Kahden tunnin kuluttua pysähtyivät rattaat pienen, tiilistä rakennetun
talon eteen, joka seisoi vaivaisia päärynäpuita kasvavan puistikon
keskellä ihan maantien varrella. Neljä huvimajaa, joiden säleitä pitkin
kasvoi vuohenkuusamia, oli tuon puutarhan neljän nurkan rajapyykkinä ja
keskus siinä oli jaettu pieniin neliön muotoisiin vihannessarkoihin,
joita toisistaan eroittivat kapeat, hedelmäpuitten reunustamat polut.
Hyvin korkea lehtiaita ympäröi joka taholta tämän maatilan, jonka
naapuritalosta eroitti pelto. Sadan askeleen päässä oli maantien
varrella sepän paja. Kaikki muut lähimmät naapurit asuivat noin
kilometrin päässä.
Tilan ympärillä levisi Caux-seudun lakeus; siellä näkyi tiheässä
talonpoikaistaloja isojen, neljään kaksoisriviin istutettujen puitten
peitossa, jotka ympäröivät talojen omenatarhoja.
Heti perille saavuttua halusi Jeanne levätä, mutta Rosalie ei sitä
hänelle sallinut peläten hänen jälleen rupeavan turhia mietiskelemään.
Godervillen puuseppä oli jo tullut auttamaan talon kuntoon panemisessa,
ja kohta ryhdyttiinkin järjestämään jo paikalle saapuneita huonekaluja,
odotettaessa viimeistä kuormaa, joka ei enää voinut kauan viipyä. Siinä
oli melkoinen työ, joka kysyi pitkiä tuumailuja ja laajoja
keskusteluja.
Tunnin kuluttua ilmestyivät sitten vankkurit portille ja kuorma oli
purettava sateessa.
Illan tullen oli talo kauheassa epäjärjestyksessä, täynnä sinne tänne
sullottuja tavaroita. Ja kovin uupuneena nukkui Jeanne heti, kun oli
päässyt vuoteeseen.
Seuraavina päivinä ei hänellä ollut aikaa sureksia, siihen määrin
rasittivat häntä talon toimet. Jopa häntä pian alkoi huvittaakin uuden
asunnon järjestäminen hänen ajatellessaan, että hänen poikansa tulisi
sinne. Hänen entisen huoneensa verhot ripustettiin ruokasaliin, joka
samalla myöskin oli vierashuone. Ja erityisen huolellisesti järjesti
hän alakerroksen toisen huoneen, jota hän ajatuksissaan nimitti
"Paulet'n huoneeksi." Toisen varasi hän itselleen, ja Rosalien oli
määrä asua ylhäällä ullakkohuoneessa.
Pikku talo oli taitavasti sisustettuna hyvin sievä, ja Jeanne viihtyi
siellä ensimmäiset ajat hyvin, vaikka hän jotakin kaipasikin tietämättä
itsekään mitä.
Eräänä aamuna toi Fécamp'in notaarin kirjuri Jeannelle
kolmetuhattakuusisataa frangia, joka summa oli maksu Peuples'iin
jääneistä huonekaluista, joiden hinnan eräs verhoilija oli arvioinut.
Saadessaan nämä rahat tunsi Jeanne ilon väristyksen ruumiissaan, ja
heti kun mies oli poistunut, kiirehti hän ottamaan hatun päähänsä
lähteäkseen mitä pikemmin Godervilleen toimittaakseen nuo odottamatta
tulleet rahat Paulille.
Mutta maantiellä tuli häntä vastaan Rosalie, joka palasi ostoksilta ja
alkoi epäillä jotakin, aavistamatta asian oikeata laitaa. Kun hän
sitten pääsi siitä selville, sillä Jeanne ei voinut enää salata häneltä
mitään, laski hän korinsa maahan ja rupesi purkamaan kiukkuansa, minkä
jaksoi. Kädet puuskassa huusi hän, tarttui sitten rouvaansa oikealla
kädellään, otti korin vasempaan käteensä ja vihan vimmassa lähti hänen
kanssaan marssimaan kotia päin.
Heti heidän kotiin tultuaan vaati Rosalie häntä luovuttamaan hänelle
rahat. Jeanne suostui siihen pidättäen itsellään kuitenkin kuusisataa
frangia, mutta pian pääsi tuo epäluuloinen palvelijatar hänen
viekkautensa perille ja hänen täytyi antaa hänen käsiinsä kaikki.
