VI.

Valkoisen tiiliaidan vieressä seisoivat vanhemmat ja palvelijat

odottamassa. Matkavaunu pysähtyi ja syleileminen kesti kauan. Äiti

itki, Jeanne pyyhki heltyneenä silmiään ja isä käveli hermostuneesti

edestakaisin.

Sillä aikaa kun tavaroita kannettiin sisään, saivat tulijat kertoa

matkastaan kaikkien istuessa salin uunin ääressä. Jeannen huulilta

oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin

puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka

siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat.

Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli

liikutettu hänkin, auttoi häntä. Kun se työ oli lopussa, kun

liinavaatteet, hameet ja muut pukuesineet oli pantu paikoilleen, meni

sisäkkö pois ja Jeanne, joka oli hieman väsyksissä, kävi istumaan.

Hän ajatteli, mitä hänen nyt oli tehtävä, ja koetti keksiä jotakin

henkistä askartelua ja työtä käsilleen. Häntä ei ollenkaan haluttanut

mennä alas äitinsä luo, joka oli käynyt lepäämään, ja hän aikoi lähteä

kävelemään, mutta maisema näytti niin kolkolta, että alakuloisuus alkoi

painostaa hänen sydäntään jo pelkästä silmäyksestä ulos ikkunasta.

Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei

koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut

luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset

levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka

ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten

juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen

kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa

heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa

viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet

käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa mitäkään miettiä.

Mutta nyt alkoi ensimmäisten päiväin suloinen todellisuus muuttua

arkipäiväiseksi todellisuudeksi sulkien oven rajattomilta toiveilta,

kauniilta kaipuulta johonkin tuntemattomaan. Niin, nyt oli odotus

lopussa.

Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä

milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä,

rauenneena unelmana.

Hän nousi paikaltaan ja meni painamaan otsaansa ikkunaruutuun. Ja

katseltuaan jonkun aikaa taivasta, jossa vyöryi paksuja synkkiä pilviä,

päätti hän lähteä ulos.

Oliko siinä sama maisema, sama nurmikko, samat puut kuin toukokuussa?

Minne oli joutunut lehväin päivänpaisteinen iloisuus ja nurmen

runollinen vehreys monivärisine kukkineen ja eriskummallisine

perhosineen? Ja päätä huumaava, elämää uhkuva, tuoksuva ja

hedelmöittävä ilma, sekin oli poissa.

Kujanteet, jotka olivat läpimärät alituisista syyssateista, kulkivat,

kuihtuneiden lehtien paksun peiton verhoamina, autioina laihuuttaan

värjöttävien, miltei lehdettömien poppelien keskitse. Puitten hauraat

oksat vapisivat tuulessa, sen puistellessa siellä täällä vielä

riippuvia yksinäisiä lehtiä, jotka olivat karisemaisillaan avaruuteen.

Ja lakkaamatta pitkin päivää irtaantui, pyöri ja lenteli ilmassa ja

putosi maahan isoina kultarahoina, noita viimeisiä, kellastuneita

lehtiä ikäänkuin lakkaamattomana sateena, niin mieltä painostavana,

että Jeanne oli vähällä ruveta itkemään.

Jeanne käveli metsään asti. Se oli kolkko kuin kuolevan kammio. Vehreä

aita, joka erotti somat, luikertelevat käytävät toisistaan ja teki ne

niin salaperäisiksi, oli alaston nyt. Siinä kiertävät köynnökset, jotka

ennen olivat kuin hienoa puukarikkoa ikään, ojentelivat nyt toisilleen

laihoja oksiaan. Ja varisseiden kuivien lehtien kahina tuulessa, joka

niitä lennätteli ja paikoitellen kasoitteli, tuntui kuin kuolevaisen

surulliselta, viimeiseltä huokaukselta.

Pienen pieniä lintusia hypiskeli siellä paikasta paikkaan viluisesti

piipatellen ja suojaa etsien.

Lehmus ja plataani, joita jalavat paksulla verhollaan aivan kuin

etuvartiostona meren puolella seisten suojelivat ja jotka olivat

säilyttäneet vielä kesäpukunsa, olivat kuin vaatetetut toinen punaiseen

samettiin, toinen oranssiväriseen silkkiin, näin ensimmäisten

syyskylmien värjääminä niiden oman elinnesteen mukaan.

Jeanne käveli verkkaisin askelin edestakaisin äidin kujannetta pitkin,

Couillard'in moision laitaa. Häntä painosti jokin, aivankuin aavistus

vasta-alkavan yksitoikkoisen elämän pitkästä ikävästä.

Sitten hän istuutui sille mäen rinteelle, missä Julien ensimmäisen

kerran oli puhunut hänelle rakkaudesta, ja hän istui siellä kauan

unelmoiden, melkein mitään ajattelematta, riutuneena sydämen pohjaan

asti, rinnassaan halu käydä maata, nukkua pois tämän päivän

painostavasta alakuloisuudesta.

Yhtäkkiä hän huomasi lokin, joka tuulen kiidättämänä lensi poikki

taivaan. Ja hänelle muistui mieleen kotka, jonka hän oli nähnyt

Korsikassa Ota'n laaksossa. Hän tunsi sydämensä vilkkaasti

värähtelevän, kuin herätessä muiston jostakin suloisesta, joka on ollut

ja mennyt, ja hengessään hän näki silloin uudelleen tuon ihanan saaren

outoine tuoksuineen, sen auringon, joka kypsyttää sitruunat ja

seetripuun hedelmät, sen vuoret ruusuhohteisine huippuineen, sen

siintävät lahdelmat ja sen rotkot kohisevine koskineen.

