X.

Seuraavat päivät olivat kovin ikävät ja kolkot, kuin päivät ainakin

talossa, joka tuntuu tyhjältä perheen jäsenen kadottua ainiaaksi, nuo

päivät, jolloin suru raatelee joka kerta, kun näkee jonkun esineen,

jota vainaja alati oli käsitellyt. Vähä väliä johtuu mieleen

masentava muisto. Tuossa hänen tuolinsa, tuossa nurkassa hänen

päivänvarjostimensa, tuossa hänen lasinsa, joka on pysynyt ehjänä. Joka

huoneessa tapaa joitakin esineitä: sakset, käsineet, kirjan, jonka

lehdet ovat hänen sormiensa kuluttamat, ja tuhansia vähäpätöisyyksiä,

jotka saavat surullisen merkityksensä sen vuoksi, että herättävät

muistoon tuhansia pikkuasioita. Hänen äänensäkin kaikuu vielä korvissa;

on kuin kuulisi sen ja tahtoisi paeta jonnekin, päästä pois talosta.

Mutta siellä täytyy yhä edelleenkin olla, ja siellä on muitakin, jotka

kärsivät samalla tavalla.

Lisäksi masensi Jeannea alati muisto siitä, mitä oli löytänyt ja saanut

tietää. Tuo ajatus painosti häntä, ja hänen murtunut mielensä ei

ottanut parantuakseen. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänessä nyt vielä

enemmän kauhean salaisuuden vaikutuksesta. Viimeinenkin luottamus oli

hänessä luhistunut viimeisen uskon mukana.

Jonkun ajan kuluttua matkusti isä pois, sillä hän tarvitsi vaihtelua,

ilman muutosta, vapautumista tästä kolkosta ikävästä, johon hän

vaipumistaan vaipui.

Ja näin katosivat vähitellen asukkaat tuosta suuresta kartanosta, jossa

jälleen alkoi hiljainen ja säännöllinen elämä.

Sitten sairastui Paul. Siitä oli Jeanne kadottaa järkensä; hän ei

nukkunut eikä syönyt kahteentoista vuorokauteen.

Poika parani, mutta Jeannea pelotti edelleen se ajatus, että poika

saattoi kuolla. Mitä tekisi hän silloin? Mitä tulisi hänestä silloin?

Ja vähitellen heräsi hänen sydämessään hämärä halu saada toinen lapsi.

Hän alkoi siitä jo haaveksia, ja kohta valtasi hänet kokonaan hänen

vanha toiveensa nähdä ympärillään kaksi pientä olentoa, pojan ja tytön.

Hän oli aivan hullaantunut.

Mutta Rosalien jutun jälkeen eli hän erillään miehestään. Läheneminen

tuntui hänestä aivan mahdottomalta silloisissa olosuhteissa: Julienin

rakkaus oli muualla, sen hän tiesi, ja pelkkä ajatus joutua hänen

hyväiltäväkseen sai hänet inhosta vapisemaan.

Häntä kiusasi halu tulla vielä äidiksi siihen määrin, että hän olisi

ehkä alistunutkin, mutta hän ei tietänyt, kuinka alkaisi. Ennen hän

vaikka kuolisi nöyrtymisestä, kuin antaisi miehensä arvata hänen

aikeensa. Ja Julien ei näyttänyt enää ajattelevankaan häntä.

Hän olisi ehkä jättänytkin kaikki sikseen, mutta joka yö rupesi hän

haaveksimaan tytöstä, ja hän oli jo näkevinään hänen leikkivän Paulin

kanssa plataanin juurella. Ja toisinaan tunsi hän vastustamatonta halua

nousta ja mennä sanaakaan sanomatta miehensä luo. Kahdesti hän jo

hiipikin ovelle, mutta palasi takaisin häpeästä sykkivin sydämin.

Paroni oli lähtenyt, äiti oli kuollut eikä Jeannella ollut enää ketään,

kenen kanssa neuvotella, kenelle puhua sydämensä salaisuuksista.

Silloin päätti hän mennä kirkkoherra Picot'n luo ja ilmaista hänelle

ripin varjolla nämä vaikeat asiat.

Jeanne saapui juuri kun pappi oli lukemassa rukouskirjaansa pienessä

hedelmäpuistossaan. Puhuttuaan hänen kanssaan muutamia minuutteja

kaikenlaisista muista asioista, sanoi Jeanne punastuen:

-- Tahtoisin, herra kirkkoherra, ripittää itseni.

Pappi ällistyi ja korjasi silmälasejaan häntä tarkastaakseen. Sitten

purskahti hän nauruun:

-- Teillä ei suinkaan saata olla suuria syntejä omallatunnollanne.

Jeanne joutui kokonaan hämille ja jatkoi:

-- Ei, mutta minun on kysyttävä neuvoa eräässä asiassa ... niin ...

niin ... niin vaikeassa, etten voi puhua teille siitä näin ilman muuta.

Kirkkoherra muutti oitis hyvänsävyisen muotonsa papillisen

juhlalliseksi, sanoen:

-- Hyvä on, lapsukaiseni; kuuntelen teitä sitten rippituolissa.

Menkäämme sinne.

Silloin Jeanne pidätti häntä epäröiden. Hänet valtasi yht'äkkiä

jonkinlainen arkuus puhua noista hieman hävettävistä asioista kirkon

hartautta herättävien holvien alla ja hän jatkoi:

-- Tai ei ... herra kirkkoherra ... minä voin ... jos niin tahdotte,

... sanoa teille täällä asian. Voimmehan istuutua tuonne teidän

lehtimajaanne.

He astuivat sinne verkalleen. Jeanne mietti, kuinka ilmaisisi asiansa,

kuinka alkaisi. Ja he istuutuivat. Aivan kuin ripittäytyen alkoi

Jeanne:

-- Isä!

Mutta sitten hän epäröi ja alkoi taas:

-- Isä!

Nyt hän joutui kokonaan hämille ja oli vaiti. Pappi odotti kädet

ristissä vatsallaan. Huomattuaan Jeannen epäröivän hän lausui

rohkaisten:

-- No, lapseni, näyttää siltä kuin ette uskaltaisi puhua. Rohkaiskaa

nyt mielenne!

Jeanne teki silloin päätöksensä aivan kuin pelkuri, joka heittäytyy

vaaraan:

- Isä, minä tahtoisin saada toisen lapsen.

Pappi ei vastannut mitään, sillä hän ei käsittänyt asiaa.

Silloin alkoi Jeanne selittää joutuen hämille ja sekautuen puheessaan:

-- Minä olen nyt yksin elämässä. Isäni ja mieheni eivät sovi ollenkaan

keskenään. Äitini on kuollut ja ... ja ... -- hän jatkoi aivan hiljaa

ja vavisten, -- äskettäin olin kadottaa poikani. Kuinka minun silloin

olisi käynyt?

Hän vaikeni. Pappi katseli häntä ihan ymmällään ja sanoi:

-- No, käykää asiaan!

Jeanne lausui:

-- Minä tahtoisin vielä toisen lapsen.

Silloin vastasi kirkkoherra, joka oli tottunut rahvaan mehevään,

ujostelemattomaan leikinlaskuun, päätään kujeilevasti nyökytellen:

-- No, minusta nähden, se riippuu vain teistä itsestänne.

