin sulilla lastattu hattu, jota myös käytettiin hienon
keisarinnan aikana. Uudenaikainen, harmaa, silkkinen matkatakki
täydensi neidin puvuston.
Pitkin askelin kiiruhti Kirchwald vaunuja kohden.
»Kuki-täti! Mikä yllätys!» hän huudahti punaisena nopeasta käynnistä
ja kumartui tulijan hienohansikkaisen käden yli hengittääkseen tuuman
päästä kunnioittavan suudelman tyhjään ilmaan.
»Yllätys?» kysyi neiti kimeällä, melkein terävällä äänellä. »Mutta
kirjoitinhan sinulle, rakas Horst, että tulisin!»
»Tietysti, tietysti, saimme kirjeen aivan äskettäin. Mutta sinähän
lupasit sähköttää. Olisimme niin mielellämme olleet asemalla vastassa.»
»Olen sähköttänyt, rakas Horst, ja minun täytyy tunnustaa, että minua
ihmetytti hieman, kun ei kukaan ollut asemalla. Mutta jos tahdotte
siten osoittaa, että tulen sopimattomalla ajalla — —.»
Kreivi Kirchwald tukahutti huokauksen.
»Mutta, Kuki-täti, miten voit ajatellakaan sellaista!» huudahti hän
koettaen näyttää iloiselta. »Olemme aivan ihastuneet vierailustasi.
Mutta sähkösanomaa — –.»
Kuki-kreivitär kääntyi kamarineitoonsa, joka oli merkillisesti
punastunut.
»Lisette, milloin annoin sinulle sähkösanoman, jotta veisit sen
sähkösanomatoimistoon?»
»Silloin yöllä, kun saimme odottaa niin kauan suurella asemalla,
armollinen kreivitär», vastasi Lisette meluavalla äänellä, jota
Kirchwald oli aina pitänyt niin rumana.
»No, ja sinä kai lähetit sähkösanoman?»
»Luonnollisesti», vastasi Lisette. »Tarkoitan, että join kahvia
kolmannen luokan odotussalissa, jossa tapasin erään tuttavan, ja —
unohdin kokonaan sähkösanoman. Kreivitär saa antaa anteeksi, sillä
samassa soitettiin lähtöön, ja silloin oli liian myöhäistä. Mitä minä
siis saatoin tehdä?»
»Olisit voinut lähettää sähkösanoman ennemmin.»
»En kai voinut antaa kahvin jäähtyä», oli monivuotisen palvelijattaren
hieman omituinen anteeksipyyntö.
»Erinomainen puolustus, rakas Lisette», sanoi kreivi Kirchwald
pilkallisesti ja tarjoten kreivittärelle käsivartensa jatkoi:
»Koska nyt on näytetty toteen, että emme ole saaneet sähkösanomaa, suot
kai, että vien sinut sisälle. Käthe tulee niin iloiseksi.»
»Toivon sitä, rakas Horst», puhui täti kimeästi ja lisäsi sitten
tuttavallisemmin: »Mielestäni on hyvä Lisetteni monessa suhteessa
hieman hajamielinen.»
»Huomasin sen jo käydessäni sotakoulua», kuului jotenkin kuiva vastaus.
»Mutta vastapainoksi hän kehittyy hävyttömyydessä, ja toinen ominaisuus
saa kai korvata toisen.»
»Oh, niin et saa ajatella», arveli Kuki-täti vilkkaasti. »Jokaisella
palvelijallahan on omituisuutensa, ja Lisette on todella välttämätön
minulle.»
»No, koska sinä olet tyytyväinen, niin ei minullakaan ole syytä olla
tyytymätön. Tässä on ovi — nyt yllätämme Käthen. Täällä salissa hän ei
ole — hän on luultavasti omassa huoneessaan.»
Kuki-täti kulki veljenpoikansa käsivarteen nojaten ja loi tutkivan
katseen kauniiseen ja komeaan saliin, jossa oli kaikenlaisia
pikku kapineita — enimmäkseen häälahjoja, jotka tekivät huoneen
miellyttäväksi.
»Sangen sieviä nämä rokokohuonekalut», lausui hän armollisesti. »Pidän
tästä mallista — se on niin aistikas. Seinät ovat vain liian tyhjiä.
Tähän esimerkiksi sopisi mainiosti valokuvani luonnollisessa koossa —.»
»Ahaa — häälahja!» sanoi Kirchwald, mutta ei kuitenkaan osoittanut
erikoista ihailua.
»Ei, rakas Horst! Satuin vain ajattelemaan kuvaa», kuului armollinen
vastaus. »Ahaa, tässä on siis vaimosi huone — mon dieu, comme c'est
drôle pour une jeune femme —!» [Jumalani, miten naurettavaa nuorelle
naiselle.]
Nyt Kirchwald ymmärsi, mistä tuuli puhalsi, sillä kun Kuki-täti puhui
ranskaa, seisoi hän silloin ikäänkuin takajaloillaan sen edessä, jota
kohtaan hänellä oli ennakkoluuloja.
Hän puristi huulensa yhteen, sulki raskaat silmäluomensa, niin että ne
melkein peittivät suuret, hieman ulkonevat silmät, ja koetti koskettaa
kulmakarvoillaan ruskeita korkkiruuvikiharoita.
