IX.

Kun Jeanne oli täydellisesti toipunut lapsivuoteestaan, päätettiin

käydä vastavierailulla Fourville'n perheessä ja myöskin esitellä

itsensä markiisi Coutelier'lle.

Julien oli eräästä huutokaupasta ostanut uudet yhden hevosen vedettävät

vaunut, voidakseen ajella kahdesti kuukaudessa. Ne valjastettiin nyt

eräänä kirkkaana syyskuun päivänä ja, kun oli ajettu kaksi tuntia

Normandien lakeuksien poikki, saavuttiin pieneen alhoon, jonka

molemmilla puolilla kasvoi metsää. Pian muuttuivat sitten kylvömaat

tasangoiksi, ne taas rämeeksi, joka kasvoi korkeata, siihen vuoden

aikaan kuivaa ruohoa, jonka keltaisten nauhain kaltaiset pitkät lehdet

kahisivat tuulessa.

Yht'äkkiä teki alho jyrkän käänteen ja eteen ilmestyi Vrillette'n hovi,

takanaan metsäinen rinne ja toisella puolellaan iso lampi, jonka

vesirajasta rakennuksen seinä yleni ja jota etupuolelta rajoitti

korkea, laakson toiselle rinteelle kapuava kuusikko.

Oli ajettava vanhan nostosillan yli ja kuljettava sisään Ludvig XIII

ajan malliin tehdyn avaran portaikon kautta päästäkseen hovin

etupihaan, komean päärakennuksen eteen, joka oli samalta aikakaudelta

kuin portaikkokin. Sen ikkunakehykset olivat tiilestä ja sen molemmissa

päissä kohosi liuskakivillä katetut tornit.

Julien selitti Jeannelle rakennuksen kaikki eri osat kuin asiaan hyvin

perehtynyt talossakävijä ainakin. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi ollut

talon isäntä ja puhui ihastuneena sen kauneuksista.

-- Katsopas tuota portaikkoa! Eikös olekin suurenmoinen rakennus! Koko

toinen julkisivu on lampeen päin oikein kuninkaallisine portaineen,

jotka vievät ihan veden partaalle saakka, ja neljä venettä on siellä

alimpaan astimeen kiinnitetty, kaksi kreiviä ja kaksi kreivitärtä

varten. Tuolla oikealla, missä näet poppelirivin, päättyy lampi ja

sieltä alkaa joki, joka juoksee Fécamp'iin asti. Seutu on ihan täynnä

metsänriistaa, ja kreivi on innokas metsästäjä. Tässä vasta oikea

herraskartano.

Pääovi avautui ja kalpea kreivitär tuli vieraitaan vastaan hymysuin ja

puettuna laahushameeseen kuin entisaikain hovirouvat. Hän oli

todellakin kaunis ja aivan kuin syntynyt tätä kreivin hovia varten.

Salin kahdeksasta ikkunasta oli neljä lammen puolella, ja niistä näkyi

jylhä kuusikko, joka yleni vastapäätä olevalla rannalla ja jonka

tummanvehreä havupuku loi syvän, synkän varjon veteen. Kun tuuli kävi,

synnyttivät kuusikon huokaukset suomaan sävyn.

Kreivitär tarttui Jeannea molemmista käsistä, aivan kuin Jeanne olisi

ollut hänelle vanha lapsuudenystävä, vei hänet istumaan ja asettui itse

matalalle tuolille hänen viereensä, sillä välin kuin Julien, jossa koko

entinen unhotettu hienous jo viisi kuukautta sitten oli uudelleen

elpynyt eloon, puheli ja hymyili herttaisena ja ystävällisenä.

Kreivitär ja hän puhuivat ratsastusmatkoistaan. Pyssynlaukaus, joka

pamahti ikkunain edessä, sai Jeannen huudahtamaan. Kreivi oli ampunut

tavisorsan.

Hänen vaimonsa huusi hänelle.

Kuului airojen kolinaa, veneen sysäys kiveä vastaan, ja

jättiläiskokoinen kreivi ilmestyi pitkävartisissa saappaissaan, kahden

märän koiran seurassa, jotka olivat punertavat kuin hänkin ja jotka

kävivät pitkälleen matolle oven suuhun.

Kotonaan tuntui kreivi luontevammalta ja oli ihastunut vieraidensa

tulosta. Hän antoi laittaa pesään tulen ja tuoda madeiraa ja leivoksia.

Yht'äkkiä huudahti hän:

-- Teidän täytyy syödä päivällistä luonamme!

Jeanne, joka lakkaamatta ajatteli lastaan, kieltäytyi, kreivi taas

vaati vaatimistaan, ja kun Jeanne ei antanut myöten, niin teki Julien

tuskastuneena äkkinäisen kädenliikkeen. Silloin pelkäsi Jeanne hänen

häijyn, riitaisan luonteensa puhkeavan ja taipui jäämään, vaikka häntä

kiusasikin ajatus, ettei saisi nähdä Paulia ennenkuin vasta seuraavana

aamuna.

Päivä oli ihana. Käytiin ensin katsomassa lähteitä, jotka pulppusivat

esille sammaleisen kallion kyljestä kirkkaaseen altaaseen, jossa vesi

lakkaamatta poreili. Sitten tehtiin soutumatka oikeita kanavia pitkin,

jotka olivat avatut kuivan kaislikkometsän läpi. Kreivi istui

soutamassa molempien koiriensa välissä, jotka kuono pystyssä

vainuilivat. Jokaisesta airojen vetäisystä vene oikein kohosi ja kiiti

eteenpäin. Toisinaan kasteli Jeanne kättään kylmään veteen ja nautti

sen jäätävästä kosketuksesta, joka juoksi sormista sydämeen asti.

Veneen perässä istuivat Julien ja, huiveihinsa kääriytyneenä,

kreivitär, joka hymyili tuota ikuista, keskeytymätöntä hymyään,

ominaista tyytyväisille ihmisille, joille onni ei suo enää mitään

toivomisen varaa.

Tuli sitten viluinen, värisyttävä ilta, tuulen puhaltaessa pohjoisesta

kuihtuneisiin kaisloihin. Aurinko oli uponnut kuusien taakse, ja

punainen taivas, jossa siellä täällä tulisina hohti kummallisia pieniä

pilvenhattaroita, synnytti ruumiissa väristyksen jo pelkästä

näkemisestä.

Mentiin sisään avaraan saliin, jossa suuri uunivalkea loimusi.

Lämmittävä mielihyvän tunne synnytti ilon heti kynnyksen yli tultua. Ja

kreivi, jonka riemu puhkesi ilmi, koppasi vaimonsa jättiläissyliinsä,

kohotti hänet kuin lapsen ylös ja painoi hänen molemmille poskilleen

tyytyväisenä kaksi kaikuvaa suudelmaa.

Hymyillen katseli Jeanne tuota kunnon jättiläistä, jota olisi luullut

oikeaksi peikoksi pelkästään jo hänen viiksistään, ja ajatteli:

-- Kuinka helposti ihmisistä erehtyykään!

Ja luotuaan melkein tietämättään katseensa Julieniin, hän näki

miehensä seisovan oven suussa hirveän kalpeana, tuijottaen kreiviin.

Huolestuneena meni hän miehensä luo ja kysyi häneltä hiljaisella

äänellä:

-- Oletko sairas? Mikä sinua vaivaa?

Johon toinen vihastuneena vastasi:

-- Ei mikään Anna minun olla. Minun on kylmä.

Kun he olivat siirtyneet ruokasaliin, pyysi kreivi saada laskea

koiransa sisään. Ne tulivatkin sitten kohta ja kävivät istumaan toinen

oikealle, toinen vasemmalle puolelle isäntäänsä, joka lakkaamatta antoi

niille jonkun palasen ja silitteli niiden pitkiä, silkkisiä korvia,

niiden kurottaessa päätään, heiluttaessa häntäänsä ja väristessä

tyytyväisyydestä.

Kun Jeanne ja Julien päivällisen jälkeen tahtoivat lähteä, pidätti

herra de Fourville heitä vielä näyttääkseen heille tuohuskalastusta.

Sitä varten sijoitti hän heidät ja kreivittären lammenpuoleiselle

portaikolle ja astui veneeseen palvelijan kanssa, jolla oli käsissään

haavi ja palava soihtu. Yö oli kirkas, pakkanen nipisteli ja tähdet

kimaltelivat taivaalla.

Tuohus loi veden pinnalle ja kaislikkoon kummallisesti loimuavia

valoläikkiä ja valaisi tiheän kuusikon. Ja veneen kääntyessä ilmestyi

yht'äkkiä tuon valaistun metsän rinteeseen äärettömän iso, aaveen

tapainen miehen varjo. Sen pää ulottui yli puitten, hävisi taivaalle ja

jalat upposivat lampeen. Sitten tuo suunnattoman suuri olento kohotti

käsivarttaan ikäänkuin ottaakseen tähtiä taivaalta. Nopeasti kohosivat

nuo äärettömän pitkät käsivarret ja vaipuivat sitten alas. Samassa

kuului hiljaista loisketta kuin vettä olisi kuohutettu.

