VIII.

Rosalie oli lähtenyt talosta, ja Jeanne eleli vaivaloista raskauden

aikaansa. Hän ei tuntenut sydämessään mitään iloa siitä, että tiesi

tulevansa äidiksi, sillä liian suuri surunkuorma oli hänet kokonaan

lamauttanut. Hän odotti ilman uteliaisuutta lapsensa syntymistä,

peläten yhä edelleen, että häntä saattoivat kohdata vieläkin jotkut

uudet onnettomuudet.

Kevät oli tullut aivan huomaamatta. Puut värisivät vielä lehdettöminä

koleassa ilmassa, mutta märissä ruohikoissa ojien partailla, missä

syksyn lehdet mätänivät, alkoivat jo elpyä eloon keltaiset

leskenlehdet. Kedoilta, talojen pihamailta ja liuenneilta pelloilta

kohosi kostea, hapatuksen makuinen tuoksu. Ja pienen pieniä vihreitä

ruohonkärkiä nousi joukottain ruskeasta maasta ja loisti päivän

paisteessa.

Iso jykeväruumiinen nainen oli otettu Rosalien sijalle ja talutteli

paronitarta hänen yksitoikkoisilla kävelyillään pitkin kujannetta,

missä hänen raskaan jalkansa jälki lakkaamatta pysyi märkänä ja

lokaisena.

Isä käveli käsitysten Jeannen kanssa, jonka nyt oli vaikea astua ja

joka alati voi pahoin. Ja täti Lison, joka levottomana ajatteli tulevaa

tapausta, piteli Jeannea toisesta kädestä, tuntien tuon salaperäisen,

jota hän ei koskaan ollut kokeva, kokonaan häntäkin painostavan.

Näin he kävelivät kaikki mitään puhumatta tuntikausia, kun taas Julien,

jonka äkkiä oli vallannut uusi halu ratsastella, ajeli hevosellaan

pitkin seutua.

Ei mikään ollut häirinnyt enää heidän alakuloista elämäänsä. Paroni,

hänen vaimonsa ja varakreivi kävivät vierailulla Fourville'n perheessä,

jonka Julien näkyi jo tuntevan hyvin, vaikk'ei voitu oikein selittää,

kuinka tämä tuttavuus oli syntynyt. Toinen juhlallinen vierailu

vaihdettiin Briseville'n perheen kanssa, joka edelleen piileskeli

untelossa rakennuksessaan.

Eräänä päivänä neljättä käydessä, kun kaksi henkeä, herra ja nainen,

ratsain ajoi kartanon etupihaan, juoksi Julien innostuneena Jeannen

huoneeseen huutaen:

-- Pian, pian alas! Meille tulivat Fourville'laiset. Naapureina tulivat

he yksinkertaisesti vain kuulustelemaan vointiasi. Sano, että olen

mennyt ulos, mutta että tulen kohta takaisin. Laitan pukuni kuntoon.

Hämmästyneenä meni Jeanne alas. Eräs nuori kalpea, kaunis, surullisen

näköinen nainen, jolla oli kiihtynyt katse silmissä ja jonka vaaleat

hiukset olivat kiillottoman himmeät niinkuin ei päivän säde olisi niitä

koskaan hivellyt, esitti tyynesti miehensä, joka oli oikea jättiläinen,

suurilla punaisilla viiksillä varustettu variksen pelätin. Sitten hän

lisäsi:

-- Olemme useita kertoja kohdanneet herra de Lamare'n, joka on kertonut

meille teidän olevan sairaan. Emme ole tahtoneet enää viivytellä

käydäksemme naapureina, näin aivan kursailematta, teitä tervehtimässä.

Niinkuin näette tulimme ratsain. Muutoin oli minulla toissa päivänä ilo

saada vastaan ottaa kotiimme äitinne rouva paronitar ja herra paroni.

Hän puhui tavattoman vaivattomasti, tuttavanomaisesti ja hienosti.

Jeanne ihastui häneen heti. "Siinä minulle ystävätär", ajatteli hän.

Sensijaan oli kreivi Fourville kuin saliin tullut karhu. Kun hän oli

istuutunut, pani hän lakkinsa viereiselle tuolille, epäröi hetkisen,

minne panisi kätensä, laski ne ensin polvilleen, sitten tuolin

käsinojalle ja lopuksi hän pani sormensa ristiin kuin rukoukseen.