Jeanne loi häneen viattomat silmänsä ja sopersi hämillään:

-- Mutta ... mutta ... ymmärrättehän, että ... että ... niinkuin

tiedätte ... tuon sisäkön jutun jälkeen ... mieheni ja minä ... elämme

erillämme toisistamme.

Kirkkoherra, joka tunsi maalaisrahvaan epäsiveelliset tavat ja olot,

hämmästyi ensin tästä tiedosta, mutta luuli yht'äkkiä arvanneensa

nuoren rouvan oikeat toivomukset. Hän katseli häntä syrjäsilmällä

hyvänsuopaisesti ja myötätuntoisesti hänen onnettomuutensa johdosta, ja

lausui:

-- Niin, minä käsitän täydellisesti. Ymmärrän, että teidän ... teidän

leskeytenne vaivaa teitä. Olette vielä nuori ja terve. Sehän on siis

luonnollista, ihan luonnollista.

Hän alkoi taas nauraa, voimatta hillitä rivoa maalaispapin luonnettaan,

ja taputteli Jeannea hiljakseen kädelle jatkaen:

-- Se on teille luvallista, hyvinkin luvallista kymmenien käskyjen

mukaan. Liha himoitsee ainoastaan avioliitossa. Ja tehän olette

naimisissa, eikö totta? Sehän ei ole vain sitä varten, että kävisi

nauriita varastamassa.

Jeanne vuorostaan ei ensin ymmärtänyt papin kaksimielistä puhetta,

mutta heti kun hän oli päässyt asiasta selville, punastui hän niin,

että kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän sanoi:

-- Mutta, herra kirkkoherra, mitä te puhuttekaan? Mitä te ajattelette?

Minä vannon ... minä vannon...

Ja hän nyyhkytti aivan tukehtuakseen.

Silloin pappi hämmästyi ja alkoi lohduttaa häntä:

-- Enhän minä toki tahtonut loukata teitä. Laskin vain hiukkasen

leikkiä, eikä se ole rehellisiltä ihmisiltä kielletty. Mutta luottakaa

minuun; voitte luottaa minuun. Minä käyn tapaamassa herra Julienia.

Jeanne ei tietänyt enää, mitä sanoa. Hän tahtoi nyt kieltää

kirkkoherraa ryhtymästä välittäjäksi, sillä hän piti tuon toimen

sopimattomana ja vaarallisena, mutta ei uskaltanut. Ja hän kiirehti

tiehensä soperrettuaan:

-- Kiitän teitä, herra kirkkoherra.

Kului viikko. Jeannea vaivasi koko ajan levottomuus ja huoli.

Eräänä päivänä päivällistä syödessä katseli Julien häntä omituisilla

silmillä, suupielissä hymynväre, jonka Jeanne aina oli nähnyt, kun

hänen miehensä oli kujeilevalla tuulella. Jopa Julien suhtautui häneen

hieman ivallisen kohteliaastikin, ja kun he sitten olivat kävelemässä

äidin kujanteessa, kuiskasi hän vaimolleen hiljaa korvaan;

-- Tuntuu siltä kuin olisimme sopineet.

Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein

jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren

jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä

kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa

koko maailmasta.

Julien jatkoi:

-- En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä.

Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä.

Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa

jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän

levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten.

Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta

nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen. Ja

Julien uskoi, että Jeanne vielä rakasti häntä ja painoi alentuvasti

suudelman hänen tukalleen.

Sitten palasivat he sisään sanaakaan sanomatta. Julien seurasi vaimoaan

hänen huoneeseensa ja oli hänen luonaan koko yön.

Sen jälkeen alkoivat heidän entiset välinsä taas. Julien eli kuin olisi

täyttänyt jonkun velvollisuuden, joka ei kuitenkaan ollut hänelle

vastenmielinen; Jeanne taas tyytyi siihen kuin johonkin eltovaan,

tuskalliseen välttämättömyyteen, josta päätti tehdä lopun heti, kun

tuntisi jälleen olevansa raskaana.

Pian huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä kävi häntä kohtaan

välinpitämättömäksi niinkuin ennenkin. Hänen hyväilynsäkin muuttuivat

kylmemmiksi. Hän kohteli häntä kuin varovainen rakastaja eikä kuin

tyyni aviopuoliso.

Jeanne ihmetteli tätä kovin ja huomautti siitä kerran miehelleen.

Julien ilmoitti silloin hänelle suoraan, että pelkäsi hänen joutuvan

uudelleen raskaaksi. Kuullessaan sitten, että se juuri olikin hänen

vaimonsa hartain toivomus, Julien melkein raivostui.

Jeanne vaikeni, mutta päätti käyttää viekkautta saavuttaakseen

haaveksimansa uuden onnen. Sekin oli turhaa.

Vielä kerran kääntyi hän silloin kirkkoherra Picot'n puoleen ja saikin

häneltä neuvon uskotella sekä miehelleen että tuttavilleen olevansa jo

raskaana. Tämä kavala keino onnistuikin niin, että hän parin viikon

kuluttua jo tunsi tulevansa äidiksi. Julien ei vaimonsa vakuutuksista

huolimatta ottanut sitä vieläkään uskoakseen, mutta kuukauden perästä

Jeanne kertoi jo kaikille tämän uutisen, ja raivostuneena huudahti

silloin hänen miehensä:

-- Sepä tuli pyytämättä!

Papin ennustus toteutui siis täydellisesti.

Huumaavan ilon valtaamana sulkeutui Jeanne nyt joka ilta huoneeseensa

ja kiitollisuuden hurmassa sitä jumaluutta kohtaan, jota hän ihasteli,

pyhitti hän itsensä ikuiselle puhtaudelle.

Hän tunsi uudelleen olevansa melkein onnellinen ja ihmetteli, että

hänen surunsa äidin kuoleman johdosta oli niin pian vaimentunut. Hän

oli uskonut, ettei koskaan enää löytäisi lohdutusta, ja nyt kun tuskin

vielä oli kaksi kuukauttakaan kulunut, tuo kipeä haava jo oli

kasvamassa umpeen. Hänessä oli jäljellä vain vieno alakuloisuus, joka

oli kuin suruharso hänen elämänsä yllä. Ei mitkään järkyttävät

tapaukset enää näyttäneet hänestä mahdollisilta. Hänen lapsensa

tulisivat kasvamaan suuriksi ja rakastamaan häntä. Ja itse tulisi hän

vanhenemaan rauhassa, tyytyväisenä, välittämättä miehestään enää

laisinkaan.

Syyskuun lopulla tuli kirkkoherra Picot juhlallisesti vieraisille

puettuna uudenuutukaiseen kauhtanaan, jossa oli vasta yhden viikon

tahrat, ja esitteli seuraajansa kirkkoherra Tolbiac'in. Tämä oli vielä

aivan nuori, laiha ja kasvultaan hyvin pieni pappi, joka puhui

mahtipontisesti ja jonka sisäänvajonneet, mustain kehäin ympäröimät

silmät ilmaisivat rajua luonnetta.