Ja kuitenkin oli Käthen huone oikein kaunis ja ennen
kaikkea luonteenomainen: himmeät tammihuonekalut vihreine
sahviaanipäällyksineen, karhuntaljat mattoina, persialaisia
seinäverhoja, ja niiden välissä hevosenkuvia, urheilunäytöksiä,
voitonmerkkeinä hevosenkenkiä, ratsupiiskoja, ketunhäntiä, tammen- ja
kuusenoksia.
Tämä oli kuitenkin naisen huone, huolimatta selvästä
urheilurakkaudesta, jota todisti vielä suksipari eräässä komerossa.
Sillä ampuma-aseita ei ollut — siro jahtipuukko kirjoituspöydällä oli
vain viaton paperiveitsi. Meissnerporsliinisissa kirjoitusneuvoissa
oli hieno kukkaismalli, ja kirjepuristimena komeili hopeakarhu
sinikivikuulallaan ja yhtä ylpeänä kuin ennenkin näytti se
timanttikirjoitusta: »Muistan sinua». Se muistutti mainehikkaasta
voitosta, jonka Käthe oli saavuttanut pelatessaan filippiiniä hänen
korkeutensa prinssi Heinrichin kanssa.
»Omintakeinen, eikö totta, Kuki-täti?» sanoi Kirchwald, joka oli
luulevinaan, että täti ihaili huonetta. »Ja kuitenkin oikein kodikas
huone. Missä Käthe lieneekään?»
Hän avasi oven omaan huoneeseensa.
»Vihdoinkin löydämme hänet. Tule, Käthe! Ajattelehan, että Kuki-täti on
jo tullut!»
»Mitä sanotkaan?» kuului ääni sivuhuoneesta, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä Käthe seisoi nuoruudesta säteilevänä ovella.
IV.
ENSI OTTELU.
Silmänräpäyksen silmäilivät molemmat naiset toisiaan. Sitten nuori
rouva astui lähemmäksi ja ojensi kätensä.
»Tervetuloa kotiimme!» sanoi hän lyhyesti ja yksinkertaisesti, mutta
sydämellisesti vain miehensä tähden, sillä Kuki-tädin kasvot eivät
näyttäneet erikoisen miellyttäviltä.
Kuki-täti ojensi hidastellen kapean, oikean kätensä kauniille, mutta
voimakkaalle kädelle, joka puristi hänen omaansa niin lujasti, että hän
kirkaisi hieman.
»Ei niin voimakkaasti, rakas sukulaiseni», sanoi hän happamesti
hymyillen. »Eikö voi osoittaa iloansa lempeämmällä tavalla?»
»Voipa tietysti», sanoi Käthe kuivasti ja niiasi hienosti kuin hovissa.
»Oikein hyvin», sanoi Kuki-täti ylistäen. »No, toivon, että tulemme
hyviksi ystäviksi — vai mitä?»
Nyt täytyi Käthen hymyillä.
»Miss Knickerbocker sanoo: It depends all on mutuality» [Se riippuu
yhteisymmärryksestä], kuului vilkas vastaus.
Kuki-täti puristi taas huulensa yhteen.
»En puhu englantia», sanoi hän välttäen.
»Oh, samapa se — minäkin puhun mieluummin saksaa.»
»Todellako? No, sitä parempi!»
Syntyi hiljaisuus, ja Kuki-täti hypisteli hansikkaitaan. Sitten hän
sanoi:
»Et kuullut vaunujeni tulevan, rakas sukulaiseni?»
»En, olin pihanpuoleisessa huoneessa, eikä siellä kuule, mitä kadulla
tapahtuu. Olen mieluummin siellä, kun Horst on poissa, sillä minusta
tuntuu kuin olisin silloin lähempänä rakasta poikaani», vastasi
Käthe, ja hänen yksinkertaisissa sanoissaan oli niin paljon lämpöä ja
rakkautta, että Kirchwald olisi ollut kivestä, ellei hän heti olisi
sulkenut nuorta rouvaansa syliinsä. Mutta tämä hellyys ei herättänyt
mitään vastakaikua Kuki-tädin neitseellisessä sydämessä.
»Olen jo ihaillut salianne», sanoi hän lyhyesti kääntyen pois.
»Eikö se ole hieno?» kysyi Käthe innokkaasti. »Mutta tässä on
lempikomeroni.»
»Yksityishuoneesi», sanoi Kuki-täti, niinkuin hän olisi vain toistanut
sanan.
»Äh, yksityishuoneeni», arveli Käthe nauraen, »sehän kuuluu niin
korealta eikä sovi tälle komerolle. Katsohan, nämä ketunhännät olen
itse ottanut metsästäessäni — suuremmoista, vai mitä?»
Kuki-tädin suu tuli yhä kapeammaksi.
»En ymmärrä sellaisia asioita», sanoi hän kylmästi. »Minun
nuoruudessani pidettiin urheilua sopimattomana nuorille naisille.»
»Niin, tiedän sen», sanoi Käthe nurkutellen, »kutoa, ommella
koruompelua, neuloa, — ja niin edespäin! Olen usein kuullut siitä,
mutta miten kauhean ikävää se mahtoikaan olla!»
»Päinvastoin», sanoi Kuki-täti terävästi.
Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, huomautti Kirchwald, joka aavisti,
mitä oli tulossa, että Kuki-täti varmaan tahtoi nähdä oman huoneensa ja
sitten syödä aamiaista.
»Tietysti», sanoi Käthe ihastuneena, »järjestän heti vierashuoneen ja
käsken valmistaa ruuan.»