Vene kääntyi hiljakseen, ja kummallinen aave näkyi juoksevan pitkin

metsän rinnettä, jota tuohus veneen kääntyessä valaisi, sitten se

katosi näkymättömälle taivaan rannalle ilmestyäkseen taas pienempänä,

epäselvempänä, omituisesti liikkuen pitkin kartanorakennuksen

julkisivua.

Ja kreivin kova ääni kajahti:

-- Gilberte, minulla on jo kahdeksan.

Airot loiskuivat vedessä. Iso varjo pysyi nyt paikallaan rakennuksen

seinällä, mutta pieneni pienenemistään, himmeni himmenemistään; sen pää

näkyi alenevan, ruumis laihtuvan, ja kun herra de Fourville,

palvelijansa seuraamana, joka kantoi tuohusta, nousi portaikon

astimille, oli varjo jo hänen kokoisensa ja jäljitteli kaikki hänen

liikkeensä. Ja hänellä oli haavissaan kahdeksan isoa, sätkähtelevää

kalaa.

Kun Jeanne ja Julien, kääriytyneinä kaapuihin ja peitteisiin, jotka

heille oli lainattu, olivat paluumatkalla kotiin, sanoi Jeanne melkein

tietämättään:

-- Hän on oikein kelpo mies, tuo jättiläinen.

Ja Julien, joka ajoi hevosta, vastasi:

-- Kyllä, mutta hän ei osaa aina käyttäytyä ihmisten seurassa.

Viikon perästä kävivät he Coutelier'in perheessä, jonka sanottiin

olevan seudun ensimmäinen aatelisperhe. Heidän tilansa Reminil sijaitsi

aivan Cany'n ison kauppalan vieressä. Uusi kartanorakennus, joka oli

Ludvig XIV ajoilta, seisoi kuin piiloutuneena muurien ympäröimässä

suurenmoisessa puistossa. Mäellä näkyi entisen hovin raunioita.

Juhlapukuiset palvelijat saattoivat vieraat valtavan isoon saliin.

Keskellä tätä huonetta oli pylvään tapainen laite, jonka päällä lepäsi

äärettömän iso, Sèvres'ssa valmistettu maljakko ja jonka jalustalla

oli, kristallikuvukon suojaamana, kuninkaan omakätinen kirje, jossa

markiisi Léopold-Hervé-Joséph-Germer de Varneville, de Rollebosc de

Coutelier'ta pyydetään vastaanottamaan tämä hallitsijan lahja.

Jeanne ja Julien tarkastelivat tätä kuninkaan lahjaa, kun markiisi ja

markiisitar astuivat huoneeseen. Rouva oli puuteroitu, virallisen

ystävällinen ja käytökseltään teeskennelty, tahtoen näyttää

alentuvaiselta. Hänen puolisonsa, joka oli suurikasvuinen,

vaaleatukkainen mies, osoitti liikkeillään, äänellään ja koko

ryhdillään ylevyyttä, joka ilmaisi hänen tietävän oman arvonsa. He

olivat molemmat hienoja seuratapoja noudattavia ihmisiä, joiden

ajatukset, tunteet ja sanat alati näyttivät liikkuvan kuin puujaloilla.

He puhuivat yksin, odottamatta vastausta, hymyilivät välinpitämättömän

näköisinä ja tuntuivat aina vain täyttävän heille heidän syntymänsä

kautta annettua tehtävää ottaa kohteliaasti vastaan seudun pikku

aatelistoa.

Jeanne ja Julien tästä lamautuneina ponnistelivat voimiaan ollakseen

miellyttäviä. Heitä vaivasi vierailun pitkittyminen, mutta he eivät

tietäneet, milloin oli soveliasta lähteä. Silloin lopetti markiisitar

itse vierailun luontevasti, yksinkertaisesti, keskeyttäen puhelun

pisteeseen, aivan kuin kohtelias kuningatar päättää vastaanottonsa.

Kotiin palatessa sanoi Julien:

-- Jos tahdot, lopetamme tähän vierailumme. Fourville'n perhe riittää

ainakin minulle.

Samaa mieltä oli Jeannekin.

Joulukuu kului hitaasti, tuo pimeä kuukausi, joka on kuin synkkä luola

vuoden pohjalla. Kuten edellisenäkin vuonna, alkoi taas suljettu elämä.

Jeannella ei kuitenkaan ollut lainkaan ikävä, sillä hän askarteli koko

ajan Paulin kanssa, jota Julien syrjästä katseli levottomalla,

tyytymättömällä silmällä.

Usein, pidellessään poikaa sylissään ja hyväillessään sitä tuolla

intomielisellä rakkaudella, jota äiti osoittaa lapselleen, nosti Jeanne

lapsen isän eteen ja sanoi:

-- Suutelehan toki sitä! Näyttää aivan siltä kuin et sitä

rakastaisikaan.

Isä kosketti silloin huulillaan vastahakoisesti lapsen hiuksetonta

päätä, kumartuen sitä kohti etäältä, jottei lapsi liikkuvilla,

levottomilla, kiemurtelevilla pikku käsillään satuttaisi häneen. Sitten

äiti lapsineen poistui. Näytti siltä kuin Julien olisi tuntenut inhoa

heitä kohtaan.

Aika ajoin olivat kunnallislautakunnan esimies, tohtori ja kirkkoherra

heillä päivällisillä. Toisinaan taas kävi heillä Fourville'n perhe,

jonka kanssa tuttavuus kasvoi kasvamistaan.

Kreivi näkyi olevan ihastunut Pauliin ja piteli häntä polvellaan

koko vierailuajan, jopa koko päiväkaudenkin. Hän piteli hellävaroin

poikaa isoissa jättiläiskäsissään, kutitteli hänen nenänpäätänsä

pitkien viiksiensä kärjillä ja suuteli häntä äidin tapaan oikein

intohimoisesti. Kreivi kärsi kovin siitä, ettei heillä itsellään ollut

yhtään lasta.

Maaliskuussa ilma oli kirkas ja kuiva, miltei lauha. Kreivitär Gilberte

alkoi jälleen puhua ratsastusmatkoista, joita heidän kaikkien neljän

oli yhdessä tehtävä. Jeanne, joka oli kyllästynyt pitkiin, aina

samanlaisiin, yksitoikkoisiin iltoihin, öihin ja päiviin, suostui

mielihyvällä tähän esitykseen, ja viikon päivät valmisteli hän

ihastuneena ratsastuspukuaan.

Sitten alkoivat heidän huvimatkansa. He ratsastelivat aina kaksi

rinnan, kreivitär ja Julien edellä, kreivi ja Jeanne sadan askeleen

päässä jäljessä. Viimeksi mainitut puhelivat keskenään kuin kaksi

ystävää ainakin, sillä heistä oli tullut ystävykset heidän suoran

luonteensa ja vilpittömien sydämiensä vuorovaikutuksesta; jälkimmäiset

taas puhelivat useimmiten hiljaa keskenään, mutta nauroivat välistä

kovasti, katsoivat yht'äkkiä toisiinsa, aivan kuin heidän silmillään

olisi ollut toisilleen jotain sanottavaa, jota ei heidän suunsa

ilmaissut. Ja odottamatta lähtivät he silloin nelistämään aivan kuin

haluten paeta jonnekin, päästä jonnekin kauas, hyvin kauas.

Silloin tuntui Gilberte kiivastuvan. Hänen kova äänensä kaikui

toisinaan tuulen kantamana jäljelle jääneiden korviin. Sen kuullessaan

kreivi hymyili ja sanoi Jeannelle:

-- Vaimoni ei ole joka päivä hyvällä tuulella.

Kun kreivitär eräänä iltana kotiin palatessa kannusti tammaansa, iskien

sitä kylkiin ja taas äkkiä pysäyttäen sen, kuului Julien useita kertoja

sanovan hänelle:

-- Varokaa, varokaa! Hevosenne voi hurjistua!

Siihen vastasi kreivitär:

-- Yhdentekevää. Ei se teitä koske.

Ja hänen sanansa kaikuivat avokentällä niin kimakkoina, kovina ja

selvinä, että ne olivat kuin ilmaan naulatut.

Hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja potki kuolan valuessa suusta. Silloin

tuli kreivi levottomaksi ja huusi voimakkailla keuhkoillaan hänelle:

-- Ole toki varovainen, Gilberte!

