Jeanne."

Muutaman päivän kuluttua tuli Paulilta vastaus.

"Rakas äitini! En toivo mitään hartaammin kuin saada tulla Sinun

luoksesi, mutta minulla ei ole vähäistäkään rahaa. Lähetä minulle

jotakin, niin tulen. Minulla oli muuten jo aikomus käydä luonasi

puhumassa eräästä yrityksestä, jonka avulla voin tehdä, mitä Sinä

minulta pyydät.

Sen henkilön epäitsekkäisyys ja rakkaus, joka on ollut kovien

aikojeni kumppani elämässäni, on edelleen rajaton minua kohtaan.

Minun on siis mahdotonta enää olla julkisesti tunnustamatta hänen

rakkauttaan ja harrasta uskollisuuttaan. Hän käyttäytyy muuten

erittäin hyvin, jonka Sinä itse saat päättää. Hän on saanut hyvän

kasvatuksen ja lukee paljon. Sanalla sanoen, sinulla ei ole

käsitystäkään siitä, mitä hän minulle aina on ollut. Olisin

heittiö, ellen osoittaisi hänelle kiitollisuuttani. Pyydän nyt

siis Sinun suostumustasi saada naida hänet. Suonet anteeksi minulle

entiset kevytmieliset tekoni, ja me tulemme nyt asumaan yhdessä

uudessa kodissasi. Jos hänet tuntisit, antaisit varmaankin heti

suostumuksesi. Vakuutan Sinulle, että hän on moitteeton ja hyvin

kunnioitettava ihminen. Tulet varmasti häntä rakastamaan. Minä

puolestani en ainakaan voi elää ilman häntä.

Odotan kärsimättömänä vastaustasi, rakas äiti, ja me suutelemme

Sinua täydestä sydämestä.

Poikasi

Varakreivi Paul de Lamare".

Jeanne oli aivan kuin puulla päähän lyöty. Hän istui hievahtamatta

paikallaan, kirje sylissään, sillä hän arvasi hyvin tuon naisen

viekkauden, joka lakkaamatta oli pitänyt käsissään hänen poikaansa

laskematta häntä kertaakaan hänen luokseen ja joka odotti vain sitä

hetkeä, jolloin vanha, epätoivoon joutunut äiti, voimatta enää kauemmin

vastustaa haluaan saada syleillä lastaan, oli tullut niin heikoksi,

että suostui kaikkeen. Ja kova suru siitä, että Paul näin itsepäisesti

antoi etuoikeuden tuolle naiselle, särki hänen sydäntään. Hän toisteli

sentähden alati: "Hän ei minua rakasta! Hän ei minua rakasta!" Rosalien

tultua sisään sopersi Jeanne:

-- Hän tahtoo nyt naida sen naisen.

-- Voi, rouva, -- vastasi siihen hänen sisäkkönsä kiivastuen, -- ette

maar' sit' salli. Herra Paul ei saa sit' luuskaa ottaa.

Ja masentuneena, mutta kuohuksissaan sanoi Jeanne:

-- En milloinkaan, lapsukaiseni, sitä salli. Ja koska hän ei tahdo

tulla tänne, niin menen minä hänen luokseen. Sittepähän nähdään, kumpi

meistä kahdesta voittaa.

Ja heti kirjoitti hän Paulille ilmoittaen hänelle tulevansa ja

haluavansa tavata häntä muualla, vaan ei hänen asunnossaan, missä tuo

huono nainen oli.

Odottaessaan sitten häneltä vastausta ryhtyi hän valmistuksiin matkaa

varten. Rosalie alkoi sulloa vanhaan matkalaukkuun rouvansa

liinavaatteita ja muita tavaroita. Kääntäessään erästä vanhanaikuista

hametta, huudahti palvelija:

-- Ei teill' oo oikein ees mitä pääll' panna. Enk' mä pääst' teit'

sill' viisii lähteen. Näin te saisitt' koko maailman häpeen ja Pariisin

rouvasväk' kattelisi teit' kuin jotaki piikaa just'.