Ja hän kiiti ulos kuin tuulenpuuska, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän pisti päänsä ovesta:
»Tahdon vain kysyä, käyttääkö Kuki-täti ohutta vai paksua peittoa?»
»Kiitos», kuului kylmä vastaus. »Kuletan matkoilla mukanani
makuuvaatteet.»
»Suuremmoisen käytännöllistä», sanoi Käthe hyväksyen, ja lisäsi sitten
mitä viattomimmin: »Silloin kai kuletat mukanasi myös vieteri- ja
jouhipatjan?»
»Mikä päähänpisto!» huudahti Kuki-täti Käthen viattoman ilmeen
pettämänä. Mutta Kirchwaldin täytyi kääntyä pois salatakseen hymyilynsä.
»Etkö? Hyvä!» sanoi nuori rouva vilpittömänä ja katosi.
V.
HÄÄLAHJA.
Kun Käthe oli kadonnut, syntyi painostava hiljaisuus tädin ja
veljenpojan välillä.
»No, täti, eikö vaimoni ole viehättävä?» sanoi Kirchwald lopulta.
»En uskalla näin lyhyen tuttavuuden jälkeen langettaa ratkaisevaa
tuomiota», kuului epäilevä vastaus. »Ulkokuori ei ole pääasia, ja
toivon, että ulkonainen kauneus ei ole sokaissut sinua. Hurmaus on
lyhyt — katumus pitkä.»
»Tunnustat siis, että Käthe on kaunis?» sanoi Kirchwald.
»Pääasia on, että sinä pidät häntä kauniina», sanoi Kuki-täti
pisteliäästi.
»Tietysti, mutta pidän siitä, että muutkin sen tunnustavat. Ja hänen
luonteestaan sinun ei tarvitse olla huolissasi.»
»Olen iloinen kuullessani sen», vastasi Kuki-täti kylmästi, »ja
varsinkin kun minulla on sinulle, rakas Horst, suuria uutisia, jotka
luonnollisesti koskevat vaimoasikin. Ajattelen häälahjaani. Tunnen
nimittäin, että maatilani hoito tulee minulle yhä raskaammaksi —
ainainen rasitus hoidosta ja pehtoreiden valitsemisesta turmelee
terveyttäni, ja kun varallisuuteni, Jumalan kiitos, ei riipu
maatilasta, niin olen aikonut luovuttaa sen sinulle.»
Kirchwald ei uskonut korviaan. Kuki-tädin maatila, joksi tämä kutsui
sitä, oli ensi luokan herraskartano, melkein ruhtinaallinen omaisuus,
jonka eräs etäinen sukulainen oli odottamatta jättänyt hänelle
perinnöksi — se tekisi hänet yhdellä iskulla rikkaaksi mieheksi.
»Mutta sehän on keisarillinen lahja», sanoi hän vielä aivan
hämmentyneenä.
»Luonnollisesti minun täytyy yhdistää siihen ehto», lisäsi Kuki-täti
nopeasti. »Sinun täytyy erota virastasi, rakas Horst, ja itse hoitaa
maatilaa. Tiedän nimittäin omasta kokemuksestani, että jos ei itse asu
maatilalla, ei siitä saa kylliksi hyötyä, — mutta minä en tyytynyt
elämään yksinäni suurella maatilalla ja sentähden sai kaikki käydä,
miten kävi. Toivon, että sinun ei ole vaikea ottaa tätä askelta, ja
kun olet tullut Steinbachin herraksi, niin tulen joka vuosi viettämään
kesäkuukaudet luonanne.»
Kirchwald kuuli tuskin viimeistä ilahduttavaa ilmoitusta. Veri nousi
hänen päähänsä. Hän ei todella paljoa pitänyt maanviljelyksestä —
sitävastoin sotilaselämä miellytti häntä. Varmaankin Steinbach vetäisi
vertoja monelle ilmalinnalle, ja vaikkakin hän oli toivonut saavansa
periä maatilan, ei hän koskaan ollut pitänyt sitä mahdollisena, sillä
Kuki-täti ei vielä ollut viisikymmenvuotias.
»Olen utelias tietämään, mitä Käthe sanoo tästä», oli hänen ensimmäinen
sanansa Kuki-tädin puheen jälkeen. »'Näppää se vain!' hän varmasti
huudahtaa.»
»En toivo sitä», sanoi Kuki-täti pisteliäästi. »Tuleva Steinbachin
linnanrouva ja Nordlandin prinsessan entinen hovineiti puhuu varmaan —
hienommin.»
Kirchwald antoi tädin säilyttää toivonsa.
»Hän tulee aivan mykäksi», vakuutti hän järkytettynä. »Mutta mitä hän
sanookaan virkaerosta? Hän on niin mielellään sotilaan vaimona.»
»Jos hän on vain mennyt naimisiin kirjavan sotilaspukusi kanssa, niin
olette syvästi surkuteltavia», kuului ärsyttävä vastaus.
»Mutta täti, ole nyt oikeudenmukainen», vastasi Kirchwald
rauhallisesti. »Ei ole niin helppoa muuttaa ammattia ja entistä
elämäntapaansa. Jos niin olisi, osoittaisi tämä kevytmielisyyttä, tai
mikä vielä pahempi, välinpitämättömyyttä. Muuten on Käthe kasvanut
maalla ja tuntee paremmin maalaiselämän kuin minä.»