Kuin uhallaan, hermostuneen naisen tavalla, löi Gilberte silloin

ruoskalla hevostaan molempien korvien väliin. Ratsu raivostui, karkasi

pystyyn, polki ilmaa etujaloillaan ja laskeutui jälleen maahan,

syöksähti hirveään juoksuun ja kiiti nuolen nopeudella kenttää

pitkin. Ensin ajoi Gilberte yli niityn ja sitten peltojen poikki.

Ratsastaessaan kohotti hän paksun kostean mullan pölypilveksi ja

etääntyi niin nopeasti, että pian tuskin enää eroitti ratsua ja

ratsastajatarta.

Julien jäi ällistyneenä paikalleen ja huudahteli epätoivoissaan:

-- Rouva, rouva!

Mutta kreivi murahti itsekseen, painautui etunojaan ison ratsunsa

niskalle ja syöksi hevosen ruumiinsa koko voimalla juoksuun. Ja hän

lennätti sitä, kannusti, hoputti, kiihdytti äänellään, liikkeillään,

kannuksilla niin, että tuo kookas ratsastaja näkyi ikäänkuin kantavan

suurta hevostaan sääriensä välissä, kiidättäessään sitä aivan kuin

lentoon. Ja hevonen ja mies kiitivät käsittämättömän nopeasti, syöksyen

suoraa tietä eteenpäin. Jeanne näki enää vain kaukana kaksi varjoa,

naisen ja miehen, etenevän etenemistään, pienenevän, hälvenevän,

häviävän kuin kaksi lintua, jotka toisiaan takaa ajavat, katoavat ja

häipyvät taivaan avaruuteen.

Silloin ajoi Julien vaimonsa luo ja sopersi vihaisen näköisenä:

-- Luulen, että hän on tänään hullu.

Ja molemmat läksivät sitten ystäviensä jälkeen, jotka nyt olivat

painuneet alavaan lakeuteen.

Neljännestunnin kuluttua näkivät he heidän jälleen tulevan takaisin ja

saavuttivat heidät pian.

Kreivi, joka oli aivan punainen ia hikinen ja hymyili tyytyväisenä,

voiton riemu katseessaan, piteli lujalla kädellään vaimonsa vapisevaa

ratsua suitsista. Kreivitär oli kalpea ja hänen kasvojansa mursi tuska.

Hän nojasi toisen kätensä miehensä olkapäähän aivan kuin olisi ollut

menehtymäisillään.

Sinä päivänä käsitti Jeanne, että kreivi rakasti vaimoaan kiihkeästi.

Sitä seuraavana kuukautena oli kreivitär iloisempi kuin koskaan ennen.

Hän kävi usein Peuples'issa, hymyili alituisesti ja suuteli Jeannea

hellästi ja innostuneesti. Näytti kuin hänet olisi vallannut

salaperäinen hurmio. Hänen miehensä, joka myöskin oli ihastunut,

katseli häntä hellittämättä, tavoitteli alinomaa hänen kättään, ja

kosketti hänen pukuaan. Näytti kuin rakkaus olisi kasvanut hänessä

kaksinkertaiseksi.

Eräänä iltana hän sanoi Jeannelle:

-- Tämä on onnemme päivä. Gilberte ei ole koskaan ollut näin

herttainen. Hän ei ole enää huonolla tuulella eikä vihainen. Tunnen,

että hän rakastaa minua. Tätä ennen en ollut siitä varma.

Myöskin Julien näytti olevan muuttunut, iloisempi, malttavampi, aivan

kuin molempien näiden perheiden hyvät välit olisivat tuoneet ilon ja

rauhan kumpaiseenkin.

Kevät oli tavattoman aikainen ja lämmin. Suloisesta aamusta tyyneen,

lauhaan iltaan asti synnytti aurinko kaiket päivät ituja maan pintaan.

Nopea ja valtava oli kaikkien kasvien puhkeaminen samalla kertaa, tuo

elämän nesteen vastustamaton nousu, jälleen syntymisen kiihko, mikä

luonnossa ilmenee muutamina erityisesti hyvinä vuosina, jotka saavat

uskomaan maailman uudelleen nuortumiseen.

Jeanne tuntui olevan aivan kuin suunniltaan tästä elämän käymistilasta.

Kun hän näki ruohikossa pienen kukkasen, valtasi hänet äkkiä mielen

raukeus, suloinen alakuloisuus, tuntikausia kestävä veltto

unelmoiminen.

Ja sitten saivat hänen mielensä heltymään muistot hänen rakkautensa

ensimmäisiltä ajoilta. Ei niin, että hänen sydämessään olisi herännyt

uusi rakkaus Julienia kohtaan, sillä kaikki tuo oli ollut ja mennyt

ainiaaksi, mutta koko hänen ruumiinsa joutui tuulen hyväilevästä

kosketuksesta ja kevään tuoksujen vaikutuksesta aivan kuin kuohuksiin.

Tuntui kuin joku näkymätön, hellä ääni olisi häntä kutsunut ja

kiihdyttänyt.

Hän tahtoi mielellään olla yksin, heittäytyä päivän helteeseen ja

antautua kokonaan tunteitten, epämääräisten, ihanain ilojen valtaan.

Kun hän eräänä aamuna näin unelmoi, heräsi hänessä näky, pikainen

muisto tuosta päivänpaisteisesta kolkasta puitten siimeksessä

metsikössä lähellä tretat'ta. Siellä oli hän ensimmäisen kerran

tuntenut ruumiissaan rakkauden väristyksen sen miehen rinnalla, joka

häntä silloin rakasti, siellä tuo mies ensimmäisen kerran ilmaisi

hänelle sydämensä ujot tunteet ja siellä hän itsekin luuli yht'äkkiä

saavuttaneensa valoisan tulevaisuuden.

Ja hänen teki mieli taas nähdä tuo metsä, tehdä sinne jonkinlainen

pyhiinvaellusmatka, aivan kuin siellä käynti olisi aikaansaava

muutoksen hänen elämässään.

Julien oli lähtenyt ulos jo aamun koittaessa, -- minne, sitä hän ei

tietänyt. Jeanne antoi siis satuloida Martinin pienen valkoisen

hevosen, jolla hän joskus ratsasteli, ja lähti matkalle.

Oli tuollainen tyyni päivä, jolloin ei mikään missään liikahda, ei

ruoho, ei lehti; kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen, aivan kuin tuuli

olisi kuollut. Yksin hyönteisetkin näyttivät hävinneen.

Polttava, valtava lepo laskeutui kultahuuruina alas auringosta, ja

Jeanne ajoi käyden tyytyväisenä keinuen hevosensa selässä. Silloin

tällöin loi hän ylös silmänsä katsellakseen pientä, valkoista

pilvenhattaraa, joka unhotettuna riippui siellä ylhäällä, ypö yksin

keskellä sinistä taivaan lakea.

Hän ratsasti laaksoon, joka aleni merelle päin korkeiden

rantakallioiden välitse, joita nimitetään tretat'n porteiksi; aivan

hiljaa ajoi hän sitten metsään, jonne sateli päivän säteitä vehreiden

lehvien lomitse, jotka olivat vielä vaaleita. Hän etsi tuttua paikkaa,

löytämättä sitä, ajellen polkuja pitkin sinne tänne.

Ajaessaan pitkän kujanteen poikki hän huomasi yht'äkkiä aivan sen

perällä kaksi ratsuhevosta, jotka olivat sidotut kiinni puuhun, ja hän

tunsi ne heti: ne olivat Gilberten ja Julienin hevoset. Yksinäisyys

alkoi häntä jo painostaa; hän oli tyytyväinen tähän odottamattomaan

kohtaukseen ja kannusti ratsunsa juoksuun.

Tultuaan molempien hevosten kohdalle, jotka tottuneina tämmöisiin

pitkiin pysähdyksiin, kärsivällisesti odottivat, huusi hän, mutta

kukaan ei vastannut.

Naisen hansikas ja kaksi ratsuruoskaa makasi tallatulla nurmella. He

olivat siis siinä istuneet ja sitten menneet etemmäksi, jättäen hevoset

paikalleen.

Jeanne odotti neljännestunnin, kaksikymmentä minuttia, ja oli ymmällä

siitä, mitä he mahtoivat tehdä. Hän oli laskeutunut alas hevosen

selästä ja seisoi hievahtamatta paikallaan, puunrunkoon nojautuen, kun

kaksi pikkuista lintua häntä huomaamatta lensi alas nurmelle aivan

lähelle häntä. Toinen niistä hypiskeli toisen ympärillä, siivet

harallaan ja väristen, nyökytellen päätään ja piipatellen.