Jeanne antoi hänen tehdä, mitä tahtoi. Ja molemmat lähtivät he

Godervilleen valitsemaan viheriäistä, ruutukaista kangasta puvuksi,

joka annettiin kauppalan ompelijattaren valmistettavaksi. Sitten

menivät he notaarin, herra Roussel'in luo, joka vuosittain kävi

pääkaupungissa oleskellen siellä parin viikon ajan, ja pyysivät häneltä

tietoja, sillä Jeanne ei ollut kahdeksaan kolmatta vuoteen ollut

Pariisissa. Hän antoikin koko joukon neuvoja, kuinka oli vältettävä

ajurien käyttämistä ja kuinka pidettävä varansa varkaihin nähden

ompelemalla rahansa vaatteiden vuoriin ja pitämällä taskussaan vain

ihan välttämättömimmät; hän kertoi paljon ravintoloista, joissa hinnat

olivat kohtuulliset, ja mainitsi niistä pari kolme, joissa enimmäkseen

kävi naisväkeä, ja sitten suositteli hän Hôtel de Normandieta, jossa

hän itse piti asuntoa ja joka oli likellä rautatien asemaa. Sinne

tullessa saattoi viitata hänen suositukseensa.

Kuusi vuotta oli silloin Pariisin ja Havren välillä jo ollut rautatie,

josta puhuttiin kaikkialla. Mutta Jeanne, jota suru yhä oli pitänyt

vallassaan, ei ollut vielä nähnyt noita höyryllä kulkevia vaunuja,

jotka panivat koko maan ylösalaisin.

Paulilta vain ei tullut mitään vastausta.

Jeanne odotti viikon, sitten kaksi, ja käveli joka aamu pitkin

maantietä kirjeenkantajaa vastaan kysellen häneltä vavisten:

-- Eikö teillä ole minulle mitään, ukko Malandain?

Ja aina vastasi postimies, jonka ääni oli käynyt käheäksi eri

vuodenaikojen ankarista ilmanvaihteluista:

-- Ei vielä tällä kertaa, rouva hyvä.

Varmaankin tuo naikkonen kielsi Paulia vastaamasta äidilleen.

Silloin päätti Jeanne lähteä heti paikalla. Hän tahtoi ottaa

Rosalien mukaansa, mutta tämä kieltäytyi, ettei koituisi liikoja

matkakustannuksia. Sitäpaitsi ei hän sallinut rouvansa ottaa mukaan

enemmän kuin kolme sataa frangia. "Jos teitin viel' lisää tarvis

tulee", -- sanoi hän, -- "niin kirjoittakaa mull' vain, ja mä menen

notaarin tykö, ett' hän teitill' laittais. Sill' jos mä teitill' enemp'

annan, niin pistää herra Paul sen kaikk' plakkariins'".

Eräänä joulukuun aamuna nousivat he sitten Denis Lecoqin kärryihin,

joka oli tullut viemään heitä asemalle. Rosalie saattoi, näet,

rouvaansa sinne.

Siellä ottivat he ensin selkoa lippujen hinnasta, ja kun sitten kaikki

oli järjestetty ja matkalaukku pantu tavaroiden kirjoihin, odottivat

he, katselivat tuota rautaista rataa ja koettivat saada selvää siitä,

mitenkä se kapine oikein toimi, vaipuen niin tuohon salaperäiseen

asiaan, etteivät enää ajatelleetkaan matkan surullista aihetta.

Vihdoin kuului kaukaa vihellys, joka sai heidät kääntämään päänsä, ja

he huomasivat mustan koneen, joka suurenemistaan suureni. Se lähestyi

kauhealla kolinalla ja kulki heidän ohitsensa, perässään pitkä jono

pyöriviä rakennuksia. Ja kun eräs virkamies oli avannut oven, suuteli

Jeanne kyyneleet silmissä Rosalieta ja nousi erääseen noista vaunuista.