Vanha kirkkoherra oli nimitetty Goderville'n ylikirkkoherraksi. Hänen

poislähtönsä herätti Jeannessa todellista mielipahaa. Olihan tuon

kunnon ukon hahmo yhteydessä kaikkien hänen muistojensa kanssa siitä

asti kuin hän naimisiin joutui. Picot oli hänet vihkinyt, hän oli

ristinyt Paulin ja siunannut paronittaren hauraan. Hän ei voinut

kuvitella itselleen Étouvent'ia ilman kirkkoherra Picot'ta kävelemässä

möhömahoineen kyläntiellä. Ja hän rakasti häntä hänen hilpeän,

teeskentelemättömän luonteensa tähden..

Vaikka hänen nimityksensä olikin virkaylennys, ei kirkkoherra Picot

näyttänyt iloiselta, ja hän lausui:

-- Minuun se koskee, minuun se koskee, rouva varakreivitär. Olen,

nähkääs, ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta. Totta on, että tulot

täällä eivät ole suuret ja että seurakunta ei ole paljon mistään

kotoisin. Miehet eivät tiedä uskonnosta muuta kuin mikä on ihan

välttämätöntä, ja naiset, naiset taas eivät osaa ollenkaan siivosti

käyttäytyä. Tytöt tulevat vihille vasta sitten, kun ovat tehneet

pyhiinvaelluksen Hedelmöittävän Neitsyen luo ja myrttiseppeleellä ei

ole suurta arvoa tällä paikkakunnalla. Yhtäkaikki minä viihdyin täällä

hyvin.

Uusi kirkkoherra teki kärsimättömiä kädenliikkeitä ja kävi aivan

punaiseksi. Tylysti sanoi hän:

-- Minun tultua tänne täytyy kaiken tuon muuttua.

Hän näytti kiukkuiselta lapselta, oli kovin hento ja laiha kuluneessa,

mutta siistissä kauhtanassaan.

Kirkkoherra Picot katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin hänen oli tapa

katsoa iloisina hetkinään ja lausui:

-- Nähkääs, kirkkoherra, ehkäistäkseen noita asioita täytyisi

seurakuntalaiset panna rautoihin, eikä siitäkään vielä mitään apua

lähtisi.

Pikku pappi vastasi räikeällä äänellä:

-- Pianpahan nähdään.

Ja vanha kirkkoherra hymyili vetäen nuuskaa nenäänsä:

-- Ikä kyllä teidät vielä taltuttaa, kirkkoherra, ja kokemus myöskin.

Karkoitatte vain kirkosta viimeisetkin uskolliset ystävät, ei muuta.

Tällä seudulla ihmiset ovat uskovaisia, mutta heittiöitä, olkaa siis

varovainen. Totta totisesti, kun minä näen tulevan saarnaa kuulemaan

jonkun tytön, joka minusta näyttää hiukan paksulta, niin ajattelen

näin: "Hän tuo minulle yhden seurakuntalaisen lisää", ja minä koetan

toimittaa hänet naimisiin. Sillä, nähkääs, hairahtumasta heitä ei saa

estetyksi, mutta voitte kyllä mennä hakemaan miehen käsiinne ja estää

häntä äitiä hylkäämästä. Naittakaa vain heidät, kirkkoherra, naittakaa

vain heidät älkääkä välittäkö muusta!

Uusi pappi vastasi jäykästi:

-- Meillä on eri mielipiteet; ei maksa vaivaa siitä puhua.

Silloin alkoi kirkkoherra Picot säälitellen puhua paikkakunnasta ja

merestä, jonka hän näki pappilan ikkunoista, ja pienistä kallion

rotkoista, joissa hänen oli tapa kävellä lukien rukouskirjaansa ja

katsellen laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla.

Sitten molemmat papit hyvästelivät, ja vanha kirkkoherra suuteli

Jeannea, jonka teki mieli itkeä.

Viikon kuluttua tuli kirkkoherra Tolbiac uudelleen. Hän puheli

uudistuksista, jotka hänellä oli aikomus panna toimeen, niinkuin

ruhtinas, joka ryhtyy valtakuntaansa hallitsemaan. Hän pyysi, ettei

varakreivitär jäisi pois jumalanpalveluksista ja että hän kävisi

ehtoollisella kaikkina juhlina:

-- Te ja minä, -- sanoi hän, -- olemme tämän seudun päähenkilöitä.

Meidän täytyy täällä hallita ja olla aina esimerkkinä muille. Meidän

täytyy liittyä yhteen ollaksemme voimakkaat ja arvossa pidetyt. Kun

kirkko ja aatelisto käyvät käsi kädessä, niin rahvas pelkää ja tottelee

meitä.

Jeannen uskonto oli yksinomaan hentomielisyyttä. Hänessä oli tuo

haaveksiva usko, joka aina on naiselle ominainen. Ja jos hän jossakin

määrin täyttikin velvollisuuksiaan, niin johtui se tottumuksesta, joka

oli jäänyt häneen luostarikoulun ajoilta. Paronin uhmaileva tieteily

oli näet jo aikoja sitten kumonnut hänen vakaumuksensa.

Kirkkoherra Picot tyytyi siihen vähään, jonka Jeanne voi hänelle antaa,

eikä koskaan häneltä liikoja vaatinut. Mutta hänen seuraajansa, joka ei

ollut nähnyt varakreivitärtä edellisenä sunnuntaina kirkossa, tuli nyt

levottomana ja ankarana hänen luokseen.

Jeanne ei tahtonut joutua pappilan kanssa huonoihin väleihin ja antoi

lupauksen, vaikka päättikin kohteliaisuudesta olla ahkera kirkossa

kävijä vain ensimmäisinä pyhinä.

Vähitellen tottui hän kuitenkin kirkossa käyntiin ja joutui tuon

hintelän, taipumattoman ja vallanhimoisen papin vaikutuksen

alaiseksi. Mystikko kun tuo mies oli, miellytti hän Jeannea tulisen

kiihkomielisyytensä tähden. Hän sai Jeannessa väräjämään sen

runollisuskonnollisen kielen, joka on olemassa kaikkien naisien

sielussa. Hänen lahjomaton ankaruutensa, hänen kaiken maailmallisen ja

aistillisen halveksimisensa, hänen inhonsa kaikkia inhimillisiä

askareita kohtaan, hänen rakkautensa Jumalaan, hänen nuorekas, riihoton

kokemattomuutensa, hänen kova puhetapansa ja hänen luja tahtonsa

herättivät Jeannessa käsityksen siitä, mitä marttyyrit mahtoivat olla.

Ja hän, tuo loppuun kärsinyt olento, hurmaantui tuon lapsekkaan taivaan

lähetin ankarasta uskonkiihkosta.

Pappi johti hänet pelastusta tuovan Vapahtajan luo, näytti hänelle,

kuinka uskon hurskaat riemut vaimentavat sielun tuskat, ja Jeanne

polvistui rippituolin viereen nöyränä, tuntien itsensä pieneksi,

heikoksi tuon papin edessä, joka näytti tuskin viidentoista vuoden

vanhalta.