Silloin kietoi tämä häntä ympäröivä kostea ja kolkko maisema varisevine

lehtineen ja tuulen repostelemine pilvineen hänet niin painostavaan

epätoivoon, että hän palasi kotia, ettei rupeaisi itkemään.

Siellä istui äiti viluisena uunin ääressä ja torkkui. Tottuneena

syyspäivien alakuloisuuteen ei hän siitä enää välittänyt. Isä ja Julien

olivat menneet kävelemään, puhellen asioistaan. Ja yö läheni levittäen

synkkää varjoaan avaraan saliin, johon vain lämpiävä uuni loi loimuavaa

valoaan.

Päivän sammuessa saattoi ikkunoista vielä eroittaa tuon loppuvan vuoden

lokaisen luonnon ja harmaan taivaan, joka sekin oli kuin loan tahraama.

Pian saapui sitten paroni Julienin seurassa. Heti astuttuaan hämärään

huoneeseen hän soitti kelloa ja huusi:

-- Tuokaa sukkelaan valoa! Täällä on niin synkkää.

Ja hän istui uunin ääreen.

Kuivattaessaan tulen edessä märkiä kenkiään, jotka kuumuudesta

höyrysivät ja joista loka kuivuen irtaantui, hän hykerteli iloisena

käsiään ja sanoi:

-- Luulenpa todella, että alkaa jäätää. Taivas kirkastuu pohjoisessa ja

meillä on täysi kuu. Yöllä pakkanen jo hyvästi nipistää.

Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän jatkoi:

-- No, tyttöseni, oletko tyytyväinen, että olet kotona jälleen, omassa

talossasi, vanhusten luona?

Tämä viaton kysymys saattoi Jeannen aivan suunniltaan. Hän heittäytyi

isänsä syliin silmät täynnä kyyneleitä ja suuteli häntä hermostuneesti,

aivan kuin anteeksi pyytäen, sillä vaikka hän tarmokkaasti koettikin

olla iloinen, tunsi hän niin kovaa surua, että oli menehtyä. Hän

ajatteli kuitenkin sitä iloa, mikä hänellä oli oleva vanhempiaan

jälleen tavatessaan ja hän hämmästyi itse siitä kylmyydestä, mikä hänen

hellyytensä lamautti, aivan kuin ihminen poissa ollessaan paljon

ajateltuaan niitä, joita rakastaa, tuntee, kun pitkään aikaan ei ole

heitä joka hetki silmiensä edessä nähnyt, heidät uudelleen tavatessaan

kuin jonkinlaisen katkeamisen rakkauden siteissä, kunnes jokapäiväinen

yhdessäolo ne taas liittää yhteen.

Päivällinen kesti kauan, eikä syödessä puhuttu mitään. Julien näytti

unhottaneen vaimonsa.

Senjälkeen Jeanne istui kuin horroksissa uunin ääressä vastapäätä

äitiään, joka nukkui, ja kun hän siinä kerran tointui kuultuaan

vanhempien herrojen ääneen keskustelevan, ajatteli hän, koettaessaan

ravistaa itseänsä valveille, oliko ehkä hänetkin valtaava tuo

tottumusten synkkä unitauti, jota ei mikään enää keskeytä.

Kamiinan tuli, joka päivän valossa näytti heikolta ja punertavalta, oli

nyt muuttunut eloisaksi, kirkkaaksi ja räiskyväksi, ja loi ajoittain

suuria läikkiä huonekalujen haalistuneelle verholle, ketun ja haikaran,

alakuloisen kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen päälle.

Paroni lähestyi hymyillen ja sanoi ojentaen käsiään hehkuvien hiilien

eteen:

-- Kylläpä palaa hyvin tänä iltana. Ulkona jäätää, lapset, ulkona

jäätää.

Sitten hän laski kätensä Jeannen olkapäille ja sanoi tuleen osoittaen:

-- Näes, tyttöseni, tämä on maailmassa kaikkein parasta: oma kotiliesi

ja omaiset sen ympärillä. Ei mikään ole sen veroista. Mutta ehkäpä

menemme nyt makaamaan. Olette, lapsukaiseni, varmaankin lopen

väsyneitä?

Tultuaan ylös huoneeseensa ajatteli nuori rouva, kuinka erilaisilla

tunteilla saattoikaan eri kertoina saapua samaan paikkaan, jota luuli

rakastavansa. Miksi oli hän näin masennuksissa, miksi tämä talo, tämä

rakas seutu, kaikki mikä siihen saakka oli saanut hänen sydämensä

sykähtelemään, tuntui hänestä nyt niin musertavan alakuloiselta ja

kolkolta.

Yhtäkkiä sattuivat hänen silmänsä pöytäkelloon, jossa pieni mehiläinen

yhä liikkui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, yhtä nopeasti

lakkaamatta tuota kukkakenttää pitkin. Silloin valtasi Jeannen

hellyyden puuska ja hän puhkesi itkemään katsellessaan tuota pientä

koneen liikuttamaa eläintä, joka hänestä tuntui elävältä, joka hänelle

lauloi hetkien kulun ja sykki kuin sydän.