Samassa tuli Julien sisään. Jeanne hämmästyi eikä ollut tuntea häntä.

Hän oli ajanut partansa, oli kaunis, komea ja miellyttävä kuin kihloissa

ollessaan. Hän puristi kreivin karvaista kämmentä, tämän aivan kuin

herättyä hänen sisään tulostaan, ja suuteli kreivittären kättä tämän

kalpeiden poskien lievästi punastuessa ja silmäluomien rävähdellessä.

Julien puheli ja oli herttainen kuin ennen aikaan. Hänen suuret

silmänsä, nuo rakkauden kuvastimet, olivat käyneet rukoileviksi, ja

hänen hiljan vielä kiillottomat, kankeat hiuksensa olivat äkkiä harjan

ja tuoksuvan öljyn vaikutuksesta muuttuneet lienteiksi, loistaviksi

laineiksi.

Pois lähtiessään kääntyi kreivitär Fourville hänen puoleensa sanoen:

-- Tahtoisitteko, rakas varakreivi, torstaina lähteä ratsastamaan?

Ja sillä välin kuin Julien sopersi:

-- Tietysti, rouva.

Hän tarttui Jeannen käteen ja sanoi lempeällä sydämeen käyvällä

äänellä, teeskennellysti hymyillen:

-- Kun te tulette terveeksi, niin ratsastelemme kaikki kolme pitkin

seutua. Se tulee olemaan ihanaa. Haluatteko?

Ja sirolla kädenliikkeellä hän kohotti ratsastuspukunsa laahusta,

hyppäsi kuin lintu kevyesti satulaan, sillä välin kuin hänen miehensä

kömpelösti hyvästeltyänsä, istuutui sääret hajallaan ison hevosensa

selkään valtavana kuin mikäkin tarunomainen olento.

Kun he olivat kadonneet aidan nurkan taakse, huudahti Julien

ihastuksissaan:

-- Mitä miellyttäviä ihmisiä! Siinä tuttavat, joista meille on oleva

hyötyä.

Jeanne, joka tuntemattomasta syystä myöskin oli hyvillään, vastasi

siihen:

-- Pikku kreivitär on hurmaava. Minusta tuntuu, että tulen häntä

rakastamaan. Mutta hänen miehensä on pedon näköinen. Missä olet sinä

heihin tutustunut?

Julien hykersi ilomielin käsiään:

-- Näin heidät sattumalta Briseville'n perheessä. Mies kyllä näyttää

hieman raa'alta. Hän on innokas metsästäjä, mutta todellinen

aatelismies.

Ja päivällinen oli miltei iloinen, aivan kuin kadoksissa ollut onni

olisi jälleen ilmestynyt taloon.

Sitten ei tapahtunut mitään uutta heinäkuun loppupuolelle.

Kun he silloin eräänä tiistai iltana istuivat plataanin

juurella puupöydän ympärillä, jossa oli kaksi ryyppylasia ja

mehuviina-karahviini, huudahti Jeanne yht'äkkiä ja käyden aivan

kalpeaksi tarttui molemmin käsin kylkeensä. Hän tunsi äkillisen

pistoksen, joka kohta kuitenkin katosi.

Mutta kuuden minuutin kuluttua tunsi hän uutta kipua, joka kesti

kauemmin, vaikka ei ollut niin voimakas. Hän pääsi niin vaivaloisesti

sisään, että hänen miehensä melkein täytyi kantaa häntä. Lyhyt matka

plataanin juurelta hänen huoneeseensa tuntui hänestä melkein

loppumattomalta. Hän vaikeroi, tahtoi istuutua ja pysähtyi aivan

voimattomana sietämättömästä, painavasta tunteesta vatsassaan.

Aika ei ollut vielä tullut, sillä synnytyksen odotettiin tapahtuvan

vasta syyskuussa. Mutta koska pelättiin onnettomuutta, valjastettiin

rattaat, ja ukko Simon lähetettiin kiireesti noutamaan lääkäriä. Tämä

tuli likemmä kello kaksitoista ja totesi heti paikalla ennenaikaisen

synnytyksen oireet.