Liikutettuna huusi Rosalie:

-- Hyväst', rouva! Onnea matkalle! Ja tulkaa ny' koht' takaisi!

-- Hyvästi, lapsukaiseni!

Sitten kuului vielä lyhyt vihellys ja koko tuo vaunujono lähti

pyörimään, ensin hiljakseen, sitten sukkelammin ja lopuksi oikein

huimaavaa vauhtia.

Siinä osastossa, missä Jeanne oli, nukkui kaksi herraa, loikoen

kumpikin nurkassaan.

Jeanne katseli, kuinka pellot, puut, talot ja kylät kiitivät ohi, ja

hänen päänsä oli aivan sekaisin tuosta nopeasta kulusta. Hän tunsi

itsessään kuin uuden elämän, hänestä oli kuin hän olisi joutunut aivan

uuteen maailmaan, joka ei ollut enää hänen, ei se, jossa hänen

rauhallinen nuoruutensa ja yksitoikkoinen elämänsä oli kulunut.

Oli jo ilta, kun juna saapui Pariisiin. Kantaja otti Jeannen

matkalaukun ja Jeanne seurasi häntä pää pyörällä, ihmisten survomana,

tottumattomana kulkemaan väen vilinässä ja miltei juosten miehen

perässä pelosta, ettei kadottaisi häntä näkyvistä.

Tultuaan hotelliin ilmoitti hän heti:

-- Tulin herra Rousselin suosituksesta.

Hotellin omistaja, joka oli isokasvuinen, vakava nainen, ja istui

konttorissaan, kysyi:

-- Minkä herra Rousselin?

-- No, Godervillen notaarin, joka käy joka vuosi täällä.

Toinen vastasi:

-- Hyvin mahdollista. Minä en tunne häntä. Haluatteko huoneen?

-- Kyllä, rouva.

Ja eräs hotellin palvelija otti hänen tavaransa ja astui hänen edellään

ylös portaita.

Jeanne tunsi sydäntään ahdistavan. Hän istuutui pienen pöydän ääreen ja

tilasi itselleen lihalientä ja paistetun kananpojan, sillä hän ei ollut

syönyt mitään aamusta saakka.

Hänen syöntinsä kävi vaivaloisesti hänen siinä istuessaan yhden ainoan

kynttilän valossa. Tuhansia asioita pyöri hänen päässään. Hän muisti

olonsa tässä samassa kaupungissa silloin, kun hän palasi häämatkaltaan,

ja Julienin luonteenominaisuuksien ensimmäiset merkit. Silloin oli hän

vielä nuori, luottavainen ja rohkea. Nyt tunsi hän olevansa vanha, jopa

pelkääväinenkin ja heikko ja joutui aivan joutavasta ymmälle.

Lopetettuaan syöntinsä, istui hän ikkunan ääreen ja katseli katua, joka

oli täynnä ihmisiä. Hänen teki mieli mennä ulos, mutta ei uskaltanut.

Hän pelkäsi eksyvänsä, pani maata ja puhalsi kynttilänsä sammuksiin.

Mutta hälinä, tietoisuus siitä, että hän oli oudossa kaupungissa, ja

matkan tuottama hämminki estivät häntä saamasta unta. Kului tunti

tunnin perästä. Vähitellen hälveni melu kaduilta, mutta hän ei voinut

sittenkään nukkua, hän oli hermostunut tuosta suuren kaupungin

puolinaisesta levosta, tottunut kun oli hiljaiseen, syvään maaelämän

rauhaan, joka uuvuttaa uneen kaikki, ihmiset, eläimet ja kasvit. Nyt

tunsi hän ympärillään koko ajan jonkinlaista salaperäistä liikettä. Hän

oli kuulevinaan melkein huomaamattomia ääniä, jotka hiipivät hotellin

seinissä. Ja välistä narahti lattia tahi sulkeutui ovi tahi soi kello.