Totisesti hän ei ollut näin liikutettu isäänsä ja äitiään

suudellessaan. Sydämellä on salaisuuksia, joiden perille ei mikään

järkeily pääse.

Ensimmäisen kerran naimisissa ollessaan hän nyt oli yksin vuoteessaan,

sillä Julien oli, syyttäen väsymystä, sijoittunut toiseen huoneeseen.

Sitäpaitsi he olivat sopineet, että kummallakin oli oleva oma

huoneensa.

Kesti kauan ennenkuin Jeanne nukkui, sillä hänestä tuntui niin

omituiselta, ettei ketään ollut hänen vieressään, hän kun ei enää ollut

tottunut makaamaan yksin, ja kun lisäksi kova pohjoistuuli tempoeli

talon kattoa.

Hän heräsi aamulla häikäisevään valoon, joka loi punertavan läikän

hänen vuoteelleen. Ja huurteiset ikkunaruudut olivat punaiset, aivan

kuin koko taivaanranta olisi ollut ilmitulessa.

Kääriytyen suureen aamuviittaan hän juoksi ikkunan luo ja avasi sen.

Jäätävä, pureva viima tunkeutui hänen huoneeseensa nipistäen kirpeällä

kylmällä hänen hipiätään ja nostaen kyyneleet hänen silmiinsä; ja

purppuran punaisella taivaalla näkyi puitten takana mahtava aurinko,

hehkuvana ja pullistuneena kuin juopuneen naama. Maa, jonka peitti

valkoinen, kuiva riite, ritisi ihmisten jalkojen alla. Tänä yhtenä yönä

olivat poppelien kaikki oksat pudottaneet lehtensä, ja aution maiseman

takaa näkyi vihertävä, lainehtiva meri, jonka pinnalla vaahtoili

valkoinen hyrsky.

Plataanit ja lehmukset riisui tuuli nopeasti puhtaiksi. Jokainen

jäätävän viiman puhallus sai äkkiä tulleen pakkasen riipimät lehdet

lentelemään ilmassa kuin linnut. Jeanne pukeutui, meni ulos ja, jotakin

tehdäkseen, lähti katselemaan moisioita.

Martin'in talonväki ihastui kovin hänen tulostaan ja emäntä suuteli

häntä poskelle. Siellä hänet vaadittiin juomaan lasi aprikoosiviinaa.

Sitten hän lähti toiseen moisioon, Couillard'in perheen luo, jossa

ihastus oli yhtä suuri. Emäntä silitteli hänen päätään, ja siellä oli

nautittava ryypyllinen mustaviinimarjaviinaa.

Sen jälkeen hän palasi kotia.

Päivä kului taas samoinkuin edellinen. Nyt oli pakkanen, sen sijaan

että eilen oli suoja. Ja kaikki viikon päivät olivat samanlaisia ja

kaikki kuukauden viikot tuntuivat samanlaisilta kuin tämä ensimmäinen.

Vähitellen hänen kaukaisten maitten herättämä kaipuunsa kuitenkin

väheni. Tottumus loi hänen elämäänsä ikäänkuin kerrostuman

alistuvaisuutta, niinkuin muutamat vesilajit jättävät esineihin

kalkkikuoren. Ja hänen sydämessään heräsi jälleen eräänlainen

mielenkiinto jokapäiväisen elämän tuhansia pikkuseikkoja kohtaan, halu

vaatimattomaan, pieneen askarteluun. Hänessä kehittyi omituinen

mietiskelevä alakuloisuus, hämärä elämän pettymys. Mitä tarvitsi hän?

Mitä kaipasi hän? Sitä ei ihan itsekään tietänyt. Hän ei tuntenut

mitään suuren seuraelämän tarvetta eikä hänessä ollut mitään

huvittelemishalua, ei mitään pyrkimystä kohti mahdollisia iloja. Ja

mitäpä ne olisivat olleet? Samoin kuin hänen asuntonsa huonekalut

olivat aikaa myöten haalistuneet, samoin kadotti kaikki hänen

silmissään värinsä, kului pois, vaaleni ja synkistyi. Hänen ja Julienin

välit olivat kokonaan muuttuneet. Hänen miehensä tuntui, heidän

palattuaan häämatkalta, aivan toisenlaiselta, ikäänkuin näyttelijältä,

joka on osansa suorittanut ja ottaa oman tavallisen muotonsa jälleen.

Hän tuskin välitti vaimostaan, tuskin puhuttelikaan häntä. Pieninkin

rakkauden haarne oli äkkiä kadonnut, ja harvoin hän enää kävi vaimonsa

huoneessa.

Julien oli ryhtynyt taloa ja taloutta hoitamaan, tarkasti

sopimuskirjat, kovisteli alustalaisia, vähensi menoja ja kun hän oli

itse ottanut aatelisen maamiehen tavat, oli hänestä kokonaan kadonnut

sulhasmiehen hieno, komea ulkomuoto.

Hän kävi alituisesti puettuna vanhaan samettiseen, vaskinappiseen

metsästystakkiin, joka oli tahroja täynnä ja jonka hän oli löytänyt

poikamiespuvustostaan. Ja käytyään huolimattomaksi kuten ihmiset,

joiden ei enää tarvitse miellyttää ketään, hän ei huolinut

partaansakaan ajaa, ja hänen pitkä, huonosti leikattu partansa rumensi

häntä tavattomasti. Hän ei huolinut enää hoitaa käsiänsäkään, ja joka

aterian jälkeen hän joi neljä tai viisi lasillista konjakkia.