Koko paikkakunta alkoi kuitenkin kohta pappiaan vihata. Ollen

lahjomattoman ankara itseään kohtaan osoitti hän muita kohtaan

säälimätöntä suvaitsemattomuutta. Yksi asia varsinkin herätti hänessä

vihaa ja suuttumusta. Se oli rakkaus. Siitä puhui hän saarnoissaan

kiivastuneena peittelemättömin sanoin, kirkontavan mukaan, huutaen

maalaiskuulijakuntansa korviin jyliseviä lauseita lihan himoa vastaan,

ja hän oikein vapisi ja polki jalkaansa raivosta, manatessaan esille

kauhun kuviaan.

Nuoret pojat ja tytöt loivat salakähmäisiä katseita toisiinsa, ja

vanhat rahvaan miehet, jotka aina mielellään pistävät pilapuheita,

lausuivat paheksumisensa pikku papin suvaitsemattomuudesta palatessaan

kirkosta kotiin sinipuseroisen poikansa ja mustiin puetun vaimonsa

vieressä käyden. Ja koko paikkakunta oli oikein kuohuksissaan.

Hiljakseen kuiskailtiin keskenään hänen ankaruudestaan rippituolissakin

ja hänen määräämistään kovista katumusohjeista. Ja kun hän

itsepintaisesti kieltäytyi antamasta synninpäästöä tytöille, joiden

siveys oli saanut jonkin tahran, niin ruvettiin häntä jo ivaamaan. Jopa

suurina juhlapäivinä nähtiin, että nuoriso pysyi penkissään sen sijaan,

että olisi muitten kanssa mennyt ehtoolliselle.

Kohta alkoi hän väijyä rakastuneita estääkseen heitä tapaamasta

toisiaan, aivankuin metsänvahti väijyy salametsästäjiä. Hän ajoi

heitä takaa kuutamo-iltoina pitkin ojanvarsia, riihennurkkia ja

ranta-äyräiden tiheätä ruohikkoa. Niinpä hän kerran sai kiinni kaksi,

jotka eivät hänen tieltään toisistaan eronneet. He kävelivät, kädet

toistensa vyötäisillä ja suudellen toisiaan, pitkin kivistä rotkoa.

Kirkkoherra huusi heille:

-- Ettekö jo lopeta, senkin moukat!

Poika kääntyi pappiin päin ja vastasi:

-- Hoitakaa omia asioitanne, herra kirkkoherra, tämä ei teitä liikuta.

Silloin keräsi pappi kiviä ja heitteli heitä niillä kuin koiria.

Molemmat rakastuneet juoksivat nauraen pakoon. Mutta seuraavana

sunnuntaina ilmoitti pappi koko seurakunnalle kirkossa heidän nimensä.

Kaikki sen seudun nuoret miehet lakkasivat senjälkeen käymästä

kirkossa.

Torstaisin oli kirkkoherra aina päivällisellä varakreivin kartanossa ja

kävi siellä usein muutenkin viikon kuluessa puhelemassa katuvaisen

rouvan kanssa. Jeanne oli myöskin intomielinen, keskusteli kernaasti

hengellisistä asioista ja käänteli ylösalasin uskonnollisten

riitakysymysten koko vanhan ja sekavan varaston.

He kävelivät kahden kesken pitkin paronitarvainajan kujannetta puhellen

Kristuksesta, apostoleista, Pyhästä Neitsyeestä ja kirkonisistä, aivan

kuin olisivat tunteneet heidät. Toisinaan pysähtyivät he tehdäkseen

toisilleen syvämietteisiä kysymyksiä, jotka saivat heidät hämärästi

jaarittelemaan, jolloin Jeanne eksyi runollisiin, pilviä tavotteleviin

kuvitelmiin, pappi taas täsmällisemmin teki johtopäätöksiä kuin

härkäpää asianajaja, joka on ryhtynyt matemaattisesti todistamaan

ympyrän neliöitsemistä.

Julien suhtautui uuteen kirkkoherraan suurella arvonannolla ja toisteli

alinomaa:

-- Tuo pappi on minulle mieleen; hän ei tingi vakaumuksistaan.

Ja hän kävi usein ripillä ja ehtoollisella, antaen siten

ylenpalttisesti hyvää esimerkkiä muille.

Nyt kävi hän melkein joka päivä Fourville'n perheessä, metsästeli

herran kanssa, joka ei enää voinut elää ilman häntä, ja ratsasteli

kreivittären seurassa sekä myrskyssä että sateessa. Kreivi sanoi sen

johdosta:

-- He ovat hullaantuneet ratsastamiseen, mutta se on vaimolleni

terveellistä,

Paroni tuli takaisin marraskuun puolivälissä. Hän oli muuttunut,

vanhentunut, ja oli raskaan surun runtelema, joka oli tunkenut syvälle

hänen sydämeensä. Ja kohta näytti rakkaus hänen tytärtään kohtaan

hänessä kasvaneen, aivan kuin nämä muutamat kuukaudet, jonka ajan hän

oli ollut yksin, olisivat äärimmäisyyteen asti kiristäneet hänen

hellyyden ja luottamuksen tarvettaan.

Jeanne ei puhunut hänelle mitään uusista ajatuksistaan, ei läheisestä

tuttavuudestaan kirkkoherra Tolbiac'in kanssa eikä uskonnollisesta

innostuksestaan. Mutta heti ensimmäisen kerran papin nähtyään tunsi

paroni itsessään heräävän häntä kohtaan voimakkaan vastenmielisyyden.

Ja kun hänen tyttärensä illalla kysyi häneltä:

-- Kuinka hän miellyttää sinua?

Niin paroni vastasi:

-- Se mies on oikea inkvisiittori. Hän on varmaan hyvin vaarallinen

henkilö.

Ja kun hän sitten kuuli talonpojilta, joiden kanssa hän oli hyvissä

väleissä, kuinka ankara ja tyly tuo nuori pappi oli ja kuinka hän

tavallaan oikein vainosi luonnon lakeja ja vaistoja, niin syttyi hänen

sydämessään todellinen viha häntä kohtaan.

Itse, näet, hän oli vanhojen, luontoa ihailevain filosoofien sukua.

Luomakunta käsitti itsessään kaikki idut, aatteet ja elämän, kehittyen

itse itsestään kuin kukat ja hedelmät puussa. Hänestä oli siis siitos

se mahtava yleinen laki, pyhä, kunnioitusta ansaitseva, jumalallinen

toimitus, joka täyttää korkeimman olennon salaisan, ainaisen tahdon. Ja

siksi alkoi hän käydä talosta taloon taistelemassa tuota

suvaitsematonta, elämää vainoavaa pappia vastaan.

Epätoivoissaan rukoili Jeanne Jumalaa ja rukoili isäänsä, mutta tämä

vastasi aina:

-- Tuommoisia miehiä vastaan on taisteltava; se on sekä oikeutemme että

velvollisuutemme. He eivät ole inhimillisiä. -- Ja ravistellen pitkää,

valkoista tukkaansa hän jatkoi: -- he eivät ole inhimillisiä, he eivät

ymmärrä mitään, ei kerrassaan mitään. -- Ja vielä huudahti hän aivan

kuin kirouksen singoten: -- he ovat luonnonvastaisia olentoja.

