XI.

Jeanne ei kolmeen kuukauteen päässyt ulos huoneestaan. Hän oli niin

heikko, niin kalpea, että jo luultiin ja sanottiin hänen olevan

kuoleman oman. Vähitellen hän kuitenkin virkistyi. Isä ja täti Lison

eivät enää lähteneet hänen luotaan, vaan asettuivat molemmat asumaan

Peuples'iin. Tuon järkyttävän tapauksen jälkeen oli hän saanut

hermotaudin; vähimmästäkin melusta hän oli mennä tainnoksiin, ja usein

aiheuttivat mitättömätkin seikat hänessä pitkiä pyörtymiskohtauksia.

Hän ei ollut koskaan tahtonut tarkempia tietoja Julienin kuolemasta.

Mitäpä se häntä liikutti? Johan hän siitä tiesi tarpeeksi. Kaikki

uskoivat sen onnettomuuden tapaukseksi, mutta hän oli asian oikeasta

laidasta varma ja säilytti visusti sydämessään tuon kamalan

salaisuuden: tietonsa aviorikoksesta ja hirveän näyn, kun kreivi äkkiä

tuli hänen luokseen samana päivänä, jolloin loppuratkaisu tapahtui.

Nyt oli hänen sydämensä täynnä helliä, suloisia, alakuloisia muistoja

niistä lyhyistä rakkauden päivistä, jotka hän ennen muinoin oli elänyt

yhdessä miehensä rinnalla. Alinomaa värähdytti hänen sieluaan jokin

odottamatta herännyt ajatus. Hän näki miehensä semmoisena kuin hän oli

sulhasena ja semmoisena kuin hän häntä rakasti noina ainoina hetkinä

Korsikan hehkuvan auringon alla. Kaikki hänen vikansa ja virheensä

pienenivät hänen silmissään, Julienin tylyys katosi, jopa hänen

uskottomuutensakin nyt hälveni umpeen luodun haudan kasvavaan

kaukaisuuteen. Ja omituisen, epämääräisen, kuoleman jälkeisen

kiitollisuuden valtaamana tuota miestä kohtaan, joka häntä sylissään

oli hellitellyt, antoi Jeanne anteeksi kaikki menneet kärsimyksensä

muistellen vain onnenhetkiään. Vähitellen kylvi aina eteenpäin rientävä

aika, kuukaudet kuukausien perässä, unhetta kuin paksunevaa pölyä

kaikkien hänen muistojensa ja surujensa yli, ja hän alkoi elää

yksinomaan poikaansa varten.

Paulista tuli häntä ympäröivän kolmen henkilön epäjumala, ainoa ajatus,

ja hän hallitsi itsevaltiaana. Jopa jonkinlainen toistensa kadehtiminen

ilmeni hänen kolmessa orjassaan. Jeanne katseli hermostuneesti kuinka

poika hellästi suuteli paronia, saatuaan ratsastaa hänen polvellaan. Ja

täti Lison, jota poikakin kohteli välinpitämättömästi niinkuin kaikki

muut aina olivat tehneet ja johon tuo pikku herra, joka ei vielä

puhuakaan osannut, toisinaan suhtautui kuin lapsenhoitajattareen,

katosi usein huoneeseensa itkemään ja vertaamaan niitä vähäpätöisiä

hyväilyjä, jotka hän kerjäämällä ja töintuskin pojalta sai, niihin

halailuihin, jotka hän soi äidilleen ja isoisälleen.

Kaksi rauhallista vuotta kului ilman erikoisempia tapahtumia lasta vain

ajatellessa ja hoitaessa. Kolmannen vuoden alussa päätettiin muuttaa

asumaan Rouen'iin kevääseen asti, ja koko perhe siirtyi sinne. Mutta

heidän saavuttuaan tuohon vanhaan asumattomaan ja kosteaan taloon sai

Paul ankaran yskän, jota pelättiin keuhkopussin tulehdukseksi, ja

epätoivoisina päättivät kaikki kolme sukulaista, ettei Paul voinut elää

muualla kuin Peuples'issa. Hänet vietiin siis sinne takaisin niin pian

kuin hän oli parantunut.

Sitten alkoi kokonainen sarja yksitoikkoisia, mutta ihania vuosia. Aina

olivat he kaikki yhdessä pienokaisen seurassa, vuoroin hänen

huoneessaan, vuoroin isossa vierassalissa, vuoroin puutarhassa, ja

olivat innostuksissaan hänen lepertelystään, hänen hullunkurisista

lauseistaan ja leikeistään.

Hänen äitinsä antoi hänelle hyväilynimen Paulet, joka sitten jäikin

hänen nimekseen, eikä häntä muuksi koskaan nimitettykään.

Kun poika sitten alkoi nopeasti kasvaa, oli noiden kolmen sukulaisen

tahi, niinkuin paroni sanoi, "hänen kolmen äitinsä" ainoana toimena

mitata lapsen pituutta. Niinpä oli oven pieleen kynäveitsellä tehty

koko joukko merkkejä, joista näki, kuinka paljo hän kunkin kuukauden

aikana oli kasvanut. Tuolla asteikolla oli melkoinen merkitys heidän

kaikkien elämässään.

Sitten tuli vielä muuan uusi olento tärkeäksi tekijäksi perheessä. Se

oli koira "Massacre", jonka Jeanne oli jättänyt syrjään omistaessaan

kaiken huolensa pojalleen. Keittäjätär Ludivine oli elättänyt koiraa,

jota pidettiin vanhassa tynnyrissä tallin edessä ja joka eleli siellä

aikojaan aivan yksin ja aina kahleissa.

Eräänä aamuna oli Paul huomannut sen ja alkoi huutaen vaatia saada

hyväillä sitä. Hänet vietiin varovasti koiran luo. Koira puolestaan

ihastui kovin, ja poika alkoi kauheasti parkua, kun hänet sitten

tahdottiin viedä pois. Silloin päästettiin Massacre irti ja siirrettiin

taloon.