Kun Jeanne häntä tästä lempeästi nuhteli, vastasi hän tylysti:

-- Eiköhän ole parasta, että jätät minut rauhaan?

Ja sen jälkeen ei Jeanne enää yrittänytkään huomauttaa hänelle mistään.

Tähän muutokseen suhtautui hän sitten tavalla, joka ihmetytti häntä

itseänsäkin. Julien oli tullut hänelle vieraaksi, jonka sielu ja sydän

olivat hänelle suljetut. Hän ajatteli ja mietti usein, mistä johtui,

että he, näin kohdattuaan toisensa, rakastuttuaan toinen toiseensa ja

mentyään lemmenhurmassa naimisiin, yht'äkkiä taas olivat miltei yhtä

tuntemattomat toinen toiselleen kuin eivät olisi koskaan toistensa

aviopuolisoita olleetkaan.

Ja miks'ei hän, Jeanne, kärsinyt enemmän siitä, että hänet näin oli

hyljätty? Semmoistako oli elämä? Olivatko he erehtyneet? Eikö hänellä

tulevaisuudessa sitten ollut enää mitään?

Jos Julien edelleen olisi ollut kaunis, siisti, hieno, miellyttävä,

ehkäpä hän silloin olisi paljonkin kärsinyt?

Oli päätetty, että vastanaineet uudelta vuodelta jäisivät yksin ja että

isä ja äiti matkustaisivat muutamiksi kuukausiksi Rouen'iin. Nuoren

pariskunnan oli sinä talvena määrä asua koko ajan Peuples'issa

lopullisesti siellä järjestääkseen kotinsa, tottuakseen oloon siellä ja

mieltyäkseen seutuun, missä koko heidän elämänsä oli kuluva. Heillä oli

lähistöllä muutamia naapureita, joille Julienin oli esiteltävä

vaimonsa. Ne olivat Briseville'n, Coutelier'n ja Fourville'n perheet.

Nuori pariskunta ei kuitenkaan vielä voinut alkaa vierailujaan, sillä

tähän saakka oli ollut mahdotonta saada käsiinsä maalaria, joka olisi

laittanut vaunujen oven vaakunan toisenlaiseksi.

Paroni oli näet luovuttanut langolleen perheen vanhat vaunut, eikä

Julien millään ehdolla olisi suostunut ajamaan naapurikartanoihin,

ennenkuin de Lamare-suvun kilpi oli sovitettu yhteen Les Perthuis des

Vauds-suvun vaakunan kanssa.

Mutta koko seudulla oli vain yksi ainoa mies, jonka erikoisalana oli

vaakunataide, ja se oli eräs maalari Bolbec, jota nimitettiin

Bataille'ksi. Häntä käytettiin vuoronperään kaikissa Normandien

aatelishoveissa maalaamassa noita arvokkaita koristeita ajoneuvojen

oviin.

Vihdoin eräänä joulukuun aamuna, kun aamiainen oli loppumaisillaan,

nähtiin erään henkilön avaavan pihan portin ja tulevan suoraa tietä

taloon. Hänellä oli arkku selässään. Se oli Bataille.

Hänet saatettiin ruokasaliin ja hänelle tarjottiin syötävää kuin

herralle ainakin, sillä hänen erikoisalansa, hänen alituiset suhteensa

sen maakunnan koko ylimystöön, hänen tietonsa vaakunataiteen, sen

vanhojen oppisanojen ja vertauskuvien alalla olivat tehneet hänestä

eräänlaisen vaakunahenkilön, jonka kättä kaikki aateliset puristivat.

Oitis tuotiin lyijykynä ja paperia, ja sillä aikaa kuin hän söi,

tekivät paroni ja Julien neliruutuisen vaakunansa luonnoksen.

Paronitar, joka joutui aivan haltioihinsa, kun oli kysymys

tämäntapaisista asioista, ilmaisi myöskin mielipiteensä. Jopa Jeannekin

otti osaa neuvotteluun, aivan kuin joku salaperäinen mielenkiinto olisi

yht'äkkiä herännyt hänessäkin.

Koko ajan syödessäänkin Bataille lausui ajatuksiansa, tarttui välistä

lyijykynään, piirsi luonnoksia, mainitsi joitakin esimerkkejä, selitti

kaikki sen seudun ylimystön vaunut ja tuntui olemuksessaan, jopa

äänessäänkin kantavan mukanaan jotakin aateliston ilmapiiristä.

Hän oli pienikasvuinen mies, jolla oli harmaa, lyhyt tukka ja

värintahraamat, hiukan öljylle haisevat kädet. Kerrottiin, että hänellä

aikoinaan oli ollut joku ruma siveellisyyshorjahdus, mutta kaikkien

ylhäisten perheitten häntä kohtaan osoittama yleinen kunnioitus oli

aikoja sitten poistanut hänestä tämän tahran.

Kun hän oli juonut kahvinsa, saatettiin hänet vaunuvajaan, ja vaunujen

päältä otettiin pois vahavaate, jonka peitossa ne olivat. Bataille

tarkasti vaunuja ja ilmaisi päättävästi ajatuksensa siitä, kuinka

suureksi hänen mielestään vaakuna oli tehtävä. Kun asiasta vielä oli

keskusteltu, ryhtyi hän työhönsä.