Pappi huomasi hyvin hänet vihollisekseen, mutta koska halusi edelleen

olla kartanon ja sen nuoren rouvan valtijaana, niin päätti hän odottaa

tuonnemmaksi, ollen varma siitä, että lopulta kuitenkin voittaisi.

Lisäksi oli hänellä muuan päähänpiintymä. Hän oli, näet sattumalta

päässyt Julienin ja Gilberten rakkaussuhteiden perille ja tahtoi

hinnalla millä tahansa tehdä niistä lopun.

Hän tuli eräänä päivänä Jeannea tapaamaan, ja pitkän, salaperäisen

keskustelun jälkeen kehoitti hän Jeannea yksissä neuvoin hänen kanssaan

ryhtymään taisteluun, hävittämään paheen omasta talostaan, pelastamaan

kaksi sielua uhkaavasta vaarasta.

Jeanne ei ensin ymmärtänyt ja pyysi häntä selittämään asian. Pappi

vastasi:

-- Hetki ei ole vielä tullut. Käyn luonanne kohta uudelleen.

Ja hän poistui kiireesti.

Talvi alkoi silloin lähetä loppuaan, räntäinen, leuto talvi.

Kirkkoherra tuli muutamien päivien kuluttua uudelleen ja puheli hämärin

sanoin sopimattomista suhteista ihmisten kesken, joiden olisi

käyttäydyttävä nuhteettomasti. Hän oli muka niitä, jotka hyvin tuntevat

asiat, ja hän kykeni tekemään niistä lopun. Sitten ryhtyi hän

korkealentoisiin tutkisteluihin, tarttui vihdoin Jeannea kädestä ja

vannotti häntä aukaisemaan silmänsä, ymmärtämään ja auttamaan häntä.

Silloin Jeanne kyllä jo käsitti, mutta oli vaiti, pelästyneenä

ajatuksesta, mitä kaikkea kiusallista saattoi tapahtua hänen nyt jo

rauhallisessa talossaan, ja hän tekeytyi tietämättömäksi siitä, mitä

pappi puhui. Mutta silloin kirkkoherra ei enää malttanut, vaan alkoi

puhua selvästi:

-- Minulla. on täytettävänä ikävä velvollisuus, rouva varakreivitär,

mutta en voi menetellä toisin. Pappina minun on pakko ilmoittaa teille

asia, josta te voitte tehdä lopun. Tietäkää siis, että miehenne elää

rikollisissa väleissä rouva de Fourville'n kanssa.

Jeanne painoi päänsä alas alistuvaisena, masentuneena.

Pappi jatkoi:

-- Mitä aiotte siis tehdä?

Silloin sopersi Jeanne:

-- Mitä minun sitten, herra kirkkoherra, teidän mielestänne pitää

tehdä?

Pappi vastasi lyhyesti:

-- Estää rikoksellinen rakkaus jatkumasta.

Jeanne purskahti itkuun ja lausui murtuneella äänellä:

-- Mieheni on jo ennen pettänyt minut sisäkköni kanssa ja sanoistani

hän ei välitä. Hän ei minua rakasta enää, kohtelee minua tylysti niin

pian kuin vain ilmaisen hänelle tahtoni, joka ei häntä miellytä. Mitä

voin sille tehdä?

Vastaamatta kysymykseen huudahti pappi:

-- Te siis alistutte, taivutte, myönnytte?! Aviorikos tapahtuu oman

kattonne alla ja te sen siedätte! Rikos tehdään omien silmienne edessä

ja te käännätte katseenne siitä pois! Oletteko näin ollen aviopuoliso,

kristitty, äiti!

Jeanne nyyhkytti:

-- Mitä minun sitten on tehtävä?

Pappi vastasi:

-- Kaikki paitsi ei sallia tuon inhoittavan asian tapahtumista. Kaikki

sanon minä. Hylätkää hänet! Paetkaa tästä saastutetusta talosta.

Jeanne lausui siihen:

-- Minulla ei ole rahaa, herra kirkkoherra. Ja sitäpaitsi puuttuu

minulta siihen nyt rohkeuttakin. Kuinka muutoin voin lähteä ilman

todisteita! Siihen minulla ei edes ole oikeutta.

Pappi nousi ja sanoi vapisten:

-- Tuo on vain kehnoa pelkuruutta teissä, rouva; luulin teitä

toisenlaiseksi. Te ette ole kelvollinen saamaan Jumalalta armoa.

Jeanne vaipui polvilleen:

-- Oi, minä rukoilen teitä, älkää hylätkö minua, neuvokaa minua!

Lyhyesti lausui silloin pappi:

-- Avatkaa herra de Fourville'n silmät! Hänen on tehtävä loppu tuosta

rakkaussuhteesta.

Jeannen valtasi tuon ajatuksensa johdosta kauhu, ja hän sanoi:

-- Mutta silloin hän tappaa heidät, herra kirkkoherra. Ja minähän

olisin ilmiantaja. Oi, ei, sitä en tee koskaan.

Vihasta raivostuneena nosti pappi silloin kätensä kuin kirotakseen

hänet:

-- Jääkää sitten häpeäänne ja rikokseenne, sillä te olette vieläkin

rikoksellisempi kuin he! Minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä.

Ja hän poistui niin hurjistuneena, että koko hänen ruumiinsa vapisi.

Aivan päästä pyörällä seurasi Jeanne hänen jäljessään, ollen valmis

suostumaan ja alkaen jo taipua. Mutta harmista väristen astui pappi

nopein askelin tiehensä ja puristeli vihaisena suurta sinistä

sateensuojaansa, joka oli melkein yhtä pitkä kuin hän itse.

Aidan luona näki hän Julienin johtamassa puiden oksimista. Silloin

kääntyi hän vasemmalle kulkeakseen Couillard'in pihan läpi ja toisti

vielä itsekseen: "Antakaa minun olla, rouva, minulla ei ole enää mitään

täällä tekemistä."

Keskellä pihaa, aivan hänen tiellään, seisoi joukko talon ja naapurien

lapsia, ryhmittyneinä Mirza-nimisen koiran kopin eteen ja katsellen

jotakin uteliaina, tarkkaavina ja äänettöminä. Keskellä heitä, kädet

selän takana, seisoi myöskin paroni uteliaasti katsellen ja näyttäen

aivan kuin koulunopettajalta. Mutta huomattuaan kaukaa papin tulevan,

lähti hän tiehensä, ettei tarvitsisi tavata, tervehtiä ja puhutella

pappia.

Seuraten papin jäljessä, Jeanne sanoi silloin rukoillen:

-- Antakaa minun muutamia päiviä ajatella, herra kirkkoherra, ja tulkaa

sitten uudelleen. Sanon teille, mitä voin tehdä ja mitä siihen mennessä

olen toiminut. Neuvottelemme sitten yhdessä.

He saapuivat silloin lapsilauman kohdalle, ja kirkkoherra meni

lähemmäksi katsomaan, mikä heitä niin huvitti. Siinä oli narttu

synnyttämässä penikoita. Kopin edessä ryömi jo viisi pentua emänsä

ympärillä, joka heitä hellästi nuoleskeli maaten kyljellään kovissa

poltteissa. Samalla hetkellä, kun pappi kumartui katsomaan, oikaisi

koira kouristuksissa itseään pitkälleen ja kuudes pieni penikka tuli

ulos. Riemastuneina alkoivat silloin kaikki nulikat huutaa käsiään

taputtaen:

-- Vielä tuli yksi, vielä tuli yksi.