Kun Jeanne oli päässyt vuoteeseen, hiljeni kipu hiukan, mutta hirveä

ahdistus vaivasi häntä, ylenmääräinen raukeus oli koko hänen

olemuksessaan, jokin kuoleman aavistuksen tapainen salaperäinen tunne

kosketti häntä. On hetkiä, jolloin kuolema hipaisee meitä niin läheltä,

että sen henkäys jäädyttää jo sydämemme.

Huone oli ihmisiä täynnä. Äiti oli vaipunut nojatuoliin ja hengitti

raskaasti. Paroni, jonka kädet vapisivat, juoksi joka haaralle, toi,

mitä tarvittiin, neuvotteli lääkärin kanssa ja oli aivan päästä

pyörällä. Julien käveli edestakaisin huolestuneen näköisenä, mutta

mieleltään tyynenä. Ja leskirouva Dentu seisoi vuoteen jalkopuolella,

kasvoissaan asianhaarain mukainen ilme kuin sellaisella naisella

ainakin, jolla näissä asioissa on kokemusta ja jota ei mikään

kummastuta. Ollen sairaanhoitajatar, kätilö ja kuolleitten ääressä

valvoja, toimenaan ottaa vastaan maailmaan tulijat, kuulla heidän

ensimmäiset huutonsa, pestä ensimmäisessä vedessä heidän nuoret

ruumiinsa, kääriä heidät ensimmäisiin kapaloliinoihin, kuulla yhtä

levollisin mielin maailmasta eroavien viimeisiä sanoja, viimeisiä

henkäyksiä, nähdä heidän viimeiset vavahduksensa, suorittaa heidän

viimeinen pukemisensa, heidän viimeinen pesemisensä sienellä ja

etikalla ja heidän peittämisensä viimeisellä lakanalla, oli hän käynyt

järkkymättömän välinpitämättömäksi kaikkia tapauksia kohtaan

syntymisestä kuolemaan saakka.

Keittäjätär Ludivine ja täti Lison pysyivät vaatimattomasti

kätkeytyneinä eteisen oven takana.

Aika ajoin pääsi sairaalta heikko valitus. Kahden tunnin kuluessa

saattoi luulla, että asia kestäisi vielä kauan, mutta ennen päivän

koittoa poltot kävivät yht'äkkiä rajuiksi ja kehittyivät pian aivan

hirvittäviksi.

Ja Jeanne, joka hampaitaan yhteen purren ei voinut pidättää

huudahduksiaan, ajatteli koko ajan Rosalieta, joka ei ollut kärsinyt

lainkaan näin, joka tuskin oli valittanutkaan ja jonka lapsi, äpärä

lapsi, oli tullut maailmaan vaivatta ja tuskitta.

Kurjassa, ahdistetussa sieluntilassaan vertasi hän lakkaamatta heitä

toisiinsa, ja hän kirosi Jumalaa, johon ennen oli uskonut, ja oli

vihoissaan sallimukselle siitä, ettei se ollut yhtä oikeamielinen

kaikkia kohtaan, ja harmissaan rikollisista valheista niille, jotka

saarnaavat oikeutta ja kohtuutta.

Toisinaan poltot kävivät niin rajuiksi, että ajatuskyky hänessä

kokonaan sammui. Hänellä ei ollut enää voimaa, elämää eikä tajuntaa

muuhun kuin kärsimiseen.

Helpoitusten hetkinä hän ei voinut luoda katsettaan Julienista. Ja

toinen, sielullinen tuska ahdisti silloin häntä muistuttaen hänelle

siitä päivästä, jolloin hänen sisäkkönsä, lapsi jalkojensa välissä, sen

pikku olennon veli, joka nyt näin julmasti raateli hänen sisälmyksiään,

makasi maassa hänen vuoteensa jalkopuolessa. Hän näki hengessään

selvästi miehensä kaikki liikkeet, silmäykset ja sanat tytön viruessa

lattialla, ja huomasi nyt hänessä, aivan kuin hänen ajatuksensa

olisivat olleet kirjoitettuina hänen liikkeisiinsä, saman

kyllästyneisyyden, saman välinpitämättömyyden, kuin jota hän oli

osoittanut tuota toistakin naista kohtaan, saman huolettomuuden, joka

on ominainen itsekkäille miehille, joita isyys vain ärsyttää.