Siitä tuli Paulin eroittamaton, ainainen toveri. He piehtaroivat

yhdessä ja makasivat vierekkäin lattiamatolla. Jopa Massacre kohta

nukkuikin ystävänsä vuoteessa, joka ei tahtonut koirasta enää lainkaan

luopua. Jeanne oli tästä toisinaan kirppujen pelosta kovin huolissaan,

täti Lison taas oli pahoillaan koiralle siitä, että se otti itselleen

niin suuren osan pojan rakkautta, varasti sitä, niin kuin hänestä

näytti, häneltä, joka sitä niin kovin halusi itselleen.

Ylen harvoin oli heillä vuorovierailuja Briseville'n ja Coutelier'n

perheiden kanssa. Ainoastaan kunnallislautakunnan esimies ja tohtori

kävivät säännöllisesti häiritsemässä tuon vanhan hovin yksinäisyyttä.

Ja Jeanne ei enää käynyt kirkossa tuon koiran tapon ja niiden

epäluulojen jälkeen, jotka hänessä pappi oli herättänyt kreivittären ja

Julienin kuolemaan nähden, sillä hän oli ikäänkuin vihainen Jumalalle

siitä, että hänellä saattoi olla semmoisia palvelijoita.

Aika ajoin julisti kirkkoherra Tolbiac peitellyin sanoin kirouksensa

tuon vanhan hovin yli, jossa asusti paheenhenki, erhetyksen ja valheen

henki, vääryyden henki, synnin ja turmeluksen henki. Sillä hän

tarkoitti paronia.

Hänen kirkkonsa oli muuten käynyt autioksi, ja kun hän käveli peltojen

ohi, missä kyntäjät astuivat auransa kurjessa, niin eivät talonpojat

pysähtyneet hänen kanssaan tarinoimaan, eivät kääntyneet edes

tervehtimään häntä. Häntä pidettiin muutoin noitana, sillä hän oli

ajanut pahan hengen eräästä sen riivaamasta naisesta. Hänen sanottiin

osaavan loihtia ja ehkäistä saatanan salaiset juonet, niinkuin hän itse

sanoi, parantaa lehmiä, jotka lypsivät sinistä maitoa ja pitivät

häntänsä kippurassa, ja salaperäisillä taikasanoilla löytää kadonneita

esineitä.

Ahdas- ja kiihkomielinen kun hän oli, antautui hän intohimoisesti

tutkimaan uskonnollisia teoksia, joissa puhuttiin perkeleen

ilmestymisestä maan päällä, hänen valtansa eri muodoista, hänen

salaisista, moninaisista mahtikeinoistaan ja hänen kavaluutensa

kaikista eri puolista. Ja kun hän uskoi olevansa erityisesti kutsuttu

taistelemaan tuota salaperäistä, turmiollista voimaa vastaan, niin oli

hän harjaantunut käyttämään kaikkia niitä manauskeinoja, joista kirkon

käsikirjoissa puhuttiin.

Hän luuli alati tuntevansa, milloin rietas henki liikkui pimeässä, ja

yhtämittaa oli hänen huulillaan latinankielinen lause: _Sicut leo

rugiens circuit quaerens qvem devoret_ (Niinkuin kiljuva jalopeura

ympäri käy etsien, kenen hän saisi niellä).

Näin levitti hänen salainen voimansa pelkoa ja kauhua. Jopa hänen

virkaveljensäkin, nuo vähätietoiset maalaispapit, joille Belsebul on

uskonkappale ja jotka pikkumaisiin kirkonohjeisiin takertuneina, tuon

paheen voiman ilmestyessä, joutuvat sekoittamaan uskonnon ja taikauskon

toisiinsa, pitivät kirkkoherra Tolbiacia noitana. Ja he kunnioittivat

häntä yhtä paljon sen salaperäisen voiman vuoksi, jonka luulivat

hänessä olevan, kuin hänen ankaran, moitteettoman elämänsä takia.

Tullessaan Jeannea vastaan ei pappi häntä tervehtinyt.

Tämä asiaintila vaivasi ja huolestutti täti Lisonia, joka arkana

vanhanapiikana ei voinut käsittää sitä, että saattoi olla käymättä

kirkossa. Hän oli epäilemättä hurskas ja kävi ripillä ja ehtoollisella,

mutta siitä ei kukaan tietänyt mitään eikä halunnutkaan saada tietää.

Ollessaan yksin, ihan yksin Paulin kanssa puheli täti hänelle

hiljakseen Jumalasta. Poika tuntui kyllä jossakin määrin kuuntelevan,

kun hän hänelle puhui maailman ensimmäisten aikojen ihmeellisistä

tapahtumista, mutta kun hän pojalle sanoi, että täytyi paljon, paljon

rakastaa Jumalaa, niin kysyi poika: "Missä hän on, täti?" Ja silloin

osoitti täti sormellaan taivasta sanoen: "Tuolla ylhäällä, Paulet,

mutta älä puhu siitä kellekään". Hän, näet, pelkäsi paronia.

Mutta eräänä päivänä lausui Paulet:

-- Jumala on joka paikassa, mutta ei kirkossa.

Hän oli silloin puhunut isoisälleen tädin salaisista kertomuksista.

Lapsi oli kymmenennellä vuodella; hänen äitinsä näytti silloin

neljänkymmenen vanhalta. Poika oli väkevä, riehakas ja rohkea

kiipeämään puihin, mutta ei osannut paljon mitään. Luvut eivät häntä

miellyttäneet, ja hän jätti ne pian kesken. Ja kun paroni tavallista

pitemmän aikaa piti häntä kirjan ääressä, tuli Jeanne kohta ja sanoi:

-- Päästä hänet jo leikkimään. Ei häntä saa rasittaa, hän on niin

nuori.

Jeannesta poika oli aina vain puolenvuoden tahi vuoden vanha. Hän

tuskin oli selvillä siitä, että poika käveli, juoksi ja puhui kuin

suuri lapsi ainakin. Ja alati pelkäsi hän, että poika kaatuisi tahi

vilustuisi tahi että hänen tulisi kuuma juostessaan tahi että hän söisi

liiaksi ja hänen vatsansa tulisi kipeäksi tahi söisi liian vähän eikä

kasvaisi tarpeeksi.

