Kun notaari tuli entisen sokeritehtailijan herra Jeoffrin'in kanssa,
niin otti hän itse heidät vastaan ja näytti heille kaikki kartanon eri
paikat.
Kuukautta myöhemmin allekirjoitti hän kauppakirjan ja osti samaan
aikaan pienen talon läheltä Goderville'a, valtamaantien varrelta
Batteville'n kylästä.
Iltaan asti käveli hän sitten aivan yksin äitivainajansa kujanteessa
pakahtuvin sydämin ja mieli masennuksissa, ja lausui epätoivossaan
nyyhkyttäen hyvästit avaruudelle, puille, plataanin juurella seisovalle
madonsyömälle penkille, kaikille noille tutuille esineille, jotka
tuntuivat kuin painuneen hänen silmiinsä ja sieluunsa, pensaikolle
mäenrinteellä, josta näkyi koko lakeus, jossa hän niin usein oli
istunut ja josta oli nähnyt kreivi Fourville'n juoksevan Julienin
hirveänä kuolinpäivänä, vanhalle latvattomalle jalavalle, johon hän
niin usein oli nojautunut, ja koko herttaiselle puistolleen.
Rosalien täytyi tulla ottamaan häntä käsivarresta viedäkseen hänet
sieltä pois.
Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka
tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen
jo kauan:
-- Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte? Äiti käsk' mun tulla
tänne muuttoa hommaamaan. Tahtoisin tietää, mitä kaikkea viette täält'
pois, ett' mä voisin tehdä kaikk' vähin erin maatöit' vahingoittamatt'.
Se oli hänen sisäkkönsä poika, Julienin poika ja Paulin veli.
Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi tauonnut sykkimästä, ja
kuitenkin teki hänen mieli suudella tuota nuorta miestä.
Jeanne katseli häntä koettaen nähdä, oliko hän hänen miesvainajansa
näköinen, oliko hän hänen poikansa näköinen. Nuori mies oli verevä ja
voimakas, ja hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin hänen
äidilläänkin. Ja kuitenkin oli hän Julienin näköinen; mutta missä
suhteessa ja miten, siitä ei Jeanne saanut selkoa. Jotakin oli vain
Julienista hänen kasvojensa yleispiirteissä.
Mies jatkoi:
-- Oisin mä kovin kiitollinen, jos voisitte näyttää kaikk' mull' heti.
Jeanne ei kuitenkaan vielä tietänyt, mitä aikoi ottaa mukaansa, koska
hänen uusi talonsa oli kovin pieni, ja hän pyysi nuoren miehen tulemaan
viikon lopulla.
Silloin alkoi hänellä muuttohuolet, tuoden surullista vaihtelua hänen
synkkään elämäänsä, jolla ei enää ollut mitään tarjottavaa.
Hän kulki huoneesta huoneeseen katsellen kalustoja, jotka muistuttivat
hänelle kaikenlaisista tapahtumista, noita rakkaita esineitä, jotka
ovat kuin osa elämäämme, milt'ei olemustammekin, jonka nuoruudestamme
saakka tunnemme, joihin liittyvät muistot iloista ja suruista, elämämme
merkkipäivistä, jotka ovat olleet suloisten ja ikävien hetkiemme
äänettömiä seuralaisia, ja jotka ovat vanhentuneet ja kuluneet meidän
rinnallamme niin, että niiden päällystä on paikoitellen rikki ja
vuorikin repeytynyt, kehykset huojuvat ja värit tyystin haalistuneet.
Hän valikoi niitä yksitellen, usein epäröiden, epävarmana aivan kuin
olisi pitänyt tehdä jokin suuri tärkeä päätös, muuttaen yhtämittaa jo
tekemänsä ratkaisun, ja punniten kahden nojatuolin tahi kahden vanhan
kirjoituspöydän arvoja vertaamalla niitä johonkin vanhanaikuiseen
työpöytään.
Hän aukoi laatikoita ja koetti muistella eri seikkoja, ja kun hän
vihdoin sai sanotuksi: "Niin, minä otan tämän", vietiin esine
ruokasaliin.