Mutta silloin valtasi Jeannen kauhea kouristus, niin hirveä, että hän

ajatteli itsekseen: "Minä kuolen, minä kuolen". Ja hänen sielunsa

täytti hurja raivo, halu kirota tuota miestä, ääretön viha miestänsä

kohtaan siitä, että tämä oli hänet turmioon saattanut, ja sitä

tuntematonta lasta kohtaan, joka nyt oli hänet tappamaisillaan.

Hän oikaisi itsensä äärimmäisellä ponnistuksella vapautuakseen tuosta

taakastaan. Ja yht'äkkiä hänestä tuntui, että hänen vatsansa tyhjeni

yhdellä kertaa, ja hänen tuskansa rauhoittui.

Hoitajatar ja lääkäri seisoivat kumartuneina hänen vieressään ja

hoitelivat häntä. He ottivat jotakin pois, ja se tukahdutettu ääni,

jonka hän oli kuullut, sai hänet säpsähtämään, ja sitten tuo pieni

vikinä, tuo vasta syntyneen lapsen heikko äännäntä tunkeutui hänen

sieluunsa, hänen sydämeensä, koko hänen nääntyneeseen, viheliäiseen

ruumiiseensa, ja kuin tietämättään kurotti hän lasta kohti kätensä.

Ilon tunne tulvahti läpi hänen ruumiinsa, ponnahdus kohti uutta onnea,

joka nyt puhkesi ilmoille. Silmänräpäyksessä tunsi hän olevansa

vapautettu, rauhoitettu ja onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen

oli ollut. Hänen sydämensä, hänen ruumiinsa sai uutta eloa: hän tunsi

olevansa äiti!

Hän tahtoi nähdä lapsensa. Sillä ei ollut hiuksia, eikä kynsiä, sillä

se oli syntynyt liian aikaiseen. Mutta kun hän näki tuon toukan

liikahtavan, kun hän näki sen avaavan suutaan, kuuli sen valittavat

äännähdykset, kun hän kosketti tuohon kurttuiseen, irvistelevään,

elävään sikiöön, niin valtasi hänet vastustamaton ilo, ja hän tunsi

olevansa pelastettu, turvattu kaikkea epätoivoa vastaan ja että hän nyt

oli saanut, mitä saattoi rakastaa välittämättä mistään muusta.

Siitä saakka oli hänellä vain yksi ainoa ajatus: hänen lapsensa.

Hänestä tuli äkkiä kiihkomielinen äiti, sitäkin kiihkeämpi, kun hän oli

pettynyt rakkaudessaan ja toiveissaan. Hän tahtoi aina pitää kätkyen

vuoteensa vieressä, ja kun hän sitten pääsi jalkeille, istui hän

päiväkaudet ikkunan luona, kehdon ääressä, sitä keinutellen.

Hän oli oikein kateellinen imettäjälle, ja kun tuo pikku janoinen

olento kurotti käsivartensa imettäjän täyteläistä rintaa kohti ja alkoi

ahnaasti imeä, niin katseli hän kalpeana ja vavisten tuota rotevaa ja

rauhallista talonpoikaisnaista, ikäänkuin olisi tahtonut siepata hänen

käsistään poikansa ja lyödä, raapia kynsillään tuota vierasta rintaa,

jota lapsi niin himokkaasti imi.

Sitten tahtoi hän itse ommella lapselle hienoja pukuja, koristaa sitä

kaikilla keinoin. Se käärittiin karikkoihin kuin pilviin, ja päähän

pantiin sieviä myssyjä. Hän ei puhunutkaan enää muusta kuin siitä,

katkaisi keskustelut pyytääkseen katsomaan jotakin kaunista kapaloa,

kuolalappua tahi ylenmäärin taidokkaasti valmistettua nauhaa, ja

kuulematta lainkaan, mitä hänen ympärillään puhuttiin, innostui hän

niin jostakin rievusta, että käänteli ja katseli sitä kauan aikaa,

tarkastaakseen sitä oikein hyvin. Ja yht'äkkiä saattoi hän sanoa:

"Luuletteko, että tämä kaunistaa häntä?"