Jeanne joutui hämilleen, ikäänkuin lintujen rakkaus olisi ollut hänelle

tuntematon asia, mutta sitten ajatteli hän itsekseen: "Se on totta; nyt

on kevät". Mutta pian heräsi hänessä toinenkin ajatus: epäluulo. Hän

näki jälleen hansikkaan, ruoskat ja molemmat hevoset, jotka olivat

yksikseen jätetyt, ja kiireesti nousi hän satulaan tuntien

vastustamatonta halua paeta pois.

Hän ajoi nyt nelisten takaisin Peuples'iin. Aivot työskentelivät hänen

päässään, harkitsivat asioita, yhdistivät tapahtumia toisiinsa ja

tekivät päätelmiä. Kuinka ei hän ollut sitä aikaisemmin arvannut?

Kuinka ei ollut mitään huomannut? Kuinka ei ymmärtänyt Julienin

poissaoloa, hänen entisen hienoutensa uudistumista ja sitten hänen

mielialansa rauhoittumista? Ja hän muisti myöskin Gilberten äkilliset

hermostumiset, hänen ylenpalttiset hellyydenosoituksensa ja sen jo

jonkun aikaa kestäneen auvoisen mielentilan, jossa Gilberte oli ja

josta kreivi oli niin iloinen.

Hän pidätti hevosensa käymään, sillä hän tahtoi tarkkaan miettiä,

ja nopea juoksu häiritsi hänen ajatuksiansa. Kun ensimmäinen

mielenliikutus oli ohi, oli hänen sydämensä melkein rauhallinen, ilman

mustasukkaisuutta, ilman vihaa, mutta täynnä ylenkatsetta. Hän ei

ajatellut Julienia lainkaan: ei mikään häneen nähden enää ihmetyttänyt

häntä, mutta kreivittären, hänen ystävättärensä kaksinkertainen petos

kuohutti hänen mieltään. Koko maailma oli siis kavala, valheellinen ja

petollinen. Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Kuvitelmiaan suree

välistä yhtä syvästi kuin rakkaita vainajiaan.

Hän päätti kuitenkin olla olevinaan, kuin ei asiasta mitään tietäisi,

sulkea sielunsa kaikilta muilta tunteilta ja rakastaa ainoastaan Paulia

ja vanhempiaan, ja sietää muita rauhallisen näköisenä.

Heti kotiin tultuaan riensi hän poikansa luo, vei hänet omaan

huoneeseensa ja suuteli häntä rajusti pitkän aikaa. Julien palasi

päivälliseksi herttaisena, hymyilevänä, ystävällisenä ja kysyi:

-- Eivätkö isä ja äiti tänä vuonna tulekaan tänne?

Tämä kohtelias kysymys miellytti Jeannea niin, että hän melkein antoi

miehelleen anteeksi sen, mitä metsässä sai tietää, ja yht'äkkiä valtasi

hänet kova halu saada jo kohta nähdä ne molemmat henkilöt, joita hän

Paulin jälkeen eniten rakasti, ja hän käytti koko sen illan

kirjoittaakseen heille ja kiirehtiäkseen heitä tulemaan Peuples'iin.

He vastasivat tulevansa 20 p:nä toukokuuta. Nyt oli saman kuun 7 päivä.

Jeanne odotti heitä yhä kasvavalla kärsimättömyydellä, aivan kuin hän

olisi tuntenut, paitsi lapsen rakkautta heitä kohtaan, uutta tarvetta

saada keventää sydäntään rehellisille ihmisille, puhella avoimin

sieluin puhtaille, kaikenlaisesta riettaudesta vapaille ihmisille,

joiden elämä ja kaikki teot, kaikki ajatukset ja kaikki pyrinnöt aina

ovat olleet suorat ja oikeat.

Se, mitä hän nyt tunsi, oli eristäytymistä kaikista noista horjuvista

omistatunnoista, joiden keskellä hän eli. Ja vaikka hän äkkiä oli

oppinutkin teeskentelemään, vaikka hän ottikin vastaan kreivittären

ojennetuin käsin ja hymyilevin huulin, niin tunsi hän tuon tyhjyyden ja

ylenkatseen tunteen ihmisiä kohtaan yhä kasvavan ja kehittyvän. Niinpä

synnyttivät hänessä joka päivä sen paikkakunnan pikku juorutkin yhä

suurempaa inhoa, yhä suurempaa halveksumista ihmisiä kohtaan.

Couillard'in tytär oli saanut lapsen ja pian oli vietettävä häät.

Martinin palvelijatar, muuan orpotyttö, oli raskaana. Eräs viisitoista

vuotias naapurin tyttö oli raskaana. Eräs köyhä, ontuva ja siivoton

leskivaimo, jota sanottiin "Likaiseksi" hänen hirveän likaisen

ulkomuotonsa tähden, oli myöskin raskaana. Yhtämittaa kerrottiin

muista raskaudentapauksista tahi jonkun nuoren tytön, jonkun

talonpoikaisvaimon ja perheenäidin tahi jonkun rikkaan, arvossapidetyn

talonpojan lemmenseikkailuista. Tämä lämmin kevät tuntui herättävän

elämännesteen yhtä paljon ihmisissä kuin kasveissakin liikkeelle.

Ja Jeanne, jonka tunteet olivat sammuneet, jonka masentunutta sydäntä

ja hentomielistä sielua näkyivät liikuttavan ainoastaan leudot

tuulenhenkäykset, joka vain unelmoi ihastuneena, mutta haluttomana ja

oli innostunut haaveilemiseen, mutta kuollut lihan himoille, hän oli

kaikesta tuosta petomaisesta saastaisuudesta hämmästyksissään ja täynnä

inhoa, joka muuttui hänessä vihaksi. Paritteleminen luomakunnassa

kuohutti hänen mieltään ikäänkuin se olisi ollut jotakin

luonnonvastaista. Ja kun hän oli vihoissaan Gilbertelle, niin se ei

johtunut siitä, että tämä tahtoi riistää häneltä hänen miehensä, vaan

siitä, että Gilberte'kin oli vajonnut tuohon yleiseen, yhteiseen

lokaan. Eihän hän ollut enää tuota alhaisen rahvaan sukua, jossa

vaistot ovat vallanpitäjinä. Kuinka oli hän siis voinut alentua samalle

tasolle kuin millä nuo raavaat olivat?

Samana päivänä, jolloin hänen vanhempainsa oli määrä saapua, kiihoitti

Julien vielä hänen inhontunteitansa iloisesti kertomalla erään heidän

leipurinsa luona sattuneen siveettömän tapahtuman aivankuin jonkun ihan

luonnollisen ja hauskan jutun. Ja Julien lisäsi nauraen:

-- He syöttävät meille lemmenleipää, nuo veitikat. Tämä on oikea La

Fontainen tarina.

Jeanne ei uskaltanut enää kajotakaan leipään.

Kun sitten matkavaunut pysähtyivät portaikon eteen ja paronin iloiset

kasvot näkyivät vaunujen ovesta, syntyi Jeannen sydämessä niin syvä

mielenliikutus, niin raivoisa rakkauden puuska, ettei hän ollut

semmoista koskaan ennen tuntenut. Mutta hän hämmästyi niin, että oli

melkein mennä tainnoksiin, kun näki äitinsä. Paronitar oli, näet,

näiden kuuden kuukauden kuluessa käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi.

Hänen isot, veltot, riippuvat poskensa olivat alkaneet punoittaa aivan

kuin olisivat verestä turvonneet, hänen katseensa näytti sammuneelta,

ja hän saattoi liikkua vain kahden hengen taluttamana. Hänen raskas

hengityksensä oli käynyt vinkuvaksi ja niin vaikeaksi, että tuntui

oikein tukalalta olla hänen lähellään. Paroni, joka oli nähnyt hänet

joka päivä, ei ollut huomannut tätä hänen huonontumistaan, ja kun

paronitar valitteli alati tukehtuvansa ja yhä työläämmin voivansa

liikkua, niin vastasi paroni vain:

-- Eihän toki, kultaseni, tämmöinenhän sinä olet ollut aina.

Kun Jeanne oli saattanut heidät heidän huoneeseensa, poistui hän omaan

huoneeseensa itkemään, niin masentunut ja toivoton oli hän nyt. Sitten

meni hän uudelleen isäänsä tapaamaan, heittäytyi hänen kaulaansa silmät

vielä täynnä kyyneleitä ja sanoi:

-- Voi, kuinka äiti on muuttunut! Mikä häntä vaivaa, sano, mikä häntä

vaivaa?

Isä hämmästyi kovin ja vastasi:

-- Niinkö?! Turhia hätäilet! Olen koko ajan ollut hänen kanssaan, ja

vakuutan sinulle, ettei hän minusta ole entistään huonompi. Hän on

samanlainen kuin aina.

Illalla sanoi Julien vaimolleen:

-- Äitisi on alaspäin menossa. Taitaa jo lähetä loppuaan.