Kun poika tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, oli edessä pulmallinen

kysymys: hänen ensimmäinen ehtoollisella käyntinsä.

Eräänä aamuna, näet, tuli täti Lison Jeannen luo ja huomautti hänelle,

ettei voinut enää jättää lasta ilman uskonnon opetusta ja olla

täyttämättä kaikkein ensimmäisiä velvollisuuksia, Hän selitteli kaikin

tavoin asiaa ja esitti tuhansia syitä, ennen kaikkia niiden ihmisten

mielipiteet, jotka hän oli tavannut. Mutta äiti epäröi, joutui

suunniltaan ja vakuutti puolestaan, että varsin hyvin vielä saattoi

odottaa.

Kuukautta myöhemmin, hänen käydessään varakreivitär Brisevillen luona,

kysyi tämä sivumennen:

-- Tänä vuonna teidän Paulinne varmaankin pääsee ensimmäisen kerran

ehtoolliselle?

Tämä kysymys, joka tuli aivan odottamatta, ällistytti Jeannea niin,

että hän vastasi:

-- Niin, rouva.

Ja tuo sana tuli ratkaisseeksi kysymyksen. Puhumatta asiasta mitään

isälleen, pyysi hän täti Lisonin viemään pojan rippikouluun.

Kuukauden ajan kävi kaikki hyvin. Mutta eräänä iltana saapui Paul kotia

ääni ihan painuksissa. Ja seuraavana päivänä hänessä oli yskä. Aivan

päästä pyörällä koetti äiti ottaa asiasta selkoa ja sai tietää, että

kirkkoherra oli lähettänyt pojan lopputunniksi seisomaan kirkon ovelle

eteiseen, jossa kävi kova uho, siitä syystä, että hän oli käyttäytynyt

pahasti.

Äiti piti sen jälkeen pojan kotona ja opetti hänelle itse uskonnon

ensimmäiset alkeet. Mutta täti Lisonin rukouksista huolimatta ei

kirkkoherra Tolbiac päästänyt poikaa ripille, koska hän muka ei ollut

riittävästi siihen valmistettu.

Samoin kävi seuraavanakin vuonna. Silloin vihastui paroni ja sanoi

kiroten, ettei pojan tarvinnut lainkaan uskoa noita loruja, tuota

lapsellista vertauskuvaa leivän ja viinin muuttumisesta lihaksi ja

vereksi, ollakseen kunnon ihminen. Ja päätökseksi tuli, että hänet oli

kasvatettava kristityksi, mutta ei katolisen kirkon oppiin, ja että hän

täysi-ikäiseksi tultuaan itse vapaasti saisi valita, mitä halusi olla.

Kun sitten Jeanne jonkun ajan kuluttua kävi vierailulla Brisevillen

perheessä, ei hänen luo enää tultu vastavierailulle. Hyvin tuntien

naapuriensa tarkan kohteliaisuuden oli Jeanne tästä kovin ihmeissään,

mutta markiisitar de Coutelier ilmaisi hänelle korskeasti tämän

laiminlyönnin todellisen syyn.

Markiisitar, joka miehensä aseman, ylhäisen arvonimensä ja melkoisen

omaisuutensa nojalla piti itseään jonkinlaisena Normandien aateliston

kuningattarena, hallitsikin kuin oikea kuningatar, puhui mitä mieli,

oli muita kohtaan armollinen tahi tyly aina asianhaarain mukaan,

nuhteli, neuvoi tahi lausui hyväksymisensä joka tilaisuudessa. Kun

Jeanne kävi vierailulla hänen luonaan, sanoi tuo rouva muutaman

jäätävän lauseen jälkeen:

-- Yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat kahteen luokkaan: niihin, jotka

uskovat Jumalaan ja niihin, jotka eivät Häneen usko. Toiset,

alhaisimmatkin, ovat ystäviämme ja vertaisiamme, toiset taas eivät ole

meille mitään.

Jeanne käsitti hyvin iskun tarkoituksen ja vastasi:

-- Mutta eikö voi uskoa Jumalaan käymättä kirkossa?

Siihen lausui markiisitar:

-- Ei, rouva. Uskovaiset käyvät kirkossa rukoilemassa Jumalaa, aivan

samoin kuin ihmiset käyvät toisiaan tervehtimässä heidän kodeissaan.

Pahastuneena vastasi silloin Jeanne:

-- Jumala on kaikkialla, rouva. Mitä minuun tulee, joka sydämeni

pohjasta uskon Hänen hyvyyteensä, niin en tunne Hänen läsnäoloaan enää,

jos eräänlaiset papit asettuvat Hänen ja minun välilleni.

Markiisitar nousi ylös:

-- Pappi kantaa kirkon lippua, rouva. Joka ei sitä seuraa, hän on sitä

vastaan ja meitä vastaan.

Jeanne oli myöskin noussut ja sanoi väräjävällä äänellä:

-- Te, rouva, uskotte yhden puolueen Jumalaan, minä uskon hyvien

ihmisten Jumalaan.

Ja hän kumarsi ja lähti.

Myöskin talonpojat keskenään soimasivat Jeannea siitä, ettei hän ollut

antanut Paulin käydä ehtoollisella. He eivät itse lainkaan käyneet

kirkossa, eivät käyttäneet sakramentteja tahi menivät ehtoolliselle

ainoastaan pääsiäisenä, kirkon muodollisia määräyksiä täyttääkseen.

Mutta lapsiin nähden oli asianlaita toinen. Kaikki olisivat he

arastelleet kasvattaa lapsensa tuon yhteisen lain ulkopuolella, sillä

uskonto on uskonto.

Jeanne huomasi varsin hyvin heidän paheksumisensa ja oli vihoissaan

kaikista noista sovitteluista omantunnon kanssa, tuosta yleisestä

pelosta, suuresta arkuudesta, joka piili kaikkien sydänten pohjalla ja

näyttäytyessään koreili arvokkaasti naamioituna.