Isä ja äiti hymyilivät tälle intohimoiselle hellyydelle, mutta Julien,

tullen häirityksi tavoissaan, menettäen hallitsijan arvonsa tämän

kirkuvan, kaikkivaltiaan tyrannin ilmestymisen johdosta ja tietämättään

kateellisena tälle miehen murulle, joka vei häneltä hänen paikkansa

talossa, toisti alinomaa kärsimättömänä ja suutuksissaan:

"Sekös kiusaa meitä vesallaan".

Jeanne joutui kohta siihen määrin tämän rakkautensa valtaan, että

vietti yötkin istuen kätkyen ääressä ja katsellen nukkuvaa lastansa.

Kun hän tästä intohimoisesta ja sairaanomaisesta katselemisestaan ja

liiallisesta valvomisesta heikkeni, laihtui ja alkoi yskiä, niin

määräsi lääkäri, että hänet oli erotettava pojastaan.

Jeanne siitä vihastui, itki ja rukoili, mutta hänen pyyntöjään ei

otettu kuuleviin korviin. Poika vietiin joka ilta imettäjän viereen, ja

joka yö nousi äiti vuoteestaan ja meni paljain jaloin painamaan

korvansa avaimenreiän kohdalle kuunnellakseen, nukkuiko lapsi

rauhallisesti, eikö hän ollut herännyt ja eikö tarvinnut jotakin.

Kerran tapasi hänet sillä matkalla Julien, joka oli tullut myöhään

kotiin päivällisiltä Fourville'n perheessä, ja sen jälkeen suljettiin

nuori äiti lukon taa huoneeseensa, jotta hän pysyisi vuoteessaan.

Ristiäiset tapahtuivat elokuun lopulla. Paroni oli isäkummina, täti

Lison äitikummina. Lapsi sai nimet: Pierre Simon Paul, mutta häntä oli

nimitettävä Pauliksi.

Syyskuun alkupäivinä matkusti täti Lison ilman melua pois. Hänen

poissaolonsa herätti yhtä vähän huomiota kuin hänen siellä olonsa.

Eräänä iltana, päivällisen jälkeen saapui kirkkoherra. Hän oli

hämillään, aivan kuin hänen sydämellään olisi ollut jokin salaisuus.

Pitkän, tyhjänpäiväisen puhelun jälkeen pyysi hän paronittaren ja hänen

miehensä suomaan hänelle muutamia minutteja yksityistä keskustelua

varten.

Hiljakseen kävelivät he kaikki kolme vilkkaasti tarinoiden ison

kujanteen päähän, sillä välin kuin Julien, joka oli jäänyt yksin

Jeannen kanssa, oli ihmeissään, huolissaan ja kiihdyksissään tästä

salaperäisyydestä.

Kun pappi hyvästeli, sanoi Julien tahtovansa saattaa häntä, ja he

katosivat yhdessä kirkolle päin, jossa iltakelloa soitettiin.

Ilma oli viileä, melkein kylmä, ja toiset menivät kohta sisään saliin.

Siellä he kaikki istuivat torkuksissaan, kun Julien äkkiä astui

huoneeseen punaisena ja vihaisen näköisenä. Ajattelematta, että Jeanne

istui siellä, huudahti hän appivanhemmilleen:

-- Te olette hulluja, Herran nimessä, kun menette heittämään

kaksikymmentätuhatta frangia tuolle tytölle!

Kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan vastannut mitään. Vihasta ulvoen

jatkoi hän sitten:

-- Niin typerä ei saa olla! Vai tahdotteko jättää meidät ilman ropoa!

Silloin koetti paroni, joka oli tointunut hämmästyksestään, puuttua

puheeseen ja keskeyttää hänet sanomalla:

-- Olkaa vaiti! Muistakaa, että puhutte vaimonne läsnäollessa!

Mutta Julien polki jalkaansa raivostuneena:

-- Minä välitän siitä viis! Hän tietää muuten hyvin asian. Se on

varkautta, joka tuottaa hänelle vahinkoa.

Jeanne oli hämmästynyt, katseli neuvottomana ympärilleen ja sopersi:

-- Mistä nyt on puhe?