Se oli heistä hauska, aivan luonnollinen leikki, jossa ei ollut mitään

epäsiveellistä. He katselivat tätä synnytystä aivan kuin olisivat

nähneet omenain putoavan maahan.

Kirkkoherra Tolbiac jäi ensin ällistyneenä seisomaan paikalleen, mutta

sitten valtasi hänet hillitön raivo, hän kohotti ison sateensuojansa ja

alkoi sillä huitoa minkä jaksoi lapsilaumaa. Pelästyneinä lähtivät

pojat pakoon minkä käpälistä pääsivät, ja pappi huomasi silloin

yht'äkkiä seisovansa synnyttämässä olevan nartun edessä, joka yritti

nousta jaloilleen. Mutta hän ei antanut sen edes nousta, vaan alkoi,

aivan kuin olisi menettänyt järkensä, kaikin voimin lyödä sitä.

Kahleiltaan ei koira päässyt juoksemaan pakoon, vaan uikutti kauheasti

ja reuhtoi iskuja vastaan. Lyödessään taittoi pappi sateensuojansa,

astui koiran päälle, tallasi sitä hurjasti, survoi ja ruhjoi. Hänen

ahdistellessaan synnytti koira vielä viimeisen penikkansa. Vihan

vimmassa polki pappi silloin koroillaan kuoliaaksi nartun verisen

ruumiin, joka vielä nytkähteli, vastasyntyneiden, sokeiden pentujen

ynistessä sen ympärillä ja etsiessä emänsä nisiä.

Jeanne oli paennut pois; mutta yht'äkkiä tunsi pappi, että joku tarttui

häntä niskasta, ja korvapuusti lennätti hänen hattunsa maahan. Aivan

suunniltaan ollen kantoi paroni hänet aidan luo ja viskasi hänet

maantielle.

Käännyttyään näki paroni tyttärensä, polvillaan maassa, pienien

koiranpentujen keskellä nyyhkyttävän ja keräävän niitä hameensa

helmaan. Hän riensi hänen luokseen pitkin askelin ja huusi käsiään

huitoen:

-- Semmoinen hän on, semmoinen hän on, tuo mustatakki! Näetkös sen nyt?

Talonpojat olivat rientäneet paikalle, ja kaikki katselivat kuollutta

eläintä. Couillard'in emäntä sanoi silloin:

-- Voiko sitä olla noin julma?!

Jeanne oli kerännyt kaikki seitsemän penikkaa ja sanoi tahtovansa

kasvattaa ne suuriksi.

Niille koetettiin antaa maitoa, mutta kolme kuoli jo seuraavana

päivänä. Silloin juoksi ukko Simon ympäri kylää löytääkseen imettävän

nartun. Semmoista ei hän kuitenkaan saanut käsiinsä, mutta toi

naaraskissan, jonka vakuutti kyllä tekevän saman. Sitten tapettiin

vielä kolme muuta penikkaa, ja viimeinen annettiin toista eläinlajia

olevan imettäjän hoitoon. Kissa ottikin pennun heti omakseen, kellahti

kyljelleen ja tarjosi sille nisää.

Ettei koiranpentu kuitenkaan rasittaisi kasvattiemäänsä liiaksi,

vieroitettiin se jo kahden viikon kuluttua, ja Jeanne otti itse

huolekseen syöttää sitä imukkeella. Hän oli antanut sille nimeksi

"Toto", mutta paroni muutti sen omalla vallallaan ja risti sen

"Massacre'ksi". [Massacre = joukkosurma, verilöyly. Suom.]

Pappi ei tullut takaisin, mutta seuraavana sunnuntaina sinkoili hän

saarnastuolista kirouksia, manauksia ja uhkauksia Peuples'in kartanon

yli; hän sanoi, että haavat siellä olivat tulisilla raudoilla

poltettavat, tuomitsi kadotukseen paronin, joka tälle kaikelle vain

nauroi, ja teki salavihjauksia Julienin uusista rakkaussuhteista.

Varakreivi oli siitä kovin harmissaan, mutta peläten hirveän

häväistysjutun leviämästä hillitsi hän vihansa.

Joka ainoassa saarnassaan jatkoi pappi sen jälkeen kostoaan ja ennusti

hetken lähestyvän, jolloin kaikki Herran vihamiehet tulevat lyödyiksi.

Julien kirjoitti arkkipiispalle kunnioitusta osoittavan mutta ankaran

kirjeen, jonka johdosta kirkkoherra Tolbiac'ia uhattiin rangaista

epäsuosiolla. Sen jälkeen hän lakkasi pauhaamasta.

Mutta sitten nähtiin hänen tekevän kauas yksinäisiä kävelymatkoja

pitkin askelin ja kasvot kiihtyneinä. Gilberte ja Julien näkivät

hänet ratsastusmatkoillaan vähä väliä, milloin pienenä mustana

pisteenä kaukana lakeudella tahi kallion reunalla, milloin lukien

rukouskirjaansa jossakin ahtaassa laaksossa, juuri kun he olivat sinne

tulossa, ja he kääntyivät takaisin, ettei heidän tarvinnut ajaa hänen

ohitsensa.

Kevät oli tullut elvyttäen eloon heidän rakkautensa ja heittäen heidät

joka päivä toistensa syliin missä milloinkin heidän tiellään sattui

suojaa olemaan.

Kun puitten lehvät vielä olivat hatarat ja nurmi kostea ja he näin

ollen eivät saattaneet kuin kesäsydännä painua metsän peittoon, olivat

he, saadakseen olla kahden kesken, vakituiseksi suojapaikakseen

valinneet erään paimenen kojun, joka oli siirrettävä ja joka syksystä

oli jätetty tyhjilleen Vaucotte'n rantaäyräälle.

Se seisoi siinä yksin korkeilla pyörillään viiden sadan metrin päässä

rannikolta, ihan jyrkänteen partaalla. Siellä oli heitä vaikea

yllättää, sillä sinne näkyi koko lakeus. Molemmat hevoset seisoivat

kiinni sidottuina kojun aisoihin ja odottivat, kunnes he olivat

rakasteluunsa väsyneet.

Mutta eräänä päivänä, juuri kun he olivat lähtemässä suojapaikastaan,

näkivät he kirkkoherra Tolbiac'in istuvan piilossa rannan ruohikossa.

-- Täytyy toiste jättää hevoset notkoon, -- sanoi Julien, -- muuten voi

hän etäältä huomata meidät.

Ja sen jälkeen panivat he aina ratsunsa kiinni notkoon, joka oli täynnä

risuja.

Kun he sitten eräänä iltana yhdessä palasivat Vrillette'en, jossa

heidän oli määrä syödä päivällistä, kohtasivat he Étouvent'in

kirkkoherran, joka juuri oli kartanosta pois tulossa. Hän väistyi

syrjään antaakseen heille tietä ja tervehti katsomatta heitä silmiin.

Heidät valtasi levottomuus, joka kuitenkin pian haihtui.