* * * * *
Tämän Kirchwaldin tulevaisuudelle niin tärkeän keskustelun aikana
oli Käthe kiiruhtanut keittiöön, jossa hän varovaisesti, mutta
väsymättömästi aikoi kehoittaa Schnörkel-muoria huolehtimaan tädin
ruumiillisesta hyvinvoinnista. Vanha keittäjätär ei sietänyt sitä,
että tavallisuuden rajoista poikettiin, ja jos tahtoi saada häntä
valmistamaan jotakin erikoista, täytyi kehoitella hyvin varovaisesti ja
höystää sanojaan kohteliaisuuksilla.
Kun Käthe tuli keittiöön, tapasi hän siellä Lisetten, kamarineidin,
joka tulipunaisena seisoi sangen kiihtyneen Schnörkelin edessä.
Molemmat näyttivät alkaneen tuttavuuden hyväntahtoisella riidalla.
»No, mikä hätänä?» kysyi Käthe hämmästyneenä, kun molemmat äänet, jotka
olivat koettaneet voittaa toisensa, äkkiä vaikenivat.
»Oh», huohotti Schnörkel, »paholainen on muninut käenmunan meidän
taloomme, armollinen rouva kreivitär.»
»Miten hän on niin tehnyt?» kysyi Käthe hymyillen.
»Tuollainen kamarineiti on tullut tänne ja tahtoo opettaa minua
keittämään», kirkui Schnörkel, viitsimättä selittää tieteellistä
arvoitusta paholaisen munimisesta.
»No, no, hiljaa mäissä!» murisi Lisette. »Kun tulen vierailulle
kreivittäreni kanssa, niin sanon aina, millaista ruokaa me tahdomme,
eikä kukaan ihminen voi silloin vaientaa minua.»
»Saammepa nähdä», arveli Schnörkel. »Mikä kelpaa herrasväelleni, saa
myös kelvata teidän kreivittärellenne! Jos minun pitäisi noudattaa
jokaisen mieltä, joka syöksyy tänne, saisin aina tehdä niin.»
»Syöksyy», kirkui Lisette. »Olen rehellisen soturin ja porvarin tytär —
ymmärrättekö? Ja kuka te olette, jos saan luvan kysyä?»
»Olen Hellbergin sepän tytär», vastasi Schnörkel mahtavasti.
»Niin, sen voi kyllä huomata», vastasi Lisette pilkallisesti.
Käthe huomasi, että riitelijät olivat tulleet niin pitkälle, että
saattoi odottaa heidän minä hetkenä hyvänsä ryhtyvän käsikähmään.
»Pitäkää suunne kiinni!» komensi hän tarmokkaasti. »Te», sanoi
hän kääntyen Lisetteen, »voitte olla rauhallinen, sillä teidän
kreivittärestänne pidetään hyvää huolta, ja jos vielä sekaannutte
näihin asioihin, valitan hänen armolleen. Ja te, mamseli Schnörkel,
te valmistatte meille oikein hyvän, pienen aamiaisen — eikö totta?
Valmistakaa se niin hyvin kuin teillä on tapana, älkääkä välittäkö
muista. Mutta — ei mitään riitaa, pikku Schnörkel! Tiedättehän —
torailua keittiössä — sitä ei mieheni siedä. Tulkaa nyt, kamarineiti,
minä näytän teille vierashuoneen.»
Suu avoinna seurasi Lisette nuorta rouvaa, ja hänen myrkyllinen
katseensa ei ennustanut hyvää. Mutta kun hän huomasi, että hävyttömyys
ei auttanut täällä, niin hän näytteli syyttömästi vainottua, ja
krokotiilinkyyneleitä tulvi hänen lihaville poskilleen. Kun Käthe
ei välittänyt tästä, rupesi Lisette hiljaa nyyhkyttämään, kun hänen
emäntänsä huonetta näytettiin hänelle.
»Armollinen kreivitär ei asu koskaan etelän puolella», sanoi hän
liikuttavalla äänellä.
Käthe katsoi hämmästyneenä paksua kamarineitiä.
»Mitä te sanotte?»
Lisette piti paraimpana olla toistamatta lausettaan.
»Minun syyni ei ole, että kreivitär taas saa päänsärkyä», hän
nyyhkytti. »Kreivitär ei ole tottunut siihen, ja minä olen ollut
kreivittären luona kaksikymmentä vuotta ja tiedän, millaista hän
tahtoo. Kaksikymmentä vuotta! Niin, voin väittää, että kreivitär
luottaa minuun, niin, vieläpä kysyy minulta neuvoa. Olen monta
kertaa puhunut hyvää Horst-kreivin puolesta — ja kreivitär kuuntelee
mielellään neuvojani.»
»Minun tulee sääli kreivitärtä», sanoi Käthe ja lähti kamarineidin
luota, joka nyt avasi kyynelsulkunsa. Kun Kuki-täti hetkistä myöhemmin
tuli huoneeseensa, tapasi hän neitsyensä melkein hajoamistilassa.
VI.
NIIN RANGAISTAAN VALEHTELIJAA.
Puolen tunnin kuluttua oli aamiainen valmis, ja Kuki-täti, jonka
veljenpoika toi pöytään, näytti vuoroin sade- vuoroin ukkospilveltä.
Hiljaisena, alas luoduin silmin ja nyrpistetyin huulin hän ryyppi
lihalientä, jonka ohessa nautittaviksi Schnörkel oli laittanut
herkullisia hollantilaisjuustovoileipiä. Huoaten ja ähkyen hän
söi herkullisia vasikankyljyksiä, jotka oikeastaan oli aiottu
päivälliseksi, ja piinallisin ilmein hän nautti jälkiruuaksi
erinomaisia puutarhamansikoita.
