Tämän kirjeen mukana tuli joukko asiakirjoja, joissa oli erikoistietoja
häntä kohdanneesta onnettomuudesta.
Paroni vastasi heti seuraavassa postissa, että koetettiin asiaa
harkita. Sitten matkusti hän Havre'en tiedustelemaan ja sai
kiinnityslainan. Näin hankitut rahat lähetettiin Paulille.
Kolme kirjettä kirjoitti Paul vastaukseksi, ilmaisten ihastuneena
kiitollisuutensa ja hellän rakkautensa, ja lupasi viipymättä käydä
tervehtimässä omaisiaan.
Mutta hän ei käynyt. Kokonainen vuosi kului sen jälkeen. Jeanne ja
paroni olivat jo lähtemäisillään Pariisiin etsiäkseen häntä ja
tehdäkseen viimeisen ponnistuksensa, kun tuli kirje, joka ilmoitti,
että hän jälleen oli Lontoossa, jossa aikoi avata höyrylaivakonttorin
liikenimellä, "Paul Delamare ja Kump." Hän kirjoitti;
"Tämän kautta on vastainen toimeen tuloni turvattu, ehkäpä tulen
rikkaaksikin. Eikä tässä ole mitään menettämisen vaaraa. Näette
tästä kaikki edut. Kun teidät jälleen tapaan, on minulla hyvä asema
maailmassa. Asioimalla vain voi nykyjään tulla elämässä toimeen."
Kolme kuukautta myöhemmin teki laivayhtiö vararikon, ja sen johtaja
pantiin syytteeseen väärästä kirjanpidosta. Jeanne sai sen johdosta
hermokohtauksen, joka kesti monta tuntia, ja joutui sitten vuoteen
omaksi.
Paroni lähti taaskin Havre'en ottaakseen asiasta selkoa,
kävi asianajajain ja liikemiesten puheilla ja sai tietää, että
Delamare-yhtiön vaillinki teki kaksisataa kolmekymmentäviisi tuhatta
frangia. Ja taaskin otti hän uuden kiinnityslainan. Peuples'in
kartano ja sen molemmat moisiot joutuivat nyt vastaamaan suuresta
velkasummasta. Kun hän eräänä iltana oli lopullisesti järjestämässä
tätä asiaa erään asioitsijan luona, sai hän halvauksen ja kaatui
maahan.
Jeannelle lähetettiin ratsastaja viemään kiireen kautta sana. Kun hän
saapui, oli paroni kuollut.
Hän vei isänsä Peuples'iin ja oli nyt niin lamassa, että hänen surunsa
oli pikemmin henkistä tylsyyttä kuin epätoivoa.
Kirkkoherra Tolbiac kielsi ruumiilta kirkollisen hautauksen, vaikka
molemmat naiset sitä mitä kiihkeimmin rukoilivat. Paroni haudattiin
sitten iltahämärässä ilman mitään juhlallisia menoja.
Paul sai kuulla tästä kuoleman tapauksesta eräältä asiamieheltä, joka
hoiti hänen vararikkopesäänsä. Hän oli silloin vielä piilossa
Englannissa. Sieltä kirjoitti hän ja pyysi anteeksi, ettei ollut
saapunut, koska muka liian myöhään oli saanut tietää tuosta
onnettomuudesta; ja hän lisäsi: "Koska muutoin, rakas äiti, nyt
pelastit minut pulasta, niin palaan Ranskaan ja saan siis kohta
suudella sinua."
Jeanne oli kuitenkin siihen aikaan niin masennuksissa, että näytti
tuskin käsittävän mitään.
Talven lopulla sai sitten täti Lison, joka silloin oli kuudenkymmenen
kahdeksan vuoden vanha, henkitorven tulehduksen, joka paheni ja muuttui
keuhkokuumeeksi. Hän kuoli siihen hiljakseen sopertaen: "Rakas Jeanne
parka, rukoilen Jumalaa, että hän sinua säälisi."
Jeanne saattoi hänet hautaan, näki mullan putoavan hänen arkulleen, ja
kun hänenkin voimansa olivat niin loppuun rauenneet, että hän vain
halusi kuolla, päästä kärsimyksistään ja kaikista ajatuksista, niin
täytyi erään väkevän talonpoikaisnaisen tukea häntä käsillään ja kantaa
lopulta pois kuin pienen lapsen.
Kotia palattuaan antoi Jeanne, joka oli valvonut viisi yötä täti
vainajansa kuolinvuoteen ääressä, tuon tuntemattoman, häntä hellävaroen
ja taitavasti hoitavan naisen vastustelematta panna itsensä vuoteeseen
ja vaipui väsymyksestä ja kärsimyksistä lamautuneena, nääntyneenä
uneen.