Hän halusi pitää oman huoneensa koko kaluston, vuoteensa, verhot,
pöytäkellon, kaikki.
Salista otti hän muutamia tuoleja, ne, joiden päällystä oli häntä
miellyttänyt hänen lapsuudestaan asti, joissa oli ketun ja haikaran,
ketun ja kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen, ja surullisen haikaran
kuvat.
Katsellessaan sitten rakennuksen kaikkia soppia, meni hän eräänä
päivänä ylös ullakollekin ja joutui aivan hämille. Siellä oli sekaisin
tavaraa kaikenlaista, toisia särkyneitä, toisia vain tahraisia, toisia,
jotka olivat sinne tuodut Jumala tiesi mistä syystä, ehkäpä siksi,
etteivät enää miellyttäneet tahi että oli hankittu uusia sijaan. Siellä
oli tuhansia pikkuesineitä, joita Jeanne oli ennen muinoin nähnyt ja
jotka olivat äkkiä kadonneet aivan hänen huomaamattaan, vaikka ne
olivat hänen käsissäänkin olleet, tuota vanhaa joutavanpäiväistä romua,
joka oli viidentoista vuoden ajan vetelehtinyt hänen ympärillään,
esineitä, joita hän päivittäin oli nähnyt ja tuskin merkillekään pannut
ja nyt yht'äkkiä löysi tuolta ullakolta muitten vanhempien esineiden
joukosta, joiden paikatkin hän varsin hyvin muisti niiltä ajoilta kuin
Peuples'iin oli tullut, ja kaikki nuo tavarat saivat odottamatta
unhottuneiden todistajien, jälleen tavattujen ystävien tärkeän
merkityksen. Ne vaikuttivat häneen kuin ihmiset, joiden seurassa on
ollut kauan heidän koskaan paljastamatta itseään ja jotka yht'äkkiä
jonakin iltana jonkin aivan mitättömän asian johdosta alkavat
loppumatta rupattaa ja ilmaista sielunsa sisimmän, josta ei ole ollut
aavistustakaan.
Hän kulki esineestä toiseen sykkivin sydämin ja ajatteli: "Kas, tuonhan
kiinalaisen kupin minä särjin eräänä iltana muutamia päiviä ennen
häitäni. -- Ja tuossahan on äidin pikku lyhty ja isän keppi, jonka hän
taittoi, kun tahtoi aukaista sateesta turvonneen portin".
Joukossa oli paljon semmoisiakin esineitä, joita hän ei tuntenut, jotka
eivät herättäneet hänessä mitään muistoja ja jotka olivat vanhempien
vanhempain ja heidänkin vanhempainsa ajoilta, noita pölyisiä kaluja,
jotka ovat kuin pakolaisia joltakin niille oudolta ajalta ja näyttävät
surkeilta alennustilassaan, joiden historiaa ja seikkailuja ei kukaan
tunne, koska ei kukaan ollut nähnyt heitä, jotka ne olivat valinneet,
ostaneet, omistaneet ja joille ne olivat rakkaita, eikä kukaan tuntenut
niitä käsiä, jotka niitä olivat hellävaroen pidelleet, eikä niitä
silmiä, jotka niitä mielellään olivat katselleet.
Jeanne kosketteli ja käänteli esineitä jättäen sormistaan jälkiä niiden
paksuun pölyyn, ja hän viipyi kauan siellä, tuon vanhan romun keskellä,
siinä hämärässä valossa, joka tuli ullakolle muutamien pienien, katon
rajaan kehystettyjen lasien läpi.
Hän katseli tarkkaan ullakolla olevia kolmijalkaisia tuoleja koettaen
muistella niiden merkitystä, kuparipannua, rikkinäistä jalkojen
lämmitintä, joka hänestä näytti tutulta, ja kokonaista läjää käyttöön
kelpaamattomia taloustarpeita.
Sitten päätti hän ottaa osan niistä mukaansa, meni alas ja lähetti
Rosalien niitä noutamaan. Hänen sisäkkönsä kieltäytyi kuitenkin
vihoitellen ottamasta ullakolta "tuota törkyä". Mutta Jeanne, jolla ei
enää ollut mitään omaa tahtoa, piti sillä kertaa puoliaan, ja häntä oli
toteltava.
Eräänä aamuna tuli sitten Julienin poika, moision vuokraaja Denis Lecoq
kärryineen ensimmäistä tavarain muuttoa varten. Rosalie läksi hänen
mukaansa valvoakseen tavarain purkamista ja huonekalujen asettamista
oikeille paikoilleen.
Yksin jäätyään alkoi Jeanne kävellä ympäri kartanon huoneita, ja hänet
valtasi hirveä epätoivon puuska. Intomielisen rakkautensa hurmassa hän
suuteli kaikkea, mitä ei voinut ottaa mukaansa: salin seinäverhojen
suuria valkoisia lintuja, vanhoja soihtuja, kaikkia, mitä vain hänen
eteensä sattui. Hän kulki huoneesta huoneeseen kuin mieletön,
kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Ja lopuksi meni hän ulos
"sanomaan hyvästi" merelle.
Syyskuu läheni loppuaan. Matala, harmaa taivas painoi ilmaa ja meren
kolkko, kellahtava aallokko ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Jeanne seisoi kauan kallion partaalla, ja hänen päässään pyöri
ahdistavia ajatuksia. Kun alkoi pimetä, palasi hän kotiin, kärsittyään
sinä päivänä yhtä paljon kuin suurimpien surujensa aikoina.
Rosalie oli tullut takaisin ja odotti häntä, ihastuneena uuteen taloon,
joka hänen mielestään oli paljoa iloisempi kuin tämä ison arkun
tapainen rakennus, joka ei edes ollut maantien varrellakaan.
Jeanne itki koko sen illan.
Sen jälkeen kuin kartano oli myyty, eivät moisioiden vuokraajat
osoittaneet häntä kohtaan paljon muuta kunnioitusta, kuin mikä juuri
oli välttämätöntä, ja nimittivät häntä keskinäisissä puheissaan
"hupsuksi", liioin tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että he
maalaisvaistollaan ikäänkuin tunsivat hänen kasvavan sairaaloisen
hentomielisyytensä, hänen kiihtyneen haaveksivaisuutensa, koko tuon
onnettomuuden järkyttämän ihmisraukan sekavan sieluntilan.
Lähtöpäivänsä aattona meni Jeanne sattumalta talliin. Sieltä kuului
murina, joka sai hänet säpsähtämään. "Massacre", jota hän ei enää
kuukausimääriin ollut muistanut, oli siellä. Sokeana ja rampana,
saavutettuaan jo iän, joka näille eläimille on harvinainen, eleli se
vielä oljillaan Ludivinen hoitamana, joka sitä ei ollut unhoittanut.
Jeanne otti koiran syliinsä, suuteli sitä ja vei sen taloon. Se oli
paksu kuin tynnyri, jaksoi tuskin liikuttaa jäykkiä, hajallaan olevia
jalkojaan ja haukkui aivan kuin puiset koirat, joita lapsille
lahjoitetaan leikkikaluina.
Vihdoin valkeni lähtöpäivä. Jeanne oli nukkunut Julienin entisessä
huoneessa, sillä hänen omasta huoneestaan oli kaikki huonekalut jo
viety pois.
Hän nousi vuoteestaan riutuneena ja hengästyneenä, aivan kuin olisi
juossut pitkän matkan. Rattaat hänen matkalaukkuineen ja vielä jäljellä
olevine muine irtaimistoineen seisoivat jo valmiina pihalla. Toiset
kaksipyöräiset kärryt, joiden oli määrä viedä rouva ja hänen
sisäkkönsä, olivat valjaissa niiden takana.
Ukko Simon ja Ludivine jäivät yksin taloon, kunnes uusi omistaja
saapuisi. Sitten oli heidän määrä palata kotiaan. Jeanne oli näet
antanut heille pienen eläkkeen. Muuten oli heillä vähän säästöjäkin. He
olivat nyt jo kovin vanhoja, työhön kelpaamattomia ja lörppöjä. Marius
oli naimisiin mentyään aikoja sitten jo lähtenyt talosta.
Kello kahdeksan tienoilla alkoi kylmä tihrusade, jota heikko tuuli ajoi
mereltä päin. Sentautta täytyi nostaa ylös rattaiden kuomit. Puista
irtautui jo lehtiä, jotka lentelivät ilmassa.
Keittiön pöydällä höyrysivät kahvikupit. Jeanne istuutui kuppinsa
ääreen, joi hetkisen, nousi sitten ylös ja sanoi:
-- Lähdetään!
Hän pani hatun päähänsä, otti huivin, ja sillä välin kuin Rosalie veti
kalossit hänen jalkaansa, lausui hän itku kurkussa:
-- Muistatko, kuinka silloin satoi, kun me matkustimme Rouen'ista
tänne?...
Hän sai samassa kouristuskohtauksen, painoi kätensä rintaansa vasten ja
kaatui tunnottomana selälleen lattialle.
Enemmän kuin tunnin ajan oli hän aivan kuin kuollut. Sitten aukaisi hän
silmänsä ja puhkesi kouristuksen puistattamana hurjaan itkuun. Kun hän
oli hieman rauhoittunut, tunsi hän olevansa niin heikko, ettei voinut
nousta ylös. Mutta Rosalie, joka pelkäsi kouristuksen uudistuvan, jos
matkalle lähtö lykkäytyisi, juoksi hakemaan poikaansa. Yhdessä he
kantoivat Jeannen ulos ja nostivat hänet kärryihin vahaliinalla
peitetylle laudalle, ja hänen vanha sisäkkönsä nousi hänen viereensä,
peitti hänen jalkansa, heitti ison kapan hänen olkapäilleen ja
avattuaan sateensuojan hänen päänsä yli huusi:
-- Pian, Denis, matkalle!
Nuori mies kiipesi äitinsä viereen ja istuutui tilan puutteessa vain
toiselle pakaralleen ja päästi hevosensa täyttä ravia juoksemaan, niin
että naiset oikein hyppivät rattailla.
Kun he kylän nurkkauksesta kääntyivät, huomasivat he erään miehen
kävelevän edestakaisin maantiellä. Se oli kirkkoherra Tolbiac, joka
näytti salaa odottavan heidän lähtöään. Hän pysähtyi antaakseen tietä
hevoselle. Toisella kädellä nosti hän kauhtanansa liepeitä, etteivät ne
kastuisi rapakossa, ja silloin näkyivät hänen laihat mustiin sukkiin
puetut säärivartensa, jotka upposivat äärettömän suuriin lokaisiin
kenkiin.
Jeanne loi silmänsä maahan, ettei kohtaisi hänen katsettaan. Ja
Rosalie, joka tiesi kaikki asiat, joutui aivan raivoon ja mutisi:
-- Senkin moukka, senkin moukka!
Ja tarttuen poikansa käteen lisäsi hän:
-- Sivalla hänt' vähä piiskall'!
Mutta juuri kun he tulivat papin kohdalle, käänsi nuori mies kovaa
vauhtia kiitävien kärryjensä toisen pyörän äkkiä maantien kuoppaan
niin, että lika siitä roiskahti ylös ja tahrasi papin päästä jalkoihin
asti. Ja Rosalie kääntyi hyvillään ja pudisti hänelle nyrkkiään, sillä
välin kuin hän suurella nenäliinallaan pyyhki likaa vaatteistaan.
He olivat jo ajaneet viiden minuutin ajan, kun Jeanne äkkiä huudahti:
-- Massacre unohtui!
Täytyi siis seisahtua ja Denis juoksi hakemaan koiraa Rosalien
pidellessä sillä aikaa ohjaksia.
Vihdoin palasi Denis, kantaen sylissään tuota isoa, muodotonta,
paikoitellen jo karvatonta koiraa, joka sijoitettiin molempien naisten
hameiden väliin.