Yht'äkkiä, kahden aikaan yöllä, kun hän juuri oli nukahtamaisillaan,

kuului viereisestä huoneesta naisen huuto. Jeanne hypähti istualleen.

Sitten tuntui hänestä kuin joku mies olisi nauranut.

Sikäli kuin päivä valkeni, valtasi hänet ajatus Paulista, ja hän alkoi

pukeutua jo aamun hämärtäessä.

Paul asui Sauvage-kadun varrella Cité'ssa. Jeanne aikoi mennä sinne

jalkaisin noudattaakseen Rosalien säästäväisyysneuvoja. Ilma oli

kaunis, vaikka kylmä vähän nipistelikin ihoa. Ihmisiä juoksi

kiireissään jalkakäytävillä. Jeanne astui mahdollisimman sukkelaan

kulkien hänelle osoitettua katua pitkin, jonka päässä oli käännyttävä

oikealle, sitten vasemmalle ja torille tultua kysyttävä taas. Toria ei

hän kuitenkaan löytänyt ja kysyi neuvoa sitten eräältä leipurilta, joka

antoi hänelle erilaisia tietoja. Hän lähti jälleen kulkemaan,

hairahtui, harhaili, seurasi taas uusia neuvoja, ja joutui kokonaan

eksyksiin.

Kuin hullu kulki hän nyt aivan umpimähkään. Hän aikoi jo ottaa

ajurinkin, kun huomasi Seinen. Silloin alkoi hän kulkea pitkin

rantakatua.

Noin tunnin kuluttua saapui hän vihdoin Sauvage-kadulle, joka oli

aivan pimeä pieni kuja. Hän pysähtyi portille semmoisessa

mielenliikutuksessa, ettei voinut enää astua askeltakaan.

Tuossa, tuossa talossa siis oli Paulet. Hän tunsi polviensa ja käsiensä

vapisevan. Vihdoin meni hän sisään, kulki läpi porttikäytävän, löysi

portinvartijan asunnon ja pyysi häntä, antaessaan hänelle hopearahan:

-- Voisitteko mennä sanomaan herra Paul de Lamare'lle, että eräs vanha

rouva, hänen äitinsä ystävä, odottaa häntä alhaalla.

Portinvartija vastasi:

-- Hän ei asu enää täällä, rouva.

Kova väristys kulki läpi Jeannen ruumiin. Hän sopersi:

-- Niinkö! Missä ... missä hän nyt asuu?

-- Sitä en tiedä.

Jeanne tunsi päätään huimaavan niin, että hän oli kaatua maahan ja

seisoi kauan aikaa voimatta saada sanaa suustaan. Ankaran ponnistuksen

jälkeen tuli hän vihdoin sen verran järkiinsä, että voi jupista:

-- Milloin hän muutti täältä?

Portinvartija antoi hänelle koko joukon selityksiä:

-- Pari viikkoa takaperin. He lähtivät vain eräänä iltana eivätkä

sitten enää tulleet takaisin. Heillä oli velkoja joka paikassa tässä

kaupunginosassa. Ymmärrättehän siis hyvin, etteivät he osoitettaan

jättäneet.

Jeannen silmissä välähteli isoja liekkejä, aivan kuin olisi pyssystä

ammuttu ihan hänen kasvojensa edessä. Mutta piintynyt ajatus piti häntä

voimissa, seisoallaan, näöltään tyynenä ja miettivänä. Hän tahtoi saada

tietää ja löytää Paulet'n.

-- Eikö hän sanonut mitään lähtiessään?

-- Ei mitään. He livistivät täältä tiehensä, ettei heidän tarvitsisi

maksaa.

-- Mutta varmaankin lähettää hän jonkun hakemaan täältä kirjeitänsä?

-- Jopa minä ne heille antaisin! Ja sitäpaitsi ei hän niitä saanut

kymmentäkään vuodessa. Yhden tässä vein hänelle paria päivää ennen kuin

lähtivät.