Ja kun Jeanne purskahti itkuun, tuskaantui hän:

-- No, no, enhän sillä sano, että hän jo olisi kokonaan mennyt. Sinä

nyt aina liioittelet mahdottomiin. Hän on muuttunut, ei muuta, se

kuuluu jo hänen ikäänsä.

Viikon kuluttua ei Jeanne enää tätä asiaa ajatellut, sillä hän tottui

äitinsä uuteen ulkomuotoon ja kentiesi ehkäisi pelkonsa, niinkuin

ihmisen on tapa, jonkinlaisen itsekkään tunteen vaistomaisesta

vaikutuksesta ja luonnollisesta sielun rauhan tarpeesta, ehkäistä,

lykätä luotaan aina pelkonsa ja mieltä ahdistavat huolensa.

Paronitar, joka ei juuri enää voinut kävellä, oli ulkona päivittäin

vain puoli tuntia. Tehtyään yhden ainoan matkan kujanteensa läpi ei hän

enää jaksanut liikkua ja halusi istuutua penkille. Ja kun hän tunsi

olevansa kykenemätön päättämään kävelynsä, sanoi hän:

-- Pysähtykäämme! Sydänvikani on tehnyt jalkani voimattomiksi.

Nyt ei hän enää nauranut lainkaan, hymyili vain asioille, joille hän

vielä vuosi sitten olisi nauranut oikein sydämensä pohjasta. Mutta

hänen silmänsä olivat pysyneet mainiossa kunnossa ja hän lueskeli

kaiket päivät _Corinne'a_ tahi Lamartine'n runoja _Méditations_, ja

sitten pyysi hän, että hänelle tuotaisiin "muistojen" laatikko.

Tyhjennettyään siitä helmaansa vanhat, rakkaat kirjeensä hän asetti

laatikon viereensä tuolille ja pani sitten "pyhäinjäännöksensä",

tarkastettuaan verkalleen jokaisen niistä, yksitellen takaisin

laatikkoon. Ja kun hän joskus oli yksin, aivan yksin, suutelikin hän

muutamia noista muistoesineistä niinkuin salassa suudellaan rakkaiden

vainajien hiuksia.

Kun Jeanne joskus tuli odottamatta huoneeseen, tapasi hän äitinsä

itkemästä, itkemästä vetreitä kyyneleitä. Hän kysyi silloin:

-- Mikä sinun on, äiti kulta?

Johon paronitar pitkään huoaisten vastasi:

-- Se on vanhain muistojen vaikutusta. Ne herättävät eloon niin paljon

suloisia asioita, jotka nyt ovat ainiaaksi menneet. Henkilöitäkin,

joita ei lainkaan enää ole ajatellut, tulee yht'äkkiä jälleen mieleen.

Luulee näkevänsä heidät, kuulevansa heidän puhuvan, ja se tekee niin

tuskallisen vaikutuksen. Sen sinäkin myöhemmin saat kokea.

Kun paroni näinä alakuloisina hetkinä sattui tulemaan sisään sopersi

hän:

-- Jeanne kulta, usko minua, polta kirjeesi, kaikki, äitisi kirjeet ja

minun, kaikki! Ei ole mitään kauheampaa kuin pistää vanhoilla

päivillään nenänsä omaan nuoruuteensa.

Mutta Jeanne säilytti myöskin kirjeensä ja valmisti itselleen oman

"pyhäinjäännösten lippaan", noudattaen siinä, vaikka muuten olikin

kaikessa äitinsä vastakohta, jotakin haaveksivaa hentomielisyyden

perinnöllistä vaistoa.

Muutaman päivän kuluttua oli paronin lähdettävä matkalle toimittamaan

eräitä asioita.

Ilma oli siihen vuoden aikaan ihana. Leudot yöt, taivaan ollessa tähtiä

täynnä, seurasivat tyyniä kirkkaita iltoja, jotka vuorostaan seurasivat

hohtavista aamunkoitoista alkaneita säteileviä päiviä. Äiti alkoi

piakkoin voida paremmin, ja Jeanne, joka unhotti Julienin rakkausjutun

ja Gilberten petollisuuden, oli melkein täydellisesti onnellinen. Maa

oli kaikkialla täynnä tuoksuavia kukkia ja aava, alati tyyni meri

loisti aamusta iltaan auringon paisteessa.

Eräänä päivänä otti Jeanne Paulin käsivarrelleen ja lähti ulos kedolle.

Hän katseli vuoroin poikaansa, vuoroin pitkin maantien vartta kasvavaa

nurmea, joka oli kirjavanaan kukkasia, ja hänen mielensä täytti rajaton

auvon tunne. Vähä väliä suuteli hän lastaan ja painoi häntä

intohimoisesti povelleen. Kedolta tuulahti häntä vastaan omituinen

makea tuoksu, joka raukaisi häntä, vaivutti hänet äärettömän mielihyvän

tilaan. Ja hän alkoi haaveksia poikansa tulevaisuudesta. Mikä oli

hänestä tuleva? Milloin toivoi hän hänestä suurta, kuuluisaa, mahtavaa

miestä, milloin taas halusi saada pitää hänet vain vaatimattomana,

rakastavana, aina uskollisena, äitiään kohti käsiään hellästi

ojentavana lapsenaan. Rakastaessaan häntä äidin itsekkään sydämen

tunteilla toivoi hän, että hän pysyisi hänen poikanaan, pelkästään

hänen poikanaan, mutta rakastaessaan häntä intohimoisesti järkensä

mukaan, syttyi hänessä samalla kunnianhimo, ja hän toivoi, että pojasta

tulisi jotakin suurta maailmassa.

Hän istuutui ojan reunalle ja alkoi katsella lastaan. Hänestä tuntui,

ettei hän ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Ja äkkiä ihmetteli hän

sitä, että tuosta pienestä olennosta oli kerran tuleva suuri, että hän

oli kävelevä varmoin askelin, että parta oli kasvava hänen poskilleen

ja että hän oli puhuva kovalla äänellä.

Kaukaa kuuli hän jonkun huutavan hänelle ja hän kohotti päätään. Marius

tuli juosten häntä kohden. Jeanne luuli jonkun vieraan odottamatta

saapuneen ja nousi ylös tyytymättömänä, että häntä häirittiin. Mutta

poika juoksi, minkä jaloista pääsi, ja kun oli tullut lähelle, huusi

hän:

-- Rouva, rouva paronitar on hyvin sairas!

Jeannesta tuntui kuin kylmä vesi olisi valunut pitkin hänen selkäänsä,

ja aivan pyörällä päästä kiirehti hän kotiin.

Kaukaa jo huomasi hän ihmisjoukon seisovan plataanin juurella. Hän

juoksi sinne, ja kun ihmiset väistyivät syrjään, näki hän äitinsä

makaavan maassa kaksi tyynyä pään alla. Hänen kasvonsa olivat ihan

mustat, silmät olivat kiinni, ja hänen rintansa, joka kahdenkymmenen

vuoden ajan aina läähötti, ei, kohonnut enää. Imettäjä otti lapsen

syliinsä ja vei pois.

Jeannen katse harhaili, kun hän kysyi:

-- Mitä on tapahtunut? Mitenkä hän kaatui? Juoskaa hakemaan lääkäriä!

Ja kääntyessään huomasi hän kirkkoherran, jolle oli lähetetty sana, ei

tiedetty miten. Hän tahtoi auttaa ja kääri innokkaasti ylös kauhtanansa

hihoja. Mutta ei ollut apua etikasta, ei hajuvedestä eikä hieromisesta.

-- Täytyy riisua vaatteet ja panna hänet vuoteeseen, -- sanoi pappi.

Moision vuokraaja Joseph Couillard, ukko Simon ja Ludivine olivat

myöskin läsnä. Kirkkoherra Picot'n kanssa tahtoivat he kantaa

paronittaren pois, mutta kun he yrittivät nostaa häntä, niin vaipui

hänen päänsä taaksepäin ja hame, josta he olivat ottaneet kiinni,

repesi, sillä hänen iso ruumiinsa oli kovin painava ja vaikea kantaa.

Silloin valtasi Jeannen kauhu, ja hän alkoi itkeä ja valittaa. Suuri,

hervoton ruumis täytyi laskea jälleen maahan.

Salista oli tuotava nojatuoli, ja kun ruumis oli pantu siihen, saatiin

se vihdoin kannetuksi. Käyden askel askeleelta pääsivät kantajat

portaikolle, sitten ylös portaita, ja tultuaan paronittaren huoneeseen

panivat he hänet sänkyyn.