Kylmästä ilmasta huolimatta antoi paronitar tuoda vajaan tuolin

katsellakseen, kuinka maalari työskenteli. Vieläpä hän sitten tuotti

sinne lämmityslaitteenkin jalkojensa alle, joita alkoi palella. Sitten

ryhtyi hän rauhallisesti puhelemaan maalarin kanssa, kyseli häneltä

ihmisten sukulaisuussuhteista, joista hän itse ei ollut selvillä,

kuolleista ja syntyneistä ja täydensi saamillaan tiedoilla sen

sukupuun, jota hän säilytti muistissaan.

Julien oli siellä anoppinsa seurassa ja istui hajareisin tuolilla,

poltteli piippuaan, syljeskeli lattialle, kuunteli ja seurasi

silmillään vaakunansa värittämistä.

Kohta tuli tätä työtä katsomaan itse ukko Simonkin, joka lapio

olkapäällään oli menossa perunamaalle, ja kun tieto Bataille'n tulosta

oli levinnyt molempiin moisioihinkin, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin

niiden emännät liittyivät katselijoihin. He olivat kovin ihastuksissaan

seisoessaan työn ääressä molemmin puolin paronitarta ja toistelivat:

-- Tarvitaanpas siinä taitavuutta ripotellakseen noita laitoksia.

Molemmat vaunujen ovien vaakunat valmistuivat vasta seuraavana päivänä

yhdentoista aikaan. Silloin olivat kaikki läsnä, ja vaunut vedettiin

ulos vajasta, jotta voitiin työtä paremmin arvostella.

Suoritus oli onnistunut erinomaisesti. Bataille'lle lausuttiin

kiitokset, ja hän lähti tiehensä laatikko selässään. Paroni, hänen

vaimonsa, Jeanne ja Julien olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että

maalari oli hyvin pystyvä mies ja että hänestä, jos olosuhteet olisivat

sallineet, epäilemättä olisi tullut taiteilija.

Säästäväisyyttä silmällä pitäen oli Julien pannut toimeen parannuksia,

jotka vaativat uusia muutoksia.

Vanhasta ajomiehestä oli tehty puutarhuri, koska varakreivi tahtoi ajaa

hevosiaan itse, ja parihevoset oli myyty, jottei tarvitsisi niiden

ruokkimiseen rahoja käyttää.

Kun tarvittiin joku pitämään hevosia herrasväen noustessa vaunuista,

niin oli hän sitä varten ottanut palvelijaksi erään nuoren

lehmäpaimenen, jonka nimi oli Marius. Saadakseen taas itselleen hevosia

pani hän Couillard'in ja Martin'in kanssa tekemiinsä välikirjoihin

erityisen pykälän, joka velvoitti nämä molemmat alustalaiset antamaan

hänen käytettäväkseen kumpikin yhden hevosen yhtenä päivänä kuukaudessa

hänen määräämänään aikana, jota palvelusta vastaan heidät vapautettiin

maksamasta kanaveroa.

Kun sitten Couillard toi hänelle ison luisevan voikon, ja Martin pienen

pörröisen valkoisen hevosen, niin valjastettiin molemmat nämä elukat

parina vaunujen eteen, ja Marius, joka oli kuin uponnut ukko Simonin

vanhaan kauhtanaan, ajoi nämä ajoneuvot kartanon portaikon eteen.

Julien, joka oli siistinyt itsensä ja käyttäytyi ryhdikkäästi, näytti

jälleen komealta kuin ennen, mutta hänen pitkä partansa teki hänet

kaikesta huolimatta alhaisen näköiseksi.

Hän tarkasti valjaat, vaunut ja palvelijansa, ja oli niihin

tyytyväinen, sillä tärkeätä oli hänestä vain äsken uudelleen maalattu

vaakuna.

Paronitar, jota hänen miehensä talutti käsivarresta, pääsi vaivoin

nousemaan vaunuihin ja istuutui selän taakse pantujen tyynyjen varaan.

Sitten saapui vuorostaan Jeanne. Hän naurahti ensin parihevosille,

joista valkoinen, niinkuin hän sanoi, oli voikon lapsen lapsi. Kun hän

sitten huomasi Mariuksen, joka oli kokonaan hautautunut kokardilla

koristettuun korkeaan hattuunsa, niin että vain pikkusen nenän päätä

näkyi hatun reunan alta, ja jonka molemmat jalat olivat kuin hameissa

kauhtanan liepeiden sisällä, niin että suunnattoman suuret saappaat

eriskummallisesti törröttivät niiden alta esiin, ja kun hän näki pojan

kallistavan päätään taaksepäin voidakseen käyttää silmiään, kurottavan

kaulaansa voidakseen astua aivan kuin harpatakseen ojan yli, ja

hapuilevan kuin sokea käskyjä täyttäessään, joutuen siinä kokonaan

päästä pyörälle ja kadoten väljiin vaatteisiinsa, niin purskahti hän

semmoiseen hillitsemättömään nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppua

ollenkaan.

Paroni kääntyi, silmäili pientä hölmistynyttä poikaa ja naurun

tartuttua häneenkin, päästi semmoisen hohotuksen, ettei ollut saada

puhutuksikaan sanoessaan vaimolleen:

-- Ka ... ka ... katsos Ma ... Ma ... Mariusta! Se ... se ... sekös on

ly ... ly ... lystikkään näköinen!

