Neljä päivää myöhemmin ilmestyi matkavaunu, joka oli vievä heidät
Marseille'hin.
Ensimmäisen tuskallisen yön jälkeen oli Jeanne jo tottunut Julien'iin,
hänen suudelmiinsa ja helliin hyväilyihinsä, vaikka ei vastahakoisuus
noihin suhteihin nähden hänessä ollutkaan vähentynyt.
Julien oli hänestä kaunis, Jeanne rakasti häntä ja tunsi olevansa
uudelleen onnellinen ja iloinen.
Jäähyväiset suoritettiin nopeasti ja ilman ikävän tunnetta. Paronitar
yksin tuntui liikutetulta. Ja kun vaunu oli valmis lähtemään, pisti hän
ison kukkaron, joka oli raskas kuin olisi ollut lyijyä täynnä,
tyttärensä käteen, sanoen:
-- Tässä on nuoren rouvan pikku menoja varten.
Jeanne pani kukkaron taskuunsa ja hevoset lähtivät liikkeelle.
Iltapuoleen kysyi Julien häneltä:
-- Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa?
Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä.
Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta
frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa,
huudahti:
-- Nyt voin tuhlata vaikka mihin.
Kahdeksan vuorokautta matkustettuaan hirveässä kuumuudessa he saapuivat
Marseille'hin.
Ja seuraavana päivänä vei heitä _Rois-Louis_, määräkulkuinen posti- ja
matkustajalaiva, joka kulki Ajaccion kautta Napoliin, Korsikaa kohti.
Korsika! Tiheiköt, rosvot, vuoret, Napoleonin syntymämaa! Jeannesta
tuntui, että hän valveilla ollen joutui unelmien maille.
Vierekkäin laivan kannella seisoen näkivät he Provence'n
rantakallioiden kiitävän ohi. Meri levisi liikkumattomana, mahtavasti
siintäen ja kuin hyytyneenä hehkuvassa päivänvalossa, äärettömän
taivaanlaen alla, joka tuntui aivan ylenmäärin siniseltä.
Jeanne sanoi:
-- Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä?
Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa.
Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen
taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava
jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja.
Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen
päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää
edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja
painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä
johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi
uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan
kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen
veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten
kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä
suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa.
Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat
esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen
toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa
syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen.
Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun
nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli
heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta.
Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren
selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen
tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta.
Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei
värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan
avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka
eivät tunteneet vähäistäkään väristystä.
Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä
rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen
aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei
tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli
mennyt mailleen.
Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan
kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan
välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne,
jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien
yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia
tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta
ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla.
Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti.
Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen
laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut
liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös.
Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui
tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta.
Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata,
aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia,
suippoja, harkkoreunaisia hattaroita.
Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat
eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono
teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon
huntuun verhottuna.
Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat
mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan
saarta jäädessä huurun peittoon.
Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa
tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi
kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi
kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut
myrskyssä huutamisesta.
-- Tunnetteko tuota hajua?
Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.
Kapteeni jatkoi:
-- Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin
naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin
tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen
nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu
yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua.
Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla
valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin
hän.
Jeanneen koski se niin, että hän oli vähällä ruveta itkemään.
Sitten ojensi kapteeni kätensä taivaan rantaa kohti ja mainitsi
kallioiden nimet.
Julien seisoi vaimonsa vieressä pidellen kättään hänen vyötäistensä
ympärillä ja molemmat he katselivat etäisyyteen nähdäkseen mainitun
paikan.
Vihdoin huomasivatkin he muutamia pyramiidinmuotoisia kallion kärkiä,
jotka laiva kohta kiersi laskeakseen suureen, tyyneen lahteen. Se oli
korkeiden vuorenharjojen välissä, joiden alavimmat rinteet näyttivät
olevan aivan kuin sammaleen peittämät.