Nyt ei Kirchwald voinut kestää kauempaa — hautajaisateria oli oikea
juhla tähän verraten.
»Mikä sinua vaivaa, Kuki-täti, vai oletko vain väsynyt?» kysyi hän
osaaottavasti.
Puhuteltu loi syrjäsilmäyksen Kätheen, joka rauhallisena söi
mansikoitaan.
»Olen, sanoakseni rehellisesti, odottanut tätä kysymystä jo
aikaisemmin», virkkoi hän raukealla äänellä.
Nyt Käthekin katsahti ympärilleen.
»Mutta», sanoi hän ihmetellen, »olen luullut, että aina olet näin
hiljainen.»
»Muista, rakas täti, että vaimoni ei vielä tunne sinua,» keskeytti
Kirchwald hänet.
»Muistan kaiken, mikä on oikein ja kohtuullista», kuului jäykkä
vastaus. »Ei, sinun vaimosi ei vielä tunne minua, mutta hän on
kuitenkin kohdellut Lisette-raukkaani sillä tavalla, että tuo olento
parka kylpi kyynelissä. Kun hait minut tänne, rakas Horst, en vielä
ollut onnistunut rauhoittamaan häntä.»
Kirchwald katseli hämmästyneenä nuorta vaimoaan, joka nyt leimuavin
silmin katseli syyttäjäänsä.
»Käthe?» kysyi kreivi epäillen.
»Niin, juuri Käthe», vastasi Kuki-täti, joka nyt tuli eloisammaksi.
»Ensimmäiset sanat, jotka Käthe sanoi Lisette-raukalle, olivat, että
hän käski Lisetten — voin tuskin lausua niin halpamaisia sanoja —
pitämään kitansa kiinni.»
Käthen kasvot värähtelivät.
»Se on runollista sananvapautta», sanoi hän tyynesti. »Tässä
erikoistapauksessa tyydyin todellakin sanomaan Lisette-raukalle vain:
pitäkää suunne kiinni!»
»Mutta mitä on tapahtunut?» kysyi Kirchwald levottomana.
»Tapahtunut? Ei mitään», sanoi Käthe hymyillen. Tulin juuri keittiöön,
kun — —.»
»Oh, minä tiedän. Lisette teki minulle selkoa asiasta», sanoi täti
terävästi.
Käthen silmät rupesivat jälleen liekehtimään.
»En suinkaan tahdo kilpailla tuo oivallisen Lisetten kanssa
luotettavuudessa», sanoi hän nousten. »Usko vain hänen arvatenkin
merkilliseen selitykseensä, mutta pyydän kunnioittavimmin saada kertoa
miehelleni, miten asia on, jonka muuten jo luulin päättyneen.»
Ja nyt Käthe kääntyi mieheensä ja kuvasi hänelle leikillisesti
kohtauksen keittiössä ja toisti melkein sanasta sanaan Lisetten sanat.
»Mutta tämähän on aivan toista», sammalsi Kuki-täti, kun Käthe oli
lopettanut.
Nyt Käthe saattoi jälleen hymyillä.
»Niin, voin uskoa sen, vaikka en tunnekaan Lisetten kertomusta
kokonaan», sanoi hän. »Minun vikani on, etten ripittänyt häntä
aikalailla, kun hän oli kyllin häpeämätön sanoakseen, että minun
pitäisi saavuttaa hänen suosionsa, jos tahtoisin päästä hyviin väleihin
kanssasi, rakas täti. Mutta sen virheen korjaan sinun luvallasi.»
Ja hän pani sormensa sähkökellon nappulalle.
»Oi, pyydän, ettet tekisi niin», huudahti Kuki-täti tuskallisesti.
»Lisette-raukka — hän tulee vain pahalle tuulelle, ja silloin on
mahdotonta puhua mitään hänen kanssaan. Hän suuttuu niin pian — mutta
hän on oikeastaan niin hyväsydäminen, ja hän on joka tapauksessa
kehoittanut luovuttamaan maatilan sinulle, Horst.»
»Kiitoksia, täti! Mutta miten voit antaa tuon ihmisen niin hallita
itseäsi», huudahti Kirchwald. »Kaksi vuotta lisäksi ja sinulla ei ole
hituistakaan omaa tahtoa. Luulen, että Käthe on oikeassa. Lisetten
tulisi saada oikea läksytys.»
Sitä Käthe juuri toivoi. Kun hänen miehensä puhui, tuli palvelija jo
ruokasaliin, ja hän käski heti noutaa Lisetten.
Kuki-täti vastusti, mutta liian myöhään. Kamarineiti astui sisään
itkettynein silmin ja Käthe meni heti hänen luokseen.
»Miten uskallatte kertoa niin valheellisesti armolliselle
kreivittärelle siitä, mitä keittiössä tapahtui?» sanoi hän ankarasti.
»Neuvon teitä tässä talossa pysymään sopivaisuuden rajoissa, sillä
muuten huolehdin siitä, että joku toinen palvelee kreivitärtä niin
kauan kuin hän on vieraanamme. Kiitos — nyt voitte mennä!»
Kamarineiti lähti ruokasalista lihavat kasvot raivosta vääntyneinä,
sillä kun hän aikoi kääntyä emäntäänsä, esti nuori rouva sen
tarmokkaalla kädenliikkeellä.