Silloin paronitarkin, joka kumartui ulos vaunun ovesta ja katseli

poikaa, sai semmoisen naurunpuuskan, että vaunut jysähdellen hytkyivät

vietereillään.

Kasvot kalpeina kysyi Julien:

-- Mikä teitä noin naurattaa? Olettehan aivan hulluja.

Jeanne, jota nauru puistatti niin, että hän oli melkein sairas, ja joka

ei voinut hillitä itseään, istuutui portaikon astimelle. Samoin teki

paronikin, ja vaunusta kuuluva hermoisa aivastelu ja lakkaamaton

kotkotus ilmaisivat, että paronitar oli vähällä läkähtyä. Ja yht'äkkiä

alkoi Mariuksenkin kauhtana hyppiä. Hän oli varmaan käsittänyt asian,

sillä hän nauroi itsekin minkä jaksoi isoon päähineeseensä uponneena.

Silloin vihastui Julien ja hyökkäsi esille. Paiskaten poikaa korvalle

hän lennätti pojan päästä ison hatun, joka vierähti maahan. Kääntyen

sitten appensa puoleen änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä:

-- Minun mielestäni ei teillä ole mitään naurun aihetta. Ei oltaisi

tässä tilassa, ellette olisi omaisuuttanne tuhlannut. Kenen on syy,

että olette joutunut häviöön?

Koko ilo oli kuin pois pyyhkäisty. Ei kukaan sanonut enää sanaakaan.

Jeanne, joka nyt oli ruveta itkemään, nousi hiljakseen vaunuihin

äitinsä viereen. Paroni, joka ällistyi ja oli vaiti, istuutui naisia

vastapäätä, ja Julien asettui ajopenkille, hinattuaan sinne viereensä

itkevän pojan, jonka poski oli turvoksissa.

Matka oli ikävä ja tuntui pitkältä. Vaunuissa ei puhuttu mitään. Kaikki

kolme synkkinä ja hämillään, he eivät tahtoneet toisilleen ilmaista,

mitä heidän sydämissään liikkui. He tiesivät hyvin, etteivät olisi

voineet muusta puhua, siihen määrin tuo ikävä ajatus oli vallannut

heidän mielensä, ja heistä oli parempi olla alakuloisesti vaiti kuin

kosketella tätä kiusallista kysymystä.

Hevosten epätasaisesti juostessa kulkivat vaunut moisioiden ohi,

karkoittivat tieltään pitkin askelin juoksemaan mustat pelästyneet

kanat, jotka hyykistyen katosivat aitojen taakse, ja saivat välistä

ulvomaan peräänsä jonkun äkäisen koiran, joka sitten karvat pystyssä

palasi kotiinsa kääntyen tuon tuostakin haukkumaan ajoneuvoja.

Lokaisissa puukengissä kävelevä pitkäkoipinen poika, joka astua

retusteli kädet taskussa ja sininen pusero selkäpuolelta tuulen

pullistamana, väistyi myös vaunujen edestä tiepuoleen ja paljasti

kömpelösti tahmeiden, litistyneiden hiusten peittämän päänsä.

Näin sivuutettiin talo toisensa perästä uusien tasankojen yhä auetessa

eteen, kunnes vihdoin saavuttiin suureen kuusikujanteeseen, joka yhtyi

maantiehen. Rapakkoiset, syvät kuopat saivat vaunut yhtä mittaa

kallistelemaan ja äidin tavan takaa huudahtelemaan. Kujanteen päässä

oli valkoinen suljettu portti, jonka Marius hyppäsi avaamaan, ja

kiertämällä ympyrän muotoisen suuren nurmikon ajettiin korkean, ison ja

kolkonnäköisen rakennuksen eteen, jonka ikkunaluukut olivat kiinni.

Talon keskiovi avautui samassa, ja vanha, halvattu palvelija, yllään

puna- ja mustajuovikkaiset liivit, jotka osaksi katosivat hänen

työesiliinansa alle, tulla köntysteli syrjittäin alas portaita. Hän

tiedusteli, keitä vieraat olivat ja saattoi heidät avaraan saliin,

jonka suljetut sälekaihtimet hän vaivoin sai avatuiksi. Huonekalut

olivat päällisillä peitetyt, pöytäkello ja kyntteliköt valkoisiin

liinahuntuihin verhotut ja ummehtunut, kylmänkostea ilma imeytyi

keuhkoihin, sydämeen ja ihoon tehden mielen alakuloiseksi.

Kaikki istuutuivat odottamaan. Ylhäältä väliköstä kuului askeleita,

joista arvasi, että taloon oli tullut tavallista enemmän kiirettä:

kartanonväki oli tullut yllätetyksi ja alkoi nopeasti pukeutua. Se

kesti kuitenkin kauan. Kello helähti usean kerran. Ja portaita noustiin

ja laskeuduttiin. Paronitar, jota salin kylmä ilma puistatti, aivasteli

tuon tuostakin. Julien käveli edestakaisin pitkin askelin. Jeanne istui

synkkänä äitinsä vieressä. Ja paroni nojautui pää kumarassa marmorista

uunia vasten.

Vihdoin avautui yksi salin suurista ovista, ja varakreivi ja

varakreivitär de Briseville astuivat sisälle. He olivat molemmat

pieniä, laihanpuoleisia ihmisiä, joiden ikää oli mahdoton määritellä ja

jotka käyttäytyivät hyvin kursailevasti ja arkaillen.