Silloin kääntyi Julien häneen päin ja otti hänet todistajaksi, aivan

kuin hän olisi ollut liikekumppani, jonka odottamaa voitto-osuutta

myöskin oli kähvelletty. Hän kertoi tuota pikaa salajuonesta Rosalien

naittamiseksi ja Barville'n, ainakin kahdenkymmenen tuhannen frangin

arvoisen alustilan lahjoittamisesta tytölle. Ja hän jatkoi:

-- Vanhempasi ovat hulluja, ihan pähkähulluja! Kaksikymmentä tuhatta

frangia! Kaksikymmentä tuhatta frangia? He ovat kokonaan menettäneet

järkensä! Kaksikymmentä tuhatta frangia äpärälle!

Jeanne kuunteli kiihtymättä, vihastumatta ja ihmetteli itsekin, että

oli niin levollinen. Mutta hän oli nyt välinpitämätön kaikesta, mikä ei

koskenut hänen omaa lastaan.

Paroni hengästyi eikä tietänyt, mitä vastata. Vihdoin hänen

mielenmalttinsa loppui ja polkien jalkaansa hän huusi:

-- Ajatelkaa, mitä sanotte! Tuo on jo mieltä kuohuttavaa. Kenen on syy,

että on täytynyt antaa tytölle myötäjäisiä? Kuka on hänen lapsensa isä?

Te kai olisitte nyt tahtonut jättää hänet ilman muuta!

Julien, joka hämmästyi paronin kiivaudesta, katsoa tuijotti häneen ja

jatkoi nyt sävyisämmällä äänellä:

-- Viisitoista tuhatta frangia olisi hyvin riittänyt. Heillä on

kaikilla lapsia, ennenkuin naimisiin menevät. Yhdentekevää siis, kuka

lapsen isä on. Sen sijaan nyt annatte pois yhden moisioistanne, jonka

arvo on kaksikymmentä tuhatta frangia, lukuunottamatta vielä meille

tuottamaanne vahinkoa, sillä tuo lahjoitus kertoo koko maailmalle, mitä

on tapahtunut. Teidän olisi ainakin pitänyt ajatella meidän nimeämme ja

meidän asemaamme.

Ja hän puhui ankaralla äänellä kuin oikeudestaan ja sanojensa

johdonmukaisuudesta varma mies ainakin. Paroni, joka joutui hämilleen

tästä odottamattomasta todistelusta, istui suu auki hänen edessään. Ja

tuntien etevämmyytensä lausui Julien silloin johtopäätöksensä:

-- Kaikeksi onneksi ei mitään vielä ole tehty. Minä tunnen miehen, joka

tuon tytön aikoo naida. Hän on kunnon poika ja hänen kanssaan voidaan

asia kyllä järjestää. Sen otan minä toimekseni nyt.

Ja hän lähti heti ulos, peläten varmaankin jatkaa keskustelua ja

tyytyväisenä siitä, että kaikki olivat vaiti, minkä hän piti

hyväksymisen merkkinä.

Niin pian kuin hän oli mennyt, huudahti paroni äärimmäisyyteen asti

yllätettynä ja vavisten:

-- Tämä on jo liikaa! Tämä on jo liikaa!

Mutta Jeanne, joka oli luonut silmänsä isänsä hämmästyneisiin

kasvoihin, purskahti yht'äkkiä heleään nauruun, niinkuin ennen

nauraessaan jollekin hassunkuriselle. Ja hän toisti:

-- Isä, isä! Kuulitko, kuinka hän lausui: kaksikymmentä tuhatta?

Ja hänen äitinsä, joka oli yhtä herkkä nauramaan kuin itkemään ja joka

oli iloinen Jeannen hyväntuulisuudesta, sai, muistellessaan vävynsä

raivostumista, hänen harmistuneita huudahduksiaan ja kiivasta kieltoaan

antamasta hänen itsensä viettelemälle tytölle rahoja, jotka eivät

olleet lainkaan hänen, semmoisen naurun puistatuksen, että kyyneleet

nousivat hänen silmiinsä. Nyt tarttui nauru paroniinkin, ja kuin

entisinä hyvinä aikoina nauroivat kaikki kolme niin, että olivat

pakahtua.

Kun he olivat hiukan tyyntyneet lausui Jeanne ihmetellen:

-- On kummallista, ettei se koske minuun enää lainkaan. Katselen häntä

nyt kuin jotakin vierasta. En voi uskoa olevani hänen vaimonsakaan.

Nähkääs, minua oikein huvittavatkin nämä ... nämä ... nämä hänen

epäkohteliaisuutensa.