Kun hän oli mennyt, istuutui Käthe hymyillen pöydän ääreen.
»No niin. Kun olemme tehneet tuon myrkkykukkasen vahingottomaksi, otat
kai vielä pari mansikkaa, rakas täti», sanoi hän hyväntahtoisesti.
Mutta täti oli sangen apealla päällä. Hän pelkäsi salaa seuraavaa
kohtausta Lisetten kanssa ja vuodatti nyt tuskansa sukulaisensa niskaan.
»Näen kyllä, etten voi viipyä täällä kauan», sanoi hän muuttuneella
äänellä. »En ole tottunut siihen, ettei toivomuksistani välitetä,
niinkuin vaimollasi on tapana, rakas Horst.»
»No, mutta täti, sinunhan pitäisi olla kiitollinen Käthelle, koska hän
sinun sijastasi ripitti Lisetteä, minkä sinä olet monet vuodet
unohtanut», vastasi Kirchwald, joka myös oli menettämäisillään
kärsivällisyytensä.
»Emmekö ole jo kylliksi nähneet vaivaa tuosta Lisettestä, Horst?»
kysyi Käthe aivan tyynenä. »Hän esti meitä menemästä Kuki-tätiä
vastaan, ja tuskin hän on astunut ovemme sisäpuolelle, kun hän jo
riitelee keittäjättären kanssa, ulvoo Kuki-tädin luona, ahtaa hänet
täyteen valheita ja pilaa koko hänen aamiaisensa — niin, jos hän
tulevaisuudessa sytyttää katon palamaan päämme päällä, niin voimme
sanoa, että olemme päässeet vähällä. Ehdotan, että puhumme muuta siksi,
kunnes tuli syttyy.»
Sitten Käthe täytti lasinsa, kohotti sen ja huusi iloisesti:
»Tervetuloa Kirchwaldien luo, Kuki-täti! Eläköön!»
Olisi voinut luulla, että kaikki jälleen oli hyvin, mutta Kuki-täti
löysi sydämellisistä sanoista vain uuden riidan aiheen.
»Rakas sukulaiseni», sanoi hän nyökäyttäen nopeasti päätään, »minun
aikanani pidettiin sopimattomana, että nainen esitti maljan. Anna
anteeksi, että nuhtelen sinua, mutta minusta tuntuu kuin käytöksesi ei
olisi sellainen, jollaista olen toivonut rakkaalle Horstilleni. No,
sinulla ei kai ole mitään sitä vastaan, että saat ojennuksen hänen
tädiltään ja äidilliseltä ystävältä, joka tuntee siten täyttävänsä
pyhän velvollisuuden.»
Käthen kasvot tulivat tummanpunaisiksi.
»Kiitoksia paljon nuhteista», sanoi hän nousten. »Poistun
valmistuakseni arvokkaasti seuraavaan luentoon. Ehkä sillä aikaa olet
hyvä ja kerrot Horstille vaimoihanteestasi — ehkäpä voin joskus päästä
niin pitkälle — eihän sitä voi tietää! Näkemiin!»
Käthe katosi huoneeseensa, jossa Kirchwald kaksikymmentä minuuttia
myöhemmin tapasi hänet vihasta kuohuvana.
»Kuki-täti on mennyt huoneeseensa», sanoi hän ja katsoi hymyillen
Kätheä.
»Toivon, että hän olisi matkustanut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!»
kuului voimakas vastaus. »Niin, kiitoksia vain! Nyt tulee oikein
hupaista, Horst. Mieluummin olisin miss Knickerbockerin hirmuvallan
alaisena. Kuulen mielelläni nuhteita, kun olen ansainnut ne — tarkoitan
ainoastaan niiltä, joita asia koskee. Mutta jos tätä menoa jatkuu, niin
matkustan pois, ja sinä saat pitää Kuki-tädin hyvänäsi.»
Kirchwald huokasi ja koetti rauhoittaa vaimoansa, vaikkakin pahat
aavistukset täyttivät hänen ajatuksensa. Hän kertoi Käthelle Kuki-tädin
suuremmoisesta häälahjasta, mutta ei luonnollisesti voinut salata
ehtoa, joka oli siihen yhdistetty. Käthe joutui aivan pois suunniltaan.
»Tämähän on rajatonta hirmuvaltaa», huusi hän, ehkä osaksi
oikeutetustikin. »Onpa se kaunis lahja, josta ei itse saa nauttia miten
tahtoo, vaan täytyy noudattaa ohjeita. Minä kieltäydyn sellaisista
lahjoista, joita ei itse saa omistaa. Silloin olisi kaikki työsi
pääesikunnan hyväksi mennyt hukkaan. Ja sitten? Ja minä olin iloinnut
niin suunnattomasti siitä, että saisin mennä Berliiniin. No niin,
oikeastaan se on minulle yhdentekevää; olenhan tottunut maalaiselämään,
ja osaan huvitella sielläkin. Voimmehan mekin perustaa hevoskartanon,
Horst — tietysti tädin armollisella luvalla. Mutta ajattelehan,
että me ottaessamme vastaan tämän häälahjan panemme itse kahleet
kaulaamme, niin että kaleeriorjaa täytyy meihin verraten kutsua
vapaaksi mieheksi. Varmasti tulee minusta, jos Kuki-täti käy meillä
vieraisilla kaksitoista kertaa vuodessa, vähitellen turhamaisuuden,
ulkokultaisuuden ja ikävyyden esikuva, ja ellet silloin tunne
omantunnon tuskia, niin silloin on minun huono vaikutukseni aivan
turmellut sinut.»