Hän heräsi puoliyön aikaan. Yölamppu paloi uunin reunalla. Nojatuolissa
nukkui nainen. Kuka oli tuo nainen? Jeanne ei tuntenut häntä, ja
kumartuen vuoteensa laidalle koetti hän tarkastaa naisen
kasvonpiirteitä lekottavan liekin valossa, joka paloi sydämen kärjessä
tavalliseen lasiin kaadetun öljyn pinnalla.
Hänestä tuntui kuitenkin, että hän joskus ennen oli nähnyt nuo kasvot.
Mutta milloin ja missä? Nainen nukkui rauhallisesti, pää kallistuneena
toiselle olkapäälle ja myssy maahan pudonneena. Hän näytti olevan
neljänkymmenen tahi neljänkymmenen viiden vuoden vanha. Hän oli roteva,
verevä, tanakka ja lihava. Hänen suuret kätensä riippuivat molemmin
puolin tuolia. Hänen hiuksensa olivat hieman harmahtavat. Jeanne
katseli häntä katselemistaan kuumeentapaisessa unenhorroksessaan,
jommoinen usein seuraa suuria onnettomuuksia.
Varmasti oli hän ennen nähnyt nuo kasvot. Oliko siitä pitkä aika vaiko
äskettäin? Sitä hän ei tietänyt, ja tuo ajatus kiusasi, hermostutti
häntä. Hän nousi hiljakseen katsellakseen lähemmältä tuota nukkuvaa ja
hiipi varpaisillaan hänen luo. Se oli sama nainen, joka oli auttanut
häntä hautausmaalla ja sitten pannut hänet vuoteeseen. Sen hän muisti
nyt hämärästi.
Mutta oliko hän nähnyt hänet vielä muualla, toiseen aikaan elämässään?
Vai kuvitteliko hän vain tuntevansa hänet vasta kuluneen päivän
sekavassa muistossa? Ja kuinka oli tuo nainen tullut hänen
huoneeseensa? Ja minkä tähden?
Nainen raotti silmäluomiansa, huomasi Jeannen ja hypähti äkkiä
paikaltaan. He seisoivat siinä toisiaan vastapäätä ja niin lähellä,
että heidän rintansa koskettivat toisiinsa. Tuntematon sopersi:
-- Kuinka?! Miks' ootte noussut? Voitte täss' viel' sairastua. Tehkää
hyvin, käykää jälleen nukkuun!
Jeanne kysyi:
-- Kuka te olette?
Mutta nainen levitti käsivartensa, koppasi hänet syliinsä, otti ja
kantoi hänet taas miehen voimalla vuoteeseen. Ja laskiessaan hänet
hiljakseen lakanoille, kumartuen melkein hänen ylitsensä, alkoi hän
itkeä ja suudella Jeannea poskille, hiuksille ja silmille, kastellen
hänen kasvojansa kyynelillään ja sopertaen:
-- Kultainen rouva, pikku neiti Jeanne, kultainen rouva, ettekö enää
tunnekaan mua?
Silloin huudahti Jeanne:
-- Rosalie tyttöseni!
Ja heittäen molemmat käsivartensa hänen kaulaansa hän syleili ja
suuteli häntä, ja molemmat itkivät halaillen kovasti toisiaan, voiden
tuskin irroittaakaan käsiään toisistaan.
Rosalie rauhoittui kuitenkin ensiksi ja sanoi:
-- No, täytyy oll' kiltti ny', ei saa vilustuu!
Ja hän otti peitteen, tukki vuoteen reunat, korjasi pielukset Jeannen
pään alla, vaali entistä rouvaansa, joka itkeä nyyhkytti ja oikein
värisi vanhojen muistojen herätessä hänen mieleensä.
Vihdoin kysyi Jeanne:
-- Mitenkä sinä tulit takaisin, lapsi raukka?
Rosalie vastasi:
-- Totta kai! En maar mä ois' ny' jättänn' teitt' ihka yksin.
Jeanne jatkoi:
-- Sytytähän sitten kynttilä, että näen sinut!
Ja kun kynttilä oli tuotu yöpöydälle, katselivat he kauan toisiaan
sanaakaan sanomatta. Sitten ojensi Jeanne kätensä entiselle sisäkölleen
ja sanoi:
-- En olisi sinua koskaan tuntenut, lapsi kulta, niin olet muuttunut,
mutta et kuitenkaan likimainkaan niin paljon kuin minä.
Ja katsellessaan tuota valkotukkaista, laihaa ja kuihtunutta naista,
jonka luota hän oli lähtenyt, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja
kukkea, vastasi Rosalie:
-- On totta kyll', rouva Jeanne, ett' ootte muuttunn', enemp' kuin
totta. Mut muistakaa seki, ett' on jo enemp' kuin kakskymment' neljä
vuott' siit' kuin me toistemme nähtiin.
He vaikenivat ja vaipuivat jälleen mietteisiinsä. Vihdoin sopersi
Jeanne?
-- Oletko edes ollut onnellinen?
