Sikäli kuin tultiin lähemmäksi maata, näkyi vuorien kehä sulkeutuvan
järveksi laivan ympärille, joka ui hiljakseen tuossa sinisessä ja niin
kirkkaassa vedessä, että toisin paikoin saattoi nähdä pohjaan asti.
Ja yht'äkkiä ilmestyi näkyviin ihan valkoinen kaupunki, joka sijaitsi
siellä lahden perällä, aivan veden partaalla, vuorien juurella.
Muutamia pieniä italialaisia laivoja seisoi ankkuroituina satamassa.
Neljä, viisi venettä tuli ja kierteli _Roi-Louis'n_ ympärillä
noutaakseen maihin sen matkustajat.
Julien, joka keräsi heidän tavaransa yhteen, kysyi vaimoltaan:
-- Riittää kai kantajille frangi mieheen?
Jo viikon päivät kysyi hän alituisesti tuota samaa ja tämä kysymys
kiusasi Jeannea, joka nyt vastasi hiukan kärsimättömänä:
-- Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin
enemmän.
Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain,
ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut
saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen:
-- Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni.
Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo
edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta
erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui
hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka
seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa
kädessään.
Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa.
Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu.
He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran
torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi
Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä
lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui
Jeanne hänen vaatimukseensa.
He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden
pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa
vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä
puhaltamaan.
Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut
väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien
edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi
pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja
lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti
muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä
majataloja ei tässä villissä maassa ole.
Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon
korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden
virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä
juoksi vähän vettä.
Maa oli viljelemätöntä ja aivan autiota. Vuorien kupeet kasvoivat
korkeata ruohoa, joka tähän kuumaan vuoden aikaan oli kokonaan
kellastunut. Siellä täällä tuli vastaan joku vuorelainen joko pienen
hevosensa tahi koiran kokoisen aasinsa selässä. Ja jokaisella riippui
hartioilla panostettu pyssy, vanha ruostunut ase, joka heidän käsissään
oli peloittava kalu.
Saari oli täynnä hajuruohoja, ja niiden kirpeä lemu tuntui kuin
tiivistäneen ilman; ja verkalleen alkoi tie nousta vuorien pitkien
poimujen lomissa.
Punaisten ja sinisten kallioiden kärjet loivat maisemalle
tarunomaisen sävyn ja matalammalla olevat vuorien rinteet äärettömine
kastanjametsineen näyttivät ylhäältä vain pieniltä vihannoilta
pensaikoilta tämän saaren jättimäisen korkeilla pengermillä.
Opas ojensi välistä kättään kohti jyrkkiä vuorenharjoja ja mainitsi
jonkun nimen. Jeanne ja Julien katselivat ensin näkemättä mitään, mutta
eroittivat vihdoin jotakin harmaata, joka näytti ylhäältä pudonneen
kiviröykkiön tapaiselta. Siinä oli kylä, pieni kiviasutus, joka oli
kuin mikäkin linnun pesä, kiinni tarttunut sinne melkein näkymättömiin
korkeiden kallioiden kupeelle.
Tämä pitkä, käyden ajettava matka alkoi hermostuttaa Jeannea.
-- Ajetaan hiukan juosten, -- sanoi hän ja kiirehti hevostansa. Kun hän
sitten ei huomannut miestään vieressään, kääntyi hän ja alkoi hilpeästi
nauraa nähdessään Julienin aivan kalpeana pitelevän kiinni laukkaavan
hevosen harjasta ja lystikkäästi hölköttävän sen selässä. Ja kun hän
lisäksi oli kaunis ja komea mies, niin näytti hänen kömpelyytensä ja
pelkuruutensa vieläkin hullunkurisemmalta.
He alkoivat silloin ajaa hiljemmin. Tie kulki nyt kahden loppumattoman
metsän väliä, jotka vaippana levisivät yli koko vuoren rinteen.
Se oli Korsikan kuuluisaa tiheikköä, läpipääsemätöntä metsää, jossa
kasvoi sekaisin tammea, katajaa, laakeripuuta, myrttiä, kanervaa ynnä
kaikenlaisia muita puu- ja kasvilajeja, jotka kietoutuivat toisiinsa
niin ja muodostivat vuorien kupeille semmoisen peitteen, että oli aivan
mahdotonta siitä selviytyä.
Heidän tuli nälkä. Opas saavutti heidät ja saattoi suloisen lähteen
luo, jommoisia on tuiki tiheässä näillä jylhillä seuduilla ja jotka
ohuena, jääkylmänä säikeenä tulevat pienestä kallionreiästä ja vuotavat
siitä sitten sitä kastanjan lehteä pitkin, jonka ohikulkija sen alle
asettaa juoksuttaakseen siten veden suuhunsa.
Jeanne tunsi niin suurta mielihyvää, että hänen oli miltei mahdotonta
pidättää ilon huudahduksiaan.
Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea
kiertämällä.
Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen
kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten
perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia,
solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon
partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he
laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä.
Piana'an tultua oli heidän pakko turvautua erään talon
vieraanvaraisuuteen niinkuin vanhoina aikoina tehtiin tuntemattomissa
maissa eksyksiin jouduttua. Jeanne oikein värisi ilon tunteesta
odottaessaan, että ovi, jolle Julien oli kolkuttanut, aukeaisi. Oi,
tämä oli vasta oikea huvimatka odottamattomine seikkailuineen aivan
kuin jollakin oudolla löytöretkellä!
He olivat sattumalta kääntyneet nuoren pariskunnan puoleen. Heidät
otettiin vastaan niinkuin patriarkat varmaankin vastaanottivat Jumalan
lähettämän olennon. Heidän oli maattava olkipatjalla vanhassa
ränsistyneessä rakennuksessa, jonka madonsyömät hirret, joissa
pitkäkoipiset, puutasyövät lukit asustivat, paukkuivat, tuntuivat
elävän ja huokailevan.
Sieltä he lähtivät auringon noustessa ja pysähtyivät pian metsän luo,
oikean purppuranpunaisen graniittimetsän luo. Siinä oli huippuja,
patsaita, torneja ja omituisia kuvioita, jotka aika, jäytävä tuuli ja
meren sumu olivat muovailleet. Nuo jo kolmensadan metrinkin korkuiset,
ohuet, pyöreät, kierät, väärät, muodottomat, eriskummalliset,
hämmästyttävät kalliot olivat puitten, kasvien, eläimien,
muistopatsasten, ihmisten, kaapuun puettujen munkkien, sarvipäisten
pirujen, äärettömän suurten lintujen, kokonaisen suunnattoman
kansakunnan, oikean hirviöiden lauman näköisiä, jotka jonkun
hurjapäisen jumalan tahdosta olivat sinne kivettyneet.
Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo
näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien
rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana.
Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä
uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen
muuri kuvastuen meren siniseen veteen.
Jeanne kuiskasi vain:
Oi, Julien!
Eikä hän ihmetyksen valtaamana löytänyt mitään muuta sanaa. Hänen
kurkkuaan kuristi ja kaksi kyyneltä vuoti hänen silmistään.
Hämmästyneenä loi Julien katseensa häneen ja kysyi:
-- Mikä sinun on, muruseni?
Jeanne pyyhkäisi poskeansa, hymähti ja vastasi hiukan väräjävällä
äänellä:
-- Ei se ole mitään... Hermostumista vain... En tiedä... Hurmaannuin
niin. Olen niin onnellinen, että pieninkin seikka liikuttaa sydäntäni.
Julien ei ymmärtänyt tätä naisen hermojen arkuutta, noita tyhjästä
suunniltaan joutuneen olennon värähtelemisiä ja puistatuksia, joita
ihastus saattaa hänessä synnyttää jonkun järkyttävän kohtauksen
tavalla, herättäen hänessä käsittämättömän tunteen, saattaen hänet joko
hulluksi ilosta tahi epätoivon valtaan.
Nuo kyyneleet näyttivät Julienistä naurettavilta, ja, ajatellen
kokonaan vain huonoa tietä, sanoi hän:
-- Teet viisaammin, kun pidät silmällä hevostasi.
Tietä myöten, jota oli melkein mahdoton kulkea, laskeutuivat he tuon
lahden pohjukkaan ja kääntyivät sitten oikealle noustakseen Ota'n
synkkään laaksoon.
Polku osoittautui kuitenkin kauheaksi. Julien esitti silloin:
-- Mitä, jos menisimme sinne jalkaisin?
Jeanne suostui siihen mielellään, ihastuneena saadessaan kävellä ja
olla yksin miehensä kanssa äskeisen mielenliikutuksensa jälkeen.
Opas lähti kulkemaan edellä muulin ja hevosten kanssa, he astuivat
hiljakseen perässä.
Vuori, joka on haljennut ylhäältä alas asti, aukenee raolleen, ja
siihen loveen painuu polku, joka kulkee pohjaa myöten kahden
kummallisen seinän välissä. Rotkon läpi juoksee koski, ilma siellä on
jäätävä, kivi on musta ja sininen taivas, jota ylhäällä näkyy pikkuinen
pala, hämmästyttää ja huimaa päätä.
Äkkiä omituinen suhina sai Jeannen vavahtamaan. Hän nosti silmänsä ja
näki äärettömän suuren linnun lentävän ulos kolosta. Se oli kotka,
jonka molemmat siivet näyttivät ihan koskettavan syvänteen molempia
seiniä sen kohotessa siintoon, jonne se katosi.
Kauempana vuoren halkeama jakautuu kahtia, ja polku nousee molempien
rotkojen välitse sinne tänne nopeasti luikerrellen.
Kevyesti hypiskellen kulki Jeanne edellä, potkaisten kiviä pyörimään,
ja kumartui pelkäämättä katsomaan alas kuiluihin. Julien seurasi
jäljessä hiukan hengästyneenä ja tuijottaen maahan huimausta peläten.
Yht'äkkiä tulvahti päivän valo heidän ylitsensä. Heistä tuntui kuin he
olisivat tulleet ulos helvetistä. Heidän oli jano; kostea jälki johti
heitä kiviröykkiöiden kautta pikkuruiselle lähteelle, johon oli
laitettu ontosta kepistä kouru vuohipaimenia varten. Sammal peitti maan
lähteen ympärillä. Jeanne kävi siihen polvilleen juodakseen, ja Julien
teki samoin.
Kun Jeanne nautti raikkaasta vedestä, otti Julien häntä vyötäisistä ja
koetti vallata hänen paikkansa kourun suussa. Jeanne vastusteli, ja
siinä heidän huulensa kilpailivat milloin kohdaten toisensa, milloin
taas sysäten toinen toisensa tieltä. Näin otellessaan saivat he vuoron
perään kourun pään suuhunsa ja iskivät siihen kiinni hampaillaan
tahtomatta päästää sitä irti. Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja
irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä
heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen
pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta
toiselle samassa ryöpyssä.
Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska. Hän otti suunsa täyteen
kirkasta lähdevettä ja, posket pullollaan kuin leilit, hän antoi merkin
Julienille tahtoen antaa hänen, huulet huulissa kiinni, juoda vettä
suustaan.
Julien kurotti hymyillen kaulaansa, kallisti päätään taaksepäin,
levitti käsivartensa ja joi yhdellä siemauksella veden tuosta elävästä
lähteestä, joka näin juoksutti hänen ruumiiseensa hehkuvan intohimon.
Jeanne painautui häntä vasten hellyydellä, jota hän ei ollut miestään
kohtaan ennen osoittanut. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa
kohosi, hänen silmänsä näyttivät raukeilta ja kosteilta. Hiljaa
kuiskasi hän:
-- Julien, minä rakastan sinua.
* * * * *
Kesti kauan ennenkuin he saavuttivat vuoren harjan, siihen määrin
Jeanne tunsi uupumista, ja he saapuivat vasta iltasella Evisaan heidän
oppaansa sukulaisen Paoli Palabrettin luo.
Tämä oli isokasvuinen, hiukan kumaraselkäinen mies, jonka kasvot olivat
synkänkalpeat kuin keuhkotautisella. Hän vei heidät heidän
huoneeseensa, joka paljaine kiviseinineen teki kolkon vaikutuksen,
mutta siihen nähden, että tässä maassa kaikenlainen komeus on
tuntematonta, oli kaunis. Ja korsikalaisella murteellaan, joka on
ranskan ja italian kielten sekoitusta, ilmaisi hän ilonsa heidän
tulostaan taloon. Samassa keskeytti hänet heleä ääni ja pieni
tummanvärinen nainen, jolla oli suuret mustat silmät, päivän lämpöä
hohtava iho, ohuet vyötäiset, hampaat aina näkyvissä yhtä mittaa
hymyilevässä suussa, syöksähti sisään, suuteli Jeannea ja pudisti
Julienin kättä sanoen:
-- Hyvää päivää, rouva! Hyvää päivää, herra! Mitä kuuluu?
Ja hän otti heiltä hatut ja huivit käyttäen vain toista kättänsä, sillä
toinen käsi oli hänellä siteessä. Sitten hän lähetti kaikki pois
huoneesta sanoen miehelleen:
-- Vie heidät kävelylle päivälliseen asti!
Herra Palabretti totteli oitis, asettui molempien nuorten väliin ja vei
heidät katselemaan kylää. Hän laahusti sekä jaloillaan että äänellään,
yski usein ja toisti joka yskänkohtauksen jälkeen:
-- Se on tuo laakson kylmä ilma, joka on mennyt keuhkoihini.
Hän saattoi heitä yksinäistä polkua pitkin laajaan kastanjametsään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja sanoi yksitoikkoisella äänellään:
-- Tässä tappoi Mathieu Lori serkkuni Jean Rinaldin. Olin, nähkääs,
tuossa ihan lähellä Jeania, kun Mathieu ilmestyi kymmenen askeleen
päähän meistä ja huusi: "Jean, älä mene Albertaceen, älä mene, muuten
sinut tapan, kuuletko sen." Tartuin Jean'ia kädestä ja sanoin: "Älä
mene, Jean, hän tekee sen." Se oli erään tytön takia, jonka perässä he
molemmat juoksivat, -- Paulina Sinacoupi nimeltään. Mutta Jean alkoi
huutaa: "Menenpäs, Mathieu; sinä et ole mies minua siitä estämään."
Silloin ojensi Mathieu pyssynsä ennenkuin olin ehtinyt saada omani
kuntoon ja laukaisi. Jean ponnahti vain korkealle ilmaan tasajaloin
kuin nuoraa hyppivä lapsi, niin juuri, herra, ja kaatui koko painollaan
päälleni niin, että pyssyni kirposi kädestäni ja lensi tuon suuren puun
juurelle tuonne. Jean'in suu oli ihan ammollaan, mutta hän ei sanonut
enää sanaakaan, -- hän oli kuollut.
Nuoret katselivat kummissaan tuota rauhallista miestä, joka oli ollut
kerrotun tihutyön näkijänä ja Jeanne kysyi:
-- Entäs murhaaja?
Paoli Palabretti yski kauan ja jatkoi sitten:
-- Hän katosi vuoristoon. Minun veljeni tappoi hänet seuraavana vuonna.
Tiedättehän veljeni, Philippi Palabrettin, rosvon?
Jeanne säpsähti:
-- Teidänkö veljenne? Rosvo?
Levollisen korsikalaisen silmässä välähti ylpeä katse:
-- Niin, rouva, hän oli kuuluisa mies, hän. Hän otti hengiltä kuusi
santarmia. Hän kuoli Nicolas Moralin kanssa yhdessä, kun joutuivat
saarroksiin Niolossa kuusipäiväisen ottelun jälkeen ja olivat kuolla
nälkään.
Sitte aivan samalla äänen sävyllä kuin hän oli sanonut "se on tuo
laakson kylmä ilma", lisäsi hän alistuvaisesti:
-- Se on maan tapa.
Sen jälkeen palasivat he syömään päivällistä, ja pieni
korsikalaisnainen kohteli heitä aivan kuin olisi tuntenut heidät jo
kaksikymmentä vuotta.
Mutta Jeannea vaivasi levottomuus. Oliko hän vielä löytävä Julienin
suudelmassa saman ihmeellisen ja valtavan tunneväristyksen kuin siellä
lähteen luona.
Kun he olivat kahden kesken huoneessa, vapisi hän pelosta, ettei hänen
suudelmillaan olisi enää samaa vaikutusta. Mutta kohta saavutti hän
varmuuden, ja siitä tuli hänen ensimmäinen rakkaudenyönsä.
Seuraavana aamuna, kun tuli aika lähteä, oli hänen miltei mahdoton
erota tästä matalasta majasta, sillä hänestä tuntui, että hänelle
siellä oli koittanut uusi onni.
Hän kutsui luokseen huoneeseensa talon emännän ja vaikka tarkkaan
hänelle selittelikin, ettei suinkaan tahtonut antaa hänelle mitään
lahjaa, niin hän vaatimalla vaati, jopa suuttuenkin, saada lähettää
hänelle Parisista, kun oli palannut sinne, jonkin muiston, jolle hän
antoi melkein taikauskoisen merkityksen.
Nuori korsikalaisnainen pani kauan vastaan, mutta suostui vihdoin,
sanoen:
-- No, lähettäkää minulle sitten pikkunen pistooli, aivan pikkunen!
Jeannen silmät kävivät pyöreiksi. Ja ikäänkuin sanoen jonkun mieluisan
ja suuren salaisuuden kuiskasi hän ihan hänen korvansa juurella:
-- Tarvitsen sen tappaakseni lankoni.
Samalla kiersi hän hymyillen nopeasti siteen auki käsivarrestaan, jota
hän siihen saakka ei ollut käyttänyt, paljasti pyöreän valkoisen
kyynärvartensa, jossa siellä täällä näkyi muutamia, jo naarmoittuneita
tikarin pistoja, ja sanoi:
-- Ellen olisi ollut yhtä väkevä kuin hän, olisi hän minut tappanut.
Mieheni ei ole mustasukkainen, hän tuntee minut kyllä, ja lisäksi on
hän sairas, niinkuin tiedätte, ja se pitää hänen verensä levollisena.
Muuten olenkin, rouva, rehellinen ihminen, mutta lankoni uskoo kaikki,
mitä hänelle kerrotaan. Hän on mustasukkainen mieheni puolesta ja alkaa
varmaan saman jutun uudelleen. Mutta silloin onkin minulla pikkunen
pistooli, voin olla rauhassa ja varma siitä että voin kostaa.
Jeanne lupasi lähettää hänelle aseen, suuteli hellästi uutta
ystävätärtään, ja he jatkoivat matkaansa.
Häämatkan loppuosa oli hänelle vain yhtä ainoata unelmaa, lakkaamatonta
syleilemistä ja hyväilyjen huumetta. Hän ei nähnyt mitään, ei maisemia,
ei ihmisiä eikä paikkoja, joihin he pysähtyivät. Hän ei nähnyt muuta
kuin vain Julienin.
* * * * *
Kun he saapuivat Bastiaan oli opas maksettava. Julien kaiveli
taskujaan. Kun ei hän löytänyt sitä, mitä tarvitsi, sanoi hän
Jeannelle.
-- Koska et käytä äitisi sinulle antamia kultarahoja, niin anna ne
minun huostaani. Ne ovat paremmassa säilyssä minulla ja minä pääsen
sillä lailla vaihtamasta seteleitäni.
Jeanne ojensi hänelle kukkaronsa.
Sitten matkustivat he Livornoon, kävivät Firenzessä, Genuassa ja läpi
koko Välimeren pohjukan saapuen eräänä tuulisena aamuna takaisin
Marseille'hin.
Kaksi kuukautta oli kulunut siitä kun he olivat kotoa lähteneet. Nyt
oli 15 päivä lokakuuta.
Kova, kylmä tuuli, joka tuntui tulevan sieltä kaukaisesta Normandiesta,
sai Jeannen mielen alakuloiseksi. Julien näytti jo jonkun aikaa olevan
muuttunut, väsynyt, välinpitämätön, ja Jeanne pelkäsi jotakin,
tietämättä mitä.
Hän pitkitti vielä neljä päivää heidän paluumatkaansa kotiin voimatta
erota tästä ihanasta päivänpaisteisesta seudusta. Hänestä tuntui, että
samalla oli hänen onnensakin retki päättyvä.
Vihdoin he sitten lähtivät.
Parisissa oli heidän tehtävä kaikki ostoksensa lopullisesti
asettuakseen asumaan Peuples'iin, ja Jeanne iloitsi siitä, että saattoi
tuoda mukanaan kaikenlaisia kauniita esineitä äitinsä lahjoittamilla
rahoilla. Ensimmäinen, jota hän ajatteli, oli kuitenkin tuolle
korsikalaiselle naiselle lupaamansa pistooli.
Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen sanoi hän Julienille:
-- Kultaseni, ole niin hyvä ja anna minulle äitini lahjoittamat rahat,
että saan tehdä ostoksiani.
Julien kääntyi häneen tyytymättömän näköisenä.
-- Kuinka paljon tarvitset?
Jeanne hämmästyi ja sopersi:
-- No, ... mitä tahdot antaa.
Johon toinen vastasi:
-- Annan sinulle sata frangia, mutta älä vain tuhlaa niitä.
Jeanne joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt, mitä sanoa. Vihdoin
lausui hän epäröiden:
-- Minähän annoin sinulle ne rahat vain...
Julien ei antanut hänen puhua loppuun.
-- Niin kyllä. Mutta yhdentekevä on, ovatko ne sinun tahi minun
taskussani, kun meillä kerran on yhteinen kukkaro. Enkähän minä
kielläkään niitä sinulta, annanhan sinulle sata frangia.
Jeanne otti häneltä vastaan viisi kultarahaa sanomatta enää sanaakaan,
mutta ei uskaltanut sen koommin enää pyytää lisää eikä ostanut muuta
kuin pistoolin.
Viikkoa myöhemmin lähtivät he matkalle palatakseen Peuples'iin.