Paroni otti sitten ohjatakseen Paulin opintoja ja pani hänet latinaa

lukemaan. Äidillä puolestaan oli vain yksi neuvo: "Älä rasita häntä

liiaksi!" Ja levottomana liikkui hän lukuhuoneen läheisyydessä, sillä

hänen isänsä oli kieltänyt häntä tulemasta sisään siitä syystä, että

hän alinomaa keskeytti opetuksen kysymällä: "Eikö jalkojasi palele,

Paulet?" tahi: "Eikö päätäsi kivistä?" tahi opettajan puoleen kääntyen:

"Älä pakoita häntä niin paljon puhumaan, hänen kurkkunsa voi tulla

kipeäksi."

Heti kun poika oli päässyt vapaaksi, meni hän alas hoitamaan

kasvitarhaa äitinsä ja tätinsä kanssa. Heillä oli nyt lempitehtävänään

viljellä maata, ja kaikki kolmisin istuttivat he keväisin puita,

kylvivät siemeniä, mielenkiinnolla seuraten niiden nousemista ja

kasvamista, karsivat puita ja poimivat kukkia.

Pojan pääaskare oli kasviksien viljely, ja sitä varten oli hän

laittanut neljä suurta sarkaa, joihin oli istutettu kaikki mahdolliset

vihanneslajit. Siellä hän kuokki, kasteli, kitki ja istutti uudelleen

äitinsä ja täti Lisonin avulla, joilla hän teetätti työtä kuin

päiväläisillä. Tuntikaudet näki heidät siellä polvillaan penkereiden

keskellä, jossa likasivat hameensa ja kätensä pannessaan istukkaita

multaan, johon ensin sormellaan pistelivät reikiä.

Paul kasvoi suureksi; hän oli nyt jo viidentoista vuoden vanha. Salin

ovipielen asteikko näytti jo metrin ja viisikymmentäkahdeksan, mutta

henkisesti oli hän yhä vielä vähätietoinen, tyhmä lapsi, joka ei

päässyt kehittymään noiden kahden naisen ja tuon vanhan herran parissa,

joka ei kuulunut samaan vuosisataan.

Eräänä iltana otti paroni vihdoin puheeksi koulun käynnin, mutta Jeanne

purskahti heti itkuun. Täti Lison pysyi pelästyksissään pimeässä

nurkassaan.

Äiti vastasi:

-- Eihän hänen tarvitse niin paljon tietää. Tulkoon hänestä

maanviljelijä, maalaisaatelismies. Hän voi hoitaa tilaansa kuten monet

muutkin aateliset, elää ja vanheta tässä talossa, jossa me olemme

vanhenneet ennen häntä ja jossa tulemme kuolemaan. Mitä muuta hän

kaipaakaan?

Mutta paroni ravisti päätään.

-- Mitäs hänelle vastaat, jos hän tultuaan viidenkolmatta vanhaksi

sanoo sinulle: "En ole mitään enkä osaa mitään, ja siihen olet sinä

äidillisessä itsekkäisyydessäsi syypää. Olen kykenemätön tekemään

työtä, tulemaan joksikin, ja yhtä kaikki en ole luotu tätä pimeää,

alhaista ja kuolettavan surullista elämää varten, johon sinun

lyhytnäköinen rakkautesi on minut tuominnut".

Jeanne itki vain ja kääntyi poikansa puoleen:

-- Sano, Paulet, ethän koskaan tule soimaamaan minua siitä, että olen

sinua liiaksi rakastanut, mitä?

Ja hämmästyneenä vakuutti tuo iso lapsi:

-- En, äiti.

-- Vannotkos sen?

-- Kyllä, äiti.

-- Tahdot siis jäädä kotiin, mitä?

-- Niin, äiti.

Silloin alkoi paroni puhua vakavasti ja kovalla äänellä:

-- Jeanne, sinulla ei ole oikeutta määrätä hänen elämänsä mielesi

mukaan. Minkä nyt teet, on kehno, milt'ei rikoksellinen teko: uhraat

lapsesi oman yksityisen onnesi tähden.

Jeanne kätki kasvonsa käsiinsä, ja itkeä nyyhkytteli rajusti ja sopersi

läpi kyyneleittensä:

-- Olen ollut niin onneton ... niin onneton! Nyt olen levollinen, kun

minulla on hän, mutta hänet tahdotaan riistää minulta pois. Miten minun

käy ... ypö yksin ... nyt?

Hänen isänsä nousi, istuutui hänen viereensä ja tarttui häntä käsistä:

-- Enkö minä ole luonasi, Jeanne?

Silloin heittäytyi Jeanne nopeasti hänen kaulaansa, suuteli häntä

rajusti ja yhä nyyhkytellen, itkun kuristaessa hänen kurkkuaan hän

änkytti:

-- Niin, olet oikeassa ... ehkä, ... isä. Olen kuin mieletön, sillä

olen niin paljon kärsinyt. Suostun siihen, että hänet viedään kouluun.

Käsittämättä liioin, mitä hänelle aiottiin tehdä, alkoi Paulet

vuorostaan parkua. Silloin nuo kaikki kolme äitiä kävivät suutelemaan

häntä, hyväilivät ja lohduttelivat häntä. Ja kun sitten mentiin

makuulle, ahdisti kaikkien sydäntä, ja kaikki itkivät vuoteissaan, jopa

paronikin, joka oli tähän asti hillinnyt itseään.

Päätökseksi tuli, että poika lukukauden alkaessa pantaisiin Havre'n

kouluun. Ja koko sen kesän häntä hemmoiteltiin enemmän kuin koskaan

ennen.

Äiti itki usein ajatellessaan eroa. Hän valmisteli poikansa vaatteita,

aivan kuin tämä olisi ollut lähdössä kymmenen vuotta kestävälle

matkalle. Eräänä lokakuun aamuna, unettoman yön jälkeen, nousivat

sitten nuo molemmat naiset ja paroni vaunuihin, jotka kahden hevosen

vetäminä lähtivät tielle.