Se oli varmaankin juuri hänen kirjeensä. Jeanne sanoi nopeasti:

-- Kuulkaa! Minä olen hänen äitinsä ja minä tulin häntä hakemaan. Tässä

on teille kymmenen frangia. Jos saatte hänestä jotakin kuulla, joitakin

tietoja, niin ilmoittakaa minulle Hôtel de Normandie'hen, Havre-kadun

varrella.

Vartija vastasi:

-- Voitte luottaa minuun, rouva.

Ja Jeanne lähti nopeasti pois.

Hän alkoi kulkea välittämättä ollenkaan siitä, minne meni. Hän riensi

kuin kiireessään jollekin tärkeälle asialle, pielsi seiniä pitkin,

tuuppi ihmisiä, kulki katujen poikki huomaamatta ajajia ja ajomiesten

kiroillessa hänelle, kompasteli jalkakäytävien astimiin varomatta

niitä, riensi vain edelleen kuin mieletön.

Yht'äkkiä huomasi hän olevansa eräässä puistossa ja tunsi itsensä niin

väsyneeksi, että istuutui penkille. Siellä viipyi hän nähtävästi hyvin

kauan ja itki itse sitä huomaamatta, koska ohikulkijat pysähtyivät

häntä katselemaan. Sitten tunsi hän itseään vilustavan ja nousi

lähteäkseen pois. Hän oli niin väsynyt ja heikko, että hänen jalkansa

tuskin kantoivat häntä enää.

Hänen teki mieli mennä erääseen ravintolaan syömään vähän lihalientä,

mutta ei uskaltanut omituisesta häpeästä, pelosta ja ujoudesta,

tuntien, että kaikki huomaisivat hänen masentuneen tilansa. Hän

pysähtyi silmänräpäykseksi ovelle, katsoi sisään, näki paljon ihmisiä

pöytien ääressä syömässä ja riensi pelästyneenä pois ajatellen

itsekseen: "Minä menen seuraavaan ravintolaan". Mutta hän ei mennyt

liioin sinnekään.

Lopuksi osti hän eräältä leipurilta puolikuunmuotoisen pienen leivän ja

kävi sitä pureksimaan kulkiessaan edelleen. Hänen oli kova jano, mutta

ei tietänyt, missä juoda.

Hän kulki erään holvin kautta ja huomasi nyt olevansa

toisessa, pylväskäytävien ympäröimässä puistossa. Hän tunsi sen

Palais-Royal'iksi. Hän istuutui sinne tunniksi, pariksi, sillä

kulkiessaan auringonpaisteessa oli hänen tullut kuuma.

Sinne tuli paljon hienoa yleisöä puhellen, hymyillen, tervehtien

toisiaan, tuota onnellista yleisöä, johon kuuluu kauniita naisia ja

rikkaita herroja ja joka elää vain koreita pukuja ja huvitteluja

varten.

Joutuen hämilleen sellaisen loistavan joukon keskellä Jeanne nousi

paikaltaan ja aikoi lähteä tiehensä. Mutta yht'äkkiä juolahti hänen

päähänsä ajatus, että hän saattoi tavata siellä Paulin, ja hän alkoi

kävellä ja tarkastella ihmisten kasvoja, kulki yhtämittaa edestakaisin

puiston päästä toiseen, vaatimattomin, mutta nopein askelin.

Ihmiset kääntyivät ja katsoivat häneen, toiset nauroivat hänelle ja

viittailivat keskenään häneen. Jeanne huomasi sen ja lähti pois

ajatellen, että varmaankin naurettiin hänen pukunsa kuosille ja

ruutukaiselle, viheriäiselle hameelleen, jonka vaatteen Rosalie oli

valinnut ja joka oli Goderville'n ompelijattaren ompelema Rosalien

neuvojen mukaan. Eikä Jeanne uskaltanut enää kysellä ohikulkijoilta

tietäkään. Lopulta rohkaisi hän kuitenkin mielensä ja pääsi vihdoin

hotelliinsa.