Horst Kirchwald huomasi, ettei hän nyt voisi puhua järkeä Käthelle,
jonka vanhurskaan vihan piti saada raivota. Mutta kiusaaja oli jo
ottanut kreivin pauloihinsa. Hän ei enää ajatellut muuta kuin »omaa»
tulevaa omaisuuttaan ja hänen päätöksensä vaaka kallistui huomattavasti
Kuki-tädin ehdon puolelle.
Käthekin huomasi sen, eikä hän tullut siitä paremmalle tuulelle.
Sillä hän oli täysin selvillä siitä, että hänen miehensä ei sopisi
maalaiselämään.
VII.
SALALIITTO.
Kello neljä tuli Kuki-täti hieman myöhästyneelle päivälliselle vähän
armollisemmalla tuulella, sillä hän oli nukahtanut hetkisen, eikä
Lisette ollut uskaltanut ruveta puolustautumaan, vaan oli siirtänyt
sen toiseen kertaan. Sydämensä syvyydessä oli täti kuitenkin melkein
kiitollinen Käthelle, koska hän siten oli säästynyt tästä kohtauksesta.
Käthe puhui tuskin sanaakaan päivällisen aikana, ja kun Horstin ja
hänen piti lähteä ratsastusretkelle prinssiparin kanssa, henkäisi hän
helpotuksen huokauksen.
Kuki-tädin täytyi pysyä syrjässä, sillä hän tunsi hovitavat, vaikkakin
hän ajatteli, että häntä kohdeltiin sangen välinpitämättömästi.
Mutta asiaa ei voinut muuttaa, ja hän tyytyi nuhtelemaan Kätheä
sentähden, että tämä yleensä ratsasti, piti hänen ratsastuspukuaan
liian lyhyenä ja hänen saappaitaan liian korkeina, sekä selitti, että
höyhenkoristeinen hattu oli sopivampi kuin silinteri.
Kun Käthe ei heti hylännyt moitteenalaisia esineitä eikä edes luvannut
tehdä niin vastedes, tuli Kuki-täti sangen happamen näköiseksi.
Ja niin nuori pari ratsasti tiehensä.
Nordlandin prinssi ja hänen nuori puolisonsa olivat tänään niinkuin
aina iloisia ja rakastettavia, ja neliapila oli tavallisesti
ratsastusretkillään hyvin ilakoiva — mutta tänään oli Käthe ensi kerran
elämässään hiljainen ja umpimielinen, melkeinpä surullinen.
Kun prinsessa ja Kirchwald varjoisassa metsässä ratsastivat kahden
kesken edellä, kääntyi prinssi hymyillen seuralaiseensa ja sanoi:
»Puhukaa suunne puhtaaksi kreivitär! Mikä teitä vaivaa? Mutta älkää
sanoko: 'Ei mikään!' sillä silloin uskon, että ensimmäinen kotiriita
on niin muuttanut teidät, että te ensi kerran olette mahdoton iloiseen
seuraan.»
Käthe huokasi vaalea pää riipuksissa.
»Ei, teidän ylhäisyytenne, emme ole olleet tukkanuottaisilla», vastasi
hän synkästi, »mutta Damokleen miekka riippuu hiuskarvan varassa päämme
yläpuolella. Ja jos hiuskarva katkeaa — sen täytyy katketa — niin
syntyy suuremmoinen taistelu, joka voi loppua jäähyväisiin — paremmin
ei voi käydä.»
»Ja minkä niminen on kohtalonjumalatar, joka uhkaa katkaista
hiuskarvan, jonka varassa miekka riippuu?» kysyi prinssi jännittyneenä.
»Kohtalonjumalatar — siinä teidän ylhäisyytenne osui oikeaan», sanoi
Käthe. »Hänen nimensä on Kuki-täti.»
»Varjelkoon, ja kuka hän on?»
»Habakukine, naimaton kreivitär Kirchwald, herrani ja puolisoni täti»,
kertoi Käthe vakavana. »Hän tuli aivan odottamatta häiritsemään
kotoista avio-onneamme ja kasvattamaan minua liian myöhään ja panemaan
mieheni pään pyörälle häälahjallaan, mutta myös liian myöhään.»
»Tämäpä on sangen mielenkiintoista», huudahti prinssi. »Kertokaahan
minulle kaikki, kreivitär.»
»Mitäpä se hyödyttäisi?» vastasi Käthe surumielisesti. »Vai onko teidän
ylhäisyydellänne jotakin parannuskeinoa tuollaisille tädeille?»
»Kukapa tietää», kuului hymyilevä vastaus.
Käthe ojentautui satulassa, kuin olisi hän saanut sähköiskun, ja hänen
silmänsä rupesivat loistamaan.
»Teidän ylhäisyytenne», huudahti hän vilkkaasti. »Onko mahdollista?
Jospa teidän ylhäisyytenne olisi sellainen taikuri! Antaisin hienoimman
ketunhäntäni, jos teidän onnistuisi auttaa minut tästä umpikujasta ja
vapauttaa minut ainiaaksi Kuki-tädistä.»
»Pyydätte ehkä liian paljon, sillä tämän olisi pitänyt olla
Herkuleen kolmantenatoista urotyönä. Mutta suuret tehtävät ovat aina
viekoitelleet minua, ja minä vaadin luvatun palkan. Tuo ketunhäntä
on oleva kaunein voitonmerkkini, vaikkakaan sitä ei ole voitettu
taistelukentällä, vaan teidän palveluksessanne.»