Peläten herättävänsä eloon joitakin ikäviä muistoja, jupisi Rosalie
epäröiden:
-- No ... kyl ... lä, rouva. En mä voi valittaa. Oon vissist' ollu
onnellisempi kuin te. Yks asja vain on mun sydäntän' vaivannu', se
ett'en mä tänne jäänn'...
Sitten hän äkkiä vaikeni pelästyneenä, että oli koskettanut siihen
kovin ajattelematta. Mutta Jeanne jatkoi leppeästi:
-- Minkäs sille voi, lapseni? Ei voi aina tehdä mitä tahtoo. Olethan
leski myöskin, vai?
Ja tuskasta väräjävällä äänellä jatkoi hän:
-- Onko sinulla muita ... muita lapsia?
-- Ei, rouva.
-- Entä hän, poikasi, ... mikä hän nyt on? Oletko tyytyväinen?
-- Kyll', rouva, hän on kovast' työteliäs poika. Hän meni naimisiin
puol' vuott' sitte ja ottaa ny' moision, kun mä tul' takas teidän luo.
Mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä sopersi Jeanne:
-- Sinä siis et enää lähde luotani, lapseni?
Siihen vastasi Rosalie:
-- En tietenkään, rouva, kosk' mä jo olen kaikk' sitä varte tehny'.
Sitten he eivät vähään aikaan puhuneet mitään.
Tahtomattaan alkoi Jeanne verrata heidän elämäänsä toisiinsa, mutta
ilman mitään mielenkarvautta ja nöyränä kohtalon julman vääryyden
edessä. Hän sanoi:
-- Minkälainen oli sinun miehesi sinua kohtaan?
-- Kyll' hän ol' kelpo mies, rouva, eik' ollenkaan turhanpäinen ja
osas' hyvin varallisuutt' kerät'. Hän kuol' rintatautiin.
Silloin halusi Jeanne tietää enemmän ja nousi istumaan vuoteessaan:
-- Kuule, -- sanoi hän, -- kerro minulle, kultaseni, kaikki, koko
elämäsi! Tahtoisin tänään niin mielelläni kuulla.
Siirtäen likelle vuodetta tuolin, istuutui Rosalie siihen ja alkoi
puhua itsestään, talostaan ja tuttavistaan, mainitsi kaikki maalaisille
tärkeät, pienet yksityisseikatkin, kuvasi heidän pihamaansa, nauroi
välistä muutamille jo vanhoille asioille, jotka muistuttivat hänelle
menneitä aikoja, ja korotti vähitellen äänensä niinkuin ainakin emäntä,
joka on tottunut talossa komentoa pitämään. Lopuksi selitti hän:
-- Niin, kyll' mä ny' oon hyväss' turvass'. En pelkää enää mitää.
Sitten joutui hän taas hämilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
-- Teille mä täst' oon kiitollisuuden velass' kuitenki. Siks' mä en
mistää palkkaaka tahdo, en, en. Ja jos ette minust' lainka huoli, niin
kyll' mä poiski lähden.
Jeanne sanoi silloin:
-- Et suinkaan sinä aio minua ilmaiseksi palvella?
-- Kyll' tietenki, rouva. Rahaako!! Antaisitteko te mull' rahaa?! On
maar' sit' mull' likimain yhtä paljo kuin teill' itselläki. Tiedättekö
te, kuin paljo teill' jälell' on kaikist' kiinnelainnoist' ja muist'
koroist', jotk' ei oo maksettu ja joka vuos' vain kasvaa lisää.
Tiedättekö te? Ette vain! Mut' mä kyll' voin teill' vakuuttaa, ettei
teill' oo enämp' kuin kymmenen tuhat' tuloja vuodess', tuskin sitäkää,
kuulettekos sen. Mut mä kyll' järjestän teill' kaikk' ja hyvin
sukkelaan.
Hän oli jälleen alkanut puhua kovalla äänellä, kiihtyen ja kiivastuen
noiden maksamattomien korkojen ja uhkaavan rappiotilan tähden. Ja kun
hän huomasi rouvansa huulilla sen johdosta lempeän hymynväreen,
huudahti hän kuohuksissaan:
-- Ei se mikä naurun paikk' oo, rouva, sill' ilman rahaa ei sit' oo muu
kuin moukka vain.
Jeanne tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään. Sitten lausui
hän verkalleen, yhä tuon saman ajatuksen pyöriessä hänen päässään, joka
häntä aina ahdisti:
-- Minulla ei ole ollut onnea elämässä. Kaikki on ollut vastoinkäymistä
vain. Kova kohtalo on minua aina vainonnut.
Mutta Rosalie pudisti päätään, sanoen:
-- Ei saa niin puhua, rouva, ei saa. Teill' ol' vain huono lykky
naimisiss'. Sill' viisii ei pidä naimisii mennä, ettei lain tunne
sulhastans'.
Ja he puhelivat yhä puhelemistaan kuin kaksi vanhaa ystävätärtä.
Aurinko nousi jo heidän vielä tarinoidessa keskenään.