Mutta eräänä iltapäivänä toukokuun alussa, kovan tuulen vallitessa,

istui Jeanne lukien uunin edessä, kun hän yht'äkkiä näki kreivi de

Fourville'n tulevan jalkaisin ja niin kiireesti, että hän luuli jonkun

onnettomuuden tapahtuneen.

Jeanne riensi häntä vastaan, ja kun oli tullut hänen eteensä, luuli hän

kreivin tulleen hulluksi. Hänellä oli päässä iso karvalakki, jota hänen

oli tapana käyttää vain kotonaan, yllään metsästystakki ja hän oli niin

kalpea, että hänen punaiset viiksensä, jotka tavallisesti eivät

eroittautuneet hänen punakoista kasvoistaan, nyt olivat kuin

tulenliekki. Hänen katseensa harhaili, silmät pyörivät päässä aivan

ilmeettöminä. Hän sopersi:

-- Onhan vaimoni täällä, eikö niin?

Jeanne joutui aivan ymmälle ja vastasi:

-- Eikä ole. En ole häntä tänään lainkaan nähnyt.

Silloin kreivi istuutui, aivan kuin hänen jalkansa olisivat katkenneet,

otti lakin päästään ja pyyhki nenäliinalla otsaansa useaan kertaan

koneellisesti. Sitten hypähti hän äkkiä paikaltaan, astui Jeannea kohti

kädet ojossa, suu ammollaan kuin puhuakseen, ilmaistakseen hänelle

jonkin hirveän onnettomuuden, mutta äkkiä katsoa tuijotti häneen ja

lausui aivan kuin houraillen:

-- Mutta hänhän on teidän miehenne... Tehän myöskin...

Ja lähti juoksemaan merenrannalle päin.

Jeanne juoksi perässä pidättääkseen häntä, huutaakseen häntä takaisin,

rukoillakseen häntä, ja hänen sydäntänsä kouristi kauhu hänen

ajatellessaan: "Hän tietää kaikki. Mitä tekee hän nyt? Oi, jospa hän ei

heitä löytäisi!"

Mutta Jeanne ei saanut enää kiinni häntä, eikä kreivi kuullut hänen

huutojansa. Hän kiirehti vain eteenpäin epäröimättä, varmana

päämäärästään. Hän hyppäsi ojan yli, harppasi ruohikon läpi

jättiläisaskelin ja riensi jyrkännettä kohti.

Jeanne seisoi mäenrinteellä, jossa kasvoi puita, ja katsoi kauan hänen

jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, palasi hän tuskan ahdistamana

takaisin.

Kreivi oli kääntynyt oikealle ja alkanut juosta. Merellä kävi korkea

aallokko, ja paksut mustat pilvet kiitivät hurjaa vauhtia toinen

toisensa perässä, huuhtoen rantaa rajulla rankkasateella. Tuuli vinkui

ja vonkui ja repeli ruohikkoa, painoi maahan nuoren laihon ja lennätti

kuin vaahtoa suuria valkoisia lintuja kauas maanpuolelle.

Taajat vihurin puuskat pieksivät kreivin kasvoja, kastelivat hänen

poskiaan ja viiksiään, niin että vesi virtanaan valui, ja täyttivät

hänen korvansa kohinalla, ja hänen sydämensä hurjalla raivolla.

Tuolla hänen edessään oli Vaucotten laakson syvä kuilu. Tällä puolen ei

näkynyt muuta kuin muuan paimenen koju tyhjän lammastarhan vieressä.

Kaksi hevosta oli sidottu tuon pyörillä kulkevan kojun aisoihin. Mitäpä

oli pelättävää tällaisella myrskyllä?

Heti hevoset huomattuaan painautui kreivi maahan ja ryömi käsillään ja

polvillaan kuin mikäkin iso likainen karvapäinen hirviö. Hän konttasi

tuon yksinäisen kojun luo ja piiloutui sen alle, ettei häntä

huomattaisi lautojen raoista.

Nähtyään hänet kävivät hevoset rauhattomiksi. Silloin leikkasi hän

hiljakseen niiden suitset poikki veitsellä, joka hänellä oli valmiina

kädessään, ja kun samassa puhalsi kova tuulispää, lähtivät ratsut

karkuun pelästyneinä rakeista, jotka rapisten pieksivät kojun kattoa ja

tärisyttivät koko rakennetta.

Nousten polvilleen painoi kreivi silmänsä oven alaraon kohdalle ja

katseli sisään. Hän ei hievahtanut; hän näkyi jotakin odottavan. Kului

pitkänlainen aika, kun hän yht'äkkiä nousi ylös tahraisena päästä

jalkoihin asti. Rajulla kädenliikkeellä paiskasi hän oven ulkopuolisen

pienapuun säppiin, tarttui aisoihin ja alkoi ravistella kojua, aivan

kuin olisi tahtonut ruhjoa sen mäsäksi. Yht'äkkiä kävi hän sitten itse

kuin hevonen aisojen väliin, painoi isoa vartaloaan eteenpäin hurjalla

voimalla ja veti kuin juhta läähättäen tuon pyörillä kulkevan kojun ja

ne, jotka sen sisällä olivat, jyrkänteen partaalle.

He huusivat siellä sisällä ja jyskyttivät nyrkeillään seiniin

ymmärtämättä, mitä oli tekeillä.

Kun kreivi oli saanut vedetyksi kojun kuilun reunalle, sysäsi hän sen

menemään, ja se alkoi vieriä jyrkännettä alas.

Sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, ja hurjasti kiitäen horjui se

ja hyppi kuin peto aisojen pieksäessä maata.

Vanha kerjäläinen, joka istui kyyristyneenä ojan reunalla, näki sen

pompahtaen lentävän päänsä yli, ja kojun sisältä kuuli hän kamalaa

huutoa.

Yht'äkkiä irtaantui tästä sysäyksestä kojun toinen pyörä, koju kaatui

kyljelleen ja alkoi pyöriä kuin pallo, kuin kivijalaltaan luhistunut

talo, suistuen alas vuoren harjalta. Ehdittyään viimeisen jyrkänteen

reunalle, pompahti se ilmaan ja lensi kaarena alas kuilun pohjalle,

jossa se meni mäsäksi kuin muna.

Heti kun se oli särkynyt kivikkoon, laskeutui kerjäläinen, joka oli

nähnyt sen vierivän ohitsensa, hiljakseen orjantappurapensaikon läpi

alas ja uskaltamatta, varovainen rahvaan mies kun oli, lähestyä

rikkoutunutta kojua, meni hän läheiseen taloon tapauksesta

ilmoittamaan.

Väki juoksi sinne, ja kun kojun pirstaleita kohotettiin, löydettiin

niiden alta kaksi ruumista, jotka olivat ruhjoutuneet ja veriset.

Miehen otsassa oli ammottava reikä ja hänen kasvonsa olivat

musertuneet. Naisen leuka oli repeytynyt ja riippui irrallaan, ja

molempien jäsenet olivat niin murtuneet ja pehmeät, kuin ei niissä

lihan sisällä olisi luuta ollutkaan.

Heidät tunnettiin kuitenkin, ja tämän onnettomuuden tapauksen syistä

keskusteltiin pitkälti.