»Papp—papp—papp!» keskeytti Käthe kärsimättömänä ja rikkoen kokonaan
hovitavat. »Mitä olen luvannut, sen olen luvannut, vaikkakaan en ole
antanut kunniasanaani. Se ketunhäntä on oikein ihana — ei lainkaan koin
syömä.»
»Viimeinen vakuutus kannustaa minua vielä enemmän», virkkoi prinssi
vakavana, vaikkakin hänen suupielissään näkyi petollisia nytkähdyksiä.
»Mutta nyt teidän täytyy ripittää itsenne, kreivitär!»
Nyt Käthe kertoi kaiken, tyhjensi täpötäyden sydämensä ja puhui
erikoisen tuskallisena Kuki-tädin häälahjasta ja siihen liitetystä
ehdosta.
Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti.
»Niin», sanoi hän sitten, »tässä tarvitaan pikaista apua — teidän
tähtenne, kreivitär, sillä jos te menettäisitte hyvän tuulenne, olisi
ihmiskunnalle tapahtunut vääryys, ja myös miehenne tähden.»
»Oh», virkkoi Käthe kyyneleet silmissä, »ei minusta ole väliä. Antakaa
Kukin kasvattaa minua mielensä mukaan; tulen mielelläni happameksi ja
kainoksi, kunhan hän ei vain saa miesraukkaani pauloihinsa.»
»Ei, hän ei minunkaan mielestäni sovi maalaiselämään», sanoi prinssi
miettiväisenä. »Ja muuten — no, en voi sanoa teille muuta, kreivitär,
ammattisalaisuuksia, ymmärrättehän — — —.»
»Ymmärrän», sanoi Käthe kuiskaten kuin lapsi, jolle puhutaan
joululahjoista. »Oi, teidän ylhäisyytenne, teidän täytyy välttämättä
auttaa minua! Sillä näettekö, kiusaus on niin suuri. Mieheni sanoo,
että maatila on sangen hieno, ja — ja — hän on jo puoleksi suostunut
tädin ehtoon.»
»Rahat ja maatila merkitsevät paljon», huomautti prinssi.
»Mitä minä välitän rahoista ja maatilasta», huudahti Käthe
halveksivasti. »En välitä hituistakaan — paholainen saa kyllä asettaa
sen ansan minulle. Niin, tiedän, että rikkaus ei ole mikään häpeä ja
että köyhyys ei tuota onnea, mutta en ikinä myö itseäni!»
»Miehenne ajattelee tulevaisuutta», sanoi prinssi, joka saattoi vain
hymyillä Käthen innolle. »Mutta olen täydellisesti samaa mieltä
kanssanne, ja lupaan tehdä, mitä voin, puolestanne. Ehkä olisi parasta,
että itse koettaisin saada Kuki-tädin luopumaan ehdosta.»
»Teidän ylhäisyytenne olisi suunnattoman hyvä, mutta pelkään, että
teette oikeata Sisyfustyötä, sillä Kuki-täti näyttää minusta yhtä
äksyltä kuin — ei, en sano!»
»En minäkään toivo mitään suuremmoista tulosta», vastasi prinssi,
»sillä vanhat, naimattomat naiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia — —»
»Sepä oli hienosti sanottu, teidän ylhäisyytenne!»
»— — että he mielellään liittävät ehtoja lahjoihinsa. Asia tulee
siten elinkysymykseksi, ja kaikki pitävät sitä tärkeänä. Mutta minä
koetan kuitenkin seurata vanhaa, kuuluisaa esimerkkiä ja kantaa vettä
seulaan, sillä ensinnäkin saan tilaisuuden tutkia maaperää, ja toiseksi
saamme kyllin aikaa valmistaa suurta taistelua. Siis kreivitär: pois
surumielisyys, se sopii teille yhtä hyvin kuin — —»
»— kuin hame virtahevolle», auttoi Käthe, sillä hänellä oli aina
varalla suuri valikoima vertauksia.
»Juuri niin. Te ja surumielisyys ette sovi yhteen. Siis vielä kerran:
älkää menettäkö rohkeuttanne. 'Vielä ei Puola ole hukassa'. Teillä
on vielä ystäviä, jotka tahtovat osoittaa ystävyyttään teossa, ja
— 'muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä!' Tällä
tunnuslauseella teemme salaliiton ja Kuki-täti on tällä kertaa Kartagon
vertainen.»
Riemuhuudoin Käthe tarttui prinssin ojennettuun käteen ja oli hehkuvan
innostunut aiottuun sotaretkeen. Kun kreivi Kirchwald ja prinsessa
kääntyivät riemuhuudon hämmästyttäminä, heilutti Käthe hattuansa
ja nauroi niin raikkaasti, että he yhtyivät nauruun, vaikka eivät
tietäneet syytäkään.
»Mitä ihmettä on tapahtunut?» kysyi prinsessa iloisesti.
»Salaliitto», huusi Käthe.
Kirchwald, joka oli ollut huolissaan Käthen synkkyydestä, hengitti
jälleen vapaasti.
»Tästä voisi syntyä oikeusjuttu», arveli hän, »saako vaimo ilman
miehensä suostumusta tehdä salaliittoja?»
»Mutta jos hän tekee niitä pelastaakseen avio-onnensa?» kysyi Käthe, ja
vanha ylpeys loisti jälleen hänen silmistään.