Aikaisemmin tehdyllä matkalla Havre'en oli siellä jo valittu pojalle

vuode opiston makuuhuoneessa ja paikka luokalla. Jeanne järjesteli

yhdessä täti Lisonin kanssa kokonaisen päivän pojan vaatteita

säilikköön. Kun ei siihen kuitenkaan: sopinut neljättä osaakaan mukana

tuoduista tavaroista, meni äiti johtajan luo hankkiakseen toisen lisää.

Taloudenhoitaja kutsuttiin esille, ja hän selitti, että semmoinen

joukko liinavaatteita ja muuta tavaraa oli vain vastukseksi tuottamatta

koskaan vastaavaa hyötyä, ja sääntöjen perusteella kieltäytyi hän

antamasta toista säilikköä. Epätoivoissaan päätti äiti silloin vuokrata

huoneen läheisestä hotellista ja antoi hotellin omistajalle toimeksi

itse viedä Paulille kaikki, mitä hän tarvitsi, niinpian kuin poika vain

jotakin tahtoi.

Sitten kävivät he laivalaiturilla katsomassa, kuinka laivat lähtivät ja

tulivat.

Surullisena pimeni ilta yli kaupungin, jossa valot syttyivät vähitellen

toinen toisensa jälkeen. Palattiin takaisin syömään erääseen

ravintolaan. Ei kellekään maistunut ruoka. He katselivat vain toisiaan

kostein silmin vatien kulkiessa heidän ohitsensa palatakseen melkein

täysinä pois.

Aterian päätyttyä lähdettiin verkalleen astumaan koulua kohti.

Kaikenkokoisia lapsia kerääntyi sinne vanhempiensa tahi palvelijain

saattamina. Monet itkivät niin, että kuului vain kovaa nyyhkytystä

koulutalon melkein pimeältä pihalta.

Jeanne ja Paulet syleilivät toisiaan kauan. Täti Lison oli kokonaan

unhotettu ja pysytteli takana, kasvot nenäliinaan kätkettyinä. Mutta

paroni, joka myöskin oli heltymäisillään, keskeytti hyvästelyn ja veti

tyttärensä pois. Vaunut odottivat portilla, he nousivat niihin kaikki

kolme ja palasivat yötä myöten Peuples'iin.

Vähä väliä kuului vaunujen pimennossa nyyhkytystä.

Seuraavana päivänä Jeanne itki iltaan asti, Sitä seuraavana päivänä

antoi hän valjastaa kiesit ja ajoi Havre'en. Paulet tuntui jo tottuneen

eroon. Ensimmäisen kerran elämässään oli hänellä nyt tovereita, ja

istuessaan vastaanottohuoneen tuolilla äitinsä seurassa hän oikein

värisi halusta päästä pois leikkimään.

Näin kävi Jeanne siellä sitten joka toinen päivä ja niinä sunnuntaina,

jolloin Paul pääsi käymään kaupungilla. Tietämättä kuinka kuluttaa

aikansa tuntien kestäessä, kunnes välitunnit tulivat, istui Jeanne aina

vain vastaanottosalissa, sillä hän ei jaksanut eikä uskaltanut poistua

opistolta. Johtaja pyysi hänen tulemaan luokseen ja kehoitti häntä

käymään opistossa harvemmin, mutta Jeanne ei tästä neuvosta välittänyt.

Silloin ilmoitti johtaja, että jos äiti edelleenkin esti poikaansa

leikkimästä loma-aikoina ja häiritsi lakkaamatta hänen opintojaan, niin

oli hän pakoitettu lähettämään pojan kotia. Siitä ilmoitettiin

kirjeellisesti paronillekin. Ja sen jälkeen pidettiin Jeannea

Peuples'issa tarkasti silmällä aivan kuin vankia.

Kaikkia lupa-aikoja odotti äiti kärsimättömämmin kuin poika itse. Ja

alituinen levottomuus vaivasi hänen mieltään. Hän alkoi kuljeksia

pitkin seutua kävellen yksin "Massacre"-koiran kanssa päiväkaudet ja

haaveksien aavoilla lakeuksilla. Välistä istui hän koko iltapäivän

kallion partaalla katsellen merta. Toisinaan taas käveli hän metsän

kautta Yport'iin asti verestäen vanhoja muistojaan kulkiessaan entisiä

teitä. Kuinka kaukana olikaan tuo aika, jolloin hän nuorena tyttönä

haaveittensa hurmassa juoksenteli näillä samoilla seuduilla!

Joka kerta kun hän tapasi poikansa, tuntui hänestä aivan kuin he

olisivat olleet erossa kymmenen vuotta. Paulet miehistyi kuukausi

kuukaudelta, hän taas vanheni kuukausi kuukaudelta, jopa siinä määrin,

että hänen isänsä näytti ikäänkuin hänen veljeltään, ja täti Lison,

joka ei vanhentunut lainkaan, hän kun oli lakastunut jo viidenkolmatta

vuoden ikäisenä, oli aivan kuin hänen vanhempi sisarensa.

Paulet ei viitsinyt lukea ollenkaan. Neljännellä luokalla oli hän kaksi

vuotta, kolmannen läpäisi hän miten kuten, mutta toiselle jäi hän

toiseksi vuodeksi. Ja hän oli jo kahdenkymmenen vanha, kun pääsi

retoriikkaluokalle.

Hän oli silloin iso, vaaleaverinen nuorukainen, jolla oli jo tuuheita

poskikarvoja ja huomattavat viikset; hän kävi nyt Peuples'issa joka

sunnuntai. Hän harjoitteli ratsastamista ja vuokrasi sentähden

itselleen ratsuhevosen, jolla pääsi kahdessa tunnissa kotia.

Varhain aamulla meni Jeanne aina häntä vastaan tädin ja paronin kanssa,

joka vähitellen kävi yhä kumarammaksi ja astui kuin vanha ukko, kädet

selän takana ikäänkuin estääkseen, ettei kaatuisi nenälleen.

He kävelivät hiljakseen tietä pitkin, istuutuivat silloin tällöin ojan

reunalle ja katselivat etäisyyteen, eikö sieltä jo näkyisi ratsastaja

tulevan. Heti kun he sitten huomasivat aivan kuin pienen mustan pisteen

valkoisella juovalla, alkoivat he huiskutella nenäliinojaan, ja poika

taas hoputti ratsunsa laukkaamaan tullen kuin tuulispää, niin että

Jeannen ja täti Lisonin sydämet pelosta sykkivät ja isoisä innostui

huutamaan hyväksymistään heikolla äänellään.

Vaikka Paul olikin äitiään päätä pitempi, kohteli tämä häntä yhä vielä

kuin lasta kysellen alati:

-- Eivätkö jalkasi ole kylmät, Paulet?

Ja kun poika käveli pihalla aamiaisen jälkeen savukettaan poltellen,

aukaisi Jeanne ikkunan ja huusi hänelle:

-- Älä ole, kultaseni, ulkona paljainpäin, voit saada nuhan.

Ja hän oikein vapisi pelosta, kun Paul palasi ratsain yötä myöten:

-- Älä vain, -- sanoi hän, -- aja liian kovaa, pikku Paulet! Ole

varovainen ja ajattele äiti raukkaasi, joka tulisi aivan hulluksi, jos

sinulle jotakin tapahtuisi.

Mutta sitten tuli eräänä lauantaiaamuna Paulilta kirje, jossa hän

ilmoitti, ettei hän seuraavana päivänä saapuisikaan kotiin, koska

toverit aikoivat panna toimeen huviretken ja hänet oli kutsuttu mukaan.

Jeannea vaivasi kauhea tuska koko sunnuntaipäivän, aivan kuin joku

onnettomuus olisi tapahtunut, ja kun tiistai tuli, ei hän enää

malttanut, vaan lähti Havre'en.

Paulet näytti hänestä muuttuneelta, vaikk'ei hän oikein voinut

selittää, missä suhteessa. Hän tuntui Jeannesta vilkkaammalta, ja puhui

miehekkäämmällä äänellä. Ja yht'äkkiä ilmoitti hän äidilleen kuin aivan

luonnollisena asiana:

-- Tiedätkö, äiti, koska sinä tulit tänään täällä käymään, niin en minä

vielä ensi sunnuntaina tulekaan Peuples'iin, sillä me panemme toimeen

uuden huviretken.

Jeanne joutui aivan ymmälle ja nyyhkytti, aivan kuin hänen poikansa

olisi sanonut lähtevänsä Amerikkaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan,

sanoi hän:

-- Voi, mikä sinun on Paulet? Sano minulle, mitä on tekeillä?

Paulet alkoi nauraa ja suuteli äitiään lausuen:

-- Ei kerrassaan mitään, äiti. Huvittelen vain toverieni kanssa. Sehän

kuuluu ikääni.

Jeanne ei saanut vastatuksi mitään, ja kun hän istui yksin rattaissaan,

heräsi hänessä kummallisia ajatuksia. Hän ei tuntenut Paulet'aan enää

samaksi entiseksi pikku Paulet'kseen. Ensimmäisen kerran huomasi hän

nyt, että hänen poikansa oli tullut suureksi, ettei hän ollut enää

hänen ja että hän alkoi elää omaa elämäänsä välittämättä heistä

vanhoista. Hänestä tuntui, että Paulet yhtenä päivänä oli muuttunut.

Niin, se oli hänen oma poikansa, hänen pikku lapsiraukkansa, joka ennen

muinoin pani hänet vihanneskasveja istuttamaan, tuo iso parrakas

nuorukainen, jonka tahto nyt yhä vahvistui.

Kolmeen kuukauteen ei Paul sitten käynyt omaistensa luona kuin ani

harvoin ja silminnähtävästi halusi hän aina matkustaa takaisin

mahdollisimman pian, koettaen joka ilta lähteä tuntia aikaisemmin.

Jeanne kauhistui siitä ja paroni lohdutteli häntä aina:

-- Anna hänen tehdä, mitä tahtoo! Poikahan on jo kahdenkymmenen vanha.

Mutta eräänä aamuna tuli sitten muuan vanha, huonosti puettu mies ja

kysyi saksanvoittoisella ranskankielellä rouva varakreivitärtä. Kauan

juhlallisesti kumarreltuaan veti hän taskustaan esille likaisen

lompakon selittäen:

-- Mine on bikku baberi tesse teille.

Ja hän aukaisi pienen tahraisen paperiliuskan, jonka ojensi Jeannelle.

Tämä luki ja luki uudelleen, katsahti juutalaiseen ja luki vielä kerran

ja sanoi:

-- Mitä tämä merkitsee?

Luikerrellen alkoi mies selittää:

-- Mine tahto sanno teille. Teide poikka ole tarvis rahha ja ku mine

tiede, te on hyvve eiti, niin mine lainas hen bikkuse, mite hen tarvis.

Jeanne vapisi ja lausui:

-- Miks'ei hän pyytänyt rahaa minulta?

Juutalainen selitti pitkälti, että oli kyseessä pelivelka, joka oli

ollut maksettava seuraavana päivänä ennen kello kahtatoista, että kun

Paul vielä oli alaikäinen, niin ei kukaan tahtonut antaa hänelle rahaa

lainaksi, ja että hänen kunniansa olisi tullut tahratuksi ilman tuota

pientä palvelusta, jonka hän nuorukaiselle oli tehnyt.

Jeanne tahtoi pyytää paronin puheilleen, mutta mielenliikutus lamautti

hänet niin, ettei hän päässyt nousemaan paikaltaan. Vihdoin sai hän

sanotuksi koronkiskurille:

-- Tahdotteko tehdä hyvin ja soittaa?

Mies epäröi peläten jotakin salajuonta ja änkytti:

-- Jos mine teite heiri, mine tule toine kertta.

Jeanne pudisti kieltävästi päätään. Mies soitti, ja äänettöminä

odottivat he vastakkain istuen.

Kun paroni tuli, käsitti hän heti asian. Vekseli oli puolentoista

tuhannen arvoinen. Hän maksoi tuhat ja sanoi miehelle katsoen häntä

terävästi silmiin:

-- Varoitan teitä tulemasta toiste.

Toinen kiitti, kumarsi ja katosi.

Isoisä ja äiti lähtivät heti Havre'en, mutta saavuttuaan kouluun,

kuulivat he, ettei Paul enää kuukauteen ollut siellä käynyt. Rehtori

oli saanut neljä Jeannen allekirjoittamaa kirjettä, joissa ilmoitettiin

oppilaan olevan sairaana ja annettiin tietoja taudin kulusta. Jokaiseen

kirjeeseen oli liitetty lääkärin todistus. Kaikki oli tietysti petosta.

Omaiset seisoivat kuin kivettyneinä ja katselivat toisiaan.

Rehtori, joka tästä oli kovin masentunut, saattoi heidät

poliisikomissariuksen luo. Yön nukkuivat he hotellissa.

Seuraavana aamuna tavattiin nuorukainen erään ilotytön luota. Hänen

isoisänsä ja äitinsä veivät hänet Peuples'iin puhumatta sanaakaan koko

matkalla. Jeanne itki kasvot nenäliinan peitossa. Paul katseli vain

maisemaa välinpitämättömän näköisenä.

Viikon kuluessa selvisi, että hän kolmen viimeisen kuukauden aikana oli

tehnyt velkoja viisitoistatuhatta markkaa. Velkamiehet eivät siihen

mennessä olleet vielä ilmaantuneet, koska tiesivät, että hän kohta

tulisi täysi-ikäiseksi.

Asiasta ei keskusteltu lainkaan. Tahdottiin lempeydellä voittaa hänet.

Hänelle annettiin herkkuruokia, häntä vaalittiin ja hemmoiteltiin.

Silloin oli kevätaika. Hänelle vuokrattiin, Jeannen pelosta huolimatta,

purjevene Yport'issa, jotta hän mielinmäärin saisi purjehtia merellä.

Ratsua ei hänelle annettu sen vuoksi, ettei hän pääsisi käymään

Havre'essa.

Hän kuljeksi joutilaana, oli kiukkuinen, jopa toisinaan rajukin. Paroni

oli huolissaan hänen keskeytyneistä opinnoistaan. Jeanne taas, joka

joutui suunniltaan ajatellessaan eroa hänestä, ei kuitenkaan päässyt

selville siitä, mitä hänelle oli tehtävä.

Eräänä iltana ei Paul tullutkaan kotiin. Saatiin tietää, että hän oli

lähtenyt veneellä kahden merimiehen kanssa. Hänen äitinsä oli siitä

aivan kuin järjiltään ja juoksi paljain päin yöaikaan Yport'iin.

Muutamia miehiä oli siellä rannalla odottamassa veneen paluuta. Tulen

pilke tuikahti ulapalla ja vene läheni huojuen rantaa. Paulia ei siinä

ollut. Hän oli antanut viedä itsensä Havre'en.

Poliisi ei saanut häntä käsiinsä, vaikka kuinka etsi. Tyttö, jonka

luona hän ensimmäisen kerran oli ollut, oli kadonnut jäljettömiin,

myynyt huonekalunsa ja maksanut vuokransa. Paulin huoneesta

Peuples'issa löydettiin kaksi tuon naikkosen kirjottamaa kirjettä, joka

niistä päättäen tuntui olevan häneen aivan hullaantunut. Tyttö puhui

matkasta Englantiin ja sanoi jo saaneensa sitä varten tarvittavat

varatkin.

Ja sen jälkeen nuo hovin kolme asukasta elivät hiljakseen,

synkkämielisinä tunnon tuskien kolkossa helvetissä. Jeannen jo harmaat

hiukset olivat käyneet valkoisiksi. Miksi, ajatteli hän naivisti, oli

sallima häntä näin rangaissut.

Hän sai kirjeen kirkkoherra Tolbiac'ilta, joka kirjoitti:

"Arvoisa rouva! Jumalan käsi on raskaana laskeutunut päällenne. Te

kielsitte Häneltä lapsenne; sen tähden on Hän vuorostaan ottanut

poikanne teiltä heittääkseen hänet portolle. Etteköhän nyt aukaise

silmiänne taivaan opetuksia näkemään? Herran armo on rajaton. Kentiesi

antaa Hän teille vielä anteeksi, jos tulette ja lankeatte polvillenne

Hänen eteensä. Olen Hänen nöyrä palvelijansa ja aukaisen teille Hänen

asuntonsa oven, kun tulette siihen kolkuttamaan."

Jeanne istui kauan tämä kirje kädessään. Ehkä olikin totta, mitä pappi

sanoi. Ja kaikki häilyvät uskonnolliset käsitteet alkoivat raadella

hänen omaatuntoaan. Voikohan Jumala olla kostonhimoinen ja kateellinen

kuin ihmiset? Mutta ell'ei Hän olisi sellainen, niin eihän kukaan Häntä

pelkäisi, ei kukaan rakastaisi Häntä. Varmaankin oppiaksemme paremmin

tuntemaan Häntä Hän ilmoittaa itsensä ihmisille heidän omien

käsitteidensä avulla. Ja kun tuo arkamainen epäily, joka ajaa horjuvat,

hämmentyneet sielut kirkkoon, oli vallannut Jeannen, juoksi hän eräänä

iltana, pimeän tultua, salaa pappilaan, polvistui pienen laihan

kirkkoherran eteen ja anoi häneltä synninpäästöä. Pappi lupasi

anteeksiannon vain puoleksi, sillä Jumala ei voi vuodattaa kaikkea

armoaan sen talon yli, joka soi suojaa semmoiselle miehelle kuin paroni

oli, ja hän vakuutti:

-- Kohta tulette tuntemaan Jumalan laupeuden vaikutuksen.

Kahden päivän kuluttua sai Jeanne todellakin kirjeen pojaltaan ja,

ollen surustaan hulluksi tulemaisillaan, piti hän sen nyt papin

lupaaman huojennuksen ensimmäisenä alkuna.

"Rakas äiti! Älä ole minun tähteni huolissasi! Olen nyt Lontoossa ja

olen terve, mutta kovassa rahan tarpeessa. Meillä ei ole enää yhtään

mitään, niin ett'emme voi edes syödä joka päivä. Nainen, joka on

seurassani ja jota rakastan kaikesta sielustani, on antanut kaikki,

mitä hänellä oli, ollakseen kanssani: viisi tuhatta frangia, ja sinä

ymmärrät varsin hyvin, että kunniani velvoittaa minua ennen muuta

maksamaan tuon summan hänelle takaisin. Tahdotko siis olla niin hyvä

ja antaa minulle etukäteen viisitoistatuhatta frangia isäni perintöä,

koska piakkoin tulen täysi-ikäiseksi. Siten pelastat minut kovasta

pulasta.

Hyvästi, rakas äiti! Suutelen Sinua kaikesta sydämestäni, samoin myös

isoisää ja täti Lisonia. Toivon kohta saavani nähdä Sinut.

Poikasi Varakreivi Paul de Lamare".

Hän sai siis pojaltaan kirjeen! Paul ei siis ollut unhoittanut häntä.

Jeanne ei ollenkaan ajatellut sitä, että poika pyysi häneltä rahaa.

Pitihän sitä hänelle lähettää, kosk'ei hänellä sitä enää ollut. Vähät

rahoista! Olihan hän vihdoinkin äidilleen kirjoittanut!

Ja itkien juoksi hän näyttämään tätä kirjettä paronille. Täti Lison

pyydettiin myöskin sisään, ja tuo paperi, joka puhui Paulista, luettiin

uudelleen, sana sanalta. Sen joka ainoasta lauseesta keskusteltiin

erikseen.

Jeanne, joka täydellisestä epätoivosta joutui jonkinlaiseen toivon

hurmaan, puolusti Paulia:

-- Hän tulee, hän tulee varmasti takaisin, koska kerran kirjoitti.

Paroni tyynempänä lausui:

-- Se on yhdentekevä. Hän jätti meidät tuon heittiön tähden. Hän siis

rakastaa häntä enemmän kuin meitä, koska uskalsi menetellä sillä

lailla.

Äkillinen, hirvittävä kivun tunne viilsi Jeannen sydäntä ja hänessä

syttyi äkkiä viha tuota naikkosta kohtaan, joka oli varastanut häneltä

hänen poikansa, hurja, leppymätön viha, mustasukkaisen äidin viha.

Siihen saakka oli hän vain ajatellut Paulia. Tuskin oli muistanutkaan

tyttökutaleen olevan syypään hänen poikansa hairahduksiin. Mutta

yht'äkkiä tuo paronin lause muistutti hänelle kilpailijattaresta,

paljasti hänen tuhoisan valtansa, ja Jeanne tunsi, että tuon naisen ja

hänen välillään nyt alkoi taistelu, tunsi myöskin, että hän mieluummin

kadotti poikansa kuin tahtoi jakaa hänet toisen kanssa.

Ja koko hänen riemunsa luhistui maahan.

He lähettivät hänelle viisitoista tuhatta frangia, eivätkä saaneet

häneltä senjälkeen enää mitään tietoja viiteen kuukauteen.

Sitten ilmestyi muuan asiamies järjestämään Julienin

jälkeenjääneen perinnön yksityisseikkoja. Jeanne ja paroni

tekivät ilman vastaväitteitä tiliä kaikesta, jopa luopuivat leskelle

tulevista koroistakin. Ja palattuaan Pariisiin sai Paul periä

satakaksikymmentätuhatta frangia. Sen jälkeen kirjoitti hän neljä

kirjettä puolen vuoden kuluessa, antaen lyhyesti tietoja itsestään ja

lopettaen aina kylmillä rakkauden vakuutuksilla, tähän tapaan. "Teen

työtä; olen saanut paikan pörssissä. Toivon voivani tulla muutamaksi

päiväksi Peuples'iin tervehtimään teitä, rakkaat omaiseni".

Sanaakaan ei hän maininnut naisestaan, ja tämä vaikeneminen ilmaisi

enemmän kuin jos hän olisi kirjoittanut hänestä neljä sivua täyteen.

Jeanne huomasi näiden kylmien kirjeiden takana piilevän tuon

leppymättömän naisen, äidin ikuisen vihollisen, porton.

Nuo kolme yksinäistä henkilöä keskustelivat usein siitä, mitä Paulin

pelastamiseksi voisi tehdä, mutta eivät keksineet mitään. Matkustaako

Pariisiin? Mutta mitä se hyödyttäisi?

Paroni sanoi:

-- On annettava vain hänen rakkautensa kuluttaa itsensä loppuun. Kyllä

hän vielä itsestään tulee takaisin.

Heidän elämänsä oli yhä edelleen surullista. Jeanne ja Lison kävivät

kirkossa paronin tietämättä. Ja pitkä aika kului sitten ilman tietoja

Paulista, kunnes eräänä aamuna seuraava epätoivoinen kirje tuli ja

masensi heidät kokonaan.

"Äiti kulta! Olen hukassa. Ei ole enää muuta jäljellä kuin ampua

kuula otsaani, ellet sinä tahdo auttaa minua. Minulla oli suuria

toiveita eräästä yrityksestä, joka on mennyt myttyyn, ja nyt olen

velkaa kahdeksankymmentäviisi tuhatta frangia. Ellen sitä saa

maksetuksi, seuraa siitä minulle häpeä ja häviö, ja minun on sen

jälkeen enää mahdotonta yrittää mitään. Olen hukassa, ja sanon sen

vielä kerran, että ammun kuulan otsaani ennemmin kuin jään tuon

häpeän jälkeen eloon. Olisin sen ehkä jo tehnytkin, ellei minulle

vielä olisi antanut rohkeutta ja voimaa muuan nainen, josta

en koskaan ennen ole sanaakaan maininnut ja joka on minun

kaitselmukseni.

Suutelen Sinua, rakas äiti, sydämeni pohjasta. Tämä on ehkä viimeinen

kirjeeni. Hyvästi!