Rosalie salli kuitenkin lähettää tuon ylijäämän Paulille, jolta
muutaman päivän kuluttua tuli kiitoskirje.
"Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, rakas äiti, sillä elämme mitä
kurjimmissa oloissa."
Jeanne ei kuitenkaan tottunut elämään Batteville'ssa. Hänestä tuntui,
ettei hän voinut hengittääkään enää niinkuin ennen ja että hän oli
entistään vieläkin enemmän yksin, hylätty ja hukkaan joutunut. Hän
oli ulkona kävelyillä, kulki Verneuil'in kylään asti ja palasi
Trois-Mares'en kautta, ja kun hän sitten oli tullut takaisin, halutti
häntä jälleen ulos, aivan kuin hän olisi unhoittanut kulkea juuri sinne
asti, jonne hänen piti tahi jonne hän tahtoi kävellä.
Ja tätä jatkui joka päivä hänen itsekään käsittämättä tämän omituisen
halunsa syytä. Mutta eräänä iltana tuli kuin itsestään hänen huuliltaan
lause, joka paljasti hänen levottomuutensa salaisuuden: "Voi, kuinka
tahtoisin nähdä merta!"
Se, mitä hän niin kovin kaipasi, oli meri, joka oli ollut hänen suuri
naapurinsa kahdenkymmenen vuoden ajan, meri, sen suolainen ilma, sen
vihainen ärjy, sen möyryävä ääni, sen voimakkaat vihurit, meri, jonka
hän joka aamu oli nähnyt ikkunastaan Peuples'issa, jota hän siellä
hengitti päivät ja yöt, jonka hän aina tunsi lähellään ja jota hän oli
rakastanut kuin ihmistä aivan tietämättäänkin.
"Massacre" oli samoin alati kovin levoton. Sinä iltana kun he sinne
muuttivat, oli se käynyt makaamaan keittiön kaapin alle, ja sieltä oli
mahdotonta saada sitä pois. Siellä pysyi se kaiket päivät melkein
liikkumatta kääntyen silloin tällöin vain raskaasti murahtaen.
Mutta heti yön tultua nousi koira ylös ja laahusti puutarhan portille
satuttaen päätään seiniin. Oltuaan aikansa pihalla tuli se takaisin,
kävi takapuolelleen istumaan lämpöisen lieden eteen, ja niin pian kuin
sen molemmat emännät olivat panneet maata, alkoi se ulvoa.
Ja siinä se ulvoi koko yön valittavalla, surkealla äänellä, tauoten
välistä tunniksi, alkaakseen sitten uudelleen vieläkin sydäntä
särkevämmällä äänellä. Silloin sidottiin se kiinni ja pantiin tynnyriin
talon eteen, mutta se ulvoi nyt ikkunoiden alla. Kun se oli jo kovin
heikko ja lähellä kuolemaa, täytyi se ottaa takaisin keittiöön.
Jeannen kävi mahdottomaksi nukkua, sillä hän kuuli tuon vanhan
eläinraukan lakkaamatta valittavan ja raapivan ja koettavan perehtyä
tähän uuteen taloon, sekin käsittäen, ettei se ollut enää vanhassa
kodissaan. Eikä sitä millään saanut rauhoittumaan. Aivan kuin sen
sammuneet silmät ja tietoisuus omasta heikkoudestaan olisivat estäneet
sitä liikkumasta silloin, kun muut elävät olennot olivat liikkeellä,
oli se makuulla koko päivän, mutta alkoi kävellä ympäri levottomana,
niin pian kuin vain tuli ilta, ikäänkuin se ei olisi enää uskaltanut
elää ja liikkua muulloin kuin pimeällä, juuri niinkuin kaikki sokeat
tekevät. Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri
helpoitus.
Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota
kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa
alakuloisuutta.
Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin
ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä. Silloin tällöin
kiiti siinä vain nopeasti kärryt, joissa ajoi joku punanaamainen mies,
niin että hänen puseronsa pullistui tuulessa siniseksi ilmapalloksi.