Sen päivän istui hän sitten kokonaan tuolillaan sänkynsä jalkopuolella

hievahtamatta paikaltaan. Hän söi, kuten edellisenä iltana, keittoa ja

vähän liharuokaa. Ja sitten pani hän maata, tehden kaikki aivan

koneellisesti, totuttuun tapaan.

Seuraavana päivänä hän meni poliisipäällikön virastoon pyytääkseen,

että ottaisivat selkoa hänen pojastaan. Ei voitu hänelle mitään varmaa

sanoa, mutta luvattiin ryhtyä asiaan.

Sitten maleksi hän katuja pitkin yhä toivossa, että Paul sattuisi

tulemaan häntä vastaan. Ja tuossa väenvilinässä hän tunsi olevansa

vieläkin enemmän yksin, hukkaan joutunut ja kurjempi kuin koskaan

autiolla maaseudun lakeudella.

Hänen palattuaan iltasella hotelliin sanottiin hänelle, että herra

Paulin puolesta oli kyselty häntä ja että oli luvattu tulla uudelleen

seuraavana päivänä. Veri tulvahti Jeannen sydämeen ja hän ei ummistanut

silmiään koko yönä. Olikohan se hän? Kyllä, hän se oli varmasti,

vaikk'ei Jeanne voinut päättää häntä siksi niistä merkeistä, jotka

hänelle annettiin.

Yhdeksän aikaan aamulla kolkutettiin hänen ovelleen ja hän huusi:

"Sisään!" ollen jo valmis avoimin sylin heittäytymään poikaansa

vastaan. Mutta eräs tuntematon henkilö esittäytyi. Ja pyytäen anteeksi,

että oli tullut häiritsemään, selitti hän asiansa ja ilmoitti tulleensa

perimään rahoja, jotka Paul oli hänelle velkaa. Jeanne tunsi itkevänsä,

vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, ja kuivasi sormensa päällä kyyneleitään

niiden kiertyessä hänen silmäinsä kulmiin.

Vieras oli, näet, Sauvage-kadun varrella olevan talon portinvartijalta

saanut kuulla rouvan tulosta, ja kun ei hänen ollut onnistunut saada

käsiinsä tuota paennutta nuorta herraa, niin kääntyi hän nyt äidin

puoleen. Ja hän ojensi paperin Jeannelle, joka alkoi sitä katsella

mitään ajattelematta. Hän luki numeron 90, otti taskustaan rahat ja

maksoi.

Sinä päivänä ei Jeanne enää käynyt kaupungilla.

Seuraavana päivänä tuli vielä toisia velkamiehiä, ja Jeanne antoi

kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, jättäen itselleen vain parikymmentä

frangia. Sitten kirjoitti hän Rosalielle ja ilmoitti hänelle tilastaan.

Päivänsä vietti hän maleksimalla kaupungilla odottaessaan vastausta

palvelijaltaan ja tietämättä, mitä tehdä, miten saada ikävät,

loppumattoman pitkät hetkensä kulumaan, tuntematta ketään, jolle olisi

voinut ystävällisen sanan sanoa, ketään, joka olisi hänen kurjan

asemansa tuntenut. Hän käveli vain umpimähkään ja häntä vaivasi nyt

kova halu päästä lähtemään pois, palaamaan takaisin pieneen kotiinsa,

joka siellä yksinäisen maantien varrella seisoi.

Häntä oli murhe masentanut siihen määrin, ettei hän muutamia päiviä

aikaisemmin ollut voinut siellä enää elää, ja nyt tunsi hän

päinvastoin, ettei voinut enää elää muualla kuin siellä, minne hänen

synkän elämänsä tavat olivat juurensa laskeneet.

Eräänä iltana sai hän vihdoin kirjeen ja kaksi sataa frangia.

Rosalie kirjoitti:

"Rouva Jeanne! Tulkaa kohta takaisin, sillä minä en lähetä teille

enää mitään. Ja herra Paulia lähden minä sitten hakemaan, kun olemme

saaneet tietoja hänestä.