Kun keittäjätär ei saanut vaatteita riisutuksi hänen päältään, niin

ryhtyi häntä auttamaan leskirouva Dentu, joka sattui olemaan paikalla,

ja joka oli tullut sinne yht'äkkiä samoin kuin kirkkoherrakin, aivan

kuin he olisivat "tunteneet kuoleman hajun", niinkuin palvelusväki

sanoi. Joseph Couillard lähti kiireen kaupalla lääkäriä hakemaan, mutta

kun pappi aikoi mennä noutamaan öljyä viimeistä voitelua varten,

kuiskasi sairaanhoitajatar hänelle korvaan:

-- Älkää vaivatko itseänne, herra kirkkoherra; minä kyllä tiedän, että

henki on jo lähtenyt.

Jeanne oli aivan suunniltaan eikä tietänyt mitä tehdä, mitä koettaa,

mitä lääkettä käyttää. Kirkkoherra antoi oli miten oli, synninpäästön

paronittarelle.

Kahden tunnin ajan odotettiin ruumiin ääressä, joka oli aivan sininen

ja hengetön. Jeanne oli laskeutunut polvilleen ja itkeä nyyhkytti surun

ja tuskan masentamana.

Kun ovi aukeni ja lääkäri astui huoneeseen, tuntui hänestä kuin hän

olisi nähnyt pelastuksen, lohdutuksen ja toivon tulevan sisään. Hän

juoksi lääkäriä vastaan ja kertoi hänelle änkyttäen kaikki, mitä tiesi

tapahtuneen.

-- Hän oli kävelyllä kuten tavallisesti joka päivä ... käveli hyvin ...

jopa oikein hyvin ... oli syönyt lihalientä ja kaksi munaa aamiaiseksi

... yht'äkkiä kaatui hän maahan ... muuttui mustaksi kuten näette ...

eikä sitten enää ole hievahtanut ... koetimme virvoittaa häntä ...

turhaan.

Hän vaikeni hämmästyneenä, kun näki sairaanhoitajattaren

kädenliikkeellä osoittavan lääkärille, että kaikki oli lopussa, ja kun

hän ei voinut vielä uskoa sitä, kysyi hän hätääntyneenä:

-- Onko se vaarallista? Luuletteko, että se on vaarallista?

Johon lääkäri lopulta vastasi:

-- Kovin pelkään, että se on ... että se on ... lopussa. Mutta

rohkaiskaa, rohkaiskaa itseänne!

Levittäen kätensä heittäytyi Jeanne äitinsä ruumiin yli.

Julien tuli huoneeseen. Hän pysähtyi hämmästyneenä, nähtävästi pahoilla

mielin, mutta ei ilmaissut mitään surua eikä huomattavaa epätoivoa,

sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja odottamatta, jotta hän

yhdellä kertaa olisi ehtinyt ottaa sitä varten tarvittavan ilmeen ja

asennon. Hän sopersi vain:

-- Tätä odotinkin. Tiesin hyvin, että loppu oli lähellä.

Sitten otti hän esille nenäliinansa, pyyhki silmiään, polvistui, teki

ristinmerkin, jupisi jotakin ja tahtoi noustessaan nostaa ylös myöskin

vaimonsa. Mutta Jeanne piteli ruumiista molemmin käsin ja suuteli sitä

miltei maaten sen päällä. Hänet oli vietävä väkisin pois. Hän oli aivan

kuin mieletön.

Tunnin kuluttua sallittiin hänen tulla takaisin. Ei mitään toivoa ollut

enää olemassa. Asunto oli nyt järjestetty ruumishuoneeksi. Julien ja

pappi puhelivat hiljaa ikkunan ääressä. Leskirouva Dentu, joka

mukavasti oli sijoittautunut nojatuoliin kuin ainakin nainen, joka on

tottunut valvojaisiin ja tuntee olevansa kuin kotonaan talossa, niin

pian kuin kuolema on siellä käynyt, näytti jo torkahtelevan.

Tuli yö. Kirkkoherra astui Jeannen luo, tarttui häntä kädestä ja

rohkaisi häntä vuodattaen hänen toivottomaan sydämeensä kirkon runsasta

lohdutusvoidetta. Hän puhui vainajasta, ylisti häntä hartain sanoin ja

tarjoutui, papin teeskennelty suru ilmeessään, hänelle kun kuollut aina

oli vain hyvä tulolähde, viettämään yönsä rukoilemalla ruumiin ääressä.

Mutta Jeanne antoi, yhä rajusti itkien, kieltävän vastauksen. Hän

tahtoi olla yksin, ihan yksin tänä jäähyväisyönä. Silloin lähestyi

Julien:

-- Se on mahdotonta. Me jäämme tänne molemmat.

Jeanne teki vain päällään kieltävän liikkeen, sillä hän ei voinut enää

puhua. Vihdoin sai hän sanotuksi:

-- Hän on minun äitini, minun äitini. Tahdon valvoa yksin hänen

luonaan.

Silloin puuttui lääkäri puheeseen:

-- Antakaa hänen tehdä, niinkuin hän tahtoo! Hoitajatarhan voi olla

viereisessä huoneessa.

Pappi ja Julien suostuivat nyt siihen ajatellen kumpikin omaa

vuodettaan. Sitten polvistui kirkkoherra vuorostaan, rukoili, nousi

ylös ja lähti pois lausuen: "Hän oli hurskas nainen", samalla tavoin

kuin oli sanonut: "Herra olkoon kanssanne!"

Julien kysyi sitten tavallisella äänellään:

-- Tahdotko syödä jotakin?

Mutta Jeanne ei vastannut mitään, ei ollut tietävinäänkään, että häntä

oli puhuteltu. Julien jatkoi:

-- Sinun olisi kuitenkin hyvä syödä vähän voimiasi ylläpitääksesi.

Harhailevin katsein vastasi Jeanne:

-- Lähetä heti hakemaan isää!

Ja Julien poistui lähettääkseen miehen Rouen'iin.

Jeanne vaipui nyt jonkinlaisen herkeämättömän tuskan valtaan, aivankuin

hän olisi odottanut viimeisen kahden kesken olon hetkeä voidakseen

kokonaan antautua sen epätoivoisen surun valtaan, jonka aallokko kuohui

hänen rinnassaan.

Yön varjot olivat vallanneet huoneen verhoten vainajan pimeydellä.

Leskirouva Dentu alkoi siellä liikuskella kevein askelin, etsi ja

sijoitteli Jeannelle näkymättömiä esineitä sairaanhoitajattaren

hiljaisin liikkein. Sitten sytytti hän kaksi kynttilää, jotka asetti

valkoisella pyyhkeellä peitetylle yöpöydälle vuoteen pääpuoleen.

Jeanne ei näyttänyt huomaavan mitään, ei tuntevan mitään eikä

käsittävän mitään. Hän odotti vain saadakseen olla yksin. Julien tuli

sisään. Hän oli syönyt ja kysyi uudelleen:

-- Etkö tahdo syödä mitään?

Hänen vaimonsa vastasi päätään pudistaen "en".

Julien istuutui enemmän alistuvaisen kuin murheellisen näköisenä eikä

puhunut mitään.

Ja kaikki kolme istuivat kaukana toisistaan liikahtamatta tuoleillaan.

Toisinaan torkahti hoitajatar ja kuorsasi heräten sitten äkkiä.

Vihdoin nousi Julien paikaltaan, meni Jeannen luo ja sanoi:

-- Tahdotko nyt jäädä yksin!

Jeanne tarttui kuin ihastuneena häntä kädestä:

-- Niin, niin! Jättäkää minut yksin!

Julien suuteli häntä otsalle jupisten:

-- Käyn sinua silloin tällöin katsomassa.

Ja hän poistui rouva Dentun kanssa, joka siirsi nojatuolinsa toiseen

huoneeseen.

Jeanne sulki oven ja meni aukaisemaan molemmat ikkunat selkoselälleen.

Oli juuri heinänteon aika, ja vasten hänen kasvojaan tuulahti leuto

ilma. Edellisenä päivänä tehty heinä oli karheella kuutamossa. Tämä

suloinen tunne koski häneen ja pahoitti häntä kuin iva. Hän palasi

vuoteen viereen, tarttui äitinsä toiseen, hervottomaan käteen ja alkoi

katsella häntä.

Hän ei ollut enää turvoksissa niinkuin silloin kohtauksen jälkeen. Hän

näytti nukkuvan rauhallisemmin kuin koskaan ennen. Kynttiläin kelmeä

valo loi tuulenhengen käydessä tuon tuostakin varjoja hänen

kasvoilleen, niin että ne näyttivät kuin eläviltä.

Jeanne katseli häntä herkeämättä, ja hänen lapsuutensa etäisiltä

ajoilta heräsi joukko muistoja hänen mieleensä. Hän muisti, kuinka äiti

kävi häntä tervehtimässä luostarikoulussa ja kuinka hän antoi hänelle

paperipussin, joka oli täynnä leivoksia; hän muisti koko joukon pikku

seikkoja, pieniä yksityistapauksia, pieniä hellyyden osoituksia,

sanoja, äänenpainoja, kurtut hänen silmäinsä pielissä, kun hän nauroi,

ja hänen syvän huokauksensa, kun hän hengästyneenä kävi istumaan

tuolille.