Ja, tietämättä oikein miksi, äiti ja tytär suutelivat toisiaan yhä

hymyillen ja heltyneinä.

Kaksi päivää myöhemmin, aamiaisen jälkeen, kun Julien lähti

ratsastamaan, hyppäsi muuan iso nuorukainen, joka oli iältään siinä

kahdenkymmenen kahden ja kahdenkymmenen viiden välillä ja oli puettu

uuden uutukaiseen siniseen puseroon, joka oli vasta kangistettu, niin

että sen hihatkin pulloilivat, ja ranteista napitettu, salakähmäisesti

aidan yli, aivan kuin hän aamusta saakka olisi ollut pensaiden takana

piilossa, hiipi pitkin Couillard'in moision puoleista ojannetta, kiersi

kartanon nurkan ympäri ja lähestyi varovin askelin paronia ja molempia

naisia, jotka istuivat plataanin juurella.

Huomattuaan heidät mies otti lakin päästään ja astui likemmäksi

kumarrellen ja hämillään. Tultuaan tarpeeksi lähelle, että saattoi

kuulla hänen puhettaan, hän mongersi:

-- Hyvää päivää, herra paroni, rouva ja koko herrasväki!

Kun ei hänelle mitään vastattu, sanoi hän:

-- Minä olen justiinsa se Désiré Lecoq.

Kun tästä nimestä ei käynyt sen enempää selville, kysyi paroni:

-- Mitä on asiaa?

Siitä joutui mies kokonaan hämille, sillä hän oli nyt pakotettu asiansa

selittämään. Hän änkytti, luoden silmiään lakistaan, jota pyöritteli

käsissään, kartanon katon rajaan, vuoroin ylös, vuoroin alas, lausuen:

-- Mulle, tuota noin, kirkk'herra, otti niinkuin puheeksi sen jutun,

että...

Ja sitten hän vaikeni kuin pelosta höllittää liika paljon ja turmella

asiansa.

Vieläkään mitään käsittämättä jatkoi paroni:

-- Minkä jutun? Minä en tiedä mitään.

Silloin ratkesi toinen puhumaan ja sanoi ääntään hiljentäen:

-- Sen sisäkkönne ... Rosalien jutun...

Arvattuaan asian nousi Jeanne ylös ja lähti lapsi sylissään pois. Ja

paroni lausui:

-- Tulkaa likemmäksi.

Ja hän osoitti miehelle tuolia, jolta hänen tyttärensä juuri oli

noussut.

Mies istuutui heti ja jupisi:

-- Ootte hyvin kohtelias.

Sitten odotti hän aivan kuin ei hänellä olisi ollut enää mitään

sanottavaa. Vihdoin, pitkän äänettömyyden jälkeen, päätti hän jälleen

ruveta puhumaan ja loi silmänsä sinistä taivasta kohti.

-- On nyt oikein kaunis ilma ollakseen tähän vuoden aikaan. Maa siitä

ottaakin hyötyäkseen, kun, näetsen, kylvökin jo on tehty.

Ja sitten hän taas oli vaiti. Paroni tuskaantui ja iski kuivasti kiinni

asiaan:

-- Siis te aiotte naida Rosalien?

Mies hätääntyi tästä heti, jouduttuaan pois tolalta, sillä hän oli

tottunut normandielaisten viekasteleviin tapoihin. Ja käyden

epäluuloiseksi, vastasi hän vilkkaammalla äänellä:

-- Se nyt on siin', ehkäpä, ehkäpä ei, se nyt on siin'.

Silloin paroni kyllästyi hänen luikerteluihinsa:

-- Vastatkaa, lempo soikoon, suoraan! Senkö vuoksi olette tänne tullut?

Niinkö vai ei? Otatteko hänet vai ette?

Ällistyneenä ei mies katsellut enää muuta kuin jalkojaan!

-- Jos se on niin, kuin kirkk'herra sanoi, niin otan, mutt' jos se on

niin, kuin herra Julien sanoo, niin en ota.

-- Mitäs herra Julien teille sanoi?

-- Herra Julien sanoi, ett' mä saan viistoist'tuhatt' frangia,

ja herra kirkk'herra sanoi, ett' mä saan kaks'kymment'tuhatt'.