Rouva oli puettu kukitettuun silkkihameeseen ja hänen päässänsä oli

pieni, nauhoilla kiinnitetty myssy. Hän puhui sukkelaan ja hiukan

happamella äänellä.

Hänen miehensä, jonka vartaloa kiristi upea pitkä takki, kumarsi kuin

niiahtaen. Hänen nenänsä, silmänsä, ikeniä myöten näkyvät hampaansa,

aivan kuin vahalla voideltu tukkansa ja kaunis juhlapukunsa loistivat

hyvästi ja tarkasti hoidettuina.

Kun ensimmäiset tervetuliaiset ja naapuruuskohteliaisuudet oli

lausuttu, ei kukaan tietänyt enää mitä sanoa. Silloin ruvettiin muun

puutteessa toisiaan kehuskelemaan. Toivottiin, että näitä erinomaisia

välejä jatkuisi aina. Olihan mieluista käydä toistensa luona, kun

asuttiin maalla vuodet umpeensa.

Ja salin kylmä ilma tunki luihin ja teki äänet käheiksi. Paronitar yski

eikä ollut vielä kokonaan lopettanut aivastelemistaan. Silloin antoi

paroni lähtömerkin. Briseville'n herrasväki koetti estellä:

-- Kuinka? Joko nyt? Istukaa toki vielä vähän aikaa!

Mutta Jeanne oli jo noussut huolimatta Julienin viittauksista, jonka

mielestä vierailu oli liian lyhyt.

Yritettiin soittaa palvelijaa määräyksen antamiseksi vaunujen esille

ajamisesta, mutta kello ei soinut. Herra juoksi silloin ulos ja tuli

sitten ilmoittamaan, että hevoset oli viety talliin.

Täytyi siis odottaa. Jokainen koetti keksiä jonkun lauseen, sanoa

jonkun sanan. Puhuttiin sateisesta talvesta. Jeanne, jota tuskallisen

tunteen synnyttämä väristys ehdottomasti puistatti, kysyi, miten

herrasväki kahden kesken ollen sai koko vuoden ajan kulumaan. Tämä

kysymys hämmästytti kovin Briseville'n herrasväkeä, sillä heillä oli

tekemistä lakkaamatta. He kirjoittivat usein kirjeitä ylhäisille

sukulaisilleen, joita oli tiheässä pitkin koko Ranskan maata, viettivät

päivänsä kaikenlaisissa pikku töissä ja olivat nähtävästi yhtä

kursailevia toisiaan, kuin vieraitakin ihmisiä kohtaan, puhellessaan

juhlallisesti kaikkein vähäpätöisimmistäkin asioista.

Ja tämän avaran, asumattoman, verhoihin peitetyn salin himmentyneen,

korkean katon alla tuntuivat Jeannesta nuo kaksi pientä, siistiä ja

säntillistä ihmistä vanhoilta, aatelisilta säilyketölkeiltä.

Vihdoin ajoivat nuo kahden ruman hevosluuskan vetämät vaunut ikkunan

ohitse portaiden eteen. Mutta Marius oli kadoksissa. Luullen olevansa

vapaa iltaan asti hän oli varmaankin lähtenyt kävelemään pellolle.

Kiukustuneena tästä pyysi Julien, että ajopoika lähetettäisiin

jalkaisin kotia, ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähdettiin matkalle

Peuples'iin.

Heti kun vaunujen ovet oli suljettu, alkoivat Jeanne ja hänen isänsä,

huolimatta heitä painostavasta mielialasta, jonka Julienin raakuus oli

synnyttänyt, jälleen nauraa matkien Briseville-herrasväen liikkeitä ja

puhetapaa. Paroni jäljitteli herraa, Jeanne näytteli rouvaa, mutta

paronitar, jonka arvoa tämä hieman loukkasi, sanoi:

-- Ei ole oikein, että näin teette pilkkaa säädyllisistä ihmisistä,

jotka kuuluvat ylhäisiin sukuihin.

Paroni ja Jeanne vaikenivat, mutta vähän väliä ryhtyivät he

näyttelemään uudelleen, kun vain katsahtivat toisiinsa. Paroni kumarsi

hienostelevasti ja lausui juhlallisella äänellä: -- "Teidän hovissanne

Peuples'issa on varmaan hyvin kylmä, rouva, kun kova merituuli puhaltaa

sinne joka päivä?" -- Jeanne taas sanoi veikistellen ja päätään

nyökytellen kuin kylpevä sorsa: "Oi, herra, täällä minulle riittää

työtä pitkin vuotta. Sitä paitsi meillä on niin paljon sukulaisia,

joiden kanssa olemme kirjevaihdossa. Ja herra de Briseville antaa minun

tehdä kaikki, sillä hän harrastaa tieteellisiä tutkimuksia rovasti

Pelle'n kanssa. He valmistavat yhdessä Normandie'n uskonnonhistoriaa".

Paronitar hymyili pahastuneena, mutta suopeasti, ja lausui jälleen:

-- Ei ole oikein tehdä tuolla tavalla pilkkaa oman säätymme ihmisistä.

Yht'äkkiä vaunut pysähtyivät, ja Julien huusi jollekin takanaan. Kun

Jeanne ja paroni kumartuivat katsomaan, huomasivat he kummallisen

olennon, joka näytti melkein kuin pyörivän heitä kohti. Sieltä tuli

Marius juosten minkä jaloista pääsi. Hänen koipensa olivat takertua

kauhtanan hulmuaviin helmoihin, silmät olivat ison hatun peitossa, joka

yhtä mittaa vaappui puolelle ja toiselle, hänen kätensä huitoivat kuin

myllyn siivet, hänen jalkansa pärskäyttelivät lätäköitä hänen niiden

yli huimasti harpatessaan ja töksähtelivät kaikkia kiviä vastaan; poika

vapisi ja oli aivan loan peittämä tästä laukkaamisestaan.

Kun hän oli saavuttanut vaunut, kumartui Julien, tarttui häntä

kauluksesta, nosti hänet viereensä, heitti ohjakset ja alkoi nyrkillään

lyödä häntä hattuun, joka painui aivan olkapäihin asti ja kaikui kuin

rumpu. Poika ulvoi hatun sisällä, koetti päästä pakoon ja hypätä alas

ajolaudalta, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä piti häntä kiinni

toisella kädellään ja toisella yhä vain lyödä paukutteli häntä.

Jeanne joutui aivan suunniltaan ja änkytti:

-- Isä ... voi, isä!

Ja harmistuneena tarttui paronitar miehensä käsivarteen sanoen:

-- Estä häntä toki, Jacques!

Silloin laski paroni nopeasti vaunujen etuikkunan alas ja ottaen

vävyään kiinni kädestä, huusi hänelle vapisevalla äänellä:

-- Ettekö jo herkeä lyömästä sitä lasta!

Ällistyneenä kääntyi Julien:

-- Ettekö te sitten näe, missä siivossa sen kauhtana on?

Mutta pistäen päänsä ikkunasta ulos paroni jatkoi:

-- Vähät siitä! Ei sovi tuolla tavalla raivostua!

Mutta Julien vihastui uudelleen:

-- Pyydän! Antakaa minun olla! Tämä ei liikuta teitä!

Ja hän kohotti vieläkin kätensä, mutta silloin tarttui hänen appensa

nopeasti siihen kiinni, veti sen alas semmoisella voimalla, että se

iski ajolautaa vasten, ja huusi ankarasti:

-- Ellette nyt lopeta, niin tulen alas, ja sen tiedätte, että minä

kyllä saan teidät hillityksi.

Varakreivi rauhoittui tästä yht'äkkiä, kohotti mitään vastaamatta

olkapäitään ja sivalsi piiskalla hevosia, jotka lähtivät juoksemaan

täyttä laukkaa.

Molemmat naiset olivat purppuranpunaiset, he eivät hievahtaneetkaan, ja

selvään saattoi kuulla paronittaren sydämen jysähtelevät lyönnit.

Päivällistä syödessä oli Julien jälleen miellyttävä, aivan kuin ei

mitään olisi tapahtunut. Jeanne, hänen isänsä ja rouva Adélaïde, jotka

ylevässä hyvänsuopaisuudessaan unohtivat asian ja heltyivät nähdessään

hänet ystävällisenä, mukautuivat iloon tuntien mielihyvää aivan kuin

toipuvat sairaat. Ja kun Jeanne taas alkoi puhua Briseville'n

herrasväestä, niin yhtyi hänen miehensäkin laskemaan leikkiä, mutta

lisäsi pian:

-- Yhdentekevää, mutta heissä on ylhäistä sävyä.

Muita vierailuja ei sitten enää tehty, sillä kaikki pelkäsivät

Mariuksen jutun uudistuvan. Päätettiin vain lähettää naapureille

kortteja uudeksi vuodeksi ja lykätä vieraskäynnit seuraavan kevään

ensimmäisiksi lämpimiksi päiviksi.

Tuli joulu. Päivällisille kutsuttiin kirkkoherra, kunnallislautakunnan

esimies ja hänen vaimonsa. Heidät kutsuttiin vielä uudenkin vuoden

päiväksi. Siinä olivatkin sitten kaikki huvit, jotka katkaisivat heidän

elämänsä yksitoikkoista menoa.

Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta.

Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut

asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä

kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan.

Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis

pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka,

jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli

palannut Korsikasta.

He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään,

silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli,

sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn,

tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä

aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä

laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet

sekoittaen suudelmansa veteen.

Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään

muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee

lehdettömässä metsässä.

He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja

ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret,

ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi

olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine,

möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in

puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat

isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta

kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren

partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan

ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa

kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja

hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan,

ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa.

Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat

rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille,

keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat

yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä.

Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän

ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin

mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten

kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta.

Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen

loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä

uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei

heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa.

Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui:

-- Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot

peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen!

Eikö totta, Jeanne?

Tämä vastasi viluisella hymyllä:

-- Ei se ole Välimereen verrattava.

Mutta hänen isänsä pahastui:

-- Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua

huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on

vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne

ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä!

Huoahtaen myönteli Jeanne:

-- Niin, ehkä olet oikeassa.

Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli

jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas

noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät.

Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen

tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He

eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen

surulliseksi.

Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä

vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka

siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin

taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä

lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan

pihan perällä.

Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään

näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen

yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä,

siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät

kauas siitä, mikä heille on rakasta.

Alistuvalla äänellä lausui hän silloin:

-- Ei ole elämä aina hauskaa.

Paroni vuorostaan huoahti ja sanoi:

-- Minkä sille voimme, tyttöseni.

Ja seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät, ja Jeanne ja Julien jäivät

yksin.