Ja hän katseli herkeämättä äitiään ja toisteli itsekseen kuin

tylsistyneenä:

-- Hän on kuollut, kuollut...

Ja tämän sanan koko kauhea sisällys aukeni hänen eteensä.

Tuo, joka makasi tuossa, hänen äitinsä, rouva Adélaïde, oli kuollut?

Hän ei hievahda enää, ei puhu enää, ei naura enää, ei syö enää koskaan

pöydässä häntä vastapäätä, ei sano koskaan enää: "Hyvää huomenta,

Jeannette". Hän oli kuollut.

Hänet pannaan arkkuun, joka naulataan kiinni, ja lasketaan hautaan, ja

kaikki on lopussa. Häntä ei saa nähdä enää. Onko se mahdollista? Eikö

hänellä ollut siis enää äitiä? Nuo armaat, tuttavalliset kasvot, jotka

hän oli nähnyt siitä saakka, kuin silmänsä aukaisi, joita oli

rakastanut siitä saakka, kuin kätensä kurotti, olivat poissa, tuo suuri

hellyyden lähde, tuo ainokainen olento, äiti, sydämelle kalliimpi kuin

mitkään muut olennot, oli kadonnut. Muutamia hetkiä vielä sai hän

katsella hänen kasvojaan, noita liikkumattomia, ilmeettömiä kasvoja, ja

sitten ei ollut enää mitään, ei mitään muuta kuin muisto jäljellä.

Ja hän vaipui maahan polvilleen hirveän epätoivon valtaamana.

Kouristunein käsin puserteli hän lakanaa, painoi suutaan vuodetta

vastaan ja huusi sydäntä särkevällä, peitteeseen tukehtuvalla äänellä:

-- Voi, äiti, äiti raukka, äiti!

Kun hän sitten tunsi ikäänkuin tulevansa hulluksi samalla tavalla kuin

silloin yöllä ulos lumikinoksiin paetessaan, niin nousi hän ylös ja

meni ikkunan luo vilvoitellakseen ja imeäkseen keuhkoihinsa

toisenlaista ilmaa kuin tämä kuolinvuoteen ilma oli.

Kaadettu heinä, puut, lakeus ja meri tuolla etäällä lepäsivät

hiljaisina, rauhallisina, uinuivat hurmaavassa, leppoisassa kuutamossa.

Tätä viihdyttävää suloista rauhaa tunki hieman myöskin Jeanneen, ja hän

alkoi hiljaa itkeä.

Hän palasi jälleen vuoteen ääreen ja otti käteensä äitinsä käden, aivan

kuin olisi valvonut sairaan vieressä. Iso hyönteinen oli kynttiläin

valon houkuttelemana lentänyt huoneeseen, iski kuin pallo seiniin ja

syöksyi paikasta toiseen. Sen surina herätti Jeannen ajatuksistaan, hän

nosti silmänsä nähdäkseen hyönteisen, mutta ei huomannut muuta kuin sen

varjon, joka kuvastui valkoiselle katolle...

Sitten hän ei kuullut siitä enää mitään. Hän kuuli vain pöytäkellon

kevyen tikutuksen ja erään toisen hiljaisen äänen tahi oikeammin

melkein huomaamatonta sihinää. Se tuli äidin kellosta, joka kävi

edelleen unhotettuna hänen hameeseensa, joka oli heitetty tuolille

vuoteen jalkopuoleen. Ja samassa herätti jonkinlainen vertauskuva

vainajasta ja tuosta kellosta kirpeän tuskan tunteen Jeannen sydämessä.

Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä puolta yhtätoistakaan. Ja hänet

valtasi kauhea pelko ajatellessaan, että hänellä oli vielä koko yö

valvottavana.

Vielä muitakin muistoja heräsi hänen mielessään: muistot hänen omasta

elämästään, -- Rosalie, Gilberte -- hänen sydämensä katkerat

pettymykset. Kaikki oli siis vain kurjuutta, surua, onnettomuutta,

kuolemaa. Kaikki petti, kaikki valehteli, kaikki tuotti kärsimyksiä ja

kyyneleitä. Missä oli löydettävissä hiukankaan lepoa ja iloa? Jossakin

toisessa elämässä varmaankin, kun sielu oli vapautettu maallisen elämän

koettelemuksista. Sielu! Hän alkoi miettiä tuota käsittämätöntä

salaisuutta ja heittäytyi äkkiä runollisiin todisteluihin, jotka toiset

yhtä epämääräiset otaksumiset heti paikalla kumosivat. Missä oli nyt

äidin sielu, tuon liikkumattoman, kylmän ruumiin sielu? Kenties hyvin

kaukana, jossakin avaruudessa. Mutta missä? Hävinnytkö kuin joku

näkymätön lintu, joka on päässyt häkistään irti? Vaiko kutsuttu Jumalan

luo? Hajoitettu kenties uusien luomusten joukkoon, sekoitettu juuri

puhkeamaisillaan oleviin ituihin? Tahi kenties oli se hyvinkin likellä,

tässä huoneessa, tuon hengettömän ruumiin läheisyydessä, jonka se oli

jättänyt? Ja yht'äkkiä tuntui Jeannesta kuin häntä olisi jokin henkäys

hipaissut, koskettanut. Hänet valtasi pelko, niin julma, niin kova,

ettei hän uskaltanut enää hievahtaakaan, ei hengittää, ei kääntyä

katsomaan taakseen. Hänen sydämensä sykki kauhistuksesta.

Ja yht'äkkiä alkoi sama näkymätön hyönteinen jälleen lentää, kierrellä

ja iskeä seiniin. Jeannea värisytti läpi koko ruumiin, mutta

tunnettuaan taas tuon siivekkään eläimen surinan, hän nousi ylös ja

kääntyi. Hänen silmänsä sattuivat kirjoituspöytään, jonka laatikossa

äidin "pyhäinjäännökset" olivat.

Hänet valtasi omituinen ajatus: lukea tänä viimeisenä valvojaisyönä

vainajan rakkaat, vanhat kirjeet aivan kuin jonakin hartauskirjana.

Hänestä tuntui, että hän siten täytti arkaluontoisen, pyhän

velvollisuuden, oikean tyttären tehtävän, joka oli äidille tuottava

iloa toisessa maailmassa. Siinä oli hänen isoisänsä ja isoäitinsä

kirjeenvaihto. Hän ei ollut heitä lainkaan tuntenut ja tahtoi näin yli

heidän tyttärensä ruumiin ojentaa heille kätensä, lähestyä heitä tänä

kalman yönä, aivan kuin hekin olisivat nyt kärsineet, luoda

salaperäisen rakkauden siteen noiden ammoin jo kuolleiden, tämän

vastaeronneen ja hänen itsensä välille, joka vielä oli maan päällä.

Hän nousi, avasi pöydän kannen ja otti alalaatikosta kymmenkunnan

pientä keltaista paperipakettia, jotka olivat säntillisesti kiinni

sidotut ja järjestetyt vierekkäin.

Hän pani ne kaikki vuoteelle paronittaren käsien väliin, aivankuin

osoittaen hellää hienotunteisuutta, ja ryhtyi sitten lukemaan niitä. Ne

olivat noita vanhoja kirjeitä, joita löytää vanhanaikuisista

pöytälaatikoista ja joista tuulahtaa edellisen vuosisadan henki.

Ensimmäinen alkoi sanoilla: "Rakkaani", toinen: "Kultainen

lapsukaiseni", sitten seuraavat: "Rakas tyttöseni", -- "Muruseni", --

"Armas lapseni", sitten: "Rakas Adélaïde", -- "Rakas tyttäreni", aina

sen mukaan, kenelle kirjeet olivat kirjoitetut, joko pikku tytölle tahi

kasvavalle tahi myöhemmin nuorelle vaimolle.

Ja kaikki nuo kirjeet olivat täynnä intohimoista, lapsellista

rakkautta, tuhansia pikkuseikkoja ja noita suuria, mutta tavallisia

kodin tapahtumia, jotka muille ovat aivan arvottomia. "Isässä on yskä;

Hortenseraukka poltti sormensa; kissa 'Croquerat' kuoli; aidan oikealla

puolella oleva kuusi hakattiin poikki; äiti hukkasi kirkosta tullessaan

virsikirjansa ja luulee, että se on häneltä varastettu".

Niissä puhuttiin myöskin ihmisistä, joita Jeanne ei tuntenut, mutta

joista hän hämärästi muisti kuulleensa puhuttavan lapsuudessaan.