Toisinaan taas kulkivat siitä verkalleen ohi vankkurit tahi näki kaukaa
kahden talonpojan, miehen ja vaimon, astuvan, ensin aivan pieninä ilman
rannalla ja sitten yhä suurenevina, sitten taas talon ohi kuljettuaan
pienentyäkseen pienentymistään kahden hyönteisen kokoiseksi,
kadotakseen vihdoin sen valkoisen juovan kohdalla, joka kulki siellä
silmän siintämättömissä nousten ja laskien aina maanpinnan aaltojen
mukaan.
Kun ruoho oli alkanut kasvaa, kulki portin ohi joka aamu lyhythameinen
pikku tyttö, ajaen edellään laihoja lehmiä, jotka maantienojan varsilta
pureksivat nurmea. Ja joka ilta palasi hän takaisin lehmiensä jäljessä
astuen yhtä untelona yhden askeleen joka kymmenes minuutti. Joka yö oli
Jeanne unissaan asuvinansa yhä vielä Peuples'issa. Hän oli olevinaan
siellä milloin isänsä ja äitinsä, milloin täti Lisonin seurassa. Hän
oli tekevinään aivan samoja, unheeseen joutuneita, ammoin jo olleita ja
menneitä asioita, kuvittelipa taluttavansakin rouva Adélaïdea hänen
kävelyillään kujannetta pitkin. Ja joka kerta kun hän heräsi, alkoi hän
itkeä.
Hän ajatteli Paulia usein miettien: "Mitähän hän tekee? Minkähänlainen
hänen asemansa nyt on? Muistaakohan hän minua koskaan"? Kävellessään
hiljakseen talojen välisiä kuoppaisia teitä hautoi hän päässään kaikkia
noita kalvavia ajatuksia, mutta varsinkin kiusasi häntä hellittämätön
kateus tuota tuntematonta naista kohtaan, joka oli riistänyt häneltä
hänen poikansa. Tuo viha yksistään pidätti, esti häntä toimimasta,
lähtemästä etsimään häntä, menemästä perille asti aivan hänen luokseen.
Hän oli näkevinäänkin jo tuon naikkosen seisovan ovella ja kysyvän
häneltä: "Mitä tahdotte täältä rouva?" Hänen äidillinen ylpeytensä
joutui aivan kuohuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että semmoinen kohtaus
saattaisi olla mahdollinen, ja se ylevä omanarvontunne, joka on
ominainen siveille, moraalisesti lujille ja tahrattomille naisille,
kiihdytti hänen mielensä yhä enemmän kaikkea sitä kehnoutta vastaan
ihmisessä, joka on joutunut sydämiäkin turmelevan lihallisen rakkauden
likaisten himojen orjaksi. Koko ihmiskunta näytti hänestä saastaiselta,
kun hän mietti aistien kaikkia törkeitä salaisuuksia, kaikkia lemmen
seikkailuja, jotka turmelevat sielun, ja kaikkia ajateltavissa olevia,
salaperäisiä, eroittamattomia rakkaudenyhtymiä.
Kului siten vielä kevät ja kesä. Mutta kun tuli syksy, sen pitkät
sateet, harmaa taivas ja synkät pilvet, niin valtasi hänet sellainen
elämän väsymys, että hän päätti tehdä viimeisen ponnistuksensa
saadakseen Paulet'insa takaisin. Hänestä tuntui, että tuon nuorenmiehen
intohimo jo mahtoi olla loppuun kulunut. Ja hän kirjoitti hänelle
seuraavan lohduttoman surullisen kirjeen:
"Rakas lapseni! Minä rukoilen nyt sinua palaamaan minun luokseni.
Ajattelehan toki, että olen jo vanha ja sairas, ypö yksin vuoden
umpeensa palvelijani kanssa. Asun nykyjään pienessä talossa
maantienvarrella. Ja täällä on kovin ikävä. Mutta jos sinä olisit
täällä, olisi kaikki minulla toisin. Minulla ei ole koko maailmassa
muita kuin sinä, mutta en ole saanut nähdä sinua seitsemään vuoteen!
Et koskaan tule tietämään, kuinka onneton olen ollut ja kuinka paljon
sydämeni odotti sinusta. Sinä olit koko elämäni, unelmani, ainoa
toivoni, ainoa rakkauteni, mutta sinua en saanut pitää, sinä hylkäsit
minut.
Oi, tule takaisin, pikku Paulet'ni, tule syliini, tule vanhan äitisi
luo, joka ojentaa sinulle epätoivossaan kätensä.