Kahdest'kymmenest'tuhannest' otan, vaan viidest'toist'tuhannest' en mä

hänest' huoli.

Silloin alkoi paronitar, joka oli vajonnut syvälle nojatuoliinsa,

nauraa hytkytellä nähdessään tuon moukan huolestuneen muodon. Mies taas

katseli häntä syrjäsilmällä, tyytymättömänä ja käsittämättä hänen

nauruaan, ja odotti.

Paroni, jota tämä tinkiminen vaivasi, ratkaisi asian pitemmittä

puheitta:

-- Olen sanonut herra kirkkoherralle, että saatte Barville'n moision

elinajaksenne ja että se sitten on joutuva lapselle. Se on

kahdenkymmenentuhannen frangin arvoinen. Mitä olen sanonut, se pysyy.

Tyydyttekö vai ette?

Mies hymyili nöyrän ja tyytyväisen näköisenä, käyden samalla

puheliaaksi:

-- Siin' tapauksess' en mä kieltäydy. Ei siin' muut' estett' ollukkaan.

Kun herra kirkk'herra siit' mull' puhui, olin, hitto vie, kyll' het'

valmis, ja halusin kyll' oll' mieliks' herra paronill'ki, joka, mä

sanoin, sen mull' viel' palkittee. Sill' on tos' se, ku ihmiset toissii

auttaa, ett' viel' toistekki toisens' tapaa ja toisens' palkittee.

Mut' sitt' tul' herra Julien mun luo, ja sitt' ei ollunn' kun

viis'tois'tuhatt' jälell'. Ja mä sanoin: "Täytyy menn' kuulustaa". Ja

niin mä tänn' tulin. Ei sen vuoks' ett'en mä luottais', mut mä tahdoin

kuull'. Hyvist' väleist' vain hyvät ystävät tulee, herra paroni...

Hänet täytyi keskeyttää, ja paroni kysyi:

-- Milloin tahdotte mennä vihille?

Mies muuttui taas äkkiä ujoksi ja joutui aivan ymmälle. Vihdoin viimein

sai hän epäröiden sanotuksi:

-- Eik's' mun ens' olis saatav' paperi?

Nyt paroni suuttui:

-- Tehän saatte, hiisi vie, naimakirjan. Sehän on paras kaikista

papereista.

Mies ei hellittänyt kuitenkaan:

-- Sill' välin olis' vai' hyvä saada pien' lappu. Ei se vai' haittais'.

Paroni nousi silloin tehdäkseen lopun keskustelusta.

-- Vastatkaa heti: niinkö vai ei! Ell'ette tahdo, sanokaa se! Minulla

on kyllä tiedossa toinenkin ottaja.

Silloin sai kilpailun pelko kavalan normandielaisen pään pyörälle. Hän

teki oitis päätöksensä ja ojensi kätensä sopiaksensa asiasta kuin

lehmäkaupasta.

-- Tuohon käteen sitt', herra paroni, se on päätett'. Konna se, ku

sanans' takas' ottaa.

Paroni löi kättä päälle ja huusi:

-- Ludivine!

Keittäjätär kurotti päätään ulos ikkunasta.

-- Tuokaa pullo viiniä!

Kaupanpäättäjäisiksi kilistettiin, ja mies lähti kevein askelin

tiehensä.

Julienille ei puhuttu tästä käynnistä mitään. Naimasopimus

kirjoitettiin kaikessa hiljaisuudessa, ja kun kuulutus oli tapahtunut,

vietettiin häät eräänä maanantaiaamuna. Muuan naapurinnainen kantoi

lapsen kirkkoon nuoren pariskunnan perässä, ikäänkuin varmana takeena

luvatusta omaisuudesta. Eikä tästä asiasta kukaan sillä paikkakunnalla

ollut ihmeissään. Päinvastoin kadehdittiin Désiré Lecoq'ia. Hän oli

onnenkantamoinen, arvelivat ihmiset, huulillaan viekas hymy, jossa ei

piillyt vähääkään ilkeyttä.

Julien nosti tapahtuman johdosta hirveän melun, joka lyhensi hänen

appivanhempiensa oloa Peuples'issa. Jeannessa ei heidän lähtönsä

synnyttänyt kovin syvää surua, sillä Paulista oli hän nyt saanut

tyhjentymättömän onnen lähteen.