Hän heltyi lukiessaan näistä yksityisseikoista, jotka tuntuivat hänestä

ilmestyksiltä, aivan kuin hän yht'äkkiä olisi siirtynyt menneeseen,

salaiseen elämään, äitinsä sydämen elämään. Hän katseli vuoteessa

lepäävää ruumista ja alkoi äkkiä lukea ääneen, vainajaa varten,

ikäänkuin huvittaakseen, lohduttaakseen häntä.

Ja liikkumaton ruumis näytti onnelliselta.

Yksitellen viskasi Jeanne kirjeet vuoteen jalkopuoleen ja ajatteli,

että ne piti panna arkkuun niinkuin sinne lasketaan kukkiakin.

Hän aukaisi toisen kääryn. Siinä oli toinen käsiala. Hän alkoi lukea:

-- "En voi enää elää ilman sinun hyväilyjäsi. Rakastan sinua niin, että

olen tulla hulluksi."

Eikä mitään muuta, ei nimeäkään.

Hän käänsi paperin mitään ymmärtämättä. Siinä oli osoite: "Rouva

Paronitar Le Perthuis des Vauds".

Sitten aukaisi hän seuraavan: "Tule tänä iltana heti kun hän on

lähtenyt ulos. Meillä on tunti aikaa. Jumaloin sinua."

Toisessa taas hän luki: "Olen viettänyt yöni kuin kuumeessa sinua

himoiten. Tunsin ruumiisi sylissäni, huulesi huulillani, silmäsi

silmieni edessä. Ja minut valtasi semmoinen vimma, että olin heittäytyä

ulos ikkunasta, ajatellessani, että sillä hetkellä makasit hänen

vieressään ja että hän sai omistaa sinut mielin määrin..."

Jeanne oli aivan ymmällä eikä käsittänyt mitään.

Mitä tuo oli? Kelle ja keitä olivat nuo rakkauden ilmaisut?

Jeanne luki edelleen, löysi yhä uusia intohimoisia tunnustuksia,

sopimuksia tapaamisesta kahden kesken kehoituksineen olla varoillansa

ja lopussa aina nämä sanat: "Muista polttaa tämä kirje!"

Vihdoin aukaisi hän tavallisen kirjeen, jossa kiitettiin kutsusta

päivällisille ja joka oli samaa käsialaa. Siinä oli allekirjoitus:

"Paul d'Ennemare", sama henkilö, jonka paroni aina mainitsi puhuessaan

hänestä: "Vanha Paul parka" ja jonka vaimo oli ollut paronittaren paras

ystävätär.

Silloin heräsi Jeannessa yht'äkkiä epäluulo, joka oitis muuttui

varmuudeksi. Tuo mies oli ollut äidin rakastaja.

Joutuen aivan suunniltaan hän viskasi yht'äkkiä pois nuo inhoittavat

kirjeet, aivankuin olisi heittänyt luotaan jonkun myrkyllisen eläimen,

joka oli tullut hänen päälleen, juoksi ikkunan luo, purskahti itkuun

eikä voinut pidättää huudahduksia, jotka kuristivat hänen kurkkuaan.

Aivan masennuksissaan vaipui hän sitten seinustalle, peitti kasvonsa,

ettei hänen valituksensa kuuluisi, ja itkeä nyyhkytti äärettömän

epätoivon näännyttämänä.

Siihen olisi hän ehkä jäänyt koko yöksi, ellei viereisestä huoneesta

olisi kuulunut askeleita, jotka saivat hänen nousemaan ylös. Tuliko

ehkä hänen isänsä? Ja siinä olivat kaikki kirjeet vuoteella ja

lattialla! Hänen ei tarvinnut avata muuta kuin yksi, niin hän tiesi jo

kaikki, hän!

Jeanne hypähti paikaltaan, kahmaisi käsiinsä kaikki nuo vanhat,

kellastuneet paperit, äidin vanhempain ja hänen rakastajansa kirjeet,

ja ne, joita ei vielä ollut avannut, ja nekin, jotka vielä olivat

sidottuina laatikossa, ja viskasi ne kaikki uuniin. Sitten otti hän

yöpöydältä toisen kynttilän ja sytytti koko kirjekasan palamaan. Iso

liekki loimahti valaisten huoneen, vuoteen ja ruumiin kirkkaalla,

lekottelevalla valolla ja luoden sängyn pään valkoiselle verholle

mustan, häilyvän varjon vainajan jäykistyneistä kasvoista ja hänen

lakanan alta näkyvän suuren ruumiinsa piirteistä.

Kun uunin pohjalla ei ollut jäljellä enää muuta kuin tuhkaläjä, palasi

Jeanne avonaisen ikkunan luo, ikäänkuin hän ei enää olisi uskaltanut

jäädä ruumiin viereen, ja alkoi itkeä kasvot peitettyinä käsiinsä,

valittaen sydäntä särkevällä, epätoivoisella äänellä:

-- Voi, äiti raukka, voi äiti raukka!

Ja hänen päähänsä juolahti hirveä ajatus: mitäs, jos äiti ei ollutkaan

kuollut, jos hän vain oli nukkunut unitautiin, jos hän yht'äkkiä

nousisi ylös ja alkaisi puhua? Eikö silloin se, että hän nyt tiesi tuon

inhoittavan salaisuuden, vähentäisi hänen lapsenrakkauttaan?

Suutelisikohan hän äitiä silloin yhtä hartain tuntein? Rakastaisikohan

hän äitiä samalla pyhällä rakkaudella? Ei. Se oli mahdotonta. Ja tämä

ajatus särki hänen sydäntään.

Yö kului loppuun, tähdet kalpenivat, ilma kävi viileäksi aamun

sarastaessa. Kuu oli painunut alas ja oli uppoamaisillaan mereen, jonka

koko pinnan se valaisi helmiäisväriseksi.

Ja Jeanne muisti sen yön, jonka hän vietti ikkunan ääressä Peuples'iin

tultuaan. Kuinka siitä oli pitkä aika, kuinka kaikki oli muuttunut,

kuinka tulevaisuus hänestä nyt näytti toisenlaiselta!

Kas, tuolla kävi taivas jo ruskottamaan, hohtaen hempeänä, hurmaavana

kuin rakastunut. Hän katseli hämmästyneenä, kuin jotakin ilmiötä, tuota

hehkuvaa päivän koittoa, ajatellen itsekseen, oliko mahdollista, että

tämän maan päällä, missä tuollaisia aamuruskoja näkyi, ei ollut iloa,

ei onnea.

Hän säpsähti oven narahduksesta. Julien astui huoneeseen ja kysyi:

-- No, etkö ole kovin väsynyt?

Jeanne vastasi vain lyhyesti:

-- En.

Mutta hän oli tyytyväinen, ettei ollut enää yksin.

-- Mene nyt makaamaan, -- sanoi hänen miehensä.

Ja Jeanne suuteli hiljakseen, verkalleen, tuskallisin tuntein äitiään

ja poistui huoneeseensa.

Päivä kului sitten niissä ikävissä toimissa, joita kuolemantapaus

vaatii. Paroni saapui iltasella. Hän itki kovin.

Hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Suudeltuaan äitiään viimeisen

kerran hänen kylmälle otsalleen ja katsottuaan, kuinka arkun kansi

naulattiin kiinni, meni Jeanne pois. Kutsuvieraat alkoivat saapua.

Gilberte tuli ensimmäisenä ja heittäytyi nyyhkyttäen ystävättärensä

kaulaan.

Ikkunasta näki vaunujen kääntyvän portista pihaan ja ajavan ravia ylös.

Ja suuresta eteisestä kuului ääniä. Mustiin puettuja naisia, joita ei

Jeanne tuntenut, tuli sisään huoneeseen. Markiisitar de Coutelier ja

varakreivitär de Briseville suutelivat häntä.

Yht'äkkiä huomasi hän täti Lisonin hiipivän hänen taakseen. Ja hän

suuteli vanhaa neitiä niin hellästi, että tämä oli mennä tainnoksiin.

Julien astui sisään surupukuun puettuna, komeana, häärivänä ja

tyytyväisenä siitä, että oli saapunut niin paljon vieraita. Hän puhui

vaimolleen hiljakseen kysyen häneltä jotakin neuvoa. Ja salaperäisellä

äänellä lisäsi hän:

-- Koko aatelisto on saapuvilla. Se on oikein hyvä.

Tervehdittyään mahtavasti naisia poistui hän jälleen.

Täti Lison ja kreivitär Gilberte jäivät yksin Jeannen viereen, siksi

aikaa kun hautajaismenot toimitettiin. Kreivitär suuteli häntä vähä

väliä toistaen:

-- Rakas ystävä raukkani, rakas ystävä raukkani!

Kun kreivi de Fourville tuli takaisin noutamaan vaimoaan, itki hän itse

aivan kuin olisi kadottanut oman äitinsä.