Muuan nainen lausui:

-- Mitä niillä lie siinä kopissa ollut tekemistä!

Silloin arveli vanha käypäläinen, että nähtävästi olivat he etsineet

sieltä suojaa myrskyltä ja sateelta ja että kova tuulispää oli

varmaankin huojuttanut kojua ja syössyt sen kalliolta alas. Ja vielä

selitti hän, että oli itse aikonut sinne piiloutua, mutta näki hevoset

sidottuina aisoihin ja siitä ymmärsi siellä jo olevan toisia. Ja

tyytyväisenä lisäsi hän:

-- Muuten oisin minä sinne mennyt.

Muuan ääni sanoi:

-- Se oisi ehkä ollut parempi.

Mies parka vihastui siitä ja kysyi:

-- Miks' oisi se ollut parempi? Siksikö, että minä olen köyhä ja he

ovat rikkaita? Katsokaa heitä nyt tuossa!...

Ja sateesta märkänä, väristen, risaisena, likaisena, parta pörröisenä

ja pitkät hiukset roikkumassa repaleisesta hatusta osoitti hän molempia

ruumiita väärän sauvansa kärjellä sanoen:

-- Kaikki olemme yhdenarvoisia lopulta.

Siihen oli tullut vielä muitakin ihmisiä, jotka katselivat

syrjäsilmällä, salakähmäisesti, peloissaan ja arastellen. Sitten

neuvoteltiin siitä, mitä oli tehtävä, ja päätökseksi tuli, että ruumiit

olivat vietävät hoviin, sillä he toivoivat saavansa tästä työstään

palkinnon. Valjastettiin siis kahdet rattaat, mutta nyt tuli uusi

vaikeus eteen. Toiset tahtoivat panna vain olkia rattaiden pohjalle,

toiset taas arvelivat, että säädyllisyyden vuoksi niihin asetettaisiin

patjat.

Nainen, joka aikaisemmin jo oli puhunut, huusi:

-- Patjathan käyvät niin verisiksi että ne pitää lipiässä liuottaa!

Silloin puuttui muuan iloisennäköinen emäntä puheeseen ja sanoi:

-- Nehän ne maksavat. Mitä arvokkaampia ovat, sitä kalliimpi niillä on

hinta.

Ja se lause tepsi.

Molemmat rattaat, jotka olivat korkeapyöräisiä ja ilman vietereitä,

lähtivät liikkeelle, toinen oikealle, toinen vasemmalle, tärisyttäen ja

viskellen jokaisen maantien kuopan kolahduksesta noiden kahden olennon

maallisia jäännöksiä, jotka juuri olivat toisiaan halailleet eivätkä

koskaan enää saa toisiaan kohdata.

Heti kun oli nähnyt kojun vierivän jyrkännettä alas, pakeni kreivi,

minkä jaloista pääsi, sateessa ja myrskyssä. Hän juoksi siten

tuntikausia poikki teiden, vuoren rinteitä viistäen ja yli aitojen, ja

hän saapui kotiaan illan suussa käsittämättä itse miten.

Palvelijat odottivat häntä pelästyksissään ja ilmoittivat hänelle, että

molemmat hevoset olivat tulleet takaisin ilman ratsastajia. Julienin

ratsu oli, näet, seurannut toisen mukana.

Silloin horjahti kreivi de Fourville ja sanoi murtuneella äänellä:

-- Heille on varmaankin tapahtunut jokin onnettomuus tällä hirveällä

ilmalla. Kaikkien on lähdettävä heitä etsimään.

Ja hän lähti itsekin taas ulos. Mutta päästyään pois ihmisten näkyvistä

piiloutui hän erään orjanruusupensaan peittoon ja alkoi tuijottaa

tielle, mistä oli tuleva kuolleena tahi kuolevana tahi ehkäpä

raajarikkoisena, ainiaaksi muodottomaksi muuttuneena se, jota hän

vieläkin hurjan intohimoisesti rakasti.

Ja kohta ajoivatkin hänen ohitsensa rattaat, joissa oli jotakin

omituisennäköistä. Ne pysähtyivät kartanon eteen ja ajoivat sitten

pihaan. Siinä se oli, siinä viedään hänen vaimonsa! Mutta kauhea tuska

piti hänet kuin kiinninaulattuna paikallaan, hirveä pelko saada tietää,

kammo saada kuulla totuus. Ja hän ei hievahtanut paikaltaan, hyykistyi

vain alas kuin jänis ja vapisi kuullessaan vähäisimmänkin äänen.

Hän odotti siinä tunnin, kenties kaksi. Rattaat eivät ajaneet takaisin.

Hän ajatteli itsekseen, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, ja tuo

ajatus, että oli näkevä hänet, kohtaava hänen katseensa, synnytti

hänessä semmoisen kauhun, että hän yht'äkkiä alkoi pelätä tulevansa

löydetyksi piilopaikastaan ja pakoitetuksi tulemaan kotiin vaimonsa

kuolinvuoteen luo, ja silloin hän pakeni vielä kauemmaksi metsään.

Mutta yht'äkkiä juolahti taas hänen päähänsä, että hänen vaimonsa

kenties tarvitsi apua ja ettei varmaan kukaan voinut hoitaa häntä, ja

silloin lähti hän juoksemaan takaisin huimaavaa vauhtia.

Kun hän saapui kotia, tuli häntä vastaan hänen puutarhurinsa, jolle hän

huusi:

-- No?

Mies ei uskaltanut vastata mitään. Silloin kreivi miltei ärjäisi:

-- Onko hän kuollut?

Johon palvelija änkyttäen vastasi:

-- On, herra kreivi.

Hän tunsi siitä ääretöntä helpoitusta. Äkillinen rauha valahti hänen

vereensä ja hänen väräjäviin hermoihinsa, ja varmoin askelin astui hän

suuren portaikon astimia ylös.

Toiset rattaat olivat saapuneet Peuples'iin. Jeanne oli huomannut

kaukaa niiden tulevan, näki patjan, arvasi ruumiin olevan sen päällä ja

ymmärsi heti kaikki. Se synnytti hänessä semmoisen mielenliikutuksen,

että hän meni tainnoksiin.

Kun hän tuli tajuihinsa, piteli hänen isänsä hänen päätään ja kostutti

hänen ohimojaan etikalla. Hän kysyi Jeannelta varovasti:

-- Tiedätkö sinä?

Jeanne jupisi:

-- Kyllä, isä.

Mutta kun hän tahtoi nousta ylös, ei hän voinut, niin kovin kärsi hän.

Samana iltana synnytti hän kuolleen lapsen, tytön.

Julienin hautajaisista ei hän nähnyt mitään eikä saanut tietää mitään.

Hän huomasi vain päivän, parin kuluttua, että täti Lison oli tullut

takaisin, ja kuumeen houreessaan koetti hän alinomaa muistella, milloin

hänen tätinsä oli matkustanut pois Peuples'ista, mihin aikaan ja

minkälaisissa oloissa. Mutta siitä hän ei päässyt selville, ei edes

silloin, kun oli vähän enemmän tajuissaan. Hän oli kuitenkin varma

siitä, että oli nähnyt hänet äitinsä